Satunnainen hiippailija iski jälleen. Eilen istuin puistossa viiden miehen syntymäpäivillä. (Yksi sankareista oli kyllä nainen.) Sitten sain kuulla, että väistämätöntä ei voi enää siirtää, naimisiin on mentävä lokakuussa. (Olen anonut jatkoaikaa jo kuusi vuotta.) Sain punaviinipullon yläkerrasta, itse Jeesuksen ojentamana. (Tällekin on ihan looginen selitys.) Löysin myös erikoisen parvitilan, mihin aion muuttaa ensi kesäksi. Sinne rakennan tilapäispesän, sikäli mikäli omistaja ei tule järkiinsä sitä ennen. Eli voisi sanoa, että oli himpun verran värikäs yö. Aamun melkein sarastaessa hiippailin takaisin kotiin nukkumaan ja nyt mietin oliko se kaikki sittenkin vain unta. (Ei ollut.)
Mietin yöllä myös sitä, että kuinka vähillä tavaroilla sitä ihminen pärjää. Tämä on yleinen aihe päässäni. Tulin siihen tulokseen, että hyvin vähillä. Pieneen tilaan menee kaikki tarvittava. Ja sitten loogisesti ajattelin, että miksi en jo nyt eläisi niin. Tilaa ja tavaraa on edelleen yli tarpeiden. Tuntuu, että olen omakotitalon verran roinaa jo poistanut elämästäni, mutta silti sitä riittää. En käytä näistä asioista puoltakaan. Miksi sitä siis on? Elämän suuria kysymyksiä. Meistä on tehty materialisteja mainoksilla ja vanhempien odotuksilla. Tai yhteiskunnan. En minä tiedä, on liian aikaista tällaiseen ajatteluun. Mutta sen minä tiedän, että olen jo pitkään halunnut päästä eroon turhasta roinasta ja nyt se projekti on aivan loppusuoralla. Siistiä. Myös siinä puhtaassa merkityksessä.
Tänään on ilmeisesti Yläkaupungin yö. Sellainen mukava paikallinen kaupunkifestari. Tällä hetkellä olen aivan liian väsynyt edes ajattelemaan sinne menoa, mutta katsellaan sitä sitten myöhemmin uudestaan, kun olen ensin ottanut mukavat päiväunet ja juonut runsaasti kahvia.
Aurinko paistaa kellariinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti