Oivallus.

Onko sinulle koskaan käynyt niin, että olet ihan varma jostain asiasta ja kovasti koitat toimia sen mukaan, kunnes. Sitten tapahtuu jotain ja huomaat että oho, ei se olekaan noin. Varmaankin kaikille käy joskus niin, mutta entä oman itsensä suhteen? Kun yleensä itse tuntee itsensä parhaiten, ainakin niin voisi kuvitella. Tuntuu hullulta, kun yllättää itsensä olemasta väärässä oman itsensä suhteen.

Minä suunnittelin, että otan sellaisen ihanan kesäkollin. Nuoren ja mukavan. Vietän ihanan kesän kepeässä suhteentapaisessa. Mutta minä tapasinkin sellaisen miehen, joka oli kyllä tavallaan kiinnostava, mutta ei ollenkaan kesäkolliainesta. Arvelin, että tämä kaveri ottaa asiat vakavammin. On sellainen herkkä ja haavoittuvampi. Ei sellaisten kanssa pelailla. Sitten Suomi voitti Ruotsin ja vahingossa tutustuttiin paljon enemmän kuin vähän. (Ensisuudelman verran.) Vaikka minä koko ajan tiesin, että tuosta pojasta ei kesäkollia saa, niin silti mietitytti sen verran paljon, että tilasin tyypin eilen paijaamaan krapulani pois. Jossain siellä köllöttelyn ja loikoilun välillä huomasin, että tämä kaveri on kyllä aika ihana. Mutta edelleenkään ei missään nimessä kesäkolliainesta. Tässä vaiheessa tuli se edellä mainittu "oho, ei se olekaan noin"-hetki. Oivallus tuli kuin salama kirkkaan puun takaa. Enhän minä ole itsekään sellainen kesäkollia haluava tyyppi! Otan aina asiat vakavammin, olen herkkä ja haavoittuvainen. Pelottavaa. Ja nimenomaan siksi, että tämä ajatus ei ollut edes käynyt mielessäni tuota ennen.

Hämmentävän voimakas takinkääntö omalta osaltani, mutta jotenkin siinä nyt vain kävi niin. Viikon oppi: Vältä vaikeudet ja kesäkollit.