Olen heräillyt omituisiin puheluihin. Enkä tarkoita puhelimeen itse asettamaani herätystä, vaan muita outoja soittelijoita. Eilen heräsin, kun Arja soitti. Alakerrasta. Hetken ajan luulin sen lähteneen jonnekin, joten vastasin. Ei kuulunut mitään. Suljin luurin ja hiippailin alakertaan. Siellä se oli täydessä unessa. Haamusoitto.
Viime yönä heräsin puheluun neljältä. Tulinen italiaanoni halusi nähdä minut. Heti. Ensin luulin Simonen soittavan, koska on humalassa. Mutta ei, täällä ei ole sitä suomalaista kännipuhelukulttuuria. Se soitti koska on italialainen. Ja koska sillä oli hätä. Ja koska ilmeisesti meidän ensimmäiset treffit saivat hänet vakuuttuneeksi hyvyydestäni. (Olen kuulemma empaattinen. Muidenkin mielestä.) Huolestuin ja paniikissa lupasin lähteä mukaan tapaamaan Simonen kuolevaa isoäitiä. En siis yöllä, mutta seuraavana päivänä. Ehkä paniikki tuli vasta aamulla, kun tajusin mitä se merkitsee tässä maassa, yöllä yritin vain olla tukeva ystävä.
(Pitää olla pikkasen pläski! Pläski!)
Tänä aamuna heräsin Lorrainen soittoon, koska olin tietämättäni lähdössä hänen kanssaan merenrantaan päiväksi. Viestit eivät olleen tavoittaneet minun puhelinta, joten tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä. Joten näistä hämmentävistä seikoista johtuen päätin jäädä kotiin kirjoittamaan blogia.
No en oikeasti. Täällä on vieläkin aamu. Tämä ihana ja yllätyksiä täynnä oleva päivä on vasta tulossa. Samanlaisia päiviä sinne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti