1000.

”Siellä oli kylmä!” sanoi kollega, joka tuli takaisin viikon Amsterdamin lomalta. Joten mietin eilen kylmää. Koska minun mielestä täälläkin on ollut jo aika kylmä, vaikka turisteja tulee vieläkin vastaan hihattomissa ja shortseissa. En voi käsittää sitä. Minun kuumaverinen keho ei pärjää. Onneksi sain Myrskymieheltä ihanan paksun peiton lainaan, tänä talvena ei tarvitse hytistä viluissaan. Yöllä riittää yksi vaatekerros.

Minun koti on edelleen ihana. Se on edelleen lämmin, eikä sade tule sisälle. Aamulla en millään malttanut nousta ylös. Avasin silmät ja telkkarin ja painauduin syvemmälle pehmeälle patjalle ja tyynyille ja puristin peiton tiukemmalle. Oli niin ihana olla siellä. Yleensä nousen saman tien kun kello soi, mutta en tänään. Ei väsyttänyt, eikä palellut, minä vain nautin siitä köllöttelystä niin kovasti, etten halunnut lopettaa. Ja sitten olin kiitollinen, että minulla on viimein näin ihana koti. Ja siitä, että elämäni on hienoa.

Suomessa asuvat ystäväni laittavat jo kuvia, jossa on pipoja ja hanskoja ja toppatakkeja. Sinne on todellakin tullut jo talvi. Luntakin. Täällä talven tulo on toisenlaista. Ihmiset alkavat varautua pahimpaan. Aurinkoinen päivä on taas päässyt puheenaiheisiin positiivisena asiana. Pari kuukautta sitten oli tukahduttavan kuuma, aurinko oli vihollinen. Tänään se tuo ihanasti energiaa. Vaikka täsmälleen sama tulipallo se siellä leimuaa taivaalla. Olen kiitollinen, että sää on nyt juuri mitä on. Sopiva. Mietin, että kun laittaa oikeanlaiset vaatteet päälle, on ihan mukavan lämmin. Ja sitten tajusin, että tuo sama pätee kyllä Suomessakin. Ja ihan missä tahansa, kylmän määrästä riippumatta. Minun pitää opetella pukeutumaan oikeanlaisesti.

Olin vahingossa valinnut tosi hyvän päivän tällaisille ajatuksille, sillä eilen oli Kiitospäivä. Piti ihan googlettaa, että mistä tuo ajatus on alun perin lähtenyt. Se liittyi jotenkin presidentteihin. Ensin Lincoln julisti 60-luvulla tämän päivän kiitospäiväksi ja kunnianosoitukseksi taivaan isälle, ja sitten myöhemmin Washington. En ollut tyytyväinen tuohon selitykseen, vaikka kiitollisuus sinänsä on kyllä hyvä juttu. Löytyi vielä lisää tietoa. Julistuksia aikaisemmin Amerikkaan tulleet siirtomaalaiset ovat juhlineen hyvää satoa, olivat siis kiitollisia siitä. Toisen lähteen mukaan se ihan ensimmäinen syy kiitollisuuteen oli pitkän laivamatkan jälkeen maalle astuminen. Mene ja tiedä, mutta nämä syyt olivat jo parempia. 

Tähän kiittämisen teemaan lisään vielä yhden erittäin tärkeän kiitoksen. Olen kirjoittanut tätä blogia säännöllisen epäsäännöllisesti kohta viisi vuotta. Fiiliksen ja monojen mukaan on menty alusta loppuun. Ja siitä johtuen (tai huolimatta) te olette jaksaneet juttujani lukea. Olen siitä tavattoman kiitollinen. Olen kiitollinen myös siitä, että elämässäni on ollut niin paljon kummallisia tapahtumia ja upeita ihmisiä, joista kirjoittaa. 

Olen nyt julkaissut 1000 kirjoitusta.

Harrastus.

Jos pidät valokuvista, niin vilkaisepas tätä. Etsin jotain kuvaa netistä ystävälleni ja löysin tämän linkin. Aika vaikuttavia. Laitan iloisin mielin muiden kuvia, koska en itse enää valokuvaa. Se harrastus menetti kaiken loiston siinä vaiheessa, kun jouduin tekemään sitä työkseni. Vain vähän aikaa, mutta se tuntui niin väärältä. Meni jotenkin pilalle koko juttu. Tietystikään niin ei olisi tapahtunut, jos minusta olisi pitänyt tulle valokuvaaja. Mietin tänään ensimmäistä kertaa miksi ylipäätään tykkäsin valokuvata. Se ei ollutkaan niin itsestään selvää. 

Tajusin, että parasta koko hommassa oli kuvat. Ja nimenomaan hyvät kuvat. Huonot ja epäonnistuneet saivat raivon valtaan. Selkeästi olen ollut piiloperfektionisti jo kakarasta saakka. Mutta en nauttinut siitä itse hommasta kovin paljon. Okei, pääsin mukaan kaikenlaisiin tapahtumiin ja olin siellä aivan huomion keskipisteessä olematta huomion keskipisteenä. Kukaan ei nähnyt minua, mutta minä näin kaiken läheltä. Unelmapaikka minunlaiselle. 

Minä pidin kuvista, koska ne olivat kauniita. Rumankin paikan kuvasin kauniiksi kuvaksi, se oli parasta. Lohikäärmepoika nauroi Irlannissa, kun otin kuvan rapistuneesta seinästä tai maassa olevasta ruostuvasta mutterista, mutta minä näin niissä jotain kaunista. Olen aina tarvinnut jotain kaunista ympärilleni. Varmasti siksi on niin helvetin vaikea elää Maltalla. On niin rumaa kaikkialla. 

Kuulin tänään ensimmäistä kertaa termin: Honey do list. (A lists of chores and/or errands given to a man by his wife or girlfriend.) Erikoista, sillä olen ihminen joka rakastaa listoja, olisi luullut olevan jo tuttu termi. En vain koskaan ole ajatellut, että listan voisi tehdä jollekin toiselle. Itselle teen ainakin yhden listan päivässä, mutta miten voi tehdä listoja muille? Se tuntui ajatuksena jotenkin ihan hullulta. Ensinnäkin, olen jo kauan sitten oppinut, että jos haluat jonkin asian olevan niin kuin haluat sen olevan, tee se itse. Ja toiseksi, minulla ei ole ketään jolle sellaisen listan voisin antaa. Mutta tuo kuulostaa paljon paremmalta kuin To do list. Minä haluan mieluummin sellaisen listan! Onneksi tämä on taas niitä elämän ongelmia, jotka ovat niin kovin helppo korjata. Niinpä päätin, että tästä päivästä lähtien tehtävälistani on nimeltään: Honey do. 

Ja taas on linkitettävä yksi kuunnelma. Tämä oli jotenkin niin ihana, vaikka kyseessä onkin teinitytön ero. En voinut uskoa mihin tarina johtaa. Tämä on se syy miksi jotenkin omituisesti rakastan näitä kuunnelmia. Kaikki on niin aitoa ja yllättävää ja nerokasta.
 

Kuuntelin myös tarinoita saattokodista. Ihmisistä, jotka tekevät kuolemaa, ja heidän perheistään. Sellainen työ on varmasti tosi raskasta. Vaikka minulla onkin vanhusheikkous, en välttämättä kykene olemaan se, joka kärsivällisesti huijaa mummelit suihkuun ja pesee heidän hauraita kehoja. Puhumattakaan siitä miltä tuntuu, kun kaikki asiakkaat kuolevat. Mutta olisi mielenkiintoista olla se joka keskustelee kuolemasta vanhusten kanssa. Poistaa pelkoja ja auttaa henkisesti siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Luulen, että olisin siinä aika hyvä. 

Mietin kuolemia aika usein. En ole vähääkään kirkollinen, mutta minulla on aika selkeä ajatus siitä mitä kuoleminen on. En ole oikein koskaan pelännyt sitä. En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä ja se varmasti säikäyttäisi, mutta minulla ei ole sitä perinteistä kuolemanpelkoa. Varmasti johtuu uskomuksistani. Pelkään paljon enemmän sitä, että en saa mitään aikaan. Puuttuu se sellainen perintö, legacy. Elämän on lyhyt, mitä jos en ehdikään tehdä mitään merkityksellistä? Se olisi kamalaa. Siksi kai minä kirjoitan listoja asioista, että varmasti pysyn tekemisen meiningissä.

Täytyy selvästi alkaa tehdä joka päivä ainakin yksin merkittävä teko, ihan kaiken varalta. Kun eihän sitä voi koskaan tietää varmaksi milloin se jää viimeiseksi. Tämän päivän merkittävin teko oli se, kun lainasin kynsilakkaa työkaverille, jonka sukkahousuissa oli silmäpako. Hän oli tavattoman kiitollinen. Se oli omituista, koska minä en juuri koskaan lakkaa kynsiä, enkä varsinkaan kuljettele lakkoja mukanani. Mutta tämä oli unohtunut laukun pohjalle. Ja pelasti yhden ihmisen päivän. Silti, tällaiset jutut eivät ole riittävän merkittäviä tekoja.

Maassa maan tavalla.

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään paikallisia kuulumisia, joten nyt muutama sana maltalaisista. Kirjoitan satunnaisia ajatuksia työmatkalta ja lounastauolta.

Maltalainen (varsinkin vanhahko eukko) omistaa tien. Oikeastaan aivan kaikki tiet. Turha toivoa, että huippukapealla ”jalkakäytävällä” kulkiessa maltalainen väistäisi, edes tullessaan vastaan. Joka aamu samat pulleat naiset seistä töröttävät räpättämässä samassa risteyksessä aivan keskellä katua. Torikokous on paljon tärkeämpää kuin se, että ihmiset pääsisivät sujuvasti eteenpäin. 

Joka korttelissa on aivopesula (also called kirkko), joka on täynnä kirjavia pallovaloja, yleensä monivärisiä. Niitä sellaisia sirkusvaloja. Luojan kiitos (hehe) niitä käytetään vain kesällä kyläfestan aikaan. J ä r k y t t ä v i ä. Kirkolla on täällä paljon suurempi merkitys, kuin uskonnolla.

Roskaaminen on Maltalla ilmaista. Roskapussi vain kiikutetaan ulos oven eteen. Kyllä, siihen keskellä kapeaa jalkakäytävää, että ihmisten täytyy kävellä ajotien puolella. Haisevia säkkejä on joka kulmassa, joka päivä. Sellainen kehitys on lähivuosina tapahtunut, että kahtena päivänä viikossa pussin värin on harmaa. Kierrätettävien roskien päivä. Ollaan kiitollisia edes siitä.

Kaikilla koululaisilla on täällä ihan samanlaiset puvut. Kun opiskelin vaatetusalaa teininä, muistan oikeastaan vain yhden pukeutumisohjeen. Vihreää ja sinistä ei saa käyttää yhtä aikaa. (Okei, säännöt ovat muuttuneet ja sävyjä on monta, mutta tämä neuvo jäi jotenkin niin voimakkaasti mieleeni, sen verran suurena virheenä se minulle kerrottiin.) Joko arvaat minkä värinen maltalainen koulupuku on? Jep... Niillä huonoilla sävyillä.

Maltalla kaikki on piilotettu. Tiet menevät vinksin vonksin, useimmiten talojen kulmat eivät todellakaan ole 90 astetta, talot ovat nimetty, ei numeroitu... (Okei, nykyään melkein kaikki talot on jo numeroitu, mutta ei välttämättä lookisesti numerojärjestyksessä tien mukaisesti. Esimerkiksi jos talon numero on 43, niin sitä vastapäätä olevan talon numero on 160.) Tämä on jotain sodan aikaista puolustuksellista vihollisen hämäämistä.

Minulta meni koko ensimmäinen kuukausi ennen kuin huomasin, että työpaikkani vieressä on oikea ostoskeskus. Sen ovi näytti tavallisen putiikin ovelta. Ja tänään reilut 10 kuukautta myöhemmin löysin sen suuremman ostoskeskuksen pääoven. Olen mennyt sisälle parkkitalon ovesta, sekä rannan puolelta jostain sivuovesta, jota en sitten koskaan enää siellä sisällä löydä uudestaan ja tulen ulos eri paikasta. Mutta tänään se pääovi löytyi! Loogisesti se on ylimmässä kerroksessa johtaen jollekin aukiolle, josta pääsee vain erinäisiä pikkukujia pitkin takaisin alas pääkaduille. Löysin pääoven sisäkautta. Ovilla ei selvästi ole täällä niin merkitystä. Kaikki on piilossa.

Lisään tähän loppuun vielä pari kuvaa. Ensimmäisessä on piparkakkutaloa muistuttava kirkko ja sen suurenmoiset sirkusvalot (tämä kuva on netistä lainattu) ja tuon toisen otin ihan itse parvekkeeltani tänä aamuna. Tältä näyttää ”Maailman kaunein saarivaltio”. (Huomaa naapurin pulukopit.)

Taulu.

Taisin mainita joskus aikaisemmin, että minulle tuli pakkomielle indigon siniseen. Kun opiskelin niitä värien merkityksiä, tuli sellainen pakottava tarve maalata indigonsininen taulu. Indigo on tummansinisen ja violetin sekoitus. Sen pitäisi auttaa näkemään elämäntehtävämme selvemmin. Ei varmasti pitäisi tulla kellekään enää yllätyksenä, että ryntäsin oitis taidekauppaan ja hain indigonsinisen maalituubin. Olen aina ollut aika voimakkaasti vaistoava tyyppi, mutta innostuin aiheesta yhä vain enemmän, sillä indigon avulla opimme kuuntelemaan sisäistä ääntämme, luottamaan intuitioon. Avainsanoja tuli aina vain lisää: auttaminen, selvänäköisyys. Ilmeisesti indigo myös herättää halun tutustua näkymättömään maailmaan, etsimään totuutta. Tämä oli kuin heittäisi bensaa nuotioon. Olin aivan liekeissä.

Maalasin silloin heti kaksi taulupohjaa. Sellaiseksi epätasaisen laikukkaaksi, mutta silti indigonsiniseksi. Kuvittelin mielessäni maalaavani sen maailman kauneimman taulun, niin kuin aina. Mutta kun pohja oli valmis, kuvaa ei näkynyt. Tuijotin tummia indigolaikkuja ja totesin, että paska. Minussa ei ole minkäänlaista luovuutta. En osaa maalata mitään muuta kuin taustavärin! Otti päähän niin paljon, että työnsin pohjat kaapin hyllylle kuivumaan. 

 


Kävin Suomessa yhden taidenäyttelyn avajaisissa vuosia sitten ja olin aivan täysin varma, että tuon näyttelyn sekatekniikka oli juuri se mitä minun kuului tehdä. Olin niin innoissani niistä tauluista silloin, melkein yhtä paljon kuin nyt tuosta indigonsinisestä. Mietin silloin myös, että haluan tehdä taidetta virkkaamalla. En tietysti sitä enää muistanut.

Eilen pengoin kaappia jonne olen laittanut kaiken ”talteen”. Se on oikeasti kenkäkaappi, mutta koska minulla on varvastossujen lisäksi vain nämä jalassa olevat kengät, päätin tehdä siitä arkiston ja matskuvaraston. (Kyllä, olen keräillyt roskia ja kaikenlaista löytämääni tarpeellista jo sen verran, että tuota matskua on kertynyt... Älä edes kysy.)

Istuin katsomassa Hudson Hawkia sängyssä ja virkkasin kaapista löytyneen jämävillalangan ympärille ohuella langalla, halusin kokeilla voiko sillä tavalla tehdä joulukoristeita. Sellainen litteä pallo oli mielessä. Ei se näyttänyt yhtään hyvältä, siis joulupallona. Mutta, kun se pieni villalanganpätkä loppui, virkkasin epämääräistä röpelöä sillä ohuella langalla siihen ympärille. Se alkoi näyttää kukalta. Se alkoi näyttää täydellisen taulun täydelliseltä kukalta indigonsinisellä taustalla. Innostuin ja kaivoin kaappiin piiloutuneen taulupohjan esiin. Oli jo myöhä ja työpäivä oli ollut raivostuttavan rasittava. Mutta yhtäkkiä se kaikki unohtui. Riemu ja innostus valtasi mielen.

Se on täsmälleen niin kuin Kylli-täti sanoi:

Yleensä jaksaa hämmästyttävän hyvin tehdä itselleen mieluisia asioita, kun taas vastenmieliset asiat vievät voimat jo ennen kuin on toimeen ryhtynytkään.



P.S. Taulusta tuli aika hieno.

Musta tuntuu...

Erikoinen päivä. Tajusin aamulla, että minä olen tosi kunnollinen tyyppi. Elän kunnollista elämää. Sitten huomasin, että vaikka kuinka nätisti kirjoittaa ja sanoo, niin aina löytyy ainakin yksi mielensä pahoittaja tai negatiivari, joka keksii kyllä jotain valitettavaa asiasta kuin asiasta. Sitten sain todistella olemassaoloani, sillä ilmeisesti olen näkymätön. Tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta. Istuin isossa tyhjässä huoneessa, tuijotin ikkunasta ja mietin, että mitä helvettiä minä täällä oikein teen? Rasvasin kädet ja pudotin vahingossa sormukseni lattialle ja se meni heti palasiksi. (Sellainen hieno musta lasisormus, versio 3, koska ensimmäisen hukkasin lähtojuhlissa vuosi sitten, ja kissa hajotti edellisen kesällä samalla tavalla kuin minä nyt tämän.) Selvästi minun ei kuulu käyttää mustaa sormusta.

Pukeuduin tänään mustaan. Minulle on sanottu, etten saisi tehdä niin. Se on liian tummaa vaalealle iholleni. Ja että se vie energiani ja muuttaa mielen negatiiviseksi. Pitäisi käyttää iloisen pirteitä pinkkejä ja sellaista. (Joo, en ajatellut tehdä niin.) ”Värejä valittaessa tulisi ohjenuorana pitää sitä, miltä itsestä tuntuu eikä kenenkään jyrkkiä neuvoja. Jos jokin väri tuntuu omalta ja suo hyvän olon, on se epäilemättä oikea valinta.” Niin. Marika Borg tietää mistä puhuu.

Tänään tuntui mustalta.

Minä olen yleensä aina harmaissa vaatteissa. Vähän mustaa, vähän ruskeaa, vähän tummansinistä (navy blue) ja ihan vähän oliivinvihreää. Yhdessä tummansinisessä T-paidassani on edessä perhonen, jossa on pinkkiä ja valkoista. Se on se minun värikäs vaate. ”Jos kuitenkin olet kulkenut samanvärisissä vaatteissa vuosikausia, on ehkä paikallaan pysähtyä miettimään, miksi näin teet. Mitä värivalintasi kertoo sinulle? Joskus syynä voi olla muutoksen pelko, henkinen juuttuminen. Etenkin harmaa, ruskea, tummansininen sekä musta ovat värejä, joihin jää helposti kiinni. Niiden taakse ikään kuin vetäytyy turvaan.” Mitä tämä nyt sitten kertoo minusta? Olenko henkisesti juuttunut turvaan?

Taideopinnoista muistan sen verran, että mustassa on kaikki värit. Se imee valon (eli kaikki värit), eikä anna mitään ulos. Musta on surun väri, ja magian. ”Se voi olla kantajansa viesti: älä tule liian lähelle, en aio paljastaa itsestäni mitään.” Tänään tuntui juuri tuolta. Ja nyt kun asiaa mietin, niin huomasin, että laitan usein mustan paidan päälle silloin, kun en jaksa puhua ihmisille tai on jotain mietittävää, mitä haluan vain pähkäillä omassa mielessä. Voiko tämä oikeasti olla noin yksinkertaista?

Etäisyydellä ei ole merkitystä, vain ensimmäinen askel on vaikea.


Positiivareiden aamun ajatus oli osuva. Olen kaivanut lähtökuoppaa jo niin kauan, että kohta ei enää päätäkään näy. Listasin mieltä vaivaavat asiat, ne tekemättömyydet joita välttelen, sekä asiat mitä pitää saada aikaan ennen kuin olen tavoitteessa. Lista oli yllättävän lyhyt. Ja silti on niin vaikea aloittaa. Jokohan pitäisi ottaa se ensimmäinen askel?

Lapsia.

Tapasin eilen mukavan pojan. Hän oli ehkä neljä, istui isänsä sylissä ja pelasi jotain peliä. Hän ei minua noteerannut ennen kuin isänsä ravisti jalkojaan ja sai koko pojan heilumaan, silloin hän käänsi pienen päänsä ja vastasi vilkutukseeni. Isän veli istui heidän vieressä ja ylisti minulle miten onnellinen on tästä perheestään. Uskoin sen täysin, sillä hänen kasvonsa loisti rakkautta. Molemmat veljekset ovat työkavereitani ja myös niitä ihmisiä, joista pidän paljon. Ja tuo pieni poika oli jotenkin ihana. Hänellä oli pikkuruiset silmälasit ja isä kehui neropatiksi. Minä sanoin pojalle, että "Science is good, learn that." Poika vain jatkoi pelaamista. Ei saisi tuputtaa omaa uskontoaan, mutta ajattelin tämän olevan sen verran aikaisessa vaiheessa annettu viaton huomautus, ettei vahinkoa syntynyt, vaikka hänestä olisi määrä tulla seuraava paavi. (Noh, ei ehkä seuraava, mutta sitten joskus nykyisen jälkeen tulevien jälkeen tuleva.)

Luin kerran jostain sellaisen kirjoituksen, joka jotenkin teki vaikutuksen. "Seuraavat kaksi viikkoa lomaa ja parasta on vapaus: vapaus tehdä mitä haluaa tai olla tekemättä mitään, vapaus tavata ihmisiä tai olla yksinään, vapaus nukkua pitkään tai herätä todella aikaisin, vapaus järjestää koko asunto lattiasta kattoon tai sotkea, vapaus syödä herkkuja aamusta iltaan tai syödä vain terveellisesti, vapaus urheilla tai laiskotella, vapaus reissata tai pysyä kotona. Saa olla niin kuin haluaa." Tämä kiteytti niin hienosti sen miksi minun elämä on ihanaa. Ja se oli hirmu hyvä muistutus, sillä tosi helposti sitä nurisee asioista. Pitäisi varmasti tatuoida käteen teksti: "Olet vapaa!" niin muistaisi aina miten onnekas sitä onkaan. Sitten ei pieni melu tai sotku haittaisi niin paljon. 

Teininä meillä oli sellainen "No kids club". Siinä ei ollut montaa jäsentä ja minä olen meistä ainoa, joka pysyi päätöksessään. Kaikki olimme yhtä varmoja asiasta, mutta minä olin ainoa, joka todella tiesi sen aina. Tunsin sen jo älyttömän nuorena, minä en ole yhtään äiti. Pidän nykyään kyllä hyvin kasvatetuista lapsista, mutta silti en ikipäivänä voisi edes kuvitella "hankkivani" sellaista. (Vihaan tuota sanaa tässä yhteydessä. Aivan kuin lapsi olisi omaisuutta, jonka voi hankkia.) Joka tapauksessa, olen päivä päivältä onnellisempi valinnastani. Jos se edes oli valinta. Se vain...oli.

Kuuntele.

Siinä he kyhjöttivät eteisessä – kaksi ryysyistä lasta liian iso takki yllään. ”Olisko teillä jätepaperia?” Minulla oli kiire. Mieli teki sanoa, ettei ollut – mutta sitten katsoin heidän jalkojaan. Loskassa läpimäriksi kastuneet ohuet pikku sandaalit. ”Tulkaa sisään, niin saatte kaakaota.” Sen enempää siinä ei keskusteltu.

Annoin lapsille kaakaota ja paahtoleipää hillon kera hyytävän ulkoilman vastapainoksi. Sitten menin takaisin keittiöön ja aloin suunnitella uudelleen talousrahojen käyttöä. Viereisessä huoneessa oli kovin hiljaista. Vilkaisin sinne. Tyttö piteli tyhjää kuppia, ja poika kysyi soinnuttomalla äänellä: ”Täti, oletko sä rikas?”

”Rikasko? Varjelkoon, en!” Vilkaisin kauhtuneita nojatuolinpäällyksiä. Tyttö laski kupin varovasti takaisin lautaselle. ”Kuppi on samaa paria kuin lautanen.” Hän kuulosti vanhalta ihmiseltä, ja hänen äänessään oli nälkää, joka ei ollut peräisin vatsasta.

Sitten he lähtivät pidellen paperinippuja tuulensuojana. Huomasin, etteivät he olleet kiittäneet. Mutta se ei tuntunut tarpeelliselta. He olivat antaneet minulle jotakin. Kupit ja lautaset olivat ihan tavallista sinistä posliinia. Mutta ne olivat tosiaan samaa paria. Kokeilin perunoiden kypsyyttä ja sekoitin kastiketta. Perunoita ja ruskeata kastiketta, katto pään päällä ja miehellä kunnollinen työpaikka – nekin sopivat yhteen.

Siirsin tuolit paikoilleen takan edestä ja siivosin olohuoneen. Pienten sandaalien mutaiset ja märät jäljet näkyivät yhä takan edessä. Annoin niiden olla. Olkoot ne siinä siltä varalta, että sattuisin unohtamaan, miten upporikas olen.

- Marion Doolan -

Tuo tarina oli Positiivareissa tällä viikolla. Teki vaikutuksen. Päivä muuttaa suuntaa ihan täysin, kun lukee tuollaisen tarinan heti aamusta. Illalla oli huomattavasti helpompi kirjoittaa kiitollisuuslistaa.

Kuunteleminen on nyt ollut teemana jo useamman päivän. Kerroin jo aikaisemmin, että olen ihan tosissani tekemässä elämänmuutosta. No, onko elämä muuttunut? kysyi työkaverini eilen. Muutaman päivän jälkeen... Taisi mennä vinoilun puolelle. Jätin sen huomiotta. Vastasin iloisesti, mutta yllättävää kyllä täysin rehellisesti: Vähän kerrassa, joka päivä. (Yllättävää ei siis ollut rehellisyyteni vaan se, että elämä todellakin alkoi jo muuttua.)

Jostain syystä kuunteleminen on nyt tullut suureen osaan tätä muutosta. Se yllätti minut. Alun perin ajattelin, että vähennän juomista ja syön terveellisemmin ja lisään liikuntaa… Nämä perinteiset jutut. Mutta Leo Guran videosta innostuneena kokeilin meditointia. Häneltä opin, että pitää meditoida joka päivä. Aina vain, vaikka mikä tulisi. Se oli ensimmäinen haaste. Mutta aloitin silti. Kokeilin eri aikoja ja tapoja ja paikkoja. En ajatellut meditoinnin toimivuuden kannalta, se oli lähinnäkin käytännön syistä, milloin ehdin ja milloin pystyn rentoutumaan parhaiten (toisin sanoen, milloin aika ei mene hukkaan). Löysin ajan ja paikan meditoinnille. Jokapäiväinen asia on paljon helpompi tehdä, jos ei tarvitse aina miettiä yksityiskohtia. Joka päivä sama aika, sama paikka ja sillä selvä.

Niin, se kuunteleminen. En kyllä osaa tarkalleen sanoa miten se liittyy meditointiin... Ehkä se liittyy enemmänkin siihen, että oppii olemaan hetkessä. Linkitin joskus aikaisemmin Tollen haastattelun ja siitä saakka olen (ajoittain) pysähtynyt kuuntelemaan maailmaa. Se on paras tapa rentoutua. Kun vain pysähtyy, kuuntelee ja katselee mitä ympärillä tapahtuu. Ei koita selittää sitä, ihan vain tarkkailla. Sellainen on aika ihanaa.

Ehkä siihen oli syy, että päädyin tälle jumalan hylkäämälle saarelle. Täällä on rumaa. Täällä ei ole ollenkaan hyvä olla, täällä ei ole oikein mitään. Ja kun ei ole mitään, löytää enemmän. Oikeastaan minulla on ihan älyttömän paljon.

Uusi ihminen.

Muistatko kun reilu vuosi sitten olin ystävieni ihanissa häissä? Ja sitä ennen kerroin superromanttisen tarinan, kuinka Joona kirjoitti rakkauskirjeen ja kosi Sania... Tuo ihana tarina sai taas jatkoa. Pieni ihminen on syntynyt.

En ole eläissäni googlettanut näin paljon vauva-asioita. Olen täysin toivoton tällä osastolla, joten yritin epätoivoisesti hakea apua netistä. Huonolla menestyksellä. Mutta menin kuitenkin etsimään vauva-lahjaa kaupungilta. Olen varma, että ystävilläni on monta viisasta vauvatietoista kaveria, jotka osaavat ostaa niitä hienoja ja tarpeellisia lahjoja. Eli ei siis varsinaisesti haittaa, jos epäonnistun tässä. Mutta tietysi olisi kiva mieluummin onnistua.

Joku täti kirjoitti nettiin, että kukkia ei kannata viedä tai lähettää, koska kaikki tekevät niin ja sitten niille kukille ei ole tarpeeksi maljakoita ja siitä tulee stressiä. Maljakon lähettäminen tuntuisi myös vähän hullulta tässä vaiheessa, ehkä sitten rippi- tai häälahjaksi. Astelin ruokatunnilla kollegan ohjeistamana työpaikan lähettyvillä olevaan ostoskeskukseen ja näin jo alakerran näyteikkunassa niin ihanan ruman lelun, että olin välittömästi varma asiasta. Tuo se on. Etsin kaupan yläkerrasta ja löysin etsimäni. Se pursusi rakkautta ja tuntui pehmeältä.

Myöhemmin sain kuulla, että tämä tyyppi on joku kuuluisa hittituotepossu, vähän niin kuin Hello Kitty. Kieltämättä olin vähän pettynyt. Luulin olevani omalaatuinen. Vähemmän tulee noita lastenohjelmia katseltua. No, ihanan pehmeä se on silti. Vauvalle tuo lelu lienee kuitenkin henkilökohtainen yksilö ja hän pitää siitä kaikesta julkisuudesta huolimatta.

Ja tälle uudelle tulokkaalle haluan sanoa:

Welcome to the planet Earth!



P.S. Tänään sain ihanan kuvan pikkuherrasta köllöttelemässä Peppan kanssa. Peppa hymyili leveämmin, mutta olen varma, että kuva vain ehdittiin ottaa ennen kuin poika ehti valmistautua kunnolla. Muuten hymy olisi ollut yhtä leveä. Joten lasken tämän onnistumiseksi. (Kuvaa en uskalla julkaista ilman lupaa, ensimmäiseen sellaisen pyysin.)

Murha.

Mitä sinä tekisit, jos voisit matkustaa ajassa taaksepäin? 

Muuttaisitko jotain? 

Olen jo pitkään katsonut televisiota kuuntelemalla. Se on ollut melkein jo vitsi, koska minä en vain malta istua paikallani tekemättä mitään, edes puolta tuntia. En edes 15 minuuttia... Avaan telkun, koska tarvitsen taustamölyä. En minä sitä oikeastaan koskaan katso. Ellei sieltä tosiaankin tule jotain todella hyvää sarjaa. (Yleensä jopa todella hyvät elokuvat saavat keskittymisen herpaantumaan puolivälissä, ovat niin pitkiä.) Onkohan minulla adhd?

Joka tapauksessa, mietin asiaa ja tajusin, etten oikeastaan edes tarvitse sitä liikkuvaa kuvaa. Onhan olemassa radiokin. En melkein ikinä kuuntele radiota, koska a) en pidä ”hittimusiikista”, varsinkin kun kanavat soittavat samoja kappaleita päivästä toiseen ja b) en pidä siitä tyhjänpäiväisestä läpätyksestä, millä täytetään ne pienet tauot, joita jää niiden pakollisten hittibiisien väliin. Mutta. Tein uuden aluevaltauksen: radiokuunnelmat. 

Ensin löysin aivan vahingossa Serial Podcastin. Jäin heti täysin koukkuun niiden juttuun. Kuuntelin koko tarinan alusta loppuun, tai siis niin pitkälle kuin mahdollista. Pahinta oli juuri se, ettei tarina päättynytkään viimeiseen osaan. Se jatkuu joka torstai. En ollut lainkaan varautunut sellaiseen. Sitten vasta oikeasti googletin, että mistä tässä on kyse. Ja niin kuin tosi monen asian kanssa, oli pakko aloittaa alusta uudestaan. Jos rikosjuttu kiinnostaa, niin suosittelen todella lämpimästi. (Kertoo teinitytön murhasta, josta hänen teinipoikaystävä tuomittiin elinkautiseen, josta hän on nyt istunut 15 vuotta. Poika – nyt siis jo mies – vakuuttaa yhä syyttömyyttään.) 

Pidän siitä miten tuo kuunnelma on tehty. Ja pidän siitä miten tarina etenee. Ja koska se on kaikki totta. Toimittaja oikeasti haastattelee ihmisiä, jotka liittyvät tapahtumaan. Niitä aitoja ihmisiä, oikeissa tilanteessa. Se on kiehtovaa ja todella koukuttavaa. Tuntuu vähän samalta kuin silloin, kun Suomessa katsoin sitä ruotsalaistanskalaista TV-sarjaa ”Silta”. Katsoin ne kaikki jaksot moneen kertaan. En voinut lopettaa. Onkohan minulla addiktio? 

Rikossarjan odotusaika oli liian pitkä. Joten aloin etsiä jotain korviketta. Ja onnekseni löysinkin. Lyhyitä kuunnelmia, radio-ohjelmia. Puhetta ja musiikkia ja selkeä tarina ja yleensä jokin yllättävä ominaisuus. Se oli minulle täysin uutta. Melkein jokaisen jälkeen tuntui, että kannatti kyllä kuunnella. Alkoholismi, rasismi, kirjeenvaihto, aikamatkailu... Aiheita on laidasta laitaan. Tässä yksi kuunnelma esimerkkinä, jos kiinnostaa. Tajusin, että pidän näistä tarinoista tosi paljon. Tässä lainaus tuosta yllämainitusta kuunnelmasta:

It makes me realize that I have been time travelling. It’s just that I’ve been travelling into the future, at 60 min per hour. And maybe that’s how we fix the past. 

P.S. Huomasin onnekseni myös sen, että en ole alkoholisti. (Tämä pätkä tosiaan kannattaa kuunnella.)

Muistoja.

Testasin tänään uuden kotini upouutta uunia. Tuntuisi toimivan. Parasta siinä on tikittävä kello, joka muistuttaa millon eväät on otettava ulos. Lisää huomattavasti onnistumisen mahdollisuuksia. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun käytän uunia Maltalla. (Todellinen keittiöhengetär tässä terve.) Jonkinlainen saavutus kai tämäkin. Uunissa lämmittelee joka tapauksessa kukkakaaligratiini, yksi suosikkini, jota söin ensimmäisen kerran Italiassa. 

Tänään on taas ollut sellainen italiaikävöintipäivä. Katsoin jopa Toscanan auringon alla. Samalla löysin vahingossa linkin, jossa oli linkki, jossa oli linkki, josta viimein pääsin Interview-lehden sivustolle. Sellaisenkin luin ensimmäisen kerran Italiassa. Muista sen päivän niin tarkkaan. Makasin pinkkivihreässä huoneessani futonilla ja palelin. Join teetä ja vain nuuhkin keväistä ilmaa, joka talon kunnosta johtuen tuli myös sisälle huoneisiin. Mietin silloin, että haluan tilata tuon lehden itselleni, jos joskus muutan takaisin Suomeen. Siinä oli niin hienoja kirjoituksia. En tilannut. Minulla oli sininen ruutuvihko (niitä pieniä ruutuja) jossa oli sinisen mansikan kuva. Kirjoitin siihen listoja ja haaveita tulevasta elämästäni sitten, kun Suomeen palaan. Listasin tavaroitani ja sitä mitä vielä puuttuu. Nyt kaikki tuo tuntuu aika hassulta. Mutta silloin se oli mukavaa. 

Joka tapauksessa, voit uskoa, että taas fiilistelin. Ja kun sen aloittaa, niin vaikea on lopettaa. Punaviini auttoi. Ja kun nyt alkuun pääsin, niin pitihän se vielä katsoa Enkelit ja Demonit, ettei vain tuo naapurimaan maisema unohtuisi. Viikon italia-annos on taas nautittu.

Juttelin kaverin kanssa muutaman viestin verran ja jotenkin oli sellainen pysäyttävä lopetus. Rinta rottingille Ilona! Kaikki kääntyy hyvin. Sun pitää vaan tietää tismalleen mitä haluat. Tsemppiä! Huh huh, aikamoinen kommentti. 

Minulta kysyttiin eilen minkälainen olisi unelma-ammattini. Tuntui, etten osannut vastata mitään järkevää, on niin monta asiaa mitä haluan vielä tehdä. Niin monta projektia on kesken. Enkä todellakaan tiedä "tismalleen" mitä haluan. Se on pelottavaa. Tietääkö muut? Mistä muut sen tietävät? Olen varma, että minulla on vain väärä systeemi. Käännyin taas googlen puoleen, ja kysyin: How do you know what you want? Jo ensimmäinen linkki tuntui tietävän vastauksen, joten tartuin heti syöttiin. Thank God for Oprah! Jos joku toinenkin siellä mietti samaa, niin tästä voi olla apua.

Ja vielä lisäksi: Paljon synttärionnea Mimmulle! 

Vihreä.

En kertonut viimeksi mikä sen seuraavan Perhosjuhlan syy on. Se tuntui niin lattealta, eikä oikein edes ole mitään tiettyä mitattavaa juttua, niin kuin viimeksi se valmistuminen. Sitä joko valmistui tai ei. Mutta nyt sain niin hulluja arvailuja, että jotain on kerrottava. Ei, en ole raskaana. Ei, en ole menossa naimisiin.

Tämä on nyt sellainen elämänmuutosprojekti. Löysin melko varmasti selityksen sille miksi olen sairastellut ja oireillut omituisesti jo monta vuotta. Mutta ennen kuin aloitan mitään loppuelämän myrkkylääkitystä, aion kokeilla muita konsteja. Elämänmuutosta. Kuulostaa laimealta, mutta vaatii kamalasti hommaa minun tapauksessa, elintavat kun eivät ole olleet ihan parhaat mahdolliset. Mutta nyt sitten opettelen asioita, kuten kokkaamista ja esimerkiksi joka päivä syömistä. Aloitin pitämään sellaista olokirjaa. Ensin kirjoitin kaikki oireet ja vaivat. (Lista on pitkä.) Sitten joka päivä kirjoitan mitä syön ja juon ja teen ja tunnen. Ja jos löydän jotain vinkkejä, niin kokeilen. Tämä on minulle iso projekti, koska en tykkää kokata, enkä tiedä ruoka-asioista kovinkaan paljon. (Vielä.) Ja varmaankin teen paljon ihan kamalan väärin, koska en ole koskaan ennen tehnyt elämänmuutosta. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan.

Tuo muistikirja on aika poikkeava. Etsin pitkään sellaista pieniruutuista vihkoa ja sitten jostain rojukaupan perältä löysin ihan vahingossa yhden kovakantisen muistikirjan pienillä ruuduilla. Kaikissa muissa oli normaalit viivat. Ostin sen heti, vaikka kannet ovat kirkkaan vihreät. Ajattelin, että askartelen siihen sitten nätit kannet. Värit ei ole mun juttu, olen melkein jopa kuuluisa harmaudesta. Se on lempivärini. Vaatteet ovat pääasiassa harmaita ja kodissakin se näkyy. Joten joku kammottava kirkkaan vihreä värihäiriöinen kirja jotenkin tuntui suorastaan väärältä.

Kun eilen aamulla aloitin tämän olokirjan kirjoittamisen, valitsin juuri tämän vihreän kirjan. Ja kun etsin tietoa netistä tätä projektia varten, osuin jollekin sivustolle, jossa kerrotaan värien merkityksistä. Ilmeisesti vihreä tasapainottaa. Se tuo sopusointua ja rauhoittaa, lisää viisautta, ymmärrystä ja harmoniaa. Vihreä on tasapainoinen, tervehdyttävä ja virkistävä väri, ja se avaa meidät rakastamaan ja tuntemaan yhteyttä koko luomakunnan kanssa. (Löysin nämä tiedot tältä sivustolta.) Sopii elämänmuutokseeni kuin nenä päähän, sillä juuri tuollaisista asioista on aloitettava.

Kävin ostamassa meidän omasta hippikaupasta kivishampoon ja jotain hiusten kasvua edistäviä ihmetabletteja. (Hiuksia lähtee kuin koiralla karvoja keväällä.) Ei se voi ainakaan haitata. Käytän usein lihassärkyyn sellaista ihmeainetta, jota Kalle ostaa jostain pikkukaupasta saaren toiselta puolelta. Se rentouttaa lihaksia ja auttaa jollain tavoin tulehdukseen. En muista nimeä, mutta jotain silmiä kirvelevää poppamieskamaa se kuitenkin on. Tajusin eilen ostaessani tuon kivishampoon, että kaikki ovat vihreässä pakkauksessa. Jopa se ihmejuoma, jota lipitän joka päivä vihreästä juomapullostani, on tummanvihreää. Erikoista. Minä en usko sattumaan, enkä varsinkaan nyt tämän värin osalta. Ehkä minun on annettava väreille reilu mahdollisuus.

(Oli pakko lisätä kuvaa viinipullon korkki, kun oli niin sopiva.)

Juhlan aika.

Minä päätin muutama viikko sitten, että on taas aika viettää Perhosjuhlia. En vain tiennyt miksi. Alunperin ajattelin, että kirjoitan sen kässärin vielä kolmannen (ja lopullisen) kerran. Mutta ensin pitää saada uusi tietokone. Sitä ennen pitää kuitenkin hankkia muutamia muita asioita, joihin menee rahaa. En saanut tuosta ajatuksesta sellaista poltetta, kuin Perhosjuhlaa edeltävä koteloituminen vaatii.

Minä en oikeastaan ikinä vietä syntymäpäivää. Sellainen minulla kyllä on, ja olen iloinen jos joku sen muistaa, mutta se ei ole minulle niin suuri merkkipäivä kuin monelle. Minä juhlin toisenlaisia asioita. Sanon yleensä, etten juhli, koska minulla ei ollut asian kanssa kovin paljon tekemistä. Äitihän sen suurimman homman teki. Tuo ei kuitenkaan ole ihan koko totuus. Syntymäpäivällä on minulle merkitystä, mutta ei sillä perinteisellä tavalla.

On paljon niitä ihmisiä, jotka kiroavat sukuaan. Syyttävät vanhempiaan asioista, jotka on mennyt pieleen elämässä. Vaikka voisi muuta kuvitella, minä en kuulu tuohon porukkaan. (Enää.) Itse asiassa minä kuulun siihen toiseen ryhmään, jotka tietävät, että ovat itse valinneet vanhempansa. Ja juuri siksi syntymäpäivä on minulle merkityksellinen, koska se aloitti oppimisen vaiheen. Mutta koska tämä menee nyt taas ihan hurujutuksi, kirjoitan aiheesta enemmän hippiblogiini.

Kirjasin eilen viikkotavoitteeksi, että keksin oikean syyn Perhosjuhlalle. Ja tänä aamun se oivallus sitten tuli. Nyt minä tiedän minkä eteen ponnistelen seuraavat kuukaudet. Tämä on tosi iso projekti, vaatii paljon työtä ja kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä. (Ei ihan välttämättä vahvuuteni, parhaiten onnistunut 30 päivän haaste kesti kaksi viikkoa...) Suurin ongelma taitaa olla siinä, että minä unohtelen asioita. Ihan pieniä ja yksinkertaisiakin juttuja. Joten nyt koitan rakentaa jonkinlaisia rutiineja, toistaa samaa niin monta kertaa, että se käy automaattisesti. (Se tosin taisi olla noiden haastejuttujenkin idea. No, ei mennä nyt siihen.)

Esimerkkinä nyt vaikka minun musta kivisormus. Sillä on minulle erittäin suuri merkitys ja haluan pitää sen mukanani aina, koska se muistuttaa minua joka päivä tekemästäni lupauksestani. Laitan tuon sormuksen sormeeni ehkä kaksi kertaa viikossa. Muistan sen sitten, kun olen jo kävellyt sata metriä töihin, enkä viitsi enää moisen vuoksi kääntyä takaisin. Ehkä pitäisi kääntyä. Olla ärsyyntynyt ylimääräisestä matkasta ja siitä, että joudun kipuamaan kaikki raput yläkertaan asti, ja että joudun kiirehtimään töihin, jonka vuoksi olen lopulta perillä hikisen nihkeänä, vaikka siltikin myöhässä. Auttaisikohan se muistamaan sormuksen paremmin?

Joka tapauksessa, vastaus on nyt lukittu, sillä minulla on Perhosjuhlalle syy ja merkitys. Tästä alkaa koteloituminen. Tavataan sitten ensi kesänä!

Sanoista teoiksi.

Nyt kun elämässä tuntuu taas ihan kaikki muuttuvan ja se vähäkin pysyvä katoavan, niin ehkä on aika pysähtyä ja muistuttaa itseään siitä mikä on tärkeintä. Eli: Back to basics. Luin vähän aikaa sitten artikkelin (en kyllä enää muista mistä) jossa oli hyviä neuvoja. Poimin niistä muutaman. Nämä ovat sellaisia, jotka jollain tavoin puhuttelivat eniten.

Aseta hyvinvointisi etusijalle.

Miten näin yksinkertainen asia voi olla niin vaikea toteuttaa? Ota omaa aikaa. Älä tee asioista, jotka eivät tunnu hyviltä. Tee asioita joista pidät. Minua kasvatettiin sillä "ei-aina-voi-tehdä-niin-kuin-haluaa"-komennolla. Olen edelleen eri mieltä asiasta. Kyllä voi ja pitääkin tehdä. Elämänlaatu heikkenee huomattavasti, kun yrittää totella ja miellyttää muita. (Kokemus puhuu.) Meitä on huijattu. Ei sen niin kuulu mennä! Joskus on toki lapioitava paskaa, mutta senkin voi tehdä omalla miellyttävällä tyylillä, ei niin kuin käsketään.

Lue oikeita kirjoja.

Ensinnäkin, lukeminen antaa mahdollisuuden oppia ja kehittyä. Mutta netistäkin voi oppia. Minusta se perinteisen kirjan sivujen selaaminen on ihan eri asia. Aito kirja tuntuu ja tuoksuukin toisenlaiselta kaiken teknologian keskellä. Ostan kirjat itselleni omaksi, että voin sitten tehdä marginaaleihin omia merkintöjä. Se kuuluu asiaan. Ja tämänkin opin kirjasta, Jari Sarasvuo suorastaan kehoitti sotkemaan sivuja kaikealla merkittävällä. Kirjat ovat sanojen aarrearkku. Vietä siis enemmän aikaa lukien. Ainakin enemmän kuin TV:n ääressä.

Ajattele ennen kuin toimit.

Hidasta tahtia. Minä olen jo oppinut tämän! Hosujasta tuli hyvinkin hitaasti reagoiva. Se on huippuhienoa ja ärsyttää aivan hemmetisti niitä toisia, jotka eivät sitä vielä osaa. Aivan niin kuin se ennen otti päähän minua, jos joku ei saanut vastattua heti sillä sekunnolla. (Virallinen anteeksipyyntö kaikille niille joita hoputin ja patistin ajattelussa. Kuinka typerää.) Paljon parempi, että miettii hetken. Anna siis itsellesikin aikaa miettiä asia läpi ja kuunnella sisäistä ääntä.

Kirjoita käsin.

Kirjoita kirjeitä perheellesi tai ystävillesi, lappusia rakkaallesi, lista ruokaostoksista, viikon tavoitteet tai vaikkapa kiitos-viestejä. Digitaalinen viestintä on toki hienoa ja helppoa, mutta siinä on iso ero kirjoitatko rakastan sinua -viestin tekstarina vai kylppärin peiliin teipatulle paperilappuselle. Minä olen aika hyvä tässä. Kirjoitan käsin päivittäin. Se on hyvin terapeuttista, suosittelen.

Vietä aikaa läheistesi seurassa.

Ainoastaan olemalla fyysisesti toistemme seurassa voimme tuntea ihmisille ominaista yhteenkuuluvuutta. Pitäisi siis tavata ihmisiä livenä. Netissä puhuminenkin on mukavaa, mutta persoonatonta. Olen tavallaan samaa mieltä. Ja olen yrittänyt. Mutta en oikein osaa. Joka kerta, kun menen jonnekin ihmisten ilmoille, olen seuraavat päivät ihan uuvuksissa. Ihmiset vievät minun energian ja siksi haluan vain olla yksin. Se on vähän surullista. Mutta opettelen enemmän.

Irtaannu teknologiasta.

Laitetaan ne puhelimet kiinni, varsinkin yhteisessä ruokapöydässä. Ensin pitäisi päästä siihen yhteiseen pöytään, mutta muuten tuo kuulostaa tosi hyvältä. Minua säälittää ne ihmiset, jotka istuvat porukalla hiljaa ja näpertävät puhelimiaan. Ja nyt tuntuu, että olen jotenkin omituisesti tipahtanut sivistyksen aallosta. Ilmankos ne kasarisarjatkin tuntuvat niin hyviltä.

Tällaisia mietteitä tänään. Minusta aika hyviäkin juttuja. Ehkä joku elämänmuutos on nyt tulossa. Jotenkin tuntuu siltä. Tukkakin lähtee ihan tahtomattani. Suuria muutosia. 

Pulu.

Muistatko, kun kerroin keväällä, että sain suomalaisen vieraan? Ja että hänellä oli se aivan uskomaton taideajatus joka johti siihen, että etsimme kaikenlaisia kuvioita maastosta, niitä blobeja? Nyt uudessa asunnossa, kun kaikki tavarat ovat jo löytäneet oikean paikan, tuo Blob-kirja tuli taas vastaan. Ja koska vietän tänään sunnuntaita, päätin ottaa rennosti ja maalailla. Tein pitkästä aikaa yhden blobin valmiiksi. Tällä kertaa minulla on kuva siitä alkuperäisestä tahrastakin.

Tällainen kotona puuhastelu on ihanaa. Aion tehdä sitä säännöllisesti tästä eteenpäin, koska nyt on koti jossa puuhastella. Päätin taas koteloitua. En vain ole vielä saanut yksityiskohtia selväksi. Pitää olla joku selkeä tavoite, johon laittaa energiansa, ja jonka vuoksi voi sitten järjestää perhosjuhlat.

Täällä on muuten naapuritalon katolla puluja. Siis häkeissä, naapuri ilmeisesti kasvattaa niitä. Arvelin ensin, että niitä kasvatetaan ruoaksi, mutta olin väärässä. Sattumalta työkaveri valitti, että parveke on aina täynnä höyheniä, koska myös hänen naapuri kasvattaa puluja. Hän osasi kertoa, että niitä ei syödä. Se on paikallinen harrastus. Niillä kilpaillaan. Lintuja kasvatetaan, jotta ne voivat lentää kilpaa keskenään. En käsitä. Mutta toisaalta, kun ottaa huomioon, että tämä on Malta... Ilo on otettava sieltä mistä sen saa. Täällä ei kovin paljon vaihtoehtoja ole. Joten tällaista sitten paremman puutteessa. Itse kyllä mieluummin vain maalailen.

Kasari.

Minulla on joku ihmeellinen kasarisyndrooma. Siltä ajalta on niin paljon kamalia asioita. Kuten olkatoppaukset. Ja ylipäätään pukeutuminen (vaikka kuinka olisikin taas muotia). Koko kasari on kerta kaikkiaan jotain sellaista, mikä nostattaa oksennuksen kurkkuun. Kahdeksankymmentäluvulla tehtiin paljon hyvää musiikkia, mutta jostain syystä minä en vain voi sietää sitä. Tekee mieli työntää haarukka korvaan, kun töissä kuuntelevat joskus kasaripoppista. Voi hyvä helvetti. En osaa selittää tätä. Makuasioita. 

Mutta. Jostain älyttömästä syystä minä olen ihan hulluna niihin kamaliin kasarisarjoihin! Murhasta tuli totta, Matlock, Dynastia, Pergerac... Niitä on aivan mielettömän ihana katsoa. Siinä on kai jotain nostalgiaa, tulee se sellainen "ennen vanhaa" fiilis. Lopputulos ei nyt näytä kovin hyvältä, mutta silloin... Silloin ennen vanhaa ne olivat huippuhyviä laatusarjoja. Löysin tänä aamuna yhden uuden helmen kasarilistalle, Paluu Eedeniin! Kyllä, kolmiosainen elokuvasarja. Kaikki kasarikliseet samassa paketissa. Suosittelen lämmöllä.

P.S. Kasarilla on tehty monta muutakin hyvää asiaa, kuten minun rakas Emma. (Ja mutama muu elämäni upea ihminen.) Ihan jo siitä johtuen olen ikikiitollinen tuosta kammottavasta luvusta.

Kaunein.

Aamulla näin todella houkuttelevan mainoslinkin artikkeliin. 8 maailman kauneinta saarivaltiota. Kuulosti upealta, saaret ovat kivoja. Olen asunut elämäni aikana neljällä eri saarella. Mutta. Käypä huviksesi kurkistamassa tuota juttua tästä. Maailman kaunein saari nro 1: MALTA. Repesin aivan totaalisesti. Kuka ikinä tuon artikkelin kirjoittikin, ei takuuvarmasti ole eläissään käynyt Maltalla. Tätä paikkaa ei voi parhaalla tahdollaankaan sanoa kauniiksi. Olen itsekin kyllä nähnyt kauniisti photoshopattuja kuvia semikauniista paikoista, mutta se ei ole lähelläkään totuutta. Meni usko koko listaan. Hei nyt oikeesti, joku roti journalismiin.

Ärsytti niin paljon, että katsoin tarkemmin tuota sivustoa. Kuka tällaista tekee? Se oli tietysti joku sivusto naisille. Feministihömppää... Yäk. Alkoi suututtaa enemmän. Juuri nämä tyhjäpäiset höpinät antavat naisille sen maineen ja arvon, jonka vuoksi tuollaisia feminismisivustoja ylipäätään edes tarvitaan. Käyttäisivät ajan ja energian puuttumalla tärkeisiin asioihin maissa, joissa naiset todellakin tarvitsevat apua. Kirjoittaisivat siitä kuinka 12-vuotias tyttölapsi pakkonaitetaan jollekin hikiselle 50-vuotiaalle äijälle tai kuinka naisia syytetään heidän omasta raiskauksesta, varsinkin jos yrittävät puolustautua. Tuollaisten asioiden vuoksi feminismiä tarvitaan. Mutta meikki- ja deittiohjeita… Voi hyvä helevetti. Tuollaiset sivustot vain saavat sen sisäisen sovinistin heräämään.

Olipas synkkä avautuminen... Pahoittelen. Luin aamulla uutisia ja tulin pahalle tuulelle. Niillä on sellainen vaikutus minuun.

Onhan se ihan hyvä, että tytöille neuvotaan näitäkin juttuja. Että osaavat suojata ihoa talvella ja syödä inkivääriä ja treffailla introvertteja. Sitä paitsi siitä voi olla kiitollinen, että joidenkin elämä on juuri noin helppoa. Joku saattaa ihan oikeasti hyötyä tuosta sivustosta. Oppia asioita joita äiti ei koskaan kertonut. Sehän on aina hyvä asia, että oppii. Ja että suuretkin ongelmat ovat niin pieniä. Ehkä minäkin olisin teini-ikäisenä tarvinnut juuri tuollaisen sivuston, sillä vaikka syön tuoretta inkivääriä säännöllisesti, minä toisinaan laiminlyön ihoani. Enkä todellakaan osannut olla suhteessa introvertin kanssa.

Tämä kääntyi nyt ihan nurinpäin. Tunsin omatuntopiston sydämessä, kun kirjoitin niin voimakkaasti. Tällainen pehmis minä olen. Aloin heti miettiä, että nyt niille sivuston tekijöille tuli varmasti paha mieli. Ne naiset varmasti tekevät parhaansa kaikesta huolimatta. Ja meillä kaikilla on erilainen maku. Jokuhan voi oikeasti tykätä siitä, että kaikki on vanhaa ja huonosti tehtyä ja beigeä...  Sellainen voi jonkun mielestä olla maailman kauneinta.

Huomasin todella ärsyttävän piirteen itsestäni. Tuomitsin koko sivuston ihan vain yhden pienen virheen vuoksi. Tein äkkipikaisia johtopäätelmiä ja leimasin. Siksi tunsin suorastaan velvollisuutta tutustua tuohon sivuun paremmin ja oikeasti lukea niitä juttuja. Ja sen tein, minä luin enemmän. Ja ihan rangaistukseksi junttimaisuudelleni tilasin sen vielä sähköpostiini.

Taisin löytää toisen ikävän piirteen itsessäni. Aina pitää vetää kaikki niin älyttömän överiksi.

Koti.

Olen kotiutunut. En ole ehkä koskaan elämäni aikana muuttanut niin, että kaikki olisi valmista viikossa. Yleensä tavaroiden järjestely vie niin pitkään, että muutan jo uudestaan ennen kuin kaikki on paikallaan. En ole vielä ehtinyt asua Maltalla niin pitkään, että olisin saanut kerättyä ympärilleni tavarakaaoksen. Yleensä se tapahtuu nopeasti. (Muutamat minua muutossa auttaneet kaverit saattavat kyllä olla toista mieltä, oli sitä kannettavaa tälläkin kertaa...)

Kotini on ihana. Sellainen miniasunto. Juuri sopiva minulle, sen siivoaa vartissa. Pieni yksiö, kaasuliesi, toimiva suihku ja lämmintä vettä, netti ja pienen pieni parvekekin löytyy. Kaappitilaa tavaroille runsaasti. Kaikki mitä tarvitsen, eikä yhtään mitään ylimääräistä. Sain täsmälleen sen mitä toivoin melkein vuosi sitten.

Tänään löysin työpaikan vierestä uuden suosikkikaupan. Luulin, että vähän kauempana oleva hippiroinakauppa olisi suosikkini, mutta kakkoseksi jäi jopa se. En muista kummankaan nimeä, koska sellainen minä olen nimien kanssa, mutta täällä oli kolme kerrosta aivan ihania tavaroita, joista kelpuuttaisin lähes kaiken kotiini. Harvinaista. Siellä oli jopa kokonaan oma osasto Tenaville (Peanuts). Olen aina ollut Snoopy fani. Vähän yläkanttiin on nuo hinnat, mutta eipä haittaa, kun kaikki on niin hienoa.

Ja nyt tulee se paras juttu… Kauppa oli jo puolillaan jouluasioita! Niin, tiedän. (Kuului tänne asti se ”Voi ei…” huokaus.) Mutta minä nyt satun rakastamaan joulua. En ole saanut viettää sellaista omanlaista joulua tosi pitkään aikaan. Yksi vuosi meni hukkaan Irlannissa ja viime vuonna oli Joonan ja Sanin talovahtina. (No, se oli kyllä ihanaa… Mutta en kuitenkaan kokannut enkä laittanut sitä minunlaista joulua, koska olin siellä vähän niin kuin vieraana.) Oikeanlainen joulu vaatii oman kodin. Ja tänä vuonna minulla on sellainen. Minulla ON aivan mielettömän ihana koti. Joten minulle tulee ihan oikea joulu!

Niinpä aloitin jouluvalmistelujen valmistelun. Ostin tänään sieltä uudesta suosikkikaupastani ihanan joulurasian. (Kyllähän jouluna kuuluu rasia olla!) Ajattelin myös pikkuhiljaa alkaa tehdä jotain koristeita. Minun joulu on hopeanharmaavalkoinen, ripauksella tummanpunaista. Olen nyt tosi innostunut. Minulle tulee aivan ihana joulu, vaikka ei tänne niitä kaikkia joulun herkkuja saakaan. Jos joku haluaa lähettää kortteja tai lahjoja, niin annan osoitteeni mielelläni. Tiedän, että ainakin yksi joululahja on tulossa, Seppo on sitä nimittäin yrittänyt lähettää viime tammikuusta saakka. Jospa se tänä jouluna löytäisi luokseni.

Jouluinen rasia.

P.S. Oikeasti aloitan jouluvalmistelut 1.12. Se kuuluu perinteisiin. Mutta valmistelujen valmistelun voi ihan hyvin aloittaa jo tähän aikaan, eikö?