Täydellinen päivä.

Kerroin aika monelle keväällä nähneeni oudon unen miehestä, jonka tapaan Italiassa tänä kesänä. Sellainen ei italialaisen näköinen junttura, ehkä vihreät silmät, tummat hiukset ja nimeltään Marc. Kasvot jäi mieleen, sen verran vahvantuntuinen se uni oli. Olen koko kesän odottanut tuota ihanaa otusta ja ihmetellyt, että missä se nyt viipyy. Viime lauantaina se sitten tuli vastaan. Jäädyin täysin. 50 metrin katsekontakti ja leukani oli tippua maahan. Sama mies. Mietin, että olisi ehkä pitänyt mennä sanomaan sille jotain, mutta "näin sinusta unta" olisi varmasti kuulostanut liikaa iskurepliikiltä. Tunsin kuinka kuljin onneni ohi. Tai lähinnä onni kulki minun ohi, kun itse en pystynyt liikkumaan.

Annoin Bubille lempinimen 24/7, koska en ole nähnyt sitä selvin päin vielä kertaakaan. Siis että se olisi täysin selvä. Ihan rehellisesti se vielä tunnusti, ettei muista olleensa täysin selvin päin kertaakaan kolmeen vuoteen. Täällä kun on tapana ottaa vähän jo heti aamusta. Humalassa ei siis olla ikinä (paitsi turistit) vaan sellaisessa mukavassa pienessä. Niinpä ei ollut yllätys kun Bubi soitti minulle yömyöhällä töistä päästyään, että mennään yhdelle. Lähdin lompsimaan Rialton sillan yli, kun vastaan tuli kolme kaveria joista yksi alkoi minulle papattaa veneton murteella ja tapitti lähes täydellisillä vihreänruskeilla silmillään. Siinä se nyt oli taas, uneni mies. Ei ollut vaikea päättää lähdenkö oluelle näiden poikien kanssa. Otettiin vastaan hoippuva 24/7 mukaan. (Kyllä, ne juo myös töissä. Ravintolassa, mutta kuitenkin.)

Käveltiin jonkin pikkusillan yli ja suoraan edessä näin lauman hiiriä juoksentelevan edestakaisin. Mutta ne ei ollutkaan hiiriä, vaan rotan poikasia. Oli siistiä seurata niiden vipellystä. Yksi gondolikuski tuli sanomaan, että se emokin on jossain tässä että jos tuonne katsotte niin voi näkyä. Marcon kanssa tietysti jäätiin kyttäämään, kuin pahaiset kakarat. (Niin, nimi ei tosiaan ollut Marc. Mutta niin lähellä kuin pystyy vain olla.) Ja sitten salakavalasti se rotta olikin meidän takana. Just kun Marco pääsi sanomasta, että noita kannattaa sit varoa, niin jättirotta lähti juoksemaan meitä kohta. Ja kumpikin meistä pomppi huutaen pakoon. Oltiin tosi urheita siis. Mutta silti. Rottaperhe nähty.

(Varoitus: nyt seuraa ällöttäviä tyttöjen juttuja.)

Ilta oli täydellinen. Muut jo väsyivät, mutta me käveltiin Marcon kanssa yömyöhään Venetsian katuja toisiimme nojaillen. Ja voiko hei oikeasti olla mitään romanttisempaa, kuin ensisuudelma Canal Granden reunalla olevalla laiturilla, nukkuvien gondolien ympäröimänä? Musta on tullut täällä ihan allöromantikko ja pehmis. Aina kun luulee, ettei elämä voi paremmaksi muuttua, niin kyllä se muuttuu.

Marco soitti aamulla, että on menossa kaverinsa kanssa veneilemään ja kysyi haluanko tulla mukaan. Halusin. Tulivat hakemaan minut Venetsian kärjestä. Ehkä maailman siisteintä oli matkata Venetsian jättimainingeissa pikkupaatilla. Sai pitää kiinni ihan kunnolla, povero Marco istui veneen nokassa kannella tasapainona ja oli ihan märkä. Mutta aurinko paistoi ja meillä oli mukavaa. Kun päästiin Lidon hiekkarannalle, heitettiin ankkuri veteen ja pompattiin veteen pussailemaan. Kapteeni tosin oli vaisuna vähän sivummalla. Ällöihanaa!

Minulla ei nyt ole sanoja kuvaamaan tätä tunnetta. Päivä oli jo sinällään täydellinen, mutta arvaa miten hullua oli viettää se ihmisen kanssa, josta näki unta neljä kuukautta sitten? Onneksi hölösuuna ehdin kertoa siitä aika monelle, ei tätä muuten kukaan uskoisi. Ei kertakaikkiaan kukaan! En edes minä.

  

Pyykkipäivä.

Opin tänään kaksi asiaa pyykinpesusta. Ensinnäkin sen, miten venetsialaiset laittavat pyykit ikkunan alla olevalle liikkuvalle piuhalle. Pitää roikkua ikkunasta, mutta ei saa pudota ja sitten sitä vapaata pyykkipiuhaa pitää vetää siihen suuntaan, mihin ei halua pyykkien liikkuvan. Osasin molemmat. Siellä ne nyt ovat minunkin pyyhe ja paidat ja Betty Poop alushousut turistien valokuvattavana.

Kun sain pyykit narulle, olin hyvin tyytyväinen aikaansaannokseeni, suoristin selkäni ja huomasin, että naapuritalon pojilla kerrosta ylempänä oli hirmu mukavaa. Toinen asia minkä opin pyykinpesusta on se, että kun pyykkiä laittaa kuivumaan ja ikkunassa roikkuu, ei kannata pitää kovin avonaista paitaa. Naapurit ovat täällä yllättävän lähellä. Ciao ragazzi...

Ja sitten heti kohta alkoikin sataa. Liian avonaisessa paidassani kiskoin piuhaa ja koitin saada pyykit takaisin sisälle niin nopeasti kuin mahdollista. Kappas, kun naapurin pojat tulivat samaan aikaan laittaamaan omaa ikkunaluukkuaan kiinni, ihan yhteistyöllä. Että sattuikin.

Mutta silti, maailman siistein sademyräkkä. Menin tietysti sateeseen juoksentelemaan. Tai se oli alkuperäinen tarkoitus, mutta huomasin nopeasti, että nuo kivikadut muuttuvat sateella limaisiksi liukuradoiksi. Joten liikkuminen oli hyvin varoivaista tepastelua. Täällä vesi ei tule ylhäältä, vaan sivulta.

Menin kalatorille kuvaamaan, koska oletin että Canal Grande olisi myrskyisän näköinen. Ja koska se on lähinpänä tätä asuntoa. Ei se ollut myrskyisä, mutta näin kuinka papparainen nojasi yhteen pylvääseen ja katseli aaltoja. Kuinka herttaista, ajattelin. Kyykistyin ottamaan kuvaa, koska taustalla oli gondoleita ja muutenkin se oli hauska näky. Sitten katsoin tarkemmin. Papparainen oli pissalla. Kusta lorotti miljoona vuotta vanhan kalatorin pylvääseen, kuin koira. Juu, jäi se kuvan ottaminen tällä kertaa. Tyrmistyneenä hipsin takaisin kotiin, lotomärkänä tietysti. Cippon albanialainen kämppis Bubi sanoi, että viinin juominen sisällä on kivempaa, kuin ulkona satteessa pomppinen. Olisi pitänyt uskoa Bubia, se tietää mistä puhuu. Varmaan koska näyttää olevan 24/7 pikkupöhnässä.
 

Hienoja hetkiä.

Käytiin eilen illalla pizzalla Cippon ja Annan kanssa. Ei löytynyt just sellaista oman mielen mukaista lättyä listasta, niin otin salamipizzan johon sit lisättiin sipulia ja oliiveja. Aika sellainen normi setti minusta. Anna söi kanssa jonkun pizzan, Cippo jotain ihan muuta pihviä.

Tarjoilija toi ruoat.

- Ja kenelle oli tämä kevytpizza?

Tuijotettiin ihmeissämme, eihän me mitään diettiruokaa tilattu.

- Ei teidän listalla ollut mitään kevytpizzaa?

- Ei niin, eikä tää pizza todellakaan ole kevyt.

Repesin. Se on varmaankin hyvä merkki, jos tarjoilija kettuilee. En ole enää pelkkä turisti. Olen paikallisen turistikaveri, mikä on ihan eri asia. Diettiruokaa tai ei, hyvää se silti oli. Olivat vetäneet sitä täytettä oikeasti kunnon kerroksen - ei ollut kevyt, ei. Oikeita kunnon oliiveja, ei mitään säilykepurkkikamaa. Omnomnom!

Tänään oli havaittavissa vähän väsymystä, kun Bubin kanssa parannettiin maailmaa kahdeksaan saakka aamulla. Kuinka moni voi sanoa istuneensa kuuden aikaan aamulla tyhjällä Rialton sillalla juomassa olutta ja syömässä paikallista kolmioleipää albanialaisen kaverin kanssa? Minä voin. 

Iltapäivällä menin suosikkipaikalleni. Otin alakerran kulmasta evästä mukaan. Siinä sitä sitten popsin pizzaa Canal Granden reunalla. Voiko mitään sen venetolaisempaa enää tehdä? No, juoda tiettysti Spritsiä sen kanssa... Tuo ihmeellinen punainen juoma, mitä kaikki tuntuvat kittaavan jatkuvasti. Pahaa ja kitkerää, mutta kuitenkin. Annoin pizzan reunapalan ohi kulkevalle erittäin lutuiselle koiralle, joka tuntui nauttivat kannikasta yhtä paljon kuin minä elämästä täällä. Omistaja kiitteli moneen kertaan. Nämä paikalliset on niin uskomattoman ystävällisiä ja kohteliaita. Tämä koira oli piuhassa, mutta useimmat juoksee aika lailla irtonaisena. Ja koiria on yllättävän paljon ottaen huomioon, että olen nähnyt vasta neljä puuta. Nämä cityrekut ovat oppineet nostamaan koipea minkä tahansa nurkan tai seinän kohdalla, tai istumaan keskelle katua lorottamaan. Varoituksen sana: Jos kadulla on pieni lätäkkö, se tuskin on tullut taivaalta, kannattaa kiertää.

Tänään puhalleltiin Annan kanssa saippuakuplia ikkunasta. Sehän meni aivan säätämiseksi, kun tyyppi päätti ravistaa purkkia vaikka korkki oli auki. Kuplaneste jokapaikassa. (Anna on muuten kymmenen, Cippon tytär.) Jotain ne tuossa sitten sekoilivat kunnes Cippo otti kengän jalastaan ja heitti sillä Annaa. (Ilman mitään draamaa, kunhan pelleilivät.) Kenkä osui kuitenkin pöydällä olevaan kahvikuppiin mikä hienossa kaaressa särkyi lattialle. Sirpaleet jokapaikassa. Yhtä toheloita siis molemmat.

Nyt voisin yrittää mennä nukkumaan. Hitusen vaivaa jo tuo univelka, mikä ei tee minusta ainakaan kauniimpaa. Ihana puolialaston albanialainen kirjoitti juuri mun omenakirjaan ja sitten vielä luki sen minulle ääneen. Kuulosti hassulta (eli albanialta), mutta näytti hyvältä, kun kaveri vielä tapittaa niillä ihanilla ruskeilla silmillään niin, että tuntuu takaraivossa... Kauniita unia siis tiedossa. Heiheihyvääyötä!

    

Albania.

Ah, Venetsia! Olen täällä edelleen. Alkaa tuntua siltä, että tänne jään. Ei siksi, että täällä on niin kaunista (vaikka onkin) eikä siksi, että täällä on niin lämmintä (vaikka onkin), vaan koska tämä venetolainen elämäntapa on jotain niin siistiä! Paikallisen oppaan kanssa näkee niin paljon enemmän, kuin turistina. Hirstorialliset rakennukset ja gondolit jää vain kauniiksi taustaksi sille, mikä on tärkeämpää - rento fiilis ja ystävälliset ihmiset.

Vaikkakin istun nyt huoneessa kolmen albanialaisen kanssa, olen oppinut paljon venetsialaisia juttuja. Ja kuullut albanialaista musiikkia. Puolialaston albanialainen puhuu vain italiaa, mutta onneksi ensimmäisen kämppiksen kanssa pärjää lontoolla. Sen kanssa pärjättiin eilen aamu seitsemään asti. Ja sitten tässä on juuri vaihto meneillään, Adele muutti eilen pois ja tänään tuli tilalle uusi albanialainen poika, jolla oli musta silmä ja jolta puuttuu hammas. Oli ollut viime viikolla kolarissa. Autolla, ei siis täällä Venetsiassa.

Eilen istuin suosikkipaikallani katselemassa iltamenoa. Lauma humaltuneita vähän päälle parikymppisiä turisteja mekastivat Canal Granden reunalla olevalla laiturilla. Kiljumista, taputusta, lisää kiljumista ja molkis! Putosiko siellä taas joku veteen? Ei pudonnut, vaan hyppäsi. Ja sitten toinen. Ja seuraava. Kaikki saivat älykkäiltä seuralaisiltaan suunnattomat suosionosoitukset. Mietitäänpä hetki... Okei, oli kyllä kiva istua kyseisen kanaalin reunalla ja varpailla vettä ruiskia, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että se on aivan hirvittävän paskaista vettä! Oikea bakteericoctail, mikä useimmiten haiseekin likaiselle. Enkä nyt halua runnella kenekään haavekuvaa Venetsiasta kun sanon, että elkää herranjumala menkö sinne uimaan! Ei ikinä! Tunsin myötätuntoa sitä turistia kohtaa, joka tuossa pari päivää sitten molskahti veteen ihan vahingossa, mutta nämä meluavat torvet hyppi veteen vapaaehtoisesti. Huh huh. Ja on pakko todeta, että tällaisen käytöksen osittain kyllä ymmärtää, kun tietää miltä mantereelta nämä pulleat turistit tulevat... Hupsista! Asenne-Erkki kävi morjestamassa.

Tämä ei kyllä millään tavoin liity minun lomaani, mutta silti.
Joskus mainokset on hyviä.
   

Tuonnempi.

Minä luulin, että Firenzen reissua ei voi enää mikään ylittää. Alan ja scootteri ja kaikki... Aika korkealle se Marco riman nosti. Kolmen päivän seikkaulu oli täydellinen. Mutta jos tuntee minut tietää, etten minä varsinaisesti ole mikään seikkailija. Minä olen se tyyppi, joka istuu sivussa ja seuraa muiden seikkailua, ehkä ottaa kuvia tai kirjoittaa.

Ja juuri sillä tavalla olen tutustunut aitoon Venetsiaan. En siihen, mitä turistit kiertävät hiki päässä, vaan siihen aitoon venetsialaiseen elämään. Minusta olisi ehkä pitänyt tulla venetsialainen. Olen jo kauan tiennyt, että suomalainen minä en ole. Talvi on täällä kyllä jäätävä, mutta näin kesällä tämä kaupunki vei sydämeni.  T ä y s i n.  Veneton murrekin on jotenkin hauskempaa. Olen ollut täällä nyt neljä päivää, enkä olen nähnyt mitään nähtävyyksiä. Paitsi tuon Rialton sillan, mutta se on ihan tämän asunnon vieressä ja lähinnä maamerkkinä minulle, että osaan takaisin asunnolle, jos eksyn. Ensin etsin sillan, sitten yhden kaupan, että tiedän kummalla puolella Canal Grandea olen ja sitten jo osaankin. Itse asiassa tuossa kuvassa näkyy suosikkipaikkani, tuon oikeanpuoleisen rakennuksen ikkunalla minä joka päivä istun katselemassa ja kirjoittamassa. Siitä näkee kaikenlaista. Turisteja kuljettavia gondoleja ja takseja, busseja, poliiseja, ambulansseja (mitkä muuten ajaa kovaa ja tekee isot aallot) ja ihan sitten tuiki tavallisia veneilijoitä. Lauantai iltana katselin, kun nuoret veti pillurallia veneillään. Poppis soi ja jengi joi.

Tänään näin samaiselta paikalta, kuinka saksalaisturisti pudota mätkähti Canal Grandeen siinä suoraan silmieni edessä. Nauratti. Shaissea se huusi ja räpiköi limaisia levärappusia pitkit ylös. Näitä juttuja pääsee todistamaan tosi harvoin. Oletan, että kamera ei tykännyt kylvystä, mutta pientä vekkiä lukuunottamatta tyttö selvisi häpeällä. Ohi lipuva gondolikuski sai kengän kiinni ja heitti sen tytölle, mutta toinen mono meni matkojaan. En ole vahingoniloinen, mutta väkisin siinä vähän repesi, koska se oli vain niin hauskan näköistä. Ja nauroi tyttö itsekin, kun lähti vettä valuvana yhdellä kengällä viipottamaan. Venetsia 1 - turistit 0.

Olen tutustunut täällä huippu tyyppeihin. Ensimmäinen asia minkä eilen näin, oli perhoslaukku. Cippo vain toi sen minulle, kun olin sitä katsonut edellisenä päivänä näyteikkunassa. Viimeinen asia minkä eilen näin, oli puolialaston albanialainen poika laittamassa pyykkiä kuivumaan. Nuori ja kaunis. (Cippon toinen kämppis.) Ei yhtään haittaa minua tuollaiset jutut. Toisen kämppiksen kanssa ollaan tissuteltu jutellen jo monena iltana. Se on se Cippon ensimmäinen albanialainen kämppis.

Ja tänään... En voi kertoa mistä, miten tai kenen toimesta tämä tapahtui, mutta sain muukalaislegioonan takin. Aidon. Omaksi! Just nyt en keksi yhtään mitään siistimpää.
   

Venetsia.

Tuttuun tapaani taas aamulla tontturoin bussien kanssa, mutta pääsin kuin pääsinkin mercatolle ostamaan uusia varvastossuja. Edelliset on jo kuljettu puhki. Sitten kipitin laukkuineni rautatieasemalle ja siitä sitten junalla Venetsiaan. Oli tarkoitus tavata eräs CouchSurfing tyyppi, jonka luona siis majoitun hetken aikaa. Istuin aseman rappusille odottamaan ja sieltä se Cippo sitten tulikin hyvin pian. Jo ihan ensi metreillä kävi selväksi mitä oli odotettavissa - kävelystä ei meinannut tulla mitään, kun nauraa rätkätettiin koko matka. Käytiin syömässä p a l j o n. Sitten vyöryttiin kahville. Seuraavaksi opeteltiin maamerkkejä, että osaan toisenkin kerran tälle asunnolle. Venetsiassa kun eksyy normaalitkin ihmiset.

Harvinaista miten voikin osua huumori yksiin ventovieraan kanssa näin hyvin. En tiennyt yhtään mitä odottaa - tämä on ensimmäin CS vierailuni nimittäin - mutta päätin jo lähtiessä, että olen oma hupsu itseni alusta saakka. Ja sillä näköjään pärjää. Cippo istui hetki sitten pöydän toisella puolella tupakkia poltellen käteensä nojaten ja tuumasi, että tuntuu kuin olisi tunnettu vuosia, vaikka itseasiassa tuntemista on kertynyt neljä tuntia. Myönnettäköön, että tyyppi oli liikkeellä vielä eilisillä silmillä, sillä tekee yötyötä, mutta kuitenkin.

Totesin muuten tänään Trevison keskustan läpi mennessäni, että italialaiset ovat sunnuntaikävelijöitä päivästä riippumatta. On ihan OK kävellä rivissä koko perheen voimin kapeallakin kadulla. Italialaisella ei ole kiire minnekään, paitsi autoa ajaessa.

Cippo meni päikkäreille, joten minäkin voisin levätä vähän. Tarina jatkukoon tuonnempana. Mukavaa viikonloppua sinne Suomeen!

Perjantai.

Ikkunassani rimpuilee lentävä muurahainen.

Kävin tänään Dumbo koiran kanssa pienen pienellä lenkillä. Lämpötila nousi taas lähelle 30 astetta, joten kovin suuriin urheilusuorituksiin emme ryhtyneet. Minä kävelin ja ihailin ympärilläni olevia asioita, Dumbo ui ojassa ja piti sosiaalisia suhteitaan yllä pissien mahdollisimman monen puun juurelle. Meillä oli hyvin leppoisa meininki. Kirkon pihassa pojottavalla puulla sen sijaan oli selvästi känkkäränkkäpäivä.

Tänään maalattiin taas. Unohdin eilen yläkerran valmistumis riemussani keittiön, pahus vieköön. Siellä oli vasta yksi seinä valmiina. Huidoin pitkän varren päässä olevalla telalla kattoon maalia, muistaen tällä kertaa pitää suuni kiinni. Olen silti kauttaaltani valkoisten pilkkujen peitossa. Työn touhu piti lopettaa useaan otteeseen, kun menin huuhtelemaan silmiä. Maalaaminen on edelleen lempipuuhaani. Katon maalaaminen ei ole.

Luulen, että olen ansainnut tänään jäätelön.
 

Viimein maalissa!

Tänään oli toistaiseksi viimeinen maalauspäivä. Saatiin koko yläkerta maalattua loppuun. Tai niin loppuun, kuin se oli mahdollista siirtämättä jättimäistä kirjahyllyä. Se projekti odottaa vielä hetken - kirjahyllyn tyhjennys, tavaroiden lajittelu, hyllyn siirtäminen ja lopun seinän maalaaminen. Mutta kaiken kaikkiaan ollaan oltu tosi reippaita ja ahkeria, kaksi isoa eteistä/aulaa ja raput on nyt maalattu ja sitä ennen pinnat siloiteltu. Hyvä me! Tämän lisäksi opin viimein pitämään turpani kiinni. Telasta roiskuva maali ja hiomispöly maistuvat aika pahalle kumpainenkin. Huomenna vielä viimeistelyä, jälkien siivousta ja oman kädenjäljen ihailua. Sitten matkaan Venetsiaan.

Arja luki tänään nettiin laittamani treffi-ilmoitukseni.
- Kyllä siitä sut tunnistaa, päättäväisyys myös kuultaa läpi.
- Olenko minä päättäväinen?
- Kyllä, vedät voimakkaasti omaa linjaasi, joka sitten mutkittelee.
Repesin.
Tuon paremmin minua ei ole kukaan vielä osannut kiteyttää.
   

Kuume.

Täytyy sanoa, että kylläpä valitsin osuvasti nimimerkkini siihen treffi-ilmoitukseeni. (Nimi viittaa hiusten vaaleaan väriin ja sitä kautta järjen määrään.) Olin minä saanut vastauksia jo eilen. En vain tajunnut, että niistä ei tule mitään erityismainintaa sähköpostiin, vaan ne pitää ihan itse osata käydä lukemassa sieltä treffisivustolta. Tarinan opetus: Lue käyttöohjeet. Blondi.

Yhdestä kaverista ei saanut kovin mittavaa kuvaa niiden kolmen lauseen perusteella. Yksi isä haki seksiseuraa (tuplamiinus) ja yksi pitkä vastaus oli niin täynnä hymiöitä, omituisia välimerkkejä, pisterivejä ja puolikkaita lauseita, että ainoa mieleeni tuleva sana oli: avohoito. Sain kuitenkin yhden kunnollisen vastauksen. Kaveri kirjoitti pitkästi ja hyvin, sekä ylipäätään vaikuttaa normaalilta niiden muiden rinnalla. Minä vastasin sille.

Eilinen päivä meni sairastaessa. Pää painaa yhä ja on paineessa. En tiedä miksi, mutta täällä kipeänä olo tuntuu aivan erilaiselta kuin Suomessa. Ehkä johtuu kosteudesta, mene ja tiedä. Huomasin taas viiveellä, että olen kuumeessa. Tästä seurauksena olen nukkunut paljon ja koittanut pysyä vaakatasossa, mikä on ollut tällä kertaa yllättävän helppoa. Maalaushommat saavat odottaa, sillä pelkkä alakerrassa käynti vaati erityisponnisteluja. Mikä lie tauti iskenyt. Toivotaan, että tänään olisi jo parempi päivä.

Sain juuri uudestaan täsmälleen saman viestin siltä seksiä hakevalta isukilta. Laittaakohan se copy/pastella sen kaikille vähänkään naista muistuttavalle?
   

Treffeille.

Pää on vähän jumissa. Tavallista enemmän, sillä olen kuumeessa. Muutama päivä vierähti maalaillessa. Ja vierähtelee vielä lisää. Koko tämä viikko on ollut vähintäänkin omituinen. Viikko, mikä alkoi perjantai aamuna.

Arjan tytär putosi hevosen selästä aika pahasti ja joutui sairaalaan. Arja jäi sinne myös yöksi. Anna onneksi selvisi säikähdyksellä ja pienillä ruhjeilla, oli tarkkailtavana yön yli. Pullon se kyllä joutuu ostamaan tallille, se on sääntö - jopa 10-vuotiailla.

Otin sellaisen suuren askeleen elämässäni (höpö höpö) että laitoin treffi-ilmoituksen nettiin. Pari kaveria on tehnyt niin ja siitä se ajatus sitten lähti. Ja onhan siitä jo kamalan kauan, kun viimeksi olen jännittänyt sokkotreffeillä. Kärsimättömänä odotan vastauksia tulevilta kosijoilta. Melkein kaksi päivää jo mennyt ja ei ole tullut yhtään vastausta. Parikymppisenä sain heti vaikka kuinka monta viestiä. Ei ole vanhoilla ämmillä enää vientiä. Pitäisi varmaan laittaa kuva, se kuulemma auttaa. Ja minä en näytä vanhalta ämmältä. Mutta sehän olisi samaa, kuin myöntää julkisesti hakevansa seuraa internetistä. Esimerkiksi blogissaan... Joo, laitan sen kuvan. Tässä ei ole enää mitään menetettävää.

Olisin varmasti jo vaipunut epätoivoon, mutta minun horoskooppi tiesi sanoa näin:
Kun lähetät viestin jollekulle, haluat vastauksen nopeasti. Nopeita vastauksia ei kuitenkaan ole nyt tulossa. Sinun viestisi herättävät ajattelemaan ja vaativat toimintaa. Niiden prosessointi vie kauemmin.

Tuota voi soveltaa varmasti tähänkin. Samoin kuin italiaanooni. Laitoin sille vähän aikaan sitten lyhyesti sähköpostia (oli virallinen asia mikä oli pakko hoitaa pois) ja käytännössä tein aika selväksi - hyvin ystävällisesti - että me ei sitten enää nähdä. Että heippa vaan tesoro. Olen tyytyväinen päätökseeni, mutta eilen illalla oli jostain syystä vähän haikea olo. Tulista italialaisuutta lukuunottamatta se on aika verraton tyyppi. Ja kuinka ollakaan, Simone soitti taas yöllä, tällä kertaa klo 3:30. Onneksi virheistä oppineena minä todellakin pidän puhelimeni pois päältä yöllä. Tiedän tulleesta puhelusta vain, koska italialainen liittymäni laittoi aamulla viestin, että puhelu on tullut tähän aikaan tältä henkilöltä. Ei huono palvelu! Että terveisiä vaan Soneralle. Joka tapauksessa, tuo romanssi on nyt aika selvästi hisoriaa. Eikä minua oikeasti enää se haittaa. Asia on nyt loppuun käsitelty. Ja tämä ei ole sellaista ei-tunnu-missään-kyynisyyttä ja elämään kyllästymistä, vaan ihan oikeasti sellainen tasapainoinen hyvä olo.

    

Väliaikatietoja.

Italiaano soitti. Ikävä kyllä taas keskellä yötä. Miksi se ei voi elää päiväsaikaan niin kuin normaalit ihmiset? Eiku hetkinen... Nyt lähti vanha nauhoitus käyntiin.

No Simone soitti joka tapauksessa taas yöllä. Ja siitä seurauksena tein päätöksen, että tästä lähtien minä suljen puhelimeni joka ilta klo 23 loppulomani ajan. Puhelun sisältö ei muuttunut paljonkaan edellisesti. Minun piti nyt heti mennä sen luo. En mennyt. Sain kuulla, etten ymmärrä mitään. Toinen soittaa, kun on ikävä ja haluaa olla minun kanssa ja minä sitten olen vain kamalan itsekäs, kun en heti aamuyöllä ryntää sen luo. Sellainen minä kylmä suomalaisnainen olen, en hyppää vaikka se käskee kuinka.

Tosi sääli, että sillä on niin vaikeaa nyt. Mutta toisaalta, koskaan ei mene niin huonosti, etteikö sitä voisi juomalla pahentaa. Ihan hukassa on, poika parka. Mutta minä sen sijaan olen löytänyt paljon tärkeitä asioita elämääni, vieläpä osittain Simonen ansiosta. Saanut uuden suunnan ja tavoitteita. Olo on aivan mahtava. Kurja ettei mennyt nallekarkit täällä tasan, mielelläni olisin auttanut. Mutta tuollaisesta montusta pitää kyllä ihan itse kiivetä pois. Tiedän kokemuksesta.

Olen saanut taas maalata koko päivän! Vitsi miten voikin olla siistiä tämä tällainen. Aurinko paistaa, lämmin päivä, musiikkia ja maalausta. Ja nyt vielä päikkärit. Elämä - mikä ihana tekosyy.
   

Yksi päivä.

Italiaano soitti. Ikävä kyllä taas keskellä yötä. Miksi se ei voi elää päiväsaikaan niin kuin normaalit ihmiset? Italialainen kiukku kestää näköjään alle viikon. Suomalainen järki sanoo kuitenkin, että on oltava erittäin tarkkaavainen vielä pidemmän aikaa.

Sain tänään sähköpostin:
"Ilona, laihdu ilmaisen lahjan avulla. (arvo 82,50 euroa). Saavuta pysyviä tuloksia 0 eurolla! Nyt voit saavuttaa ihannepainosi helposti ja nopeasti. Tuote koostuu patentoiduista ja dokumentoidun tehokkaista ainesosista."

Kävipä tuuri! Helppoa ja nopeaa ja ilmaista! Tämä tuli tarpeeseen, sillä Facebookin perjantai 13. päivä -ennustuksen mukaan huomaan, että olen lihonut 2 kg. En käynyt eilen puntarissa, mutta varmasti on kiloja tullut täällä reissussa pizzaa, pastaa ja jätskiä vedellessä. En ymmärrä miksi ihmiset urheilee tai syö terveellisesti, jos sen kaiken voisi tehdä ihan vain ostamalla paketin tuota patentoitua ihmeellistä ainetta.

Olen viettänyt aikaani maalaten. Se on edelleen yhtä kivaa, tosin se abbamainen riemuilu jäi vähemmälle tänään. Väsytti, joten päätin laittaa pipon päähän, napit korviin, mylläkkää soimaan ja telan heilumaan. Myös sillä tavalla seinä muuttaa väriä.

Kokeilen nyt nukkumista.
   

Teemalla: Niiiiiin siistiä!

Tänään on minun onnenpäivä: 13. päivä, perjantai. Se alkoikin jo aamuyöllä loistavasti maailman hienoimmalla ukkosmyrskyllä! En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, jatkuvasti räiskyi ja paukkui ja välähteli. Aivan kuin olisi ollut jossain yökerhossa. Niin vahvoja salamia/salamoja/salamoita en ole ennen nähnyt! Jostain korkeuksista ne löivät maahan sellaisella raivolla, että tanner tömisi ja ikkunat helisi. Niin siistiä!

Sain tehdä koko päivän sitä mitä rakastan eniten - maalata! Tämän talon emäntä Arja on suunnitellut seinien maalaamista nyt kaikessa rauhassa muutaman kuukauden ja tänään oli sitten se H-hetki, kun siirryttiin tuumasta toimeen. Remonttiryhmäämme kuului meidän lisäksi Arjan kolme lasta ja kaksi lainattua maalarimiestä. Heidän kansalaisuus meni minulta vähän ohi, mutta toisen nimi on Kumara. (Liikkui silti hyvin ryhdikkäästi.) Meinasi olla hieman kulttuurimuuria perinteisten kieliongelmien lisäksi, koska nämä miehet eivät ilmeisesti olleet aikaisemmin nähneet naista tekemässä ruumiillista työtä. (Tai työtä ylipäätään?) Ensimmäisellä tapaamisella keskustelukin oli ollut vähän erikoista - Arjan kysyessä jotain hämmentynyt mies vastasi Arjan miehelle. Päivän mittaan kuitenkin tilanne normalisoitui ja jopa minulle puhuttiin. Tietenkin kielellä, jota en ymmärtänyt, mutta kuitenkin äänellä, jonka kuulin. Ja lähtiessä olivat sanoneet, että tulevat toki uudestaan hommiin ja ei maksa paljon, jos poika ja ystävä ovat myös auttamassa. (Arja kysyi heti: "Strippasitko sä niille vai mitä täällä on tapahtunut, kun noin innoissaan olivat?! Repesin.) Joka tapauksessa, Oskarin kanssa siis maalattiin keittiön seinä ja jammailtiin Abban tahtiin. Mamma Mia! -leffa on jo pitkään ollut mun salainen ase sydänsurun parannukseen, mutta nyt sain selkeän valttikortin mihin tahansa ilonpuutokseen. Abban tahtiin maalaaminen! Siitä ei enää fiilis parane.

Palkkioksi pakertamisesta päästiin vielä illalla jäätelölle. Ja tänään oli onnenpäivä tosiaankin, sillä viimein tarjolla sitä Pannacotta jäätelöä, johon kahdeksan vuotta sitten rakastuin ja kaikki nämä vuodet olen kaivannut, mutta mitä ei tähän mennessä missään ole ollut. Voi mahtavuutta!
 

Oivalluksia.

Ihmisten pitää tehdä niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Minä tulen onnelliseksi näistä asioista:

Seinien maalaaminen.
Virkkaaminen.
Hyvien tuotantokausien maratonkatsominen.
Asioiden koskettelu ja tunnustelu.
Hyvän musiikin kuuntelu.
Kirjoittaminen.
Pussailu.
Nalan kanssa köllöttely.
Ystävän kanssa oleminen.
Nikkarointi.
Ihmisten yllättäminen.
Taulujen maalaaminen.
Askartelu.
Listojen tekeminen.
Onnistuminen.
Kivet. (En kyllä tiedä miten tämä on tekemistä, mutta kivet on ihania ja niistä tulen onnelliseksi. Niitä voi ainakin löytää ja pidellä käsissä ja ihailla. Ihan selvästi tekemistä.)
Pyykinpesu.
Meressä lilluminen.
Pohtimisen jälkeen oivaltaminen.
Auttaminen.

Nyt kun tutkin listaani, huomaan että tämän kesäloman aikana olen tehnyt melkein kaikkia näitä asioita. Sattuneesta syystä tuotantokausia en ole katsonut, enkä köllötellyt Suomessa olevan kissani kanssa. En ole myöskään maalannut taulua. Olen kuitenkin tehnyt 17/20 asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi. Eipä ihme, että olen viihtynyt niin hyvin.

Olen viime aikoina pohtinut paljon Trevisoon jäämistä. Yllättäen huomasin, etten listannut yhtään sellaista asiaa, mitä en voisi tehdä myös Suomessa. Erikoista... Ehkä Suomi jää kilpailussa kakkoseksi Italialle ja Treviso suorastaan tyrmää Jyväskylän. Mutta kaupungin ja maan vaihtaminen lopullisesti on iso päätös, mitä ei tehdä kevyin perustein.
 

Eversti.

Sattuipa taas. Joku italialainen tyyppi alkoi huudella minulle Skypen kautta. Väkisin yritti soittaa. Kun kuudennen kerran painoin punaista luuria herra ymmärsi, että tämä on nyt ehkä väärä tekniikka. Herra kertoi olevansa eversti ja halusi soittaa minulle. Kysyin miksi. Koska eversti halusi treffeille. Kysyin miksi. Eversti halusi numeron. No et saa. Eversti kertoo olevansa noin noin kymmenen vuotta minua vanhempi ja eronnut. Jutellaan edes Facebookissa. No ihan sama.

- I like you Ilona!
- No kiva, mutta ethän sinä tunne minua.
- Mutta näin kuvan.
- Niin? Et sinä silti tunne minua.
Eversti soitti taas Skypellä. Painoin taas punaista luuria.
- Minä tulen hakemaan sinut.
- No et tule.
- Haluan tavata sinut!
- Minäkin haluan paljon rahaa ja hyvää seksiä nuoren komean miehen kanssa. But it just not gonna happen.
Eversti pyytää taas puhelinnumeroa. Ei.
- No sitten minun pitää poistaa sinut minun Skype kontakteista. Ja Facebookista.
Repesin ja jatkoin samalla julmalla linjalla puhelimen kanssa.

Poista tieto?
Simone
Kyllä.
Poistettu.
 

One step at the time.

Kaksi ampiaisenpistoa. Kurkku tukossa pölystä. Koko omaisuus haisee homeelle. Ihottumaa jaloissa patjasta, jolle selvästikin olen allerginen. Miljardi itikan pistoa ja kissankirppujen puremaa ympäri kehoa. Riita italiaanon kanssa. Räyhäävät naapurit. Unettomia öitä. Talo 8 - Ilona 0.

Alan olla aika voimaton tässä taistelussa. Tänään aion pakata tavarani ja jättää tämän maalaiselämän toisille. Ilman sen suurempia suunnitelmia, aion nyt ottaa seuraavan askeleen ja siirtyä toisaalle. Pelkästään tuosta ajatuksesta tulin hyvälle tuulelle.

Eilinen ilta oli kyllä upea. Istuin puisella penkillä talon seinustalla ja tuijotin suu auki taivaalle. Keho oli verhoiltu päästä varpaisiin öttiäisten hyökkäyksen varalta. Paksut sukat varvastossuissa, pitkät housu, pitkähihainen paita, pipo ja huivi kaulan ympärille kiedottuna. Toimi.
Olin peloton tähdenlentometsästäjä. Bongasin välittömästi yhden, mutta koska siinä vilkkui punainen valo, arvelin sen olevan lentokone. Tiukka tuijotus taivaalle ja siellä se sitten viimein oli - tähdenlento. Se meni tasaisesti eteenpään melko nopeasti. Liian nopeasti ollakseen lentokone. Liian tasaisesti ollakseen tähdenlento. Se oli satelliitti. Monta lentokonetta ja vielä kaksi satelliittia myöhemmin koko taivaan halki pyyhkäisi suuri valkoinen viiva. Siinä se oli! Aivan oikea - elämäni ensimmäinen tähdenlento. Niin siistiä!

Ja ehdin vielä toivoa.
   

Synkkiä pilviä ja hopeareunuksia.

Onko sinun elämässäsi sellaista ihmistä, joka on sinulle rakas, jolle sinä olet rakas, joka haluaa sinun olevan onnellinen, mutta ainoastaan sillä tavalla, mikä on hänen mielestä oikea tapa? Minulla on. Tällaisen ihmisen seurassa on erityisen raskasta olla ainakin kolmesta syystä.

1) Saat jatkuvasti kuulla olevasi väärässä ja että valintasi ovat huonoja. Olet selkeästi pettymys, ellet muutu toisenlaiseksi.
2) Loukkaukset sattuvat erityisesti silloin, kun ne tulevat joltain läheiseltä ihmiseltä. Ja jos erehdyt sanomaan jotain takaisin, saat vielä pahemman mielen - olethan juuri loukannut sinulle rakasta ihmistä.
3) Tällaiset ihmiset eivät oikeastaan edes tunne sinua, eivätkä tuhlaa aikaa tutustumiseen. Pääasia on, että he saavat muokattua sinusta kelvollisen yksilön.

Näitä ihmisiä voi kuitenkin käyttää hyvään tarkoitukseen.

1) Saat hyvän mahdollisuuden tarkistaa oman suuntasi. Voihan se toinen olla välillä oikeassakin. Mitä voimakkaammin huomaat taistelevasi sen puolesta, minkä uskot olevan oikein juuri sinulle, sitä varmemmin se todellakin on oikein sinulle. Olet siis menossa oikeaan suuntaa.
2) Paha sana sinulle = paha mieli sinulle. Paha sana takaisin toiselle = paha mieli sinulle x 2. En ole kovin hyvä matematiikassa, mutta tämän laskun jopa minä ymmärrän. Vähemmän pahaa mieltä on parempi.
3) Muista miltä tuntuu, kun toinen koittaa väkisin tehdä sinusta jotain mitä et ole. (Ei hätää - se ei ole mahdollista. Vain sinä voit muuttaa itseäsi.) Muista tuo tunne ja ymmärrä, että sinäkään et voi muuttaa toista, et edes ymmärtämään sitä, että toista ei voi muuttaa. Mutta sen sijaan sinä voit tehdä päinvastoin. Voit kuunnella ja tutustua. Hyväksyä ihmiset sellaisina, kuin he ovat. Ihmiset ovat parhaimmillaan silloin, kun voivat olla täysin omana itsenään.

Menen nyt puutarhaan istumaan, nauttimaan oluesta ja seurasta, jossa voin olla oma itseni. On se aika vuodesta, kun kaikki menevät illalla ulos katsomaan tähdenlentoja. Niitä kuulemma näkee täällä tänään ja huomenna. Italialaiset osaavat juhlia kyllä ihan kaikkea.
 

Yhä ilman itkua.

Ei tullut itkukaan eilen, vaikka kovasti yritin. Tuli jotain muuta. Naapurin Irma soitti illalla ja pyysi minut jonnekin. Lupauduin tietysti heti.

Minun italian ymmärtäminen on kohtuullista, kun puhutaan kasvotusten. Voi aina huitoa ja näyttää mitä tarkoittaa. Mutta puhelimessa olen aika onneton. Minulle selvisi kuitenkin kellonaika. Mutta oliko se ilta yksitoista vai aamu? Hetken tuumailtuani tajusin, että se voi olla mitä vain missä vain milloin vain. Soitin takaisin. Voitko toistaa? Tänä iltana? Hyvä. Tulen siihen teille. En vieläkään tiennyt minne olimme matkalla, mutta onkos sillä niin väliä, minä en ollut kuskina.

Ihmeissäni tuijotin ympärilleni, kun pääsimme perille. Se oli tivoli! Ja jättikirppari ja markkinat. Ja lavatanssit. Ja jättimäinen olutteltta. Wau. Se oli jonkin sortin koko perheen kyläjuhla. Kiersimme aluetta ja ihmettelin selvin päin olevia teinejä ja lapsiperheitä ja halailevia pareja. Tämä on kyllä yksi asia minkä suomalaiset voisivat oppia, kaikki ovat yhdessä iästä riippumatta. Ja ei tullut yhtä ainutta känniläistä vastaan, vaikka oli jo keskiyö. Ei siinä voinut muuta kuin hymyillä.

Sitten näin pojan punaisessa paidassa.
Minulla on täällä Fagarèssa kaksi kaveria kahdeksan vuoden takaa, jotka halusin tavata. Jessica ja Tiziano. Jessican tapasin jo alkukesästä ja siinä se Tizianokin nyt seisoi edessäni. Menin varovasti sen luokse, kahdeksan vuotta on kuitenkin pitkä aika. Poika ei ollut uskoa silmiään. Ja mikä riemu! Oli niin siistiä tavata kahdeksan vuoden jälkeen. Kaveri on naimisissa ja kahden lapsen ylpeä isä. Sovittiin että nähdään täällä kylällä vielä, niin tapaan vaimonkin. Oli niin mahtava törmätä, tämä kyllä kruunasin päivän.

 Ja sitten alkoi kuulua järkyttävä ryske ja pauke. Ilotulitukset tästä riemusta vielä puuttuikin. Ensin katsoin hädissään lentäviä lintuja, mutta pian nekin löysivät piilopaikkansa. Aivan sairaan hieno näytös taivaalla. En ole koskaan kokenut moista - katsoin ilotulituksia mustalta taivaalta, ilman lunta ja pakkasta, kesävaatteissa. Vaikka minulla ei ollut kevyttä mekkoa ja vaikka nyt ei ollutkaan vuoden vaihde - tuntui siltä kuin yksi haaveistani olisi toteutunut. En voinut muuta kuin nauraa.

Uusi vuosi on aina ollut minulle uuden alku, aika summata menneet ja tarkistaa tulevaisuuden suunta. Tämä oli niin sopivaa, eikä edes kuvainnollisesti. Italiaano jäi kiukkuamaan menneeseen ja juhlin sen aiheuttaman pahan mielen pois noiden tulitteiden kanssa. Niin siistiä!
   

Dagen efter.

Eilinen riita on vetänyt mielen vähän maihin. Ei kuitenkaan niin pahasti, että saisin edes yhtä ainutta kyyneltä aikaiseksi. Minä itkupilli vollotan aina - paitsi nyt kun sitä itkua tosissaan tarvitsee. Nimittäin piilolinssin palanen pujahti silmän väärälle puolelle ja on siellä nyt puoli vuorokautta hangannut. Ai vitsi miten tyhmä tunne, kun eihän sitä voi raapia pään sisältä. Kaikenlaiset konstit on jo kokeiltu, mutta ei. Siellä on ja pysyy. Toivottavasti ei enää kovin pitkään. Eikä muuten tarvii käyttää piilareita sitten vähään aikaan.

Muutenkin mennyt hyvin. Ampiainen pisti taas, tällä kertaa reiteen. Hyvin pian tämän jälkeen sain kuulla, että tämänhetkisen makuuhuoneeni ikkunassa on ampiaispesä, joten eipä tarvitse olla tästä yllättynyt. Vitsi miten siistiä kuulla jälkikäteen tällaisia juttuja. Ja miksi herranjumala kukaan haluaa pitää ampiaispesää oman makuuhuoneensa ikkunankarmilla?

Kuulin muuten viiveellä senkin että jättiläiskoira, jonka kanssa jaan tämän talon nyt kahdestaan suurimman osan ajasta, on ennenkin vääntänyt jättimäiset tortut lattialle ikävöidessään emäntäänsä. Toivottavasti näitä haisevia yllätyksiä ei tule lisää. Mutta jotain hyvääkin yöllisestä kakkaepisodista koitui. Aikaisemmin tuo otus mukiloi minua hännällään ja jättiläistassuillaan, ruhjoi nojaushalauksilla seinää vasten ja sotki vaatteeni venyvillä kuolanoroilla. Viimeöisen nolon tapauksen vuoksi meillä on nyt yhteys. Minun ei tarvitse enää pakoilla sen alta. Olen nimittäin viettänyt paljon aikaa odottaen rappusissa koiran siirtymistä johonkin suuntaa, että pääsin keittiöön, vessaan tai ulos. Nyt meillä on yhteinen kokemus, mikä ei ollut kummallekaan meistä kovin miellyttävä. Meillä on yhteys. Enää minun tarvitsee katsoa tuimasti ja osoittaa sormella jonnekin, niin koira lähtee laiskasti löntystämään ja reitti on selvä! Niin siistiä!

Muuta hyvää tässä päivässä ei sitten oikein olekaan ollut. Toisessa reidessä on ollut aamusta saakka elohiiri. Millä niistäkin pääsee eroon? Nyt koitan vielä vähän aikaa synkistellä. Jospa sieltä edes jonkinlainen itku tulisi. Iloa on ollut niin pitkään, että on jo sen aika.
 

Merda.

Olin pikatreffeillä italiaanon kanssa. Kaveri soitti ja sanoi, että me tullaan hakemaan sinut puolen tunnin kuluttua. Ja että sinun on oltava silloin valmis. Tämän olisin vielä sulattanut ihan hyvin, mutta sitten se jatkoi: Ja sinun on näytettävä hyvältä. Repesin totaalisesti - mutta minähän näytän aina hyvältä! Ihan pelkästään tuon kommentin vuoksi laitoin jalkaani varvastossut, ihan kostoksi.

Kyyti tuli, minut esiteltiin ystävälle, menimme baariin, joimme ja juttelimme. Italiaanon ystävä itse asiassa vaikutti mukavalta. Ilta oli hirmu mukava. Kunnes sitten kotiin tullessa ulko-ovella saimme aikaan jättimäisen väittelyn, oikeastaan riidan. En ihan tarkkaan tiedä mistä, mutta varmaankin syy oli hyvä. No, se siitä sitten. Heitin kiukkuilevan italiaanon pihalle, laitoin oven lukkoon ja menin pesemään hampaat. Kun tulin takaisin aulaan, talossa asuva ponin kokoinen koira oli vääntänyt ämpärillisen paskaa lattialle. Jee. Täydellinen ilta.
 

Sitä saa mitä blogiin kirjoittaa.

Olin kovin vaikuttunut kerran kirjasta nimeltä Salaisuus. Kirjoitin siitä esseenkin. Kirja on samaa mieltä Simo Silmun kanssa - sitä saa mitä tilaa. Ei pelkästään niin, että ihmiset ovat sinulle peilejä, vaan myös niin, että sen saat mitä haluat ja ajattelet. Jos ajattelee kurjia juttuja, niin saa kurjuutta. Onhan se selvä. Kaikki ne ärsyttävän positiiviset tyypithän juuri saa kaikkea ihanaa elämäänsä. Ja se jos mikä tympii ja katkeroittaa niitä, jotka eivät ole niin positiivisia. Se on kierre.

Halusin kokeilla salaisuutta oikeassa elämässä. Aloin pyytää hyviä asioita. Teeskentelin, että se mitä haluan on jo tapahtunut. Tein tilauksen kosmiselta kokilta ja sitten vain istuin pöytään odottamaan. Hyviä asioita alkoi sataa elämääni.

Juuri ennen Suomesta lähtöä näin taas sellaisen enneunen. En koskaan näe mitään järkevää ennustavaa unta, vaan ihan tavallisia hullutuksia. Mutta niistä jäävä tunne on toisenlainen. Ja sitten vain aamulla tiedän asioita. Yleensä jotain turhanpäiväistä, kuin että joku on alkanut seurustella. Ei ikinä lottoriviä. Tämä Italiaa edeltänyt uni oli ensimmäistä kertaa merkittävä. Tiesin tapaavani täällä reissulla ihmisen, joka muuttaa elämäni. Unelmieni mies, ei italialainen, ei ruskeasilmäinen. Sellainen iso ja roteva, juuri minun tyyppiä. Marc nimeltään.

Että sellaista odotellessa.
   

Tympeys.

Eilinen päivä meni just päinvaistoin kuin suunnittelin, vaikka en alunperinkään osannut oikein päättää, mitä suunnittelin. Ehkä vika oli juuri siinä. Väärinkäsitysten vuoksi vietin koko päivän odottaen. Tällä kertaa olin vielä äärettömän huolissani.
Ihan paska päivä.

Mutta soitin kuitenkin Suomeen äidille, oli mukava jutella. Ja tomaattipenkin myös kitkin, tai oikeastaan vain avustin Oskaria, joka hoiti kaikki miesten työt. Minä olin lähinnä puhelimessa puhuva statisti ruokkimassa arviolta miljoonaa hyttystä. Ja sitten yöllä sain taas puhelun. Voi perse.

Tästä yöllisestä puhelusta johtuen olen taas odottanut koko päivän. Istunut koneella saamatta mitään aikaan. Voi vitsi miten ei muuten ole suomalainen rauhaton sielu luotu tällaiseen odottamiseen. Tänään kuitenkin tapaan italiaanon ja toivon, että maanantaina tähän aikaan tiedän tarkalleen mitä haluan, mihin päin matkaan ja kenenkä kanssa. Eli en juurikaan lataa odotuksia viikonlopulle.

On aika takki tyhjä olo. Opin tänään uutta suomalaisesta tuttavastani. Sellaisesta, joka voisi olla matkalla ystäväksi. Mutta opin samalla jotain myös itsestäni. Omista ennakkoluuloistani. Ja tämä kaikki ei tietysti kovin paljon auttanut jo ennestään olevaan kurjaan oloon. Vali vali.

Nyt äkkiä ihan pakko keksiä kymmenen positiivista juttua tähän hetkeen, vaikka kostoksi tuosta nurinasta.

1) Sade loppui.
2) Olen oppinut pitämään italialaisesta kahvista.
3) En ole karvainen italialainen nainen.
4) En nukkunut Uuraisilla asuntovaunussa viime yönä, vaan mukavassa sängyssä täällä Villorbassa.
5) Voin kuunnella musiikkia netistä.
6) Keksin viimein, mitä haluan ryhtyä keräämään: Tuulikelloja. (Tätä on pohdittu pitkään ja hartaasti.)
7) Tämän jälkeen on enää kolme asiaa, mitkä pitää keksiä.
8) Italialainen jäätelö on maailman parasta ja minä olen Italiassa.
9) Von Hertzen Brothers ja Freedom Fighter.
10) Nyt se hemmetin puhelin viimeinkin soi!

Matka jatkuu. Heiheihyvääviikonloppua!
 

Heräämisiä.

Olen heräillyt omituisiin puheluihin. Enkä tarkoita puhelimeen itse asettamaani herätystä, vaan muita outoja soittelijoita. Eilen heräsin, kun Arja soitti. Alakerrasta. Hetken ajan luulin sen lähteneen jonnekin, joten vastasin. Ei kuulunut mitään. Suljin luurin ja hiippailin alakertaan. Siellä se oli täydessä unessa. Haamusoitto.

Viime yönä heräsin puheluun neljältä. Tulinen italiaanoni halusi nähdä minut. Heti. Ensin luulin Simonen soittavan, koska on humalassa. Mutta ei, täällä ei ole sitä suomalaista kännipuhelukulttuuria. Se soitti koska on italialainen. Ja koska sillä oli hätä. Ja koska ilmeisesti meidän ensimmäiset treffit saivat hänet vakuuttuneeksi hyvyydestäni. (Olen kuulemma empaattinen. Muidenkin mielestä.) Huolestuin ja paniikissa lupasin lähteä mukaan tapaamaan Simonen kuolevaa isoäitiä. En siis yöllä, mutta seuraavana päivänä. Ehkä paniikki tuli vasta aamulla, kun tajusin mitä se merkitsee tässä maassa, yöllä yritin vain olla tukeva ystävä.
(Pitää olla pikkasen pläski! Pläski!)

Tänä aamuna heräsin Lorrainen soittoon, koska olin tietämättäni lähdössä hänen kanssaan merenrantaan päiväksi. Viestit eivät olleen tavoittaneet minun puhelinta, joten tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä. Joten näistä hämmentävistä seikoista johtuen päätin jäädä kotiin kirjoittamaan blogia.

No en oikeasti. Täällä on vieläkin aamu. Tämä ihana ja yllätyksiä täynnä oleva päivä on vasta tulossa. Samanlaisia päiviä sinne!
 

Perunamuusi.

Aamulla lähdin bussilla keskustaan. Tarkoitus oli vaihtaa bussia keskustassa ja matkata taiteilijamummon luokse, sillä olin menossa Ikeaan ja lähtötreffit olivat siellä. Mutta koska keskusta on ihan myllätty, ei busseja sitten kuitenkaan tullut niin kuin olisin toivonut. Kolme ihmistä ohjasi minut täysin vakuuttavasti aivan eri suuntiin ja paikkoihin. Joten harhailin taas minne sattuu etsien pysäkkiä, missä bussit oikeasti pysähtyisivät, kunnes Lorraine soitti ja sanoi tulevansa hakemaan minut keskustasta. Jäin siis odottamaan rautatieasemalle.

Kuului poksahdus, jota seurasi pitkä selkäpiitä riipivä jarrutusvinkaisu. Tämä tapahtui aivan minun edessäni, mutta busspysäkkikatos oli näköesteenä. Ääntä se ei tietenkään estänyt. Lähdin kävelemään ääntä kohti vaikka olin varma, että joku oli jäänyt auton alle. Sen verran kova losahdus kuului. Mutta ei, ihan tavallinen kolari se vain oli. Ydinkeskustaa kiertävää muuria ympäröi kolmekaistainen yksisuntainen katu jota turistit eivät aina osaa käyttää. Kuten ei tälläkään kertaa. En kehdannut mennä kovin lähelle tuijottamaan, siihen ympärille oli kertynyt jo muutenkin uteliaita italialaisia.

Lorraine tuli ja menimme Ikeaan. Se oli juuri samanlainen kuin kaikki Ikeat Suomessa, joten olin hetken tutussa ympäristössä. Ja tein samalla historiaa. Vietin kaksi tuntia Ikeaa kierrellen ja en ostanut yhtään mitään! En ainuttakaan tavaraa. Mutta löysin täydellisen sermin tulevaan kotiini. Ja kolme lamppua. Kun kierros oli tehty, sain syödä lihapullia. Ruotsalaisia, mutta kuitenkin. Kuvan annoksessa oli pullien lisäksi pottuja ja kastiketta. Odotin vesi kielellä ja suunnittelin että muussaan potut ja syön suomalaista ruokaa pitkästä aikaa. Sain pullat soosilla. Tuijotin tyhmänä lautasta - missäs ne potut? Lorraine kuuli tämän ja pyysi heti perunoita. Sain lautasellisen ranskalaisia. Olin hämmentynyt. Hieman italialaisuutta tähänkin päivään. Mutta nälkä oli niin kova, että työnsin naaman lautaseen tekemättä tästä selvästä virheestä sen suurempaa numeroa. Hyvä ruoka, parempi mieli.
 

Ilmassa leijuva nainen.

Palasin Trevisoon torstaina hymyssä suin ja lepäsin koko perjantain. Lepo tuli kyllä tarpeeseen, sillä illan treffit venyivät sunnuntaihin saakka. Vaikka en todellakaan Simonen vuoksi takaisin pohjoiseen matkannut, tunnustan olleeni kovin iloinen tavatessani kaveria uudelleen. Ja koska juuri ennen treffejä näin ilmassa leijuvan naisen.

Odotin Simonea Villorban keskustassa, johon sattumalta muutama muukin ihminen oli kokoontunut. Hämmentyneet kasvot tuijottivat lavalle, sillä siellä heilui clamouriin pukeutunut herrasmies narujen ja renkaiden kanssa. Ulkoilmataikuutta - vähänkö siistiä! Jäin katsomaan innoissani showta ja koitin selvittää kuinka taikurit temppunsa tekivät. Sehän on huijausta kaikki, tiedän kyllä. Niitä silmänkääntötemppuja. Mutta sitä en osaa selittää, kuinka se seuraava taikuri sai naisen leijumaan ilmassa. Ihan siinä silmieni edessä taivasalla, yleisöstä poimittu hämmentyneen oloinen nainen (jonka täytyi kuitenkin olla avustaja) asetettiin makaamaan kahden tuolin selkänojien päällä olevalle lankulle. Ja sitten lankku otettiin pois. Sitten tuoli. Ja siinä se täti maata rotkotti ilmassa. Ilman vaijereita tai mitään. Olin hämmentynyt, koska minä en usko tuollaiseen.

Toisella kerralla hassut avustajamiehet köyttivät itse taikurin omituiseen telineeseen, minkä jälkeen vähäpukeinen avustajanainen (pieni kylläkin, mutta silti kokonainen) meni taikurin mahan läpi. Senkin minä näin ihan omin silmin. Sitten se narumies tuli takaisin ja kadotti puluja. Heitti ne ilmaan ja hups! Linnut katosivat. Sitä minä en myöskään ymmärtänyt ollenkaan. Ne eivät siis lentäneet mihinkään katonrajaan, sillä kattona oli taivas ja taivas on rajaton. Ja sitten se toinen mies tuli takaisin. Ja hänen toimesta taulu muuttui naiseksi. Nainen meni makuulle ja nousi itsestään ilmaan. Ja sitten tietysti muuttui takaisin tauluksi. Tälle kaikelle on varmasti joku ihan looginen selitys ja minua on puijattu pahanpäiväisesti, mutta siltikään en ymmärrä miten tuo kaikki oli mahdollista. Ja olin vielä täysin selvin päin.

Itse treffit meni ilman sen suurempia taikatemppuja. Istuttiin hetki Coppi nimisessä baarissa, mikä on omistaja Hermanin mukaan Trevison huonoin baari. Minusta se oli kyllä oikein mukava paikka. Tuli jotenkin suomalaisen kotoisa fiilis. Pihassa oli todella kauniita Harley Davidsoneja, mannet lauloivat karaokea, minkä jälkeen ACDC pauhasi kaiuttimista ja henkilökunta oli vähintäänkin persoonallista. Ei siis mikään tavallinen italialainen trendipaikka. Tämä on Simonen suosikkibaari. Simonen, joka on älykäs (ex-)hengenpelastaja, (ex-)pitkätukkagrungemuusikko, bisnesmies, järjestyksenvalvoja ja lakimies. Eli ei ollenkaan niin kuin nämä paikalliset tavikset. Joimme erikoiset punaiset Stracanau-juomat talon piikkiin. Mietin miten hienoa minun elämä onkaan. Olen täällä todella onnellinen. Ei siinä baarissa, vaan tässä kaupungissa. Tässä maassa. Oikeastaan sitä minä pohdin täällä edelleen.