Salaseuran juhla.

Tänään on se odotettu päivä. Salaseuran kevätjuhla. Tätä varten olen väkertänyt somisteita nyt viikon. Ei varmaankaan kyllä näytä viikon työltä, mutta aikaa on mennyt suunnitteluun ja etsimiseen ja rakentamiseen aivan liikaa. Vaikka oikeasti tämä on ollut tosi mukavaa ja innolla odotan juhlia.

Ehdin jo kuitenkin nähdä painajaista tästäkin hommasta. Juhlapaikka olikin vaihtunut johonkin luokkahuoneeseen, eli minun suunnitelmat oli kaikki ihan pilalla. Seuran puheenjohtaja levitti pöydälle ruskean kukkaliinan ja sanoi "Tällaista minä ajattelin, eikös ole ihan hyvä?" Olin kauhuissani, sillä meillä on punavalkovihreä teema ja sen mukainen somistus. Sitten oli puolet tavaroistakin unohtunut kotiin. Huh, kamalaa. Pahinta unessa oli kuitenkin se, mitä ihmiset sanoivat minulle. "Ei se haittaa. Ihan hyvä se on noin." Voi jeesus. Kyllä se haittaa! Jos on nähnyt paljon vaivaa jonkin asian eteen, niin ei se varmasti ole hyvä, jos se ei ole niin kuin se on suunniteltu. Epäonnistumisen vähättely on pahempaa, kuin se että ei vain pidä valmiista lopputuloksesta. Vähättely tekee työstä ja vaivasta yhdentekevää.

Kun kello tänään lyö kuusi, niin minä istun alas ja aloitan juhlat, enkä ressaa enää yhtään. Sen verran riittävästi olen tähän panostanut. (Mikä on siis ollut ilo ja kunnia, tietysti.) Tiedän oikein hyvin, että tärkeintä tässäkin jutussa on se yhdessäolo, mutta jotenkin minä otan tällaiset tehtävät aina niin tosissani. Työminä on se veemäinen tyyppi, joka pomottaa muita ja vaatii paljon ja niin kauan, kunnes kaikki on niin kuin pitää. Työminä on hyvin erilainen kuin oikea minä.

Silti. Mahtava ilta tiedossa!