Rutiinit.

Opin kantapään kautta, että rutiinit on hyvä pitää, vaikka mitä tapahtuisi. Tai oikeastaan minä vasta muistin sen, asian voi sanoa oppineensa vasta sitten myöhemmin kun huomaa, että tekee sen automaattisesti. Minulle kirjoittaminen oli mukava rutiini, jota ei tarvinnut enää ajatella sen suuremmin. Kirjoitin blogiin. Kirjoitin kalenteriin. Kirjoitin muistikirjaan. Kirjoitin vuosikirjaan. Kirjoitin listoja, ajatuksia, päivän tapahtumia ja suunnitelmia. Se oli niin automaattista, ettei sitä tarvinnut enää edes miettiä. Selvästi rutiini.

Sitten tuli etäsuhde. Ja koska etäisyys on vielä toistaiseksi niin valtava, meillä ei ole ollut muuta kuin puhuminen. Tästä on seurannut pitkät puhelut ja asioiden jakaminen. Ääneen ajattelu. Ei ollut enää aikaa millekään muulle, tai energiaa. Ja jos kirjoittamisrutiini jotain vaatii, niin aikaa ja energiaa. Joten se jäi.

Nyt muutaman kuukauden jälkeen huomaan, että olen lipsunut muistakin asioista. Olen aika varma, että se johtuu kirjoittamattomuudesta. En tapaa enää ihmisiä, mikä oli muutenkin minulle haaste. En käy missään, koska en ole ehtinyt tutustua ihmisiin ja yksin mihin tahansa meneminen on vielä suurempi haaste. Niistä kahdesta kaverista, joihin täällä onnistuin tutustumaan, toinen on jo lähdössä takaisin Suomeen ja toinen... No, asiat eivät aina mene niin kuin toivoisi. Ja nyt huomaan, että elämässäni ei ole ketään muita, kuin se mielikuvitusystävältä vaikuttava etäpoikakaveri siellä jossain kaukana internetin toisessa päässä. Sitä paitsi huomasin, että syön huonommin. Juon alkoholia enemmän. Olen ahdistunut useammin. Kaikki tämä, koska yksi pieni rutiini jäi elämästä pois.

Olen monta kertaa pahoitellut sitä, etten ole päivittänyt blogia. Aivan kuin sen tärkeys olisi siinä mitä muut tästä irti saavat. (Yleisesti ottaen olen ihmetellyt sitä aina - mitä muut ihmiset tästä oikeasti voivat saada?) Mutta ihan selvästi pitää nyt vain nöyrtyä peilin edessä. Siellä on se tyyppi, jolle tällä oikeasti on merkitystä. 

Mielikuvituspoikaystävä tulee tänne taas ensi viikolla, mielestäni aivan liian pitkän tauon jälkeen. Mietin, että onko meillä enää mitään sanottavaa, kun on puhuttu niin paljon joka päivä. Ehkä pitää vain olla hiljaa. Hyödyntää se ihotuntuma taas koko kuukauden edestä. Mutta aion myös kirjoittaa. Palata rutiineihin. Sillä jos en pysty tekemään sitä poikaystävän läsnäollessa, voi ihan hyvin sanoa hyvästit koko mahdolliselle yhteiselle loppuelämälle. Kirjoittamisesta en nimittäin enää luovu.

Kihlajaiset.

Minulla on musta sormus, jonka ihana poikaystäväni toi minulle käydessään Irlannissa. Pidän siitä paljon, vaikkei sillä sen suurempaa merkitystä ole, se ihan vain muistuttaa tyypin olemassaolosta. Sitten minulla on toinen sormus, sellainen fiiliksen mukaan väriä vaihtava. Vieressäni istuva Anza siitä aina tarkkailee ahdistukseni tasoa. Fiilikseni menevät yleensä indigonsinisestä turkoosinvihreään. Anza on aina musta. 

Irlannissa myydään hyväntuoksuista käsirasvaa pinkissä tuubissa. Vaikka se on selkeästi suunattu pikkuprinsessoille, minäkin sitä käytän, koska se tekee käsistä ihanan pehmeät. Eilen rasvasin kädet, kun oli hiljainen päivä. Otin tietysti sormukset pois ja asetin ne näytön viereen korokkeelle. Ne näyttivät jotenkin hienoilta, kaksi mustaa sormusta siinä sulassa sovussa, joten päätin ottaa päivän kuvan blogiini. (Siihen toiseen, corkandbeyond.blogspot.com.) Se meni samalla Instragramiin. Sitten lähdin lounaalle.

Iltapäivällä avasin puhelimen. Se oli täynnä onnitteluja. W-what...? Kävi ilmi, että olin mennyt kihloihin. Kauhu lisääntyi ymmärryksen mukana. Mitä minä menin tekemään?! Nolona laitoin viestin poikaystävälle. Tuota. Älä suutu... Mutta aika moni luulee nyt, että me on menty kihloihin. Se oli ihan vahinko, pahoittelen. Että näin. EI NÄIN. Minun pitää todellakin harjoitella sosiaalisen median käyttöä, ja ehkä kerrata valokuvauksen säännöt. 

Tämä oli kyllä hyvä muistutus siitä, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Ja että minun kannattaa vähän miettiä mitä sinne internettiin laittaa.

Epäkihlat.

P.S. Poikaystävä vain repesi. Muistin taas, että olen löytänyt aarteen.

Rakkautta.

Pahoittelen jälleen hiljaiseloa. Olen ollut kaapissa. Enkä nyt tarkoita tätä komeron kokoista kotiani, vaan ihan kuvainnollisesti, olen salaillut asioita. Typeryyttäni tein sen kunnoiotuksesta ulkopuolista kohtaan, mutta nyt huomaan sen olleen turhaa, joten on aika tulla valoon.

Minä olen rakastunut. Enkä pelkästään ihastuneesti tunteista seonnut, vaan olen löytänyt sen ainoan ja oikean. He is my soulmate. Tunnen niin suurta tuttuutta, lämpöä ja hyvää oloa, ettei ole epäilystäkään, etteikö tämä olisi oikein. Tämä on niiiiiin oikein.

Bukarestissa kirjoitin erään kouluttajan opastuksia noudattaen mieslistan. Sen piti olla sellainen hyvin tarkka ja yksitoiskohtainen luettelo asioista, joita haluan elämääni miehen muodossa. Olin tyytymätön tilanteeseeni, joten otin kaikki konstit ilolla käyttöön. Listasin 26 asiaa, jotka haluan miehessäni olevan. Sitten unohdin koko jutun.

Viime vuosi on ollut vähintäänkin haastava. Ei löytynyt omaa paikkaa, ei omia ihmisiä, saati sitten omaa miestä. Niinpä Corkiin muuttaessa odotukset kaiken sellaisen suheen olivat kovin alhaiset. Vaikka kaupunki mukavalta vaikuttikin, en sentään ihmeitä odottanut.

Mutta ihme tapahtui.

Ystäväni Läppä laittoi minulle viestin tuossa pari kuukautta sitten. Hän on se tyyppi, jonka kanssa voi aina puhua mistä vain, eikä koskaan tule riitaa, vaikka oltais kovin eri mieltä asioista. Se on valitettavan harvinainen piirre ihmisissä. Yleensä me nähdään ehkä kerran vuodessa, koska minä en ole Suomessa juuri enempää, mutta aina Läppä löytää aikaa minua tavata. Meillä on sellainen 27 vuoden mittainen historia, sillä olin korvia myöten ihastunut poikaan jo yläasteella, kun ensimmäisen kerran tavattiin. En vain koskaan uskaltanut sanoa mitään, koska minä olin ujo ja Läppä oli outo. Harmikseni tyyppi sotkeutui omituiseen kirkkoon, ja tästä johtuen meni naimisiin heti, kun se oli laillista. Minua vitutti, sekä kirkko että häät. Mutta koska kyseessä on ihminen, jota arvostin valtavasti, osasin mennä itsekkyyden yläpuolelle ja jollain lailla laitoin ystäväni hyvinvoinnin omani edelle. Tiputin pojan vastahakoisesti siihen "Menetetty mies" lokeroon, enkä asiaa enää sen jälkeen miettinyt, koska tiesin, että lahkojen edustajat eivät eroa. Pääasia, että voitiin olla edes ystäviä. 

Niin, se ihme.

Läppä laittoi viestin, että eroaa. On muuttamassa pois, ja että avioero on allekirjoitusta vaille valmis. En voinut uskoa, en sitten millään. Tässä oli niin monta asiaa ihan päälaellaan. Alkoi pitkä keskustelu, joka kesti noin kaksi kuukautta. Kävi ilmi, että en ollut ainoa, joka oli silloin 27 vuotta sitten ollut ihastunut, Läppä tunsi samoin. Hän oli jopa pitänyt antamani lempinimen kaikki nämä vuodet. Hämmennyksen aalto oli lamaannuttava (mistä johtuen en ole oikein osannut kirjoittaa mitään pitkään aikaan). Koitin kaikin tavoin luikerrella tästä ulos, mutta Läppä ei enää antanut periksi. Hän ei suostunut säikähtämään, vaan oli päättänyt, että nämä kortit on nyt katsottava loppuun. Joten tyyppi otti ja lensi tänne minun luokse lomailemaan.

En tiedä olenko koskaan ennen ollut niin jännittynyt. Tai hämmentynyt. Kädet tärisi, kun odotin Läppää aseman sivussa. Mutta kun tuo tuttu hymy ilmestyi kulman takaa, kaikki epävarmuus katosi. Minun ystävänihän se vain oli, mutta sitten samalla se olikin jotain enemmän. Paljon enemmän. Pari päivää meni ihmetellessä, loput toisiimme tutustuessa. Se yhteys mikä meillä on aina ollut, oli niin tuttua. Läheisyys tuntui oikealta, juuri näin sen pitikin mennä. Jotkut asiat vain tietää, vaikkei niitä pysty selittämään. Tuntui heti siltä, kuin olisimme olleet yhdessä jo vuosia. Meidän samanlaisuus, toisen lauseen jatkaminen, täydellinen ihotuntuma... Se epärealistinen mielikuva, mikä minulla on täydellisestä suhteesta, tuli toteen. Tarkistin Bukarestin mieslistan ja totesin, että kyllä - kaikki nuo 26 kohtaa löytyy Läpästä. On käsittämätöntä, että se unelmien mies, jota olen etsinyt kaikki nämä vuodet, löytyi ihan siitä silmien edestä, enkä koskaan sitä tajunnut.

Meillä on pitkä tie edessä, sillä ero ei ole koskaan kivaa, eikä varsinkaan, jos toinen osapuoli tekee siitä likaista. Onneksi edes omatuntoni on puhdas, sillä minä en liity tähän eroon millään lailla. Kuulin koko asiasta vasta jälkikäteen. Mutta silti, sääli katsoa vierestä, kun rakasta ihmistä kohtaan hyökätään niin tunteettomasti ja mustamaalataan valheilla. Tosin haluan uskoa, että sekin on vain jonkinlainen reaktio omaan pahaan oloon. On niin paljon helpompi syyttää ulkopuolisia, kuin katsoa peiliin ja huomata, että syyllinen löytyykin sieltä. Melkein pakko lainata erään ystäväni viisaita sanoja vastaavassa tilanteessa, kun hänen entinen tyttöystävänsä teki erosta vaikeaa: "Pitäis vissiin lopettaa, kun noin kärsii".

Ihanaa ja rakkauden täyteistä päivää kaikille! 

Pieniä kuulumisia.

Hieman on ollut haipakkaa täällä Corkin päässä. Erinäiset henkilökohtaiset tapahtumat, superflunssa ja stressaava koulutus ovat vieneet kaiken ajan, joten on jäänyt tämä päivittelykin vähemmälle. Mutta tässä pieni kooste viimeajan tapahtumista.

Nyt on viisi viikkoa kuluttavaa koulutusta takana. Opittavaa on ollut kamalan paljon, mutta ehkä eniten mieltä on kuitenkin kuluttanut se koulutuksen kuivuus, jota luokallinen nuokkuvia kollegoita koittaa seurata tuupertumista vastaan taistellen. Vielä viikko ja sitten päästään tositoimiin. Oletettavasti unohdan kaiken "opitun" heti maanantaina, tosin kaikki jo osaavat tulevat kollegat sanovat, että oppiminen alkaa vasta ensimmäisestä työpäivästä. Sitä odotellessa.

Minulla on ihania uusia ihmisiä. Meitä on koulutuksessa Suomesta, Venäjältä, Italiasta, Espanjasta ja Ranskasta. Muutaman tunnen vain morjestusasteella, mutta sitten toiset ovat päässeet jo lähemmäksi. Pariin paikalliseenkin olen tutustunut. Taisin jo mainitakin, että kotona odottaa kaksi ihanaa nuorta ranskalaisneitoa. Toinen on taiteilija, joka maalaa ja taiteilee ihania kuvia kodin täyteen. Toinen on nörtti, joka leipoo ihania herkkuja joka viikko. Kotikin on osoittautunut aivan mahtavaksi. Oman kylppärin lisäksi minulla on kokonainen katto, jossa voi hengailla kauniina päivinä. (Kyllä niitäkin täällä joskus on.) Se on itse asiassa kaikkien käytössä, mutta ei siellä koskaan ole kukaan tullut vastaan.

Muutaman kerran ehdin baarissakin käydä. Niitä on täällä useita. En ole ehtinyt vielä kaikkiin. En taida ehtiä koko aikana, mutta ainakin olen löytänyt jo muutaman mahdollisen suosikin. 

Yleisesti ottaen pidän tästä kaupungista aivan älyttömän paljon ja viihdyn todella hyvin. Ihmettelen päivittäin erinäisiä asioita ja mietin, että mitähän minulle tapahtuu. Olen ilman suunnitelmaa, ja olen koittanut vain siirtää siitä johtuvaa epämääräisyyden tunnetta pois. Nauttia kaikesta huolimatta. Ja mielestäni olen onnistunut siinä ihan kiitettävästi. (Mutta haluan silti sen suunnitelman, nopeasti!)

Kämppiksen taidetta.

Oma katto.

Yksi monista baareista.

Suosikkipaikka.

Kun matkustin Italiassa 101 päivää, löysin Venetsiasta suosikkipaikan. Se oli aivan Canal Granden varrella, erään rakennuksen ikkunalla. Siinä sitten istua kökötin päivittäin ja kirjoitin ajatuksia, samalla kuin katselin turisteja ja kanaalin liikennettä. Se oli hyvä paikka. Suosikkipaikka on tärkeä, sen ansiosta muistan unelmamatkani yksityiskohdat edelleen niin selkeästi.

Löysin ihanan pienen kahvilan ihan tuosta kodin läheltä. Se on kirpputori, joka tarjoilee myös kahvia ja herkkuja. Kesti hetken ymmärtää, että kyseessä tosiaankin on oikea kahvila, sillä olin niin hämmentynyt kaikesta ihanasta ympärilläni. Tila on suuri, jossa on monta erillistä lokeroa, jokainen täynnä, jos vaikka minkälaista ihanaa vanhaa tavaraa. Levysoittimessa pyöri jazz ja blues LP-levyjä. Kaikkialla oli ihanan sekavaa ja värikästä. Ilmeisesti paikan yläkerrassa on taide studio ja jonkinlainen tanssisali. Aivan ihana paikka siis, tunsin oloni kotoisaksi. Oikeastaan koko tämä kaupunki saa olon kotoisaksi.

Uusi kaikki.

Selvisin hengissä ensimmäisestä viikosta. Joskus tapahtuu niin paljon, että ei vain voi kirjoittaa. Osittain, koska ei ehdi, mutta pääasiassa, koska ei pysty. Ei löydy sanoja. Matkustin Corkiin sunnuntaiaamuna, tosin perillä olin vasta iltapäivällä. Sen jälkeen kaikki on ollut lähes uskomatonta. Hotelli on upea. En sovi tänne ollenkaan. Tunnen itseni viiden tähden hahmoksi, mutta sitten hämmennyn, koska en edes tiedä mitä se tarkoittaa. Olen ollut suunnattoman onnekas, kaiken suhteen.

Muistatko kun sanoin, että Belfastissa järjestelmällisesti kaikki meni päin persettä? No, Corkissa kaikki on mennyt järjestelmällisesti juuri päinvastoin. Itkua väänsin, kun piti Belfastista lähteä, mutta nyt en millään keksi minkä takia, koska täällä on vain niin ihanaa. Koko kaikki on aivan mahtavaa.

Olen ottanut kuvia joka päivä. Voit halutessasi katsoa niitä TÄSTÄ linkistä. Tapasin jo tulevat kämppikseni. Molemmat ovat uskomattoman kauniita, nuoria ja mukavia ranskalaisneitoja. Asunto on upea. Vähän kallis, mutta täysin homeeton ja minulla on oma kylpyhuone. Tuntuu, että tämä on se elämänmuutos, jota Universumilta pyysin. En voi käsittää miten voikin tuntua niin täydellisen erilaiselta kuin kuukausi sitten.

Cork on upea kaupunki. Pieni keskusta on tavallaan saarella, joen keskellä. Se tuntuu pieneltä, viihtyisältä kylältä, mutta täältä kuitenkin saa aivan kaiken, mitä suurkaupungeistakin. Tämä kaupunki hämmentää minua. Tunnen vain päivittäin kiitollisuutta, että olen täällä. Että minulla on mukava työ, jota saan opetella monta viikkoa, ja ihana uusi koti, johon pääsen muuttamaan jo huomenna. Yllätin itseni tänään ajattelemasta, että mitä ihmettä minä tein ansaitakseni tämän kaiken... Sitten muistin, että kaikki ansaitsevat hyvää. Aivan kaikki, riippumatta yhtään mistään. Joten miksi en minäkin?

Tuo pinkki täplä oli kyllä omena tai pommi,

mutta päätin tulkita sen rakastavana sydämenä.

Lähtökuoppa.

Minulla ei oikein ole mitään sanottavaa. Lähden huomenna, mutta pää on tyhjä. Kiitos lienee paikallaan. Kiitos kaikille hyville kämppiksille, joiden seurassa viihdyin. Kiitos kaikille kivoille työkavereille, jotka auttoivat minua päivittäin. Kiitos kaikille huonoille ihmisille, jotka saivat ponnistelemaan enemmän, ja aivan erityisesti kiitos ystäville, jotka pitivät minut pinnalla myrskyistä huolimatta. Kiitos Belfastille, että sain olla täällä puoli vuotta.

Tunnelmia.

Valitin tätä elämäni sekamelskaa samalla, kun tungin viimeisiä irtonaisia tavaroita pahvilaatikkoon. Tavarat alkaa olla jo järjestyksessä, mutta kaikki päänsisäinen on täysin sekaisin. "Elämä on kuin legot. Välillä niiden pitää antaa sortua, jotta voi rakentaa jotain uutta." Tukeva ystäväni löysi taas oikeat sanat tähänkin kriisiin. "Ja voi niitä vähän syödäkin." Olin hetken hukassa, mutta sitten muistin hänen mamma-aivot. Niin, siellä ajatellaan nyt ihan eri näkövinkkelistä. Sain valokuvia värikkäistä rakennelmista ja vauvasta, joka tunki Dubloa suuhun. Ihania tyyppejä minulla.

Aivan yllättäen Belfast lakkasi tuntumasta hyvältä. Tänä aamuna heräsin ja tajusin, että minä todellakin haluan lähteä täältä. Se oli erikoista, sillä siihen asti olin luullut tuntevani täsmälleen päinvastaista. Minä pidän tosi paljon tästä kaupungista, mutta täällä on kaikki mennyt aivan päin persettä, ihan alusta asti. Selvästi Universumi ei halunnut minulle minkäänlaista pysyvyyttä tänne. Voin jo lähteä, sillä jos jotain Maltalla opin niin sen, että puolen vuoden yrittämisen jälkeen voi jo ihan hyvin antaa periksi, jos ei vieläkään suju. Se on riittävästi yrittämistä.

Ei siis alkanut tämäkään vuosi kovin helposti. Mutta vielä on nuo 10 kk aikaa parantaa. Pohjalta on vain yksi suunta, ellei välttämättä halua kaivaa syvempää kuoppaa. En kaivele. Sitä paitsi olen ennekin sanonut, että se on hyvä, jos kaikki kura tulee päälle jo heti alkuvuodesta, niin voi sitten vain nauttia onnellisena sen loppuajan, koska kakkakiintiö on jo täynnä. 

Hannari istui eilen viimeistä iltaa kanssani ja siinä jutellessa minä ihan yllättäen tajusin mikä tämän ahdistavan olon aiheuttaa. Oivallus tuli kuin salama kirkkaan puun takaa. Mitä tapahtui muutama viikko sitten, kun tämä kokovartaloketutus alkoi? Minä aloitin tuon Italia-kirjan viimeistelyn! Suomessa tehtiin Salaseurakaverin kanssa diili, että molemmat saavat jättimäisen kirjoitusprojektinsa valmiiksi toukokuun loppuun mennessä. Koko tammikuun lusmuiltuani aloitin oman projektini helmikuussa, hitaasti mutta varmasti. Pari viikkoa sitten kuitenkin päätin, että haluan saada tekstin muokattua ennen kuin muutan pois Belfastista. Uusi alku ilman mitään roikkuvia projekteja.

Olen siis elänyt joka päivä menneisyyttäni. Uppoutunut elämäni ihanimpaan lomaan päivittäin. Muistanut jokaisen yksityiskohdan kuin olisin edelleen Italiassa. Haistanut ne tuoksut, nauttinut lämmöstä, tuntenut rakkauden, maistanut jäätelön. Niin syvällä tuo tarina jo minussa on. Onko siis ihme, jos normaali arki tuntuu tuollaisen jälkeen aina ihan tyhmältä? Kuka ei olisi mieluummin Italian auringossa?

Muisto viime kesältä, ilta Buranossa.

Lähtöjuhlat.

Minulla on ollut useita läksäreitä, koska olen muuttanut niin monta kertaa. Harvemmin kuitenkin ollut kahdet lähtöjuhlat samasta paikasta, tämä Belfast on silläkin tavalla poikkeus. Minun raskalaiset kaverit olivat sitä mieltä, että en voi muuttaa pois ilman juhlia. Viimeksi oli niin hauskaa. Ja viimeksi minä lähdin vain sieltä työpaikalta. Ihan hyvin perusteltu minun mielestä. Niinpä he päättivät tämän minun puolesta. Ihan hyvä, sillä minä olen huono päättämään asioita.

En tiedä kuinka juhlavaa meillä oli, mutta vietimme iltaa suosikkibaarissani, Kellyn kellarissa. Ihanista ihmisistä ja naurusta huolimatta ilta oli surullinen. Ainakin minulle, ehkä myös kavereille. Vaikka kuinka koitan olla positiivinen ja iloinen uudesta työstä ja mahdollisesta asunnosta ja uudesta alusta uudessa kaupungissa, ei tämä lähdön haikeus katoa. Varmaankin, koska en yhtään halua lähteä. Minulla on nyt toinen ranne mukavasti ruhjeilla. It's not a good party if you can't see it the next morning. Vanha suomalainen sanonta, jonka juuri keksin.

Yritän vielä nähdä kavereita täällä, vaikka päivät käyvät vähiin ennen kuin loppuvat. Neljä päivää, se on melkein käsittämätöntä. 50% minusta on ihan oikeasti tosi innoissaan, mutta 40% ei ole, ja koittaakin kampata minut joka käänteessä. Se loppu 10% on taas ihan pihalla. Onneksi on punaviiniä. Se toimii iloliemenä, lohdutuksena ja rauhoittaa mukavasti. Yritän keskittyä oleelliseen. Teen listoja asioista, jotka pitää tehdä ennen muuttoa ja heti muuton jälkeen. Mitä pitää tehdä ennen ensimmäistä työpäivää, mitä pitää hankkia ja keneen pitää ottaa yhteyttä. Välillä itku tulee väkisin silmistä, mutta sitten taas välillä olen vain niin kiitollinen kaikesta, että nauran ääneen. (Onko syytä huolestua?)

No, jotain ihanaa tähän loppuun kuitenkin, koska olen muuten niin sekava. Jos missään ei ole järkeä, niin muista Seal. Tuossakaan ei ollut kyllä mitään järkeä, mutta Seal on ihana.

Taidetta.

Kävin kämppikseni kanssa tuossa joku aika sitten taidenäyttelyssä. Hän vei sinne jotain papereita, taiteilija kun on itsekin. Katselin ihastellen muutamaa teosta siinä näyttelyosassa. Siihen viereeni tuli pariskunta, joiden kanssa aloimme jutella. Ihastelin yhtä teosta ja mietin, että miten ihmeessä se on tehty, erikoinen tekniikka. Vieressäni oleva nainen alkoi selittää hyvin yksityiskohtaisesti kuinka teos oli valmistettu. Katsoin hetken hölmistyneenä, mutta viimein aloin ymmärtää, että hän tosiaankin oli se taiteilija, joka tämän ihailemani teoksen oli luonut. 

Olin vielä enemmän ihmeissäni tästä hyvästä tuurista, että satuttiin näyttelyyn juuri siihen aikaan. Arvaa kuka oli intopiukeana, kun pääsi juttelemaan aivan oikean taiteilijan kanssa. Tosin sitä minä teen kyllä joka päivä, koska asun taiteilijan kanssa, mutta kuitenkin. Oli tämä nyt silti erikoinen käänne päivälle. Otin luvan kanssa pari huonoa kuvaa ja päätin, että ensimmäinen hankinta (heti kuulokkeiden jälkeen) on uusi kunnollinen puhelin, jossa on kunnollinen kamera.

Charissa Martin.

Kun tulin kotiin, pursusin luovuutta. Halusin heti välittömästi tehdä jotain luovaa. Niinpä virkkasin. Suunnittelin suuremmoisia teoksia, joista sitten voisin koota näyttelyn. Ensimmäisestä teoksesta valmistui heti 80 % jonka jälkeen tahti vähän hidastui. Kun innostus laantuu, tarvitaan se luova tauko. Tällä hetkellä teos on melkein valmis, enää puuttuu 20 %. 

Päätin antaa vähän edes armoa itselleni, sillä elämä on muuttunut aika paljon tuon näyttelyreissun jälkeen. Uusi työ ja muutto edessä, paljon kaikenlaista ajateltavaa. Minä kyllä pidän sen näyttelyn, ihan varmasti. Belfast on saanut minut taas luovaksi. Olen innostunut.

Löysin yhden laatikon pohjalta lapun. Näitä tällaisiä muistiinpanolappusia (eli Universumin viestejä) ei olekaan tullut vastaan aikoihin. Tämä oli kuitenkin hyvin ajoitettu, sillä minulla on nyt paljon kaikkea mietittävää. Mihin suuntaa elämääni vien ja mitä haluan tehdä. 

Ihminen ei pääse syvällisesti kokemaan elämänsä tarkoitusta,

jos hän ei ole valmis luopumaan tarpeettomista elämänalueistaan.

Hyvä neuvo.

P.S. Käy tutustumassa: charissamartin.co.uk

Juna.

Saan säännöllisesti kuvapäivityksiä minun vauvasta. Selfienkin se oli jo osannut ottaa. Viimeisimmässä kuvassa oli isosti virnuileva naama, jonka suuhun oli ilmestynyt kaksi Rölli-hammasta! Nauratti ihan älyttömästi, tähän asti kun suun sisällöstä on näkynyt vain kieli. Yksi suomenkielinen sanakin oli jo tullut ulos, tosin se ei ollut spesial-täti tai ilona niin kuin toivoin. Äiti on myös ihan hyvä sana aloittaa suomen kielen käyttö. 

Minulla ei ole varsinaisesti perhettä ja ihmisten on sitä joskus vaikea käsittää, varsinkin italialaisten. Mutta minulla on minun oma perheeni, jonka olen rakentanut vuosien mittaan ympärilleni. Oma tukiverkosto, josta olen tavattoman ylpeä. Ihmiset yleensä vähän hämmentyvät kun sanon, että minulla on vauva Suomessa. Siis, jätitkö sinä sen sinne? Juu, eivät antaneet mukaan, varmaan ihan turvallisuussyistä. Kenen luona se on? Vanhempiensa, tietysti. Ei vauvat vielä pärjää omillaan, vaikka tämä kyllä vaikuttaakin fiksulta yksilöltä. Tavannut jo presidentinkin, tosin taisi kyllä nukkua koko sen tapaamisen ohi.

Me päätettiin joululomalla, että matkustetaan yhdessä Tazara-junalla. Se on ollut haaveeni jo monta vuotta. Nyt vauva innostui ajatuksesta myös. Ensin lennetään Afrikkaan, todennäköisesti Tansaniaan ja sieltä sitten muutaman päivän elämysmatka sinisellä junalla Sambiaan. Siitä tulee 1860 km pitkä huippureissu. Vauva oli selvästi jo alitajuisesti tiennyt tämän aikaisemmin, sillä hänelle oli kertynyt vaikka mitä Afrikka-aiheista tavaraa ja vaatetta. Palaset vain loksahtivat kohdalleen, joten sain vihdoin reissukaverin.

Toimintaa.

Viimeiset viikot ovat olleet hyvin tapahtumaköyhiä. Kun ei ole töitä, ei ole pakottavaa tarvetta mennä minnekään. Minä olen just se tylsä tyyppi, joka ei hyödynnä tätä ihmeellisesti ilmestynyttä vapaata aikaa mitenkään. Kävin minä kerran keskustassa, mutta silloinkin alkoi sataa.

Melkein toivoin, että edes täällä Belfastissa tapahtuisi jotain hurjaa, kun tuntuu ettei omassa elämässä tapahdu yhtään mitään. Kukaan ei enää osoita mieltään missään. Uskovaiset eivät heittele polttopulloja. Autoja ei kaadeta ja polteta. Missä kaikki jännitys? Uutisista luin, että poliisia oli ammuttu ihan viime kuussa. Se meni minulta jotenkin kokonaan ohi. Minulta menee kaikki aina ohi. Eilen kuulin kirpputorilla radiosta, että miestä oli ammuttu jalkaan. Ilmeisesti sitä tapahtuu täällä tuon tuosta, joten sellaiset jutut ei nouse kovin vahvasti uutiskynnyksen yli.

Viime viikolla seurasin iltayöstä tunnin ajan taivaalla pörisevää helikopteria. Keittiön ikkunasta näin sen osoittavan valojuovalla maahan. Oli tilanne päällä. En tiedä etsivätkö jotain vai mistä oli kyse, mutta vähän erikoiselta se näytti. Tietenkin olen täysin uutispimennossa tämänkin osalta. 

Ehkä vika onkin minussa. Voisin hiippailla kaiket yöt etsimässä toimintaa, mutta sen sijaan otan äksönini leffojen muodossa kotona köllötellen. Tosin joskus kyllä heittäiydyn ihan mahdottomaksi ja virkkaan siinä samalla. Juu, omaa syytä elämän tylsyys. Olen kyllä alkanut tarkkailla ympäristöä vähän tarkemmin, kun viime viikolla tuli postiluukusta kirje poliisilta. Naapurissa oli vierailtu. Onhan tämä sentään Belfast, vaikka se nimi onkin jo menettänyt pelottavuuden.

Muutos.

Hyvää nimipäivää, Sipi!

Yksi pieni puhelu voi muuttaa kyllä kokolailla koko elämän. Olin melko varma, että saan sen hakemani työpaikan, koska en ole koskaan ollut saamatta hakemaani työtä. Minun työllistymisprosentti haastatteluista on edelleen sata. Se on melkein käsittämätöntä. Joko niin, että olen tosi hyvä tyyppi, tai sitten niin kuin ystäväni sen muotoili jo vuosia sitten "se kyllä puhuu itsensä sisälle ihan minne tahansa". Uskoisin, että totuus on jossain siinä puolivälissä.

Kämppis oli ahkera viikonloppuna. Teki koko talon kokoisen suursiivouksen. Pesi pyykkiä ja suunnitteli tulevan viikon. Minä sen sijaan söin suklaata. Ja katsoin innoissani Grayn Anatomiaa, kun löysin yhdeksännen tuotantokauden kirpparilta. Olin niin laiska, etten jaksanut edes laittaa ruokaa. Ei mennyt tasan energiat. Eilen se sitten kostautui. Koska lähtöni aiheuttaa toimenpiteitä myös muille, täällä kävi joku neito katsomassa huonettani ja tutustumassa asuntoon. Sitä ennen minunkin piti tietysti suursiivota huoneeni. 

Olen iloinen tulevasta muutosta. Kaikki on taas sekavaa ja ahdistavaa, mutta se on vain tilapäistä. Tosin olen hokenut tuota jo ihan liian pitkään, sillä tämä tilapäinen alkaa tuntua jo ihan liian tavalliselta. Jospa tällä kertaa kaikki menisikin hyvin. Työpaikka olisi sitä mitä on luvattu, koulutus opettavainen, kaupunki armollinen, koti lämmin ja hyväntuoksuinen. En minä kuitenkaan ihan kamalasti vaadi.

Lähden Belfastista haikeana. En ihan vielä, mutta sitten kun lähden, se ei tapahdu ilman sitä hiljaista hetkeä. Sitä sellaista, kun käy vielä viimeisen kerran huoneet läpi, tai kävelee hitaasti lähimpään markettiin ja koittaa painaa mieleen jokaisen kadunkulman. Kun hyvästelee ne ikävätkin muistot haikeana ja miettii, että ei se niin kamalaa ollutkaan. Muutos on pelottava ja se saa aina haluaamaan takaisin vanhan ja tutun, vaikka vanha ja tuttu olisi selvästi huonompi vaihtoehto. Lohdutan itseäni sillä, että tänne voi aina tulla takaisin, jos siltä tuntuu. Ainakin kyläilemään.

Korvakorut.

Ostin Italiasta kesällä Pink Floyd -korvakorut, sellaiset LP-levyt. Joku poika niitä teki kojussaan festarialueella. En tiedä mikä sai lopulta päätymään juuri näihin, sillä siellä oli monta hyvää artistia rivissä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna se oli tietysti tarkoitettu niin.

Ennen Suomen reissua kävin viime hetken jouluostoksilla keskustassa. Voisin kirjoittaa kaikkea ihanaa joulumarkkinoista, sen valoista ja herkuista, mutta sen sijaan kirjoitan bussipysäkistä. Kotiin vievää kyytiä odotellessani viereeni tuli mies laukkuineen. En tiennyt sitä vielä silloin, mutta hän oli tuijottanut minua kymmenen minuuttia ja miettinyt miten aloittaisi keskustelun. I like your earrings. Bussi ei koskaan tullut, joten juttelimme pitkään. Hän oli juuri tullut Skotlannista takaisin. Keskustelu meni jotenkin tosi syvälliseksi saman tien, mies tuntui heti omituisen tutulta. Vaihdoimme vielä numerot ennen kuin lähdin kävelemään kotiin. 

En koskaan tavannut tuota miestä uudelleen. Mutta olemme soitelleet. Saan joka päivä ainakin yhden viestin. Pink, I'm thinking of you. Haluan vain jättää viestit huomioimatta, koska tuo ihminen ei yhtään sovi suunnitelmiini. I wish you were here. Minun pitää nyt vain keskittyä uuden työpaikan löytämiseen, ei mihinkään skottimieheen, vaikka hänellä kuinka olisikin maailman paras aksentti. We connected. Minä pidän nuoremmista miehistä, en vanhoista, en vaikka he olisivat muusikoita. I hope to hear your voice soon. 

Olen miettinyt monta kertaa, että miksi minun piti tulla tänne, kun kaikki on mennyt niin täydellisen pieleen aivan alusta asti. Mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, koko ajan joku haroo vastaan. Aivan kuin Universumi yrittäisi ajaa minua täältä pois, ihan niin kuin Maltalta. Sillä erotuksella, että minä rakastan tätä kaupunkia. 

Tänään mietin, että täällä ei ole minulle mitään. En voi jäädä Belfastiin, jos minulla ei ole töitä. Hannari ja Sipi eivät riitä syyksi jäädä, sillä elämä on kallista. Viime viikolla annoin viimein periksi ja laajensin työnhakualuetta. Tiedän, että minun on lähdettävä ja tuo tieto on saanut minut torjumaan muusikon kaikki ehdotukset. Olen luikerrellut pois kaikista tapaamisista. Tänään hän odotti minua keskustan bussipysäkillä melkein kaksi tuntia, ihan vain siltä varalta, että muutan mieltäni ja tulen sittenkin. I can't stop thinking about you.

En ymmärrä tätä ollenkaan. Sisäinen romantikkoni on varma, että tämä oli tarkoitettu juuri näin. Palaset lohksahtivat kohdalleen. Korvisten valinta, Belfastiin muutto, se bussi joka ei tullutkaan... Kaikella oli tarkoitus. Sisäinen pelkurini puolestaan on varma, että minun pitää nyt aivan ehdottomasti unohtaa tämä kaikki, koska mitä siitä nyt tulisi, jos löytäisin itselleni sopivan ihmisen täältä, kaikkien murheiden jälkeen. Sehän olisi aivan helvetin pelottavaa. Ajoituskin on täysin pielessä, minähän joudun muuttamaan ihan pian. I want to know you. Don't go. Minä nimittäin sain sen työpaikan.

Onnea!

Onnellista syntymäpäivää äitimuorille!

Valinta.

Jotenkin tuntuu, että olen nyt sellaisen suuren valinnan edessä. Välillä tekisi mieli huutaa parvekkeelta (joka on kyllä vain kaksi lasiovea ja kaide), että eikö jo vois olla helpompaa! En tee niin. Joku kuitenkin huutaisi takaisin, että pää kiinni. Lämpökin karkaisi. Sitä paitsin Jim Rohn sanoi: "Älä toivo, että olisi helpompaa - toivo, että olisit parempi."

Minä rakastan kotiani. Viihdyn tässä asunnossa liian hyvin. Näen ikkunastani korkealle kohoavat niityt. Olen taas rakentanut suuren huoneeni kotoisaksi. Kämppiskin on mukava. Kaikki on kodin osalta täydellisesti. (No ei olekaan, mutta ei nyt puututa siihen.) Sen lisäksi rakastan tätä kaupunkia aivan älyttömästi. En tiedä miksi. Ihan tavallinen kaupunki, tavallisia kauppoja ja baareja. Ei tämä ole edes erityisen kaunis. Mutta sitten kuitenkin tunnen kuuluvani tänne. 

Rakastan niitä katuja ja kujia, joiden seiniin on maalattu valtavia asemiehiä ja iskulauseita. (Joskus harvoin myös kukkasia ja rakkautta.) Rakastan tätä helposti hengitettävää ilmaa. Hämäriä päiviä, jolloin auringon valo ei satu silmiin. Rautaisia lampaita ja paimenta, keraamista jättikalaa. Kaltereita, punaisia tiilitaloja ja piikkilankaserpentiiniä taloja ympäröivien muurien yllä antamassa illuusion vaarallisesta paikasta. Olen varma, että haluan jäädä tänne, ainakin joksikin aikaa. Ja sitten muistan haaveeni. Koti. Puutarha. Puuhapaja. Eli asiat, jotka eivät ole ollenkaan täällä. Tiedän sen täysin varmaksi. Ei täällä mitkään minitomaatit kasva. Tai pyykit kuivu ulkona. Belfast ei vie minua millään tavoin kohti unelmaani.

Englanniksi ollaan töiden välissä, kun ollaan työttömiä. Optimistisempi katsontakanta. On ollut yllättävän vaikea löytää töitä täältä. Selvästi en ole tehnyt tarpeeksi asian eteen, sillä kukaan ei ole vielä palkannut minua. Tänään tuli viimein se piste vastaan, että annoin periksi ja laitoin hakemuksen muualle kuin Belfastiin. Tein sen melko vastahakoisesti, mutta vuokra pitää maksaa säännöllisesti. Tosin ei tämä sama vuokra, jos saan tuon työn. 

Sain puhelun tunti hakemuksen lähettämisen jälkeen. Yhtäkkiä minun piti tehdä suuri valinta. Mutta kun juttelin tuon iloisen naisen kanssa, valinnan tekeminen ei ollutkaan enää vaikeaa, vaikka se tulikin eteen niin nopeasti. Olen mieluummin rahaa tienaava, kuin Belfastissa. Belfast ei vie minua kohti unelmaani, mutta raha vie. Joten pidä peukkuja, se ratkaiseva haastattelu on ensi viikolla.

Tiedä mitä haluat.

Haluaisin sanoa, että tässä oli nyt muutama päivä vähän vaikeaa. Mutta todellisuudessa mikään ei ole ollut helppoa viimeiseen puoleen vuoteen. En tiedä miksi. On tullut läjäpäin harmia niskaan. Olin toiveikas ja arvelin, että tämä uusi vuosi olisi jo helpompi. Ei ainakaan vielä ole viitteitä sellaisesta. Mutta niin kuin me kaikki tiedämme, asennekysymys. Olen nyt vahvasti asennoitunut niin, että kaikki tämä paska on tarkoitettu minulle juuri nyt, koska vain sukeltamalla tässä viemäriputkessa minusta voi kasvaa sellainen ihminen, joka minusta pitää kasvaa, että saan sen mitä haluan. Kysy vaikka miltä tahansa itsensäkehittämisoppaalta. Sitä paitsi, olen jo nyt vahvempi kuin viime viikolla, minähän kirjoitan taas.

Kaikki kirjat ja kurssit tyssäävät aina samaan kohtaan, sillä se sama kohta on aina niissä kaikissa kirjoissa. Tiedä mitä haluat. Olen kiduttanut itseäni vuosia tällä kysymyksellä, joka ei kylläkään nyt tullut kysymyksen muodossa. (Ja tämä blogi on kivulias paketti todistusaineistoa juuri tästä.) Minä en ole oikein ikinä tiennyt mitä haluan. Innostun helposti. Haluan randomisti erilaisia asioita, tuntemuksia ja olemista. Mutta en ole koskaan oikein tiennyt mitä haluan tehdä elämälläni. Paitsi kirjoittaa, mutta se ei koskaan tuntunut riittävän suurelta asialta näihin listoihin.

Katsoin eilen elokuvan The Bucket list. Se oli omituinen sattuma, koska sen jälkeen luin kirjaa, jossa kehotettiin tekemään lista asioista, jotka haluat vielä tehdä tässä elämässäsi. Eli juurikin se kuuluisa lusikkalista. Otin tämän jo merkkinä, koska viime viikolla eri kirja vihjaili samaa. Joten aloitin listani. Mitä haluan vielä tehdä?

Listan sijasta tein sellaisen perustavaa laatua olevan oivalluksen, että minä en oikein halua tehdä mitään. Ensin kauhistuin, koska sehän tarkoittaa, etten ikinä saavuta asioita elämässäni. Tai mikä vielä kamalampaa - en ikinä pääse mitään kirjaa loppuun tai kurssia läpi kunnialla. Asioiden kesken jääminen syö sielua. Sen lisäksi, etten keksinyt oikein mitään tekemistä, huomasin, että listani kuitenkin täyttyi asioista, joita haluan. En tehdä, vaan omistaa ja tuntea. 

Koti. Puutarha. Pieni koira ja suuri kissa. Puuhapaja. Sellainen tavattoman tylsä ja tavallinen arki. Siinä suurimmat unelmani. Mikään näistä ei kuitenkaan millään tavoin ole tekemistä. Vai onko? Ehkä olen vain katsonut tätä koko asiaa väärin. Kaikkien ei tarvitse hypätä laskuvarjolla tai kiivetä vuorille tai matkustaa maapallon ympäri. Toiset voivat olla hyvinkin onnellisia kitkemällä rikkaruohoja minitomaatien juurilta tai kirjoittamalla ajatuksiaan olohuoneen nurkassa. Tai tiskaamalla astioita joita rakastaa. Kuuntelemalla tuulikelloja puutarhakeinussa suuri kissa sylissä. Heittämällä jaloissa pyörivälle pikkukoiralle keppiä meren rantahiekalla. Ripustamalla puhtaita pyykkejä kuivumaan puutarhan läpi menevälle narulle. Siinä on jo monta asiaa, joita haluan tehdä. Asioita, joita olen aina halunnut. 

Ilmeisesti olen koko ajan tiennyt mitä haluan tehdä. 

En vain tiennyt, että tiedän.

Tammikuun rohkeusteko.

Kiipesin kirkon katolle. Ihan luvan kanssa tietenkin, mutta ei sitä tule ihan joka päivä moista tehtyä. Midletonin Masa on internetmies ja heillä on jonkinlainen systeemi kirkon katolla. Sitä piti huoltaa, joten kömmin päiväuniltani mukaan. Kiipesin iloisesti Masan perässä huterilla tikkailla ja sitten vuosisatoja lahonneita rappuja. Pelotti jo puolivälissä, kun aloin miettimään, että mitenkähän minä pääsen täältä sitten alas. Mutta niin vain katolle asti könysin pienestä luukusta. Katolla sitten seisoin jalat tutisten ja yritin saada hengitystä tasaantumaan. Maisema oli hieno, paljon hienompi kuin miltä se kuvissa myöhemmin näytti. Alaspäin tullessa sain tarkat neuvot. Istu ensin tälle reunalle. Sitten laita jalka tuolle ylimmälle rapulle. Jalka ei ylettänyt ylimmälle rapulle. Pidä kiinni tästä metallista ja roikota itseäsi kunnes yletyt rappuselle. Se on uusi, se kestää. Puristin paniikinomaisesti rautakahvaa ja koetin laskea vapisevan kehoni luukusta. Siellä jossakin alhaalla tornin puolivälissä oli rakennusmies, jonka puheesta en ymmärtänyt kuin ehkä 10%, mutta hän lupasi ottaa kopin, jos laskeutumisyritykseni epäonnistuu. Kun viimein pääsin tikkaille, jalat tärisivät niin paljon, että nolotti. Miksi ihmeessä minä kiipesin tälle typerälle katolle? En minä ole mekaanikko! No tietenkin, koska halusin rikkoa rajojani ja olla rohkea. Alitajuisesti. Tietoisesti en miettinyt toimintaani taas yhtään. Välillä olen kyllä todella epäjohdonmukainen.

Luukku, josta könysin alas. (Kuva vähentää pelottavuutta huomattavasti.)

Näkymiä kirkon katolta.

Ja toiseen suuntaan.

Ja sitten vielä sisäpuolelta.

Se tunne, kun pääsin taas maan pinnalle.

Midletonin...ööö...keskusta. 

Ja vielä pari kuvaa Jamesonin viskitehtaalta.

Herra Ed.

Tapasin Midletonissa Mr. Edin. Hengailin hänen kanssaan ihan kaksistaan hetken aikaa. Tilanne oli ainakin minulle ensin vähän pelottava, mutta me totuimme toisiimme kyllä melko nopeasti. Kerroin heti Mr. Edille, että minua vähän paljon jännittää, mutta että se ei missään nimeässä ole mitään henkilökohtaista. Minä vain olen sellainen jännittäjätyyppi. Hän ymmärsi ja jatkoi heinän pureskelua.

Otin oma-aloitteisesti kaveriselfien. Se taisi olla ensimmäinen kerta, yleensä minut jollain tavoin puhutaan mukaan siihen. En tee aloitetta sellaiseen. Mutta Mr. Ed oli jotenkin niin vaikuttava, etten voinut estää itseäni. Ihan sama vaikka näytin rähjäiseltä, haluan julkaista sen silti. Tässä me olemme, minä ja Mr. Ed:

Pääsin todistamaan ihan oikean kengitystilanteen. Herra Ed sai uudet monot. Puolalainen kengittäjä teki hyvää jälkeä. (Oletan.) Seurasin tilannetta vähän sivummalta. Tallin koirat olivat urheampia. Yksi niistä kävi jatkuvasti napsimassa palasia, joita lenteli kengittäjän vuollessa kaviota, ja sitten söi ne ahmien. Minusta se oli erikoista. Kyllähän ihmisetkin syövät kynsiä, mutta ei sentään toisten. Sain kuulla, että tämä on normaalia koirille. Ei kai pitäisi olla yllättynyt, syöväthän ne kakkaakin. 

Minulle tämä kaikki oli melko uutta. Tai tuttua jostain lapsuudesta, mutta olin jo vuosia sitten unohtanut kuinka olla tallilla notkuva pikkutyttö. Talli oli hyvin erilainen, kuin se johon sain tutustua Italiassa. Selviä kulttuurieroja. Nokian kumppareille on todellakin käyttöä Irlannissa, ihan niin kuin arvelinkin, tosin en ollenkaan arvellut, että missä ja miksi. Tämä vierailu oli täysin yllätys.

Tämä oli minulle erittäin vaikuttava tapaaminen. Ed on nuorena miehenä ollut yksi niistä hevosista, joilla jahdataan kettuja. Se on kai jonkinlainen urheiluntapainen harrastus täällä, kettumetsästys. Laji, joka minusta tuntuu hyvin epämiellyttävältä. Olin aikaisemmin ajatellut vain niitä peloissaan pakenevia kettuparkoja. Mutta nyt... Ed parka. Minua varoitettiin etukäteen, että hän saattaa olla vähän arvaamaton. Ei pahuuttaan tietenkään, mutta hänen tapa selvitä yllättävistä tilanteista on paeta paikalta minkä kintuista pääsee. Se käy järkeen. Metsässä voi olla pelottavaa, koirat haukkuvat, aseet paukkuvat, muut hevoset ryntäilevät ympärillä. (Ja kuten niin usein, mielipiteeni perustuu nyt täysin mielikuvitukseen. Olen nähnyt lajista malauksen. Minulla ei ole minkäänlaista faktatietoa.) Joten mitä itse tekisit, jos olisit säikähätänyt laumaeläin? Tietenkin juoksisit sinne mihin muutkin menevät, niin lujaa kuin pääset. Tuollaiset asiat voivat jättää jonkinlaisia - jos ei nyt traumoja, niin ainakin toimintamalleja. Tapoja, jotka ei välttämättä sovi ratsastustunnille. 

Kaikken tämän mielessä pitäen puristin köyttä, jonka toisessa päässä oli suuri valkea Mr. Ed. Teeskentelin rentoa, koska muistelin hevosten vaistoavan, jos toinen pelkää. Ja en todellakaan halunnut tartuttaa pelkotilaani häneen. Seurasin korvien liikkeitä, Mr. Ed kuuntelin tarkkaavaisesti ympäristöään. Aina, kun jännytys yltyi liikaa ja melkein tunsin kuinka hän alkoi vaistota lähestyvän paniikkini, käänsin pääni pois, aivan kuin osoittaakseni, että ihan muina miehinä tässä vain olen. Hyräilin. En edes mitään kappaletta vaan ihan mitä tahansa ääniä, jotta antaisin illuusin rennosta tyypistä. Arvelin, ettei Mr. Ed kuitenkaan huomaa eroa. Ja sitten se tapahtui. 

Kuulin askelia selkäni takaa. Ei sellaisia paniikkijuoksuaskelia, jotka olisivat nykäisseet minut ilmaliitoon köyden jatkoksi (koska se oli ehto, en saanut päästää narusta irti). Ne olivat rauhallisesti lähestyviä askelia. Yhtäkkiä tunsin jotain olallani. Mr. Ed painoi turvallaan olkaani ja korvaa. Olin likkumatta. Myös Mr. Ed oli liikkumatta, piti vain suurta päätään minussa kiinni. Hän hengitti rauhallisesti, puhalsi kuumaa ilmaa korvaani. 

Se oli täysin odottamatonta, aitoa läheisyyttä. Todellinen kontakti toiseen elävään olentoon. Olin täysin mykistynyt. Ehkä Mr. Ed todellakin vaistosi epävarmuuteni (josta olin kyllä hänelle jo maininnut, kun aloitimme tuon retken) ja halusi rauhoittella minua. Tai ehkä hän ei enää jaksanut kuunnella hyräilyäni, jonka saikin kyllä tällä tavalla näppärästä loppumaan. Tai sitten (se paras vaihtoehto) ehkä Mr. Ed vain pitää minusta.

Kotimatkamuistoja.

Minulla on tälle vuodelle toive. Ajattelin, että minusta voisi kasvaa rohkea ja tyyni ihminen, sellainen joka ei suunnittele ja aikatauluta koko elämää etukäteen, eikä varsinkaan stressaa tai murehdi jälkeenpäin, tapahtui mitä tahansa. Ravistin Assarin puhelimesta upean elämänviisauden: Leave room for mystery. Se oli täydellinen neuvo tälle vuodelle. Sellainen minusta kasvaa, ihminen, joka antaa tilaa mysteereille. Joka on avoin uudelle ja rakastaa yllätyksiä.

Palataanpa vähän ajassa taaksepäin. Suomiloman jälkeen aloitin kotimatkan neljällä bussilla. Vietin ensimmäisen yön lentokenttähotellissa. Se oli myös elämäni ensimmäinen yö lentokenttähotellissa. Pyysin elämäni ensimmäisen kerran hotelliherätyksen. Aamuun asti luulin, että se aulassa pojottava ihminen sitten soittaa minulle aamulla, mutta langan päässä ei ollutkaan ketään. Ei edes iloista nauhoitusta. Pelkkä hiljaisuus.

Sain kyydin kentälle, mikä oli todella hyvä asia, sillä minulla oli suuri rinkka ja valtava matkalaukku. Ja pieni laukku. Ja käsilaukku. Voisi luulla, etten vieläkään osaa pakata reissuu (mikä on tietysti totta), mutta tällä kertaa laukkujen määrän selittää se, että minun piti tuoda paljon tavaraa Suomesta. Sinänsä hyvä juttu, mutta koska palasin kotiin kodittomana, valintani ei ehkä ollut aivan loppuun asti mietittyä. Mutta koska tänä vuonna en enää stressaa asioista, niin istuin hotellihuoneessa tyytyväisenä äiskän mukaan pakkaamaa punkkua nauttien. Kyllä ne asiat jotenkin järjestyy.

Olin oikeassa. Joku sohvasurffari otti yhteyttä ja ehdotti, että lähtisin hänen mukaan Corkiin, hän kun oli tulossa Suomesta Dubliniin samaan aikaan. Ei kuitenkaan samalla lennolla. Se ei kuulunut suunnitelmiini (jota ei siis ollut) joten sanoin ennakkoluulottomasti, että mikäpäs siinä. Sovittiin Masan kanssa treffit laukkujennoutolinjan luokse.

No en minä sitten Corkiin päätynyt, mutta sinne päin. Paikan nimi on Midleton, eli mieletön, niin kuin puhelimeni halusi sen korjata. Masan kanssa matkattiin läpi maaseudun pieneen kyläkaupunkiin. Siellä valmistetaan Jameson nimistä viskiä, mutta varmaankaan ei paljon muuta. Kävelin pääkadun päästä päähän ja katselin ihmisiä. Tunnistin jotain tuttua. Näistä ihmisistä huokui nyt se sama jokin, mitä en osannut viimeksikään selittää, minkä muistin Dublinin asukeista neljä vuotta sitten. Jokin omituinen apeus. Masa ja hänen ihana vaimonsa olivat kyllä piristävä poikkeus. Tapasin myös Mr. Edin ja kiipesin kirkon tornin katolle. Muun ajan pääasiassa nukuin. Tämä oli sellainen hämmentävä silmät avaava huomio. (Vai sulkeva, kyse on nukkumisesta?) Olin aivan tavattoman väsynyt. Nukuin päiväunet, joskus kahdet. Ja yön. Ja aamun ja illan. Matka Suomessa otti selvästi tosi koville. Tarvitsin lepoa. Ja olen mittaamattoman kiitollinen näille uusille ihanille surffarituttavilleni, jotka ottivat minut kotiinsa ja antoivat minun nukkua. 

Elämäni ihmisiä.

Vuoden vaihteessa aina tulee mietittyä menneitä ja muisteltua ihmisiä joihin tutustui edellisvuonna. Perhoskirjaa selatessa nousee väkisin hymy kasvoille. Sanoilla on minulle aina suuri merkitys. Samoin ihmisillä. Löysin aivan ihania tyyppejä viime vuoden aikana, joista ainakin toivottavasti jokunen jää myös pysyvästi ystäväpiiriini. Se ei ole aina niin itsestäänselvää. Vaikka kuinka olisi hyvä tyyppi tai sovitaan, että pidetään yhteyttä. Kaikki ei silti välttämättä tee niin. Minäkään en tee niin aina.

Tänään ihan loman lopuksi pääsin viimein tapaamaan ystäviäni keskustassa. Käytiin kahvittelemassa, paikalla oli satunnainen otanta elämäni upeita ihmisiä. Olin ilmeisesti herättänyt kysymyksiä jälkipolvissa. Mihin se on menossa? Mitä kieltä se puhuu? Ihan hyviä kysymyksiä minusta. Perhoskirjan sivut saivat taas täytettä ja kuvitustakin kikkelikuvakiellon muodossa. Itselleni kirjeen kirjoittamisen jälkeen tämä Perhoskirja-ajatus on kyllä ehdottomasti paras ideani. Niin paljon kauniita sanoja, kirjan sivut täynnä upeita muistoja.

Olen levitellyt tavaroitani joka maahan, varmaankin alitajuisesti siinä toivossa, että on sitten hyvä syy palata. Minä kun aina kiinnyn niin omituisen paljon kaikkiin tavaroihin. Ihmisiinkin, mutta erityisesti roinaan. Se on ärsyttävää. Italiassa odottaa kesävaatteet ja taidejuttuja. Bukarestissa astioita ja talvivaatteita ja vähän jos vaikka mitä. Belfastissa tavarat on piilotettu Hannarin  Harry Potter huoneeseen odottamaan paluuta, joka tapahtuu nyt siis aivan pian. Ymmärsin tänään miksi näin on. Tavarat tuovat minulle sitä sellaista pysyvyyttä, mitä ei ole, kun on kiertolainen. Ihmiset vaihtuvat, ja nekin jotka pysyvät ovat kaukana. Siksi tavaroihin tarttuu todella vahva tunne ja muisto ihmisistä ja tilanteista.

Viime vuonna sain kolme uutta työpaikkaa, kahdesta jouduin luopumaan. Siitä johtuen minulla on paljon uusia työkavereita. Vietin upean lomamatkan Venetsiassa teinivuosien ystävän kanssa (yksi niistä jotka pysyi, vaikka elämät menikin aivan päinvastoin) ja jouduin päästämään irti menneestä ja menneisyyden ihmisistä, onneksi siis hyvässä seurassa. Unelmaromanssini on totta enää kirjassa, vaikka Povero Marco jostain syystä yhä pitää yhteyttä. Mutta kirjani sai lopun ja se on sentään jotain, vaikka vähän otti koville. Vietin myös silmitöntä naurua sisältävän lomaviikonlopun pahuuden Brasovissa ihanan Siksoni kanssa (pysyvä ihminen). Majoitin Sohvasurffarin Jenkkilästä (hetkellinen ihminen), joka mullisti elämääni yllättävän paljon. Toi sellaisen kokonaan uuden perspektiivin asioihin. Oikeastaan sen perspektiivin vuoksi olikin päästettävä irti Povero Marcosta (menneisyyden ihminen). 

Vuoden suurin muutos oli ehdottomasti pään sisäinen. Minun piti yhtäkkiä alkaa tykätä lapsista, sillä minusta tuli speacial täti! No ei se ihan yhtäkkiä kyllä ollut, sain yli puoli vuotta aikaa sopeutua ajatukseen. Tukeva Emmani sai meille vauvan (uusi ihminen). Pääsin vielä vuoden lopuksi opettelemaan, että mitenkäs sitä pienen ihmisen kanssa toimitaan. Se oli pelottavaa, mutta selvisin siitäkin. Harjoittelen yhä, mutta se oli fyysisesti paljon helpompaa kuin henkisesti. Ihan suotta stressasin, sillä vauva hyväksyi minut täysin. Sillä ei ollut minkäänlaisia ennakkoluuloja, eikä se tuominnut minua värikkään menneisyyteni vuoksi. Lahjastanikin se piti aivan älyttömästi ja hekotti vain. Aivan siis kertakaikkiaan upea ihminen. Haluan oppia saman. 

Summa summarum, viime vuonna tutustuin moneen ihanaan tyyppiin. Myös muutamaan huonoon, mutta se kuuluu elämään. Vastapainoksi pari pääsi huipputyyppilistallekin. Löysin hienoja kämppiksiä. Ja pomoja. Sain hyviä ohjeita ja koulutusta. Opin. Ehkä kuitenkin eniten itsestäni. Koko viime vuosi oli aivan älyttömän hieno matka, kiitos kaikkien teidän, elämäni ihmiset. Jos en jo tarpeeksi selkeästi sitä sanonut, niin suurkiitos kuluneen vuoden matkaseurasta, te kaikki ihanat. Toivotan ilon hetkiä tälle vuodelle 2017! Olette kovin rakkaita.

There is freedom within, there is freedom without

Try to catch the deluge in a paper cup

There's a battle ahead, many battles are lost

But you'll never see the end of the road

While you're traveling with me

Hey now, hey now

Don't dream it's over

Hey now, hey now

When the world comes in

They come, they come

To build a wall between us

We know they won't win

Now I'm towing my car, there's a hole in the roof

My possessions are causing me suspicion but there's no proof

In the paper today tales of war and of waste

But you turn right over to the T.V. page

Hey now, hey now

Don't dream it's over

Hey now, hey now

When the world comes in

They come, they come

To build a wall between us

We know they won't win

Now I'm walking again to the beat of a drum

And I'm counting the steps to the door of your heart

Only shadows ahead barely clearing the roof

Get to know the feeling of liberation and release

Don't let them win

(Hey now, hey now, hey now, hey now)

Hey now, hey now

Don't let them win

(They come, they come)

Don't let them win

(Hey now, hey now, hey now, hey now)

Kirje.

Sain kirjeen itseltäni 10 vuoden takaa. Tämä oli kyllä aivan ehdottomasti yksi parhaista ideoistani, ainakin toistaiseksi. Tasan 10 vuotta sitten ystäväni Sanna oli viettämässä uuden vuoden vaihtumista kanssani, se oli silloin uljas 2007. Kirjoitimme kirjeet itsellemme. Tänään Sanna kävi pyörähtämässä kirjeen vaihdon verran. Sain siis ajatuksia menneisyydestä. Aikamoista.

Luin kirjeen hieman jännityksellä. Arvelin, että siellä on jonkinlaista noottia Suomessa asumisesta. Muistelin, että se oli aika yleinen valituksen aihe silloin. Mutta se olikin jotain aivan muuta. Se pysäytti. Olen sinä 10 vuotta sitten. Se oli hauska kirje, ihan selvästi minä olin silloin hauska. 

Mutta kaikesta paistoi silti läpi suru. Olin onneton silloin, enkä tiennyt miten sitä muuttaa. Kirjoitin rehellisen tilannekatsauksen. Tunnistan usemmat piirteet yhä itsestäni, ja osa elämän asioista on yhä ennallaan. Kirjoitin ystävistäni, jotka olivat minulle todella tärkeitä. Nyt heistä ei juuri kukaan kuulu elämääni, ainakaan niin paljon, edes Italian Hanna. Se teki minut aika surulliseksi, mutta sellaista se elämä kai on. Ihmiset kasvavat erilleen. Ja nyt minulla on uusia ystäviä, jotka ovat vähintään yhtä tärkeitä.

Kirjoitin haaveistani. Ja suunnitelmista. Kirjoitin myös tosi paljon Italiasta, kuinka ollakaan. Se on ollut minulle valo tunnelin päässä. Sen voimalla minä selvisin, nyt sen tiedän. Valmistuin ja lähdin matkalle ja sen jälkeen ei mikään olekaan ollut samalla tavalla. 

Ehkä eniten yllätti se millä tavoin kirjoitin minulle. Nöyrästi ja toiveekkaasti. Halusin aidosti hyvää. Vaikka olinkin silloin vähän huonossa tilanteessa elämässäni, osasin valita kauniita sanoja, sellaisia mitkä arvelin ilahduttavan minua sitten myöhemmin. Ja tänään ne ilahduttivatkin. Se oli rohkaiseva kirje. Vakuuttava ja leikkisä, kuin ystävälle kirjoitettu. En enää muista mikä tämän tarkoitus oli, mutta kyneleet nousivat silmiin ja hymy jäi kasvoille pitkäksi aikaa. Tuli sellainen tunne, että minä taisin olla kyllä aika hyvä tyyppi. 

Lopetan tämän kirjoituksen nyt samoilla sanoilla kuin lopetin tuo kirjeeni 10 vuotta sitten:

No, kuinka olen pärjännyt? :)