Ei enää lisää juhlia!

Kolmen päivän italiaputki on nyt sitten viimein juhlittu. Tuntuu, että tämä juhliminen voisi nyt riittää vähäksi aikaa, olen varmasti riemunnut jo sen 150 vuoden edestä. En muista milloin viimeksi olisi ollut näin vahva tunne siitä, että haluaa ihan tavallista arkea kaiken tämän juhlan väliin. Joten sitä sitten seuraavaksi.

Minulla on nyt vähän huonoja uutisia. En voikaan lähteä Italiaan vielä syksyllä. Harmittaa niin vietävästi. Mutta tuli asioita, mitkä täytyy ensin hoitaa alta pois. Tyhmiä asioita, mutta silti. Joten himpun verran katkerasti siirrän muuttosuunnitelmia parilla vuodella. (Paskapaskapaska!) Nyt sitten yritän asennoitua siihen, että onpas ihanaa olla täällä Suomessa talvella. Jos aloitan sen asennoitumisen nyt, niin ehkä sitten jouluun mennessä olen jo ihan sinut asian kanssa. Mutta toisaalta tässä on myös sellainen positiivinen puoli, että eipä ole enää sitä elämän tyhjyydestä tulevaa ahdistusta. Elämäni ei tule ollenkaan olemaan tyhjää, kun vastailen näihin haasteisiin.

Olenko kertonut, että olen menossa naimisiin Sotilaani kanssa? Se oli nuoren tytön loistava idea sata vuotta sitten. Että mennään naimisiin sitten kun täytetään kolmekymmentä, jos kumpikaan ei vielä ole. Kun Sotilaani täytti maagisen sovitun määrän, sain puhuttua asian niin, että mennään naimisiin sitten kun MINÄ täytän kolmekymmentä. Lisävuosi. Kun kolmekymppiä alkoi uhkaavasti lähestyä, sain nauvoteltua meillä viiden vuoden jatkoajan. Mahtavaa! Vuosi sitten anoin lisäaikaa, mutta sitä myönnettiin enää vain yksi vuosi. Tänä vuonna anomukseni hylättiin kokonaan. Syksyllä olisi siis naimisiin mentävä.

Eilen kesken juhlien sain omituisen puhelun. Esa soitti Norjasta. En tunne Esaa, mutta Sotilaani tuntee. En oikein tiedä mistä oli kysymys, mutta tämä erikoinen ryhmä oli matkannut Norjaan ja kaikesta päätellen alkoholin sivistymättömän käytön ohella avutunut erinäisistä asioista. Kaikki synkätkin salaisuudet paljastetaan. Joskus vain kuunnellaan, joskus asioihin pitää puuttua, näin Esa asian minulle selvitti. Ja tällä kertaa kyseessä oli asia, mihin piti puuttua. Niinpä Esa soitti ja kysyi, että mikäs juttu tämä tällainen on?! Että siellä hannataan ja siirretään vaan häitä. Hämmentyneenä änkytin ventovieraalle, että niin tuota, olen ehkä vielä liian nuori menemään naimisiin. Keskustelu oli pitkä ja omituinen. Sotilaani on ollut hyvin ymmärtäväinen ja joustava kaikki nämä vuodet, se on minunkin myönnettävä. Olin kuitenkin ihan tyytyväinen lopputulokseen, sillä sain Esan kanssa neuvoteltua lisäaikaa kolme ja puoli vuotta. Se sopii näihin muuttosuunnitelmiinkin paremmin. Silti, todella omituinen puhelu. Elämä on erikoista.

5555.

Torstai-illan Danten kemut oli hyvin onnistuneet. Meillä oli siis tunti aikaa saada kaikki pöydät ja tuolit ja somisteet niin kuin olin suunnitellut. Viimeistä nauhaa leikkasin, kun ensimmäiset vieraat astuivat sisään. Onnistuimme siis täydellisesti, kiitos Sanille ja Pepille, jotka toimivat assareina. Ei ollut minuuttiakaan liikaa aikaa varattu alkuvalmisteluihin. Tilasta tuli hirmu hieno, varsinkin kun ihmiset olivat pukeutuneet punaiseen vihreään ja/tai valkoiseen. Saatiin paljon kiitosta ja kun itsekin olin ihan tyytyväinen, niin tämän voi laskea onnistuneeksi projektiksi.

Jossain vaiheessa iltaa opettajani keksi, että meidän täytyy pitää jatkot, koska somistuspallot oli niin hienot. Paikaksi hän valitsi minun kellarin. Niinpä kutsuttiin salaseuralaisia ja kavereita viettämään iltaa minun luokse italiateemalla. Se tapahtuu tänään. Että tervetuloa! Minä vastaan tilasta ja somistuksesta, sinä asustasi. Omat eväät mukaan ja alkoholia saa nauttia. En tiedä ketä on tulossa, mutta tule sinä.

Isäni soitti viime viikolla. Mummolla on pahasti levinnyt syöpä, eikä siis mitään tehtävissä. Otetaan sille.

Meni taas mukava luku rikki surffareiden osalta. Missasin sen. Mutta kutosriviä odotellessa jaksaa taas pohtia ja kirjoitella. Tällainen sarjakuva osui muuten silmään, haluan sen nyt jakaa kaikille liikaa asioita pohtiville. Joskus on hyvä miettiä asioita, joskus ei. Veikkaan, että tämä on enemmän sitä eitä.

Salaseuran juhla.

Tänään on se odotettu päivä. Salaseuran kevätjuhla. Tätä varten olen väkertänyt somisteita nyt viikon. Ei varmaankaan kyllä näytä viikon työltä, mutta aikaa on mennyt suunnitteluun ja etsimiseen ja rakentamiseen aivan liikaa. Vaikka oikeasti tämä on ollut tosi mukavaa ja innolla odotan juhlia.

Ehdin jo kuitenkin nähdä painajaista tästäkin hommasta. Juhlapaikka olikin vaihtunut johonkin luokkahuoneeseen, eli minun suunnitelmat oli kaikki ihan pilalla. Seuran puheenjohtaja levitti pöydälle ruskean kukkaliinan ja sanoi "Tällaista minä ajattelin, eikös ole ihan hyvä?" Olin kauhuissani, sillä meillä on punavalkovihreä teema ja sen mukainen somistus. Sitten oli puolet tavaroistakin unohtunut kotiin. Huh, kamalaa. Pahinta unessa oli kuitenkin se, mitä ihmiset sanoivat minulle. "Ei se haittaa. Ihan hyvä se on noin." Voi jeesus. Kyllä se haittaa! Jos on nähnyt paljon vaivaa jonkin asian eteen, niin ei se varmasti ole hyvä, jos se ei ole niin kuin se on suunniteltu. Epäonnistumisen vähättely on pahempaa, kuin se että ei vain pidä valmiista lopputuloksesta. Vähättely tekee työstä ja vaivasta yhdentekevää.

Kun kello tänään lyö kuusi, niin minä istun alas ja aloitan juhlat, enkä ressaa enää yhtään. Sen verran riittävästi olen tähän panostanut. (Mikä on siis ollut ilo ja kunnia, tietysti.) Tiedän oikein hyvin, että tärkeintä tässäkin jutussa on se yhdessäolo, mutta jotenkin minä otan tällaiset tehtävät aina niin tosissani. Työminä on se veemäinen tyyppi, joka pomottaa muita ja vaatii paljon ja niin kauan, kunnes kaikki on niin kuin pitää. Työminä on hyvin erilainen kuin oikea minä.

Silti. Mahtava ilta tiedossa!

Back to basics.

Eilen oli treffit ja tänään heti herätessä tuntui siltä, että palataanpa takaisin entisiin rutiineihin. En tiedä onko noilla asioilla mitään yhteyttä, mutta joka tapauksessa tuli sellainen hillitön halu kirjoittaa taas. Sitä halua olen odottanut kuukauden. Väkisin ei voi kirjoittaa, joten odotin kärsivällisesti ja odotus palkittiin. Tänä aamuna heräsin, tein kahvia ja tulin koneelle jumppaamaan sormia tämän blogin avulla.

Aamulla silmiin osui lause mikä sai pohtimaan, miten tyhmää on pohtia asioita. Pointti oli siinä, kuinka vaikea on elää läsnä olevaa aikaa. Ehkä kaikista vaikeinta. Se onnistuu vain silloin, kun pysähtyy. Ja aika harvoin ihmiset ovat pysähtyneitä. Päätin, että tänään elän koko päivän nyt. Tai ainakin yritän. Paristi jo yllätin itseni mietimästä eilistä, mutta silloinkin pyrin keskittymään juuri siihen hetkeen, missä eilistä hetkeä mietin. 

Kiire viikko tiedossa. 

Tänään on vapaaehtoisten ilta Gloriassa tai uudet treffit. En ole vielä päättänyt kumpi lopulta vie voiton. Todennäköisesti treffit, koska jos ottaa huomioon nämä tulevat Italia-suunnitelmani, en ole kuitenkaan täällä sitten olemassa vapaaehtoisena. 

Huomenna tulee Tarzan kylään. Kolmas kerta toden sanoo, tätäkin tapaamista on siirretty kaksi kertaa. Me ei olla taidettu koskaan tavata silloin kun sovitaan, jostain syystä tapaamisen täytyy aina siirtyä. Mutta niin kuin Tarzan itse johtopäätteli, me olemme ainakin sitkeitä, sillä lopulta aina nähdään. Se on hyvä ystävyysmittari, kumpikaan ei millään anna periksi, vaikka haasteita on.

Torstaina on salaseuran kevätjuhla, mihin teen somistuksen. Onneksi minulla on avustajana lähes italialainen Armas Assarini, muuten tulisi hätä. Vaikka kovin italialaiseen tyyliin avustajani on auttanut toistaiseksi vain henkisesti, olen silti varma, että itse juhlissa tyyppi toimii täydellä teholla. Minulla on tunti aikaa laittaa sali siihen kuntoon, kun olen sen suunnitellut. Se ei ole mahdollista, mutta koska hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, aion onnistua tässäkin haasteessa. 

Perjantaina ihana Emma ystävä tulee kylään. Mahdollisesti punaviinin kanssa. Kaikesta mukavasta huolimatta tämä on ehdottomasti viikon kohokohta.

Tunnemylläkkä iski juuri. Apua. Mietin, että jotain tästä nyt puuttuu. Juu, musiikki! Kaivoin kuulokkeet laatikosta ja laitoin kupit korville. Avasin listan, mitä olen rakentanut Salaseuran juhlia varten. Sitä pitää vielä hioa. Hörppäsin kahvia. Yhtäkkiä hymy levisi kasvoilleni ja kyyneleen tulivat silmiin. Italialainen musiikki nappasin mukaansa. Kaikki tämä tässä ja nyt. Minä kirjoittamassa niin kuin ennenkin. Kupit korvilla. Ajatukset jo Italiassa, kesän muistoissa ja samalla tuntemattomassa tulevassa. Kaikki tuntuu olevan juuri niin kuin pitääkin, suunta on niin selvä. Aika mahtavaa.

Oivallus.

Onko sinulle koskaan käynyt niin, että olet ihan varma jostain asiasta ja kovasti koitat toimia sen mukaan, kunnes. Sitten tapahtuu jotain ja huomaat että oho, ei se olekaan noin. Varmaankin kaikille käy joskus niin, mutta entä oman itsensä suhteen? Kun yleensä itse tuntee itsensä parhaiten, ainakin niin voisi kuvitella. Tuntuu hullulta, kun yllättää itsensä olemasta väärässä oman itsensä suhteen.

Minä suunnittelin, että otan sellaisen ihanan kesäkollin. Nuoren ja mukavan. Vietän ihanan kesän kepeässä suhteentapaisessa. Mutta minä tapasinkin sellaisen miehen, joka oli kyllä tavallaan kiinnostava, mutta ei ollenkaan kesäkolliainesta. Arvelin, että tämä kaveri ottaa asiat vakavammin. On sellainen herkkä ja haavoittuvampi. Ei sellaisten kanssa pelailla. Sitten Suomi voitti Ruotsin ja vahingossa tutustuttiin paljon enemmän kuin vähän. (Ensisuudelman verran.) Vaikka minä koko ajan tiesin, että tuosta pojasta ei kesäkollia saa, niin silti mietitytti sen verran paljon, että tilasin tyypin eilen paijaamaan krapulani pois. Jossain siellä köllöttelyn ja loikoilun välillä huomasin, että tämä kaveri on kyllä aika ihana. Mutta edelleenkään ei missään nimessä kesäkolliainesta. Tässä vaiheessa tuli se edellä mainittu "oho, ei se olekaan noin"-hetki. Oivallus tuli kuin salama kirkkaan puun takaa. Enhän minä ole itsekään sellainen kesäkollia haluava tyyppi! Otan aina asiat vakavammin, olen herkkä ja haavoittuvainen. Pelottavaa. Ja nimenomaan siksi, että tämä ajatus ei ollut edes käynyt mielessäni tuota ennen.

Hämmentävän voimakas takinkääntö omalta osaltani, mutta jotenkin siinä nyt vain kävi niin. Viikon oppi: Vältä vaikeudet ja kesäkollit. 

Yö.

Satunnainen hiippailija iski jälleen. Eilen istuin puistossa viiden miehen syntymäpäivillä. (Yksi sankareista oli kyllä nainen.) Sitten sain kuulla, että väistämätöntä ei voi enää siirtää, naimisiin on mentävä lokakuussa. (Olen anonut jatkoaikaa jo kuusi vuotta.) Sain punaviinipullon yläkerrasta, itse Jeesuksen ojentamana. (Tällekin on ihan looginen selitys.) Löysin myös erikoisen parvitilan, mihin aion muuttaa ensi kesäksi. Sinne rakennan tilapäispesän, sikäli mikäli omistaja ei tule järkiinsä sitä ennen. Eli voisi sanoa, että oli himpun verran värikäs yö. Aamun melkein sarastaessa hiippailin takaisin kotiin nukkumaan ja nyt mietin oliko se kaikki sittenkin vain unta. (Ei ollut.)

Mietin yöllä myös sitä, että kuinka vähillä tavaroilla sitä ihminen pärjää. Tämä on yleinen aihe päässäni. Tulin siihen tulokseen, että hyvin vähillä. Pieneen tilaan menee kaikki tarvittava. Ja sitten loogisesti ajattelin, että miksi en jo nyt eläisi niin. Tilaa ja tavaraa on edelleen yli tarpeiden. Tuntuu, että olen omakotitalon verran roinaa jo poistanut elämästäni, mutta silti sitä riittää. En käytä näistä asioista puoltakaan. Miksi sitä siis on? Elämän suuria kysymyksiä. Meistä on tehty materialisteja mainoksilla ja vanhempien odotuksilla. Tai yhteiskunnan. En minä tiedä, on liian aikaista tällaiseen ajatteluun. Mutta sen minä tiedän, että olen jo pitkään halunnut päästä eroon turhasta roinasta ja nyt se projekti on aivan loppusuoralla. Siistiä. Myös siinä puhtaassa merkityksessä.

Tänään on ilmeisesti Yläkaupungin yö. Sellainen mukava paikallinen kaupunkifestari. Tällä hetkellä olen aivan liian väsynyt edes ajattelemaan sinne menoa, mutta katsellaan sitä sitten myöhemmin uudestaan, kun olen ensin ottanut mukavat päiväunet ja juonut runsaasti kahvia.

Aurinko paistaa kellariinkin.

Huomioita.

Huomasin eilen, että olen ollut aika hämäävä. Heti Marcon vierailun jälkeen päätin muttaa takaisin Italiaan. Nyt kaikki ihmiset ovat poikkeuksetta olettaneet, että muutan takaisin Marcon vuoksi. En muuta! En alkuunkaan. En ole edes kertonut Marcolle näistä suunnitelmista. Ei, ei, ei. Menen takaisin Italiaan, koska minä haluan takaisin Italiaan. Itseni takia. En vielä edes tiedä mihin päin Italiaa suuntaan. Talvella Venetsia on niin kylmä, että se on ehkä viimeisin vaihtoehto. Vaikka toisaalta, kostea kylmyyskin voittaa Suomen kuivat paukkupakkaset, ihan heittämällä.

Tapasin ystävääni tässä vähän aikaa sitten, sitä jolta tulee niitä viisaita, viiltäviä analyysejä. Hän kuunteli ilahtuneena, kun kerroin suunnitelmistani ja totesi, että en ole ollenkaan asettunut aloilleni tänne. Elän väliaikaista elämää, odottaen jotain. Minusta se oli upeasti kiteytetty ja hieno huomio, kaiken lisäksi niin totta. Olen elänyt väliaikaisesti jo kohta kymmenen vuotta. Olen koko ajan tiennyt, etten tänne jää, joten en ole edes yrittänyt kotiutua ja juurtua. Olen vain kärvistellyt. Juu, ehdottomasti tullut aika lähteä.

Eilen väkersin taas asioita myyntiin. Tein niille jopa jonkinlaisen väylän. Siis sellaisen mahdollisten maksavien asiakkaiden ja itseni välillä olevan väylän. Se on tässä. Vielä hiukan hatara ja vähäinen, mutta kuitenkin. Olen nyt opetellut sellaista uutta ajattelumallia, että kaiken ei tarvitse olla heti täydellistä. Teen silti edes jotain. Tällä pääsen alkuun ja voin varmasti vielä muokata ulkoasua mielin määrin. Otan myös palautetta vastaan, jos siltä tuntuu. Viestien tai kommenttien tai hihastavetämisien muodossa.

Ja nyt viikonlopun viettoon. Mene sinäkin!

Ihanaa Leijonat ihanaa!

Odotus palkittiin. Kiitos Leijonille! Naapurissa oli tunnelma katossa, ihan kuin Venäjän voiton jälkeen perjantaina. Nyt kaatui Ruotsi, mikä tietysti teki kultamitalista entistäkin kirkkaamman. Suomen neljännen maalin jälkeen kuului naksahdus, kun Ruotsin selkäranka katkesi. 6-1 on kovin nätti lopputulos.

Minun keho on ihana. Se kestää mitä vain niin kauan kuin pitää kestää, että saa minkä tahansa asian loppuun. Ja sitten kun ei enää tarvitse kestää, tulee räsähdys rysähdys väsähdys. Auts. Tällä kertaa aiheuttaja oli jääkiekko. Vaikka en itse varsinaisesti hikipisaroita tuon turnauksen aikana vuodattanut, se on silti rankkaa, koska minä käyn aika kovilla kierroksilla koko pelin ajan. Se ottaa fyysisesti koville, kun on henkisesti niin lujasti mukana. Ja sitten selkä sanoi poks. Mutta tänään ollaan taas sen verran kuosissa, että pystyy tovin koneellakin istumaan.

Lähdin sunnuntaina muutaman minulle vieraan vakioasiakkaan völjyyn naapurista. Päädyin katselemaan jääkiekon juhlintaa ja analyysejä kummalliseen huvimajaan ihan tuohon lähelle. Mistään ei voinut aavistaa, että lähistöllä olevan kerrostalon takapihalla, korkean aidan takana olisi sellainen viihdekeskus. Grillikatos puutarhakalusteineen ja sitten tämä maja, missä istuimme nauttimassa olutta ja viskiä. Minä oikeastaan vain maistoin viskiä, ei ole nuo vahvat juomat mun juttu. Mutta silti. Se oli mahtava paikka, ihan melkein naapurissa. Meidän pihassa on mummokeinu ja roskakatos.

Pari päivää meni toipuessa, koruja väkertäessä ja salaseuran kevätjuhlia suunnitellessa. Minä sain vastuulleni tilasomistuksen ja sitä olen nyt siis puuhannut tässä jo useamman päivän. Lempipuuhani askartelu muuttuu palkalliseksi työksi, kun sitä kutsuu tilasomistukseksi. (Tai palkattomaksi, kuten tässä tapauksessa. Hallituksen jäsenen velvollisuudella väännän.)

Eilen kotikirppikseltä lähti ensimmäinen asia. Sain maksun kahden euron kolikolla, jonka takapuolella oli ystävämme Dante. Eli sain Italian rahaa. Se oli selvä merkki. Suunta on erittäin oikea.

Sunnuntai.

Jyväskylässä on sellainen miestenvaatekauppa, kuin Urheva. Se on kuuluisa laadusta ja hinnasta. Niitä pelottavia kauppoja mihin harva uskaltaa mennä sisälle, vaikka kauppa on sisustettu hirmu junttiystävällisesti, eikä siellä nyt niiiiin kallista ole. Laatu maksaa missä tahansa. Olen alkanut panostamaan laatuun. Kun ostaa hyvää, niin ei tarvitse ostaa kovin usein. Ja ainakin itselle tulee sellainen arvokas olo, kun hankkii jotain kallista. Sitä (mitä ikinä se sitten onkin) pitää jollain tavoin enemmän arvossa ja siitä huolehtii paremmin. Silloin melkein arvostaa itseäänkin enemmän, mikä on kyllä ihan hullua. Mutta takaisin Urhevaan. Huomasin sattumalta, että heillä on myytävänä reilun kaupan housuja! Vähän siistiä. Laadun lisäksi mukaan saa eettisyyttä ja hyväntekijäfiiliksen. Jos minä olisin housuja etsivä mies, niin menisin heti Urhevaan. Vaan koska minä en ole, niin keskityn toisenlaisiin juttuihin.

Tukevat ystäväni, osa 2.
Saana.
Spontaani ystäväni keksii liukuhihnalta asioita, mitä voisin tehdä ja myydä. Nyt Saana keksi, että minä alan tekemään vöitä ja niitä olen jo muutaman illan sitten vääntänyt. Samoin kuin virkattuja korvakoruja - se oli se edellinen idea. Ihana ihminen!

Eilen oli viisuilta. En voi sille mitään, mutta mun ehdoton suosikki oli Italia. Ei siksi, että se oli Italia, vaan koska se biisi oli vaan hirmu hyvä. Foni ja läskibasso ja kaikkea. Vähän harmitti se lontooksi laulaminen, olisi vain vetänyt kokonaan italiaksi. Mutta silti, tuollaisesta jazzahtavasta renkutuksesta minä pidän. Löytyi uusi heppu soittolistalle, eipä mennyt hukkaan tuokaan ilta.

Blogi.

Se toimii taas! Olen kyllä yrittänyt tyydyttää tiedonhaluisia lukijoita, mutta se on ollut mahdotonta. Tämä koko sivusto meni jotenkin jumiin. Yksi selitys on tässä. Totuudesta en tiedä. Mutta nyt tämä kuitenkin toimii, joten iloitaan siitä.

Tämä muutaman päivän tauko antoi kyllä aika hyvin taas perspektiiviä koko hommaan. Huomasin, että tämä blogin kirjoittaminen on tullut aika tärkeäksi osaksi koko kaikkea. Mitä jos se olisi oikeasti noin vain kadonnut? Olisiko menetetty jotain tärkeää? Onhan tässä kuitenkin melkein puolitoista vuotta historiaani ja silloin tällöin ihan oikeita oivalluksia ja hauskoja kirjoituksia. Haittaisiko se, että menettää tuon kaiken? Vai olisiko se vain upea mahdollisuus uudelle alulle? Muuttuisiko blogini jollain tavalla, jos se pitäisi aloittaa alusta? Jos kaikki menneet sanat olisi pois pyyhitty. Totuus on, etten edes itse muista puoltakaan siitä, mitä tänne olen suoltanut. Ehkä tämä on jotain, mihin kannattaa kiinnittää huomiota. Tai sitten ei. Voin iloisena jatkaa samaan malliin ja toivoa, että joku yhä haluaa lukea ajatuksiani. Ja onhan tämä minulle itselle kovin terapeuttista. Joka tapauksessa, selvästikään en ole osannut arvostaa tätäkään tekemääni asiaa tarpeeksi. Nyt osaan.

Löysin näiden parin päivän aikana kuitenkin muutaman selkeän aiheen, mistä olen kirjoittanut ja mistä haluan kirjoittaa jatkossa enemmän. Siis niitä juttuja mistä pidän ja mitkä liittyvät minuun. Eli mistä muodostuu se kadoksissa ollut teema. Nämä asiat ovat:

ihmiset ja arki
käsityöt
kirjat
ekologisuus
hyväntekeväisyys
Italia
energiat (rakkaus ja universumin voima ja ihmeellisyys ja mystisyys ja vetovoiman laki ja positiivisuuden vaikutus)

Jos nämä jutut kiinnostavat, niin kannattaa lukea lisää. Jos ei, niin kannattaa kertoa mitä muuta haluat lukea. Hirmu hyvää viikonloppua kaikille!

Auringo.

Ihmeellinen päivä oli tuo eilinen. Sain ihan älyttömän monta sellaista tarpeetonta asiaa tehtyä, joita olen taidokkaasti siirtänyt ties kuinka pitkään, ja jotka ovat sitten kuitenkin koko ajan vaivanneet mieltä. Luin taas kirjaa, siinä syy tähänkin iloon.

Kerralla valmista, uusintalukeminen. Se on siitäkin hyvä kirja, että kun alkaa unohtaa faktat, niin sen voi lukea uudestaan, ja saada aivan samanlaisen riemuinnon, kuin ensimmäisellä kerralla. Juuri tuo tuollainen asioiden siirtäminen mielessä on se mikä aiheuttaa stressiä. Asiat ovat keskeneräisiä, kunnes saa päähän järjestystä ja tuo kirja opettaa hyvän systeemin siihen. Kaikkea ei voi tehdä heti, mutta jos ajatukset saa järjesteltyä, niin stressi loppuu. Jotenkin taas hyvään aikaan tuo kirja käteen osui (vaikka se ei ollutkaan sattumaa!) koska olen muutenkin nyt tavaroita pakannut ja käynyt läpi. Nyt teen sen vielä järkevästi - how good is that?!

Illalla kävin pyörähtämässä naapurissa ja istuin iltaa Kuninkaan kanssa. Sitten Baarityttö sai loistavan idean, että lähdetään yhdelle keskustaan. Niin tehtiin. Maltti oli mukana ja tultiin kuitenkin sen yhden jälkeen kotiin, vaikka kuulemma menomono jo kovasti opasti toiseen suuntaan. Säästettiin seikkailut toiseen kertaan.

Tänään vietän ulkoilupäivää. Se tarkoittaa, että hiippailen keskustaan nauttimaan auringosta, shoppailen puuttuvia osia ja tapaan muutamia ihmisiä, kuten spontaania Sania. Olen siis enemmän ulkona kuin kellarissa. Sellainen uutuusajatus tähän päivään. Jos menisin vaikka Kirkkopuistoon lukemaan kirjaa. Tai virkkaamaan.

  

Paita ja rakkautta.

Luin vähän aikaa sitten, että hyviä asioita alkaa tapahtua, kun uskoo olevansa hyvä. Tämä ei siis ole se Gandhin kuuluisa viisaus vaan sitä, että kun rakastaa itseään ja uskoo ansaitsevansa hyvää, niin hyvä tulee luokse. Persaukisena ei kannata ajatella, että ei ole rahaa, vaan että asiat kyllä järjestyy, ja että saan kaiken mitä tarvitsen. Saan kaiken, mitä haluan. Hyvää tuuria ei olekaan, sitä vain saa sen mitä pyytää. Uskomattoman hyviä asioita tapahtuu koko ajan. Esimerkiksi eilen, kun käytiin syömässä Emman kanssa, kokkipoika toi jäätelöannoksen meidän pöytään ja sanoi: "Te saatte testata tätä. Uusi annos tulossa listalle, miltä maistuu?" Hyväähän se oli, tietysti. Viime viikolla Baaripoika teki mansikkadrinksun minulle testiksi. Pieniä ihania asioita, mitä olen houkutellut luokseni pakkopositiivisuudella.

Eilen oltiin Emman kanssa katsomassa Suomen peliä naapurissa, tavoitteena voittaa Suomen pelipaita. Ajattelin, että sellainen on ehdottomasti saatava, että voin sitten Italiassa se päällä katsoa pelejä jatkossa. Ei veikattu oikeaa tulosta, eikä siksi paitaa voitettu, mutta eräs paikalla ollut herra teki niin. Se parhaan iskureplan sanonut Kuppilan Kuningas nauroi vieressä, että hänkin olisi paidan halunnut, niinpä tämä herra antoi paidan Kuninkaalle. Minä sanoin nauraen, että olisin minäkin sen halunnut ja Kuningas heitti paidan minulle! Oijoi sitä riemua... Sain kuin sainkin pelipaidan! Ei ihan perinteisen kaavan mukaan mennyt, mutta ehkä paremman kautta. Niin siistiä!

Tukevat ystäväni, osa 1.
Emma.
Hän vei minut syömään, että minun ei tarvitse ostaa ruokaa, että voin säästää rahaa ja muuttaa Italiaan. Emma ei halua täyttää omia kaappejaan ostamalla minun tavaroita, mutta haluaa tukea minua ja auttaa toteuttamaan haaveitani. Ihana ihminen!

Minä pursua onnea ja onnellisuutta ja mikäs sen mukavampaa. Ei mikään. Tänään opiskelen italiaa, virkkaan vyön ja keksin paikan usealle nyt ympäri asuntoa lojuvalle tavaralle. Dumdidum didum. Ihanaa päivää kaikille! Valoa ja rakkautta! (Nyt meni niiiin hipiksi tää loppu että huh huh...)

Uusi viikko.

Odotin ystävääni viikonlopun. Ensin perjantaipäivän jälkeen jo alkuillasta sovittiin, että siirretään se tapaaminen lauantaille. Sitten lauantaina odotin ja odotin ja odotin. Sunnuntaina sain viestin, mikä kertoi ystäväni olevan kuitenkin elossa. Tiia on aivan älyttömän rakas ystäväni, mutta kaverina välillä vähän kehno. Vaan minkäs teet. No, tietysti vietät naapurikuppilassa yksin kaksi iltaa putkeen. Mikä sekin oli kyllä ihan kivaa. Ja minkä sille voi, jos tulee ongelmia vastaan. Ei varmasti ainakaan auta, että kaveri sitten vielä kitisee blogissaan asiasta. Sori.

Mietin, että mikähän tuossakin on. Ajattelen osaavani olla sellainen, joka ei anna muiden ihmisten vaikuttaa fiilikseen, mutta käytännössä se ei koskaan toimi. Ensin itse olettaa jotain muista ihmisistä ja sitten kun asiat ei menekään niin kuin luulee, sitä pettyy. Pettymys on vain tunne minussa itsessä. Vieläpä tosi veemäinen tunne. Minkä teen itse. Itselleni. Kylläpä kannattaa.

Se, että elää niin kuin itselle parhaaksi katsoo, on täällä Suomessa jostain syystä itsekeskeisyyttä. Ja täällä itsensä rakastaminen on negatiivista. Huono piirre ihmisessä. Ehkä täällä oman itsensä arvostaminen on niin vierasta, että se sotketaan kateuteen ja ylpeyteen. Toisaalta, kyllähän ylpeys onkin synonyymi sille, että osaa arvostaa itseään. Koska onhan se ihan OK, että on ylpeä jostain mitä on saavuttanut, jos on tehnyt paljon töitä sen eteen. Toisin sanoen, oikeus ylpeyteen pitää ansaita. Hmm. Tätä ajatusta pitää hioa vielä lisää.

Mummo meni sairaalaan. Tai siis tulehtui ja joutui sinne. Tyyppi on yli kasikymppinen, että vissiin aika viimeisiä vetelee. Toisaalta, olen sanonut niin jo aika monta vuotta. (En kehtaa laittaa tähän sitä "mikäs pahan tappais" lausetta, vaikka se olisikin tässä yhteydessä aika hauska. Sitkeä mummo.)

Avasin muuten kotikirppiksen taas. Kirjoja, DVD-levyjä, vaatteita ja muuta roskaa. Ja kun sanon roskaa tarkoitan asioita, mitä en ota mukaani, kun muutan Italiaan. (Kuten esimerkiksi tulostin.) Tule hakemaan omasi ja anna mulle matkarahaa! Älyttömän hyvä diili!

Ilta.

Eilen oli juonimispäivä. (Eli kaikkien lukihäiräisten juomispäivä.) Pääsin niin hyvään vauhtiin, että päätin juonia koko viikonlopun. Minulla on suunnitelma, mutta sitä pitää vielä hioa. Olisiko tänään sitten sellainen koti-hiomis-punkku-ilta? Yhdistettynä kevätsiivous-pakkaus-hävitys-päivään? Kuulostaa vähintäänkin hyvältä.

"Voitasko me perustaa parisuhde?"
Eilisen paras iskurepla.

Vietin iltaa naapurissa. Kävin katsomassa Suomen surkean pelin ja uskomattoman tuurivoiton. Saksa teki ensimmäisen Suomen maalin, yksi maali pukattiin kypärällä, toinen pomppi tolpan ja maalivahdin selän kautta sisään... Tuurillakin pärjää, muutenhan Suomi olisi jo pudonnut. Mutta tuurilla ne on ruotsalaisetkin pärjänneet jo vuosikaudet, että hyvä näin. Olen yhä sitä mieltä, että olisi aika vaihtaa valmentajaa. Olen ollut tätä mieltä jo useamman vuoden, mutta ihme juttu kun eivät minua kuuntele. Joka tapauksessa, ilta oli oikein hauska, vaikka varsinainen seuralaiseni jäikin kotiin nukkumaan.

Kävin syömässä kesän ensimmäisen jätskin. Oli sen arvoista. Polkupyöräpoliisit hengailivat keskustassa, hämmentävä ryhmä huusi ja tanssi capoeiraa ja kaupungissa on menossa ison tason biljardikisat. Pepin kanssa mentiin siitä huolimatta Sohwille yhdelle. Ihanasti naama punastui auringossa. Lämmin päivä ja nyt näytän pilkulliselta. Tänään mennään silti Tiian kanssa katsomaan Suomen peliä naapuriin. Ou jee.

Perjantai.

Eilen oli salaseuran kevätjuhlan suunnittelukokous. Nimi kertoo kaiken. Sain viimein jotain vastuuta, pääsen suunnittelemaan tilasomistuksen juhlapaikalle. Mukavaa! Meillä on teema Italian juhlavuoden kunniaksi, joten sisustuskin pitää olla punaista, valkoista ja vihreää.

Illalla kävin juonimassa naapurissa. Suunnittelin somistusta ja sitten Baaripoika teki minulle mansikka margaritan testiksi. Sain sen alas, joten se on ihan hyvää. En oikeastaan koskaan juo mitään tuollaista, mutta ihan vain tiedoksi, nyt sitäkin voi siis naapurista halutessaan tilata. Yksi tutuksi tullut kanta-asiakas antoi minulle lempinimen, en tiedä onko se hyvä vai huono asia. Mietin, että olen ehkä viettänyt siellä vähän liikaa aikaa... Mutta se on omistajan syytä, mitäs näyttää niin hemmetin hyvältä. ("Sulla on kissan nimi, mutta se ei haittaa kun oot muutenkin tuollainen kolli.")

Tänään tein elämäni ensimmäisen Reikihoidon aivan oikealle asiakkaalle. Mahtavaa! En olisi uskonut, että itsekin siihen reagoin niin voimakkaasti, kädet oli taas aivan tulessa ja hoidon jälkeen tuli kauhea jano ja vilu. Parasta tässä oli kuitenkin se miten voimakkaasti tunsin itsekin hoitoa tehdessä. Sellainen käsittämätön rakkauden voima, tuli niin hyvä olo, että vain hymyilin. Ja kaikesta päätellen asiakas nautti paljon. Sen verran sekavan oloisena se ulos lähti, että varmasti tein jotain oikein. Kiitos vaan Sanille ja Pepille, että ohjasivat minut reikin maailmaan. Ja iso sydän tähän perään.

Puhuttiin Sanin kanssa tästä mun blogista. Pohdin joskus tämän merkitystä. En ole sitä keksinyt vieläkään, mutta nyt tiedän, että tämä on lifestyle blogi. Vieläpä sellainen massasta poikkeava, mikä antaa kuulemma erilaisia näkökulmia asioihin. Ei mitään pissiskakkaa. On kai siinä jotain perää. Kirjoitan omia ajatuksiani (välillä myös muita lainaten), varsin omalla tavallani. Eihän tämän kuulukaan olla mikään kolumni. Tämä on blogi. Jos joku viihtyy seurassani niin hyvä. Ja jos ei niin... Ei sekään mitään haittaa. Lue sitten jotain muuta.

Löysin muuten tämän blogin avulla mun aina kadoksissa olleen siskoni, jota en tiennyt olevan. Mahtavaa! Nyt menen viikonlopun viettoon. Mene sinäkin.

Päätös.

Viikon lainaus.

"Voi helvetin helvetti. On tämä elämä vaan niin vitun absurdia!"

- Sani -

Aloin huomaamattani pakkaamaan. Tuli sellainen tunne, että olen tehnyt hyvän päätöksen ja nyt se pitää vain toteuttaa. Kaveri kommentoi Facebookiin minulle jotain matkustamiseen liittyvää tyyliin "kotiin pääsee aina takaisin". Se lause kolahti. Jäin miettimään, että mitä ihmettä minä täällä teen? Jyväskylässä ja Suomessa. Ainoat paikat, missä ikinä on tuntunut todella kodilta on Treviso ja Venetsia. Kotiin pääsee aina takaisin... Kiteytyi sellainen oivalluksen tapainen itsestäänselvyys: Minä muutan takaisin Italiaan.

Eilen Sani onnistui jollain tavoin aikatauluttamaan tämän tapahtuman elokuun loppuun. Osittain kai siksi, että voin sitten pitää läksiäisbileet, missä Sani voi pitää peruukkia. Ihan hyvä diili. Minä pääsen pois ja Sani saa näyttävät juhlat. Niinpä aloin jakamaan tavaroita eri kasoihin. Näitä tarvitsen vielä kesällä, nämä otan mukaan, nämä varastoin. Ja kirppishylly täyttyi taas. Tervetuloa ostoksille! Mielettömän upea tunne oli tajuta, että aika vähän on tavaraa jaettavana. Siis aivan mahtavaa! Olen päässyt eroon jo melkein kaikesta. Ja nyt menee sitten loputkin.

Suunniteltiin kerran kaverin kanssa sellaista T-paitaa, missä lukisi teksti: "No vittu mähän oon positiivinen!" Se oli suora lainaus hänen kurssikaverin suusta. Tänään olisin tarvinnut sellaisen paidan. Niin kauan kuin pysyin pyjaman ja näiden kellarin seinien sisällä, meni ihan hyvin. Mutta sitten lähdin ulos. Se oli virhe. Joten: Nyt harmittaa, pliis antakaa rakkautta!

Haaste.

Tänään heräsin hymyillen. Näin unta Marcosta. Jostain syystä oli aivan mahtava olo. On vieläkin. Energiaa puhkuen aloitin tohinalla touhuamaan saamatta yhtään mitään aikaan. Aina tuli joku hyvä biisi ja piti tanssia. Sitten piti tehdä teetä. Sitten osui silmään lehti, joka piti selata. Sitten oli tullut viesti puhelimeen. Näin on komeasti koko aamu tuhrattu saamatta mitään aikaan. Mahtavaa!

Minä voitin. Nyt on vain tosi hyvä olla. Eilen tuli poru muutaman kerran, mutta vain koska niin moni kaveri otti yhteyttä ja kysyi miten minä pärjään. Onhan se tietysti aivan ihanaa, että ihmiset välittävät minusta niin paljon. Olivat huolissaan. Aina silloin oli pakko ajatella asiaa ja itkuhan siitä tuli... Mutta vain vähän.

Pepin kanssa juonittiin. Tuo kirjoitukseni Facebookin nagatiivisista ihmisistä sai jotenkin tulta alleen. (Valituskaa.) Pätimme tehdä positiivisuusvallankumouksen. Ensin ajattelin, että poistan kaikki valittajat kavereistani. Mutta sitten sain tänne blogiin niin hyvän huomion - ne valittajat eivät välttämättä ole negatiivisia, vaan ihan vain surullisia. Joten se on tavallaan avunhuutoa. Tarvitaan silittelyä. Päätimme, että aloitamme ihmisten silittelyn. Aina, kun joku kommentoi negatiivisesti tai valittaa elämästään, niin annetaankin armoa ja kommentoidaan "sili sili" tai muuta sellaista. Ehkä pari sydäntä vielä mukaan.

Annetaan sitä rakkautta ihan ilman ironiaa ja katsotaan mitä tapahtuu. Jos valitus silittelystä huolimatta jatkuu, sitten kaveri voidaan pistää kierrätykseen. Pikkuhiljaa tapahtuu kaksi asiaa:
1) Positiivisuus tarttuu ja ihmiset ovat iloisempia ja siksi statuspäivitysten negatiivisuus vähenee.
2) Facebookiin jää vain ihania iloisia ja positiivisia ihmisiä, joten siitä tulee paikka, mistä saa itselle hyvää energiaa.
Tässä ei voi käydä kuin hyvin.

Arki.

Nyt on se hetki, mistä kirjoitin aikaisemmin. Marco meni takaisin kotiinsa ja minä jäin kellariini ihmettelemään, että mitä hittoa oikein tapahtui. Katsoin lempileffani, sen Italiassa kuvatun, mikä katsottiin Marcon kanssa edellisenä päivänä. Join aitoa hyvää italialaista kahvia, minkä tein Moka Express keittimellä, mitkä molemmat Marco minulle toi tullessaan. Nuuhkin paitaa, minkä Marco minulle jätti. Se tuoksuu pääasiassa pesuaineelle, mitä Suomesta ei saa. Suunnittelin paikkaa tulevalle taululle: Venetsian kartta, minkä Marco toi. Suihkautin keittiön hyllyllä olevaa hajuvettä kaulaani, sitä minkä kesällä sain Nishalta. Sen tuoksu pyörrytti, nauratti ja itketti, sillä olin välittömästi takaisin Italiassa. Viime kesän muistot hyökkäsivat päälle voimalla. Sanovat, että hajumuisti on paras muisti. Uskon sen. Selailin italialaista kirjaa, minkä ostin kesällä ja lehtiä, mitkä Marco toi tullessaan. Ihailin seinällä olevaa kangasta, mihin Marco kirjoitti. Katselin ympärilleni ja tajusin, että nyt myös kaikki täällä kellarissani muistuttaa Povero Marcosta.
Auts.

Ystäväni Kirsikka kysyi tänään, että olenko minä nyt menossa Marcon perässä takaisin Italiaan? Enpä ole, en. Ikävä kyllä.
"Höh. Olisi ollut niin kiva, jos näyttäisit koko ajan niin onnelliselta kuin noissa kuvissasi. Sinua harvoin näkee noin levollisen onnellisena." Niin. Se olisikin kyllä jotain.

Kyllä tämä tästä. Juonin uudet kuviot ja alan taas toteuttaa haaveitani. Kaikki on hyvin. Olen ihan OK. Just happy.

- Vorresti dirmi che strada devo prendere, per favore?
- Dipende, in genere, da dove vuoi andare.
- Dove, non mi importa molto.
- Allora qualsiasi strada va bene.

Tuo pätkä osui silmiin tänään kirjasta La rondinella di mare. Jotenkin hirmu sopiva tähän tilanteeseen, ainakin minusta.

(Miten niin hajuvesipulloa ei voi säilyttää hyllyllä keittiössä?)

Vappu.

Aivan ihana rakkausvappu. Nyt on vähän väsy. Kestoriemu vie voimia. Marco on täsmälleen niin ihana, kuin muistin. Näytti ja tuoksui ja tuntui ihan yhtä hyvältä, kuin ennenkin. Aivan suotta pelkäsin kielimuurin korkeutta, italengish on hyvä kieli ja sillä pärjää loistavasti.

Ihmetyttää kyllä vieläkin, että miten voi niin täysin erilaisesta kulttuurista tulla ihminen, jolla on samanlainen huumorintaju ja tavat ja asiat mistä pitää. Se on hämmentävää ja olin sen osittain jo unohtanut. Tai ehkä se meni kesän osalta jotenkin Venetsian piikkiin, silloin oli kaikki muukin niin ihmeellistä, mutta nyt tämä Jyväskylä pakkasviimoinen ei juurikaan tilanteita kullannut. Ehkä totuus tuli ilmi?

Myönnän, että nyt ei tunnu ihan niin pahalta, kuin syksyllä. Ihana oli nähdä vaikka pelkäsin, että revin vanhat arvet auki. Syksy oli niin kamalan vaikea ja tuntui, etten millään selviä. Mutta toisaalta, silloin ikävöin Marcon lisäksi koko Italiaa ja kaikkea kesällä koettua. Ja Suomen synkkyys vain tukehdutti. Ihan eri asia. Nyt on sellainen kyllä-tämä-tästä-fiilis.

Ensin lepään vähän, sitten kokoan pakan uudelleen ja mietin mihin seuraavaksi suuntaan. Ihan hyvä näinkin. Mutta fiilistellään nyt vielä tänään tällä vappukuvalla.

Rakkautta.