Usko. Uskonto. Uskomus.

Suomessa on käsittääkseni uskonvapaus. Jokainen meistä on oikeutettu harjoittamaan juuri sitä uskontoa, mikä itsestä tuntuu oikealta ja omalta. Tai olla harjoittamatta. Ilman, että kivitetään tai teloitetaan tai karkoitetaan maasta. Se on minun oikeus suomalaisena. Uskonto ja uskomukset ovat vaikeita aiheita. Sellaisia helposti tilanteita tulehduttavia. Mitä ikinä nyt sanonkin, en missään nimessä halua loukata ketään, kerron vain omia suppeita mielipiteitäni.

Suomen perustuslain (731/1999) 11 §:n mukaan
Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. 

Minä en käy kirkossa. Kävin kyllä ihastelemassa kirkkoja Italian matkallani, muutaman kerran jopa niiden sisätiloja. Olen käynyt Moskeijoissa. Ymmärrän kirkkojen merkityksen ulkomailla, nehän ovat jo ulkoisestikin aivan upean näköisiä. Suomessa ei niinkään. Luterilainen uskonto ei puhuttele, ei sitten millään tavalla. En kuulu kirkkoon, en mihinkään niistä. Olen henkinen ihminen (siinä spiritual merkityksessä) ja uskon vahvasti, mutta uskoni ei liity mihinkään laitokseen tai kulttiin tai ihmisten järjettömiin sääntöihin uskonnon ja kirkon nimissä. Jos joku uskonto pitäisi nyt mainita, niin Islam on herättänyt minussa eniten tunteita. En halua muslimiksi, mutta Islamin ihmisille tuoma toisten kunnitoitus on kyllä ihan omaa luokkaansa. Tästä tietysti pois suljettuna radikaali islam – tai mikä tahansa äärijärjestö. Ylivedettynä minkä tahansa kauniin asian saa kyllä varmasti pilattua. En edes halua kuulua mihinkään maalliseen ryhmään. Jos johonkin pitää uskoa, niin minä uskon energiaan.

En tuomitse muita. Jokainen saa uskoa siihen mihin haluaa ja minkä oikeaksi tuntee. Sitähän se vapaus siinä uskon edessä tarkoittaa. Mutta tuomitsen kyllä sen, että minun uskomukseni tuomitaan. Myös minulla on oikeus ajatella ja tuntea ja uskoa ilman, että sitä muiden pitää kritisoida. Minkä tahansa asian kritisointi tuntuu yleensä aina pahalta ja on täysin turhaa, sillä se ei taatusti muuta mielipidettäni. Se saa todennäköisesti minut vain yhä varmemmaksi kannastani ja pitämään vähemmän siitä, joka kritisoi.

Nyt mummo sitten kuoli. Siitä seuraa hautajaiset.

Minä en käy hautajaisissa. Kirkko ei ole minun juttu. Olen myös todella herkkä, enkä kestä sellaisia ryhmäporaustapahtumia. Minä suren omalla tavallani, omassa rauhassa. Tiedän, että juutalaiset viettävät šivaa, viikon kestävää suruaikaa. En ole juutalainenkaan, mutta minusta tuo ajatus tuntuu paljon luontevammalta, kuin suomalaiset hautajaiset. Viikko aikaa muistella, mitä kaikkea kivaa tulikaan tehtyä tuon edesmenneen kanssa. Syitä miksi pidin hänestä ja niitä asioita, mistä haluan hänet muistaa. Toimisi toki paremmin, jos voisi tehdä tuon ystävien ja läheisten kanssa, jotka tulisivat käymään ja toisivat ruokaa, mutta minun tuttavapiirissä ei ole samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Joten vietän šivani yksin, tavalla mikä on minulle tärkeää ja luontevaa. Aion kyllä peseytyä ja käydä töissä. Oma šiva-versioni on sen verran toisenlainen. 

Pari viikkoa muistotilaisuuden jälkeen mummoni tuhkataan hänen omien toiveiden mukaisesti. Aion osallistua uurnan laskuun, en ole sellaisessa koskaan ollut mukana. Hautaus ilman sitä hölynpölyä. Toimii minulle.

Soitin äidilleni tänään ja kuulin uutiset mummosta. Hän ei hyväksy valintojani, mikä ei sinänsä ole mitään uutta. Ilmeisesti minä olen taas itsekäs ja loukkaan häntä, kun en halua mennä mummon hautajaisiin. (Kyseessä on isän äiti, ei hänen.) Arvatenkin uskontoni on väärä ja uskomukseni omituiset. Kuulemma minulla on velvollisuus mennä paikalle. Sain taas sen väheksyvän ja paheksuvan “kuule elämässä pitää joskus tehdä asioita mistä ei pidä” -vuodatuksen. Niin pitää. Mutta tämä ei ole yksin niistä asioista. Ei ole olemassakaan sellaista velvollisuutta, mikä pakottaisi minut toimimaan itseäni vastaan. Jopa Suomen perustuslaki on tässä asiassa puolellani. Joten tuolla puhelulla rakas äitini sai aikaan vain kolme ikävää asiaa.

a) Mummon kuolemasta tuli ahdistava riidan aihe. 

b) Tulin surulliseksi, siis enemmän kuin jo olin valmiiksi.
c) Haluan olla yhä vähemmän tekemisissä äitini kanssa.

Voisi melkein kysyä että kannattiko, mutta se ei ainakaan kannata. Tiedän jo entuudesta, että minähän vain aina otan kaiken hänen sanomansa väärin.

Päätöksiä.

Eilen taas sain huomata miten ihanaa on, kun omaa niitä tukevia ystäviä. Yksi vaihe elämästä päättyi ja siitä aiheutunut eilinen paha mieli poistui yhdellä puhelinsoitolla. Pitkällä, mutta kuitenkin. Kiitos Sani!

Tämä kesä on vähän rokottanut blogin lukijoita, tai sitten minun jutut ovat vain käyneet huonommiksi. (Ei voi olla mahdollista.) Pari kuukautta sitten kuukausikävijämäärä oli noin tuhat, tänään lukema oli 666. Myös painoni oli viime viikolla 66,6 kg kun se piti uuden työn johdosta terveyslappuihin kertoa. (Meninkö minä just nyt paljastamaan massani painon julkisesti?! Oho.) Oikeasti en juurikaan seuraile tilastoja tai mittoja. Minua ei nuo numerot kiinnosta, onhan tästä ollut puhetta. Mutta tuo kutosrivi herättää aina huomiota. Ja onhan se kiva jos täällä ihmiset käyvät. On minulla joskus asiaakin. Olisi myös kiva pienentyä, ainakin mahan kohdalta. Mutta se niistä numeroista.

Oletko koskaan huomannut, että jo pelkästään jonkin päätöksen tekeminen helpottaa huomattavasti ja vaikuttaa kaikkeen? Minä olen vaaka ja siksi päättäminen on erityisen vaikeaa. Myös veljeni on vaaka. Äiti parka sai kuunnella meitä, kun ensin veli päättää ja muuttaa mieltään ja päättää ja muuttaa mieltään ja päättää taas noin seitsemän kertaa ennen kuin jotain tapahtuu ja silloinkin epäilyksen kanssa. Minä taas mietin ja veivaan ja mietin ja veivaan, enkä millään meinaa saada edes ensimmäistä päätöstä tehtyä. Vai oliko se toisin päin? Veli veivaa ja minä muuta mieltä? Se nyt on oikeastaan sivuseikka. Pointti on nyt se, että kun päätöksen saa tehtyä, se muuttaa kaiken.

Minä päätin muuttaa Italiaan ja asiat alkoivat mennä siihen suuntaan. Kaikki jotenkin johti samaan päämäärään, jonka olin asettanut. Sitten (minusta johtumattomista syistä) jouduin perumaan tämän muuton. Mutta päätin samalla, että pysyn täällä nyt muutaman vuoden. Muutin asennetta siihen, että hei - nyt minä muuten viihdyn täällä kolme vuotta, nämä seuraavat vuodet ovat elämäni parhaat! Tässä auttoi taas keskustelu Sanin kanssa. Sanilla on viisaita ajatuksia, joita minä sitten apinoin. Ja sitten melkein yllättäen asiat alkoivatkin mennä siihen haluttuun suuntaa. Aloin viihtyä Suomessa, tässä tuppukylässä ja näissä kortteleissa. Asiat eivät enää tunnu niin ahdistavilta, tällä kaikella on merkitys. Olen päättänyt olla täällä, enää ei tarvitse miettiä asiaa. Nyt vain olen ja elän. Ainakin sen seuraavat kolme vuotta. Minulla on päämäärä ja tavoitteita. Oikea suunta. Aika mahtavaa.

Olen muuten taas sinkku. Hirmu vapaata riistaa. Järjestäkääs nyt mulle jotkut mukavat sokkotreffit.

Täydellisyys.

Olen aina ihaillut niitä ihmisiä, jotka pystyvät tekemään asiat vähän sinne päin ja lopputulos on täydellinen. Eli ei ollenkaan täydellinen, mutta täsmälleen niin hieno, että se näyttää täysin suunnitellulta. Tapahtuu tehokkaasti. Olen pilannut monen monta hyvää juttua pilkunviilauksellani. Se on tosi sääli.

Seth kirjoitti tuossa yksi päivä siitä, että täydellistä ei olekaan, on vain asioita ja meidän omia rajojamme. Eli se, mikä on kullekin tarpeeksi hyvää. Minun tarpeeksi hyvä on tähän asti aina ollut utopistisen täydellinen. Mikä on työmoraalillisesti ihan hyvä asia, mutta työsuorituksen kannalta täysi katastrofi. Olenko joskus saanut jotain oikeasti valmiiksi? Löydän aina vikoja jostain upeasta asiasta, jonka olen tehnyt, koska minun tarpeeksi hyvä on niin hirvittävän korkean riman takana. Olen yrittänyt opetella tässä lähiaikoina siihen riittävän hyvään. Siis niille normaaleille ihmisille riitävään hyvään. Vaikeaa on, mutta kehityn koko ajan. Tietysti tässäkin asiassa minun pitää tulla parhaaksi, ei riitä että opin joustamaan vähän. Minun pitää joustaa juuri oikeassa tilanteessa, juuri oikealla tavalla ja juuri oikean verran. Jeesus kun ihminen voi tehdä elämästään vaikeaa.

Töissä on ollut tosi mukavaa toistaiseksi, uskon suuntauksen jatkuvan samana. Olen oppinut joka päivä enemmän kuin oletin vaikka silti tuntuu, että on vielä hyvin pitkä matka siihen, kun osaan. Opettelin ihan ensimmäisenä sellaisen järkevän asenteen. Minä olen uusi täällä, eikä minun edes kuulu osata näitä juttuja valmiiksi. Tuo ajatus on kieltämättä helpottanut asiaa. Olemista ja oppimista. Minun työntekijärima on nyt laskettu sellaiselle aloittelijatasolle.

Edessä ensimmäinen kuuden aamu, sitten pari iltavuoroa ja sitten pari yövuoroa. Odotan innolla. Ja menen tänään nukkumaan kahdeksalta.

Jussintapainen.

Muistatko kun vinguin, että haluan jo sitä tavallista arkea? Sen sain. Neljä opin päivää töissä kahdeksasta neljään ja muuta ei ole sitten jaksanutkaan enää tehdä. Niin paljon tulee koko ajan uutta muistettavaa, että pää on ihan jumissa. Onneksi juhannuksen kolme päivää oli vapaata. Kokonaan. Tarkoitukseni oli
a) siivota koko kämpän, koska viikkosiivous on siirtynyt niin kauan, että sitä voi jo kutsua kuukausisiivoukseksi.
b) nukkua, sillä ylikierroksilla käyvä pääni ei välttämättä ole levännyt tarpeeksi ja se alkaa jo näkyä sekavana käytöksenä.
c) kirjoittaa, sillä en ole jaksanut/ehtinyt/halunnut edes vilkaista koko tulevaa kirjaani moneen päivään.
d) tehdä kaikki rästiin jääneet hommat, jotka olen luvannut hoitaa tässä heti kohta pian joskus. Lista on pitkä.
Näin sunnuntaina voin sanoa onnistuneeni nukkumisessa. Mutta se on minun vahvuus, vaikkakin näen työhön liittyviä unia koko ajan. Toivottavasti se tasoittuu ajan myötä, että tämä on vain alun hämmennyksen prosessointia. Aivoista kun ei koskaan tiedä. Joka tapauksessa, en tehnyt oikeastaan yhtään mitään koko juhannuksena. Mutta yllätin päästäni eilen jouluajatuksia. Tein ensimmäisiä joulusuunnitelmia. Juhannuksena. Voi minua.

Paikallinen oivallus.

Vain elämää, ei sen enempää. Ja Kake Randelin. Maastohousuja ja lippiksiä. Käheä-äänisiä, elämää nähneitä leidejä. Punaiseksi palaneita, pöhöttyneitä isäntiä juhannuskokemuksiaan vertailemassa. Kertomassa kala- ja muita valheita. Nahkaliivit. Annikki Tähti on kuulemma vielä hengissä. Sitten huojutaan pihalle tupakalle, tai tiskiin nojaten tilataan takshi. Pajatso kilisee. Mikään näistä asioista ei varsinaisesti kuulu elämääni. Mutta korviini kuuluu, aina kun käyn naapuribaarissa. Paikassa, mihin voin mennä ilman meikkiä, märät hiukset takaraivolle solmuun pyöritettynä, vaikka verkkareissa - jos sellaiset omistaisin. (Hppikangashousuja ei lasketa verkkareiksi.)

Ensin kävin naapurissa, koska se on lähin baari mitattuna kotioveltani. Huomattavalla erolla seuraavaan, ihan siis naapuritalossa. Mutta sitten tapahtui jotain. Itse asiassa monia asioita. Kummallinen tapahtumaketju, joka pitää sisällään suunnattoman pettymyksen, iloisen yllätyksen ja aikamoisen muutoksen elämän arkeen. (Tarkennettuna Italiaan muutto ja sen peruuntuminen, kuoleva mummo, uusi työpaikka ja pari muuta pikkujuttua.) Tuossa yksi päivä istuin kirjoittamassa muistikirjaani omalla paikallani naapurin tiskillä, kun se iski minuun. Huomasin viihtyväni. Ihan oikeasti. Minä! Ihastuttavien suomalaisten junttien keskellä.

En ole koskaan tuntenut olevani suomalainen, en ole koskaan edes ikävöinyt Suomeen. Koti-ikävä kaipauttaa ihan muualle. Joka tapauksessa, löysin sisäisen suomalaisuuteni. Naapuritalon urheilubaarista. Pelottavaa. En voi tätä sen enempää selittää. Selittely on niille, jotka eivät pysty tai osaa tai tiedä. (No joo joo, kuulun tuohon jengiin. Nyt en silti selitä.) Tuli sellainen outo olohuonefiilis. Yksinkertaisia, hirmu arkipäiväisiä aiheita, lievää piävittelyä niistä turvallisista aiheista. Katri Helenaa ja laulavia puhelinlankoja. Vaikka minä en luojankiitos ole sellainen, vaikka en kuulu siihen porukkaan ollenkaan, niin silti. Tunsin olevani suomalainen. Viimein.

Työ.

Olen hämmentynyt. Mutta ennen kuin kerron siitä, kerron jotain muuta. Minä sain uuden työpaikan. Älä huoli, en hylkää kirjaani, aion kirjoittaa jokaisena vapaapäivänä ja vuorottomana päivänä. Mutta aloitin työn, johon liittyy puhelin ja asiakkaat ja kuljetus. Minä sohlaan jokaiseen osa-alueeseen jollain tavalla. Työ on ollut toistaiseksi aivan älyttömän kiinnostavaa, uutta opittavaa on niin paljon, että aivokapasiteetti alkaa olla maksimissa jo näiden parin koulutuspäivän jälkeen. Mutta minä pinnistän. Sain tänään tietää elämäni ensimmäiset oikeat työvuorot. Ihan rehellistä iltaa ja yötä niiden perinteisten päivävuorojen perään. Olen innostunut, enemmän kuin mistään pitkään aikaan. Suora seuraus tästä on myös se, etten ehdi/pysty/jaksa kirjoittaa joka päivä blogia. Pyydän sitä jo tässä vaiheessa anteeksi.

Minulla on ystävämies. Unto on ensivaikutelmalta melkolailla turmeltunut. Mutta kerrankin ensivaikutelma on täysin väärin. Välinpitämättömyys voidaan tarkemman tarkastelun jälkeen todeta olevan vain pelkoa. Ilmeisesti en ole ainoa, jolle on tullut turpaan. Unto on hyväntahtoisin, lempein, kiltein ja herkin mies, jonka olen koskaan tavannut. Kerrankin kokonaan positiivisessa mielessä. (Minä kun en siedä niitä nynnyjä.) Vaikka hörökorvia ei nyt olekaan, Untolla on todennäköisesti maailman upeimmat silmät. Sellaiset uskollisen harmaat, silmäkulman pilkkeelliset ja niin sydämelliset, että se katse sulattaa kyllä kenet tahansa. Niin, tämä on se mies, joka minua hämmentää. Paljon. Myös tavoilla, jotka siveellisyyssyistä jätin nyt kertomatta.

Jäsentelyä.

Rakastan aamuja. Erityisesti hyviä aamuja, kuten tätä tämän päivän aamua. Heräsin ajoissa ilman minkäänlaista häiriötä ihan vain koska uni loppui. Nousin ylös, keitin kahvia ja istuin kirjoittamaan ajatuksia vihkoon. Se on sellainen jo tavaksi tullut juttu, puhdistan pääni hullutuksista paperille heti aamusta, niin sitten voi kirkkain mielin jatkaa päivää normaalisti. Tai ainakin ilman päänsisäisiä hullutuksia. Joskus vihkoa selatessa huomaa loistavia ideoita, joita voi sitten toteuttaa oikean ajan tullen. Minulla on jatkuvasti meneillään jotain projekteja, joihin saan isoja ja pieniä vinkkejä ihan omasta päästä. Kellarikodin sisustusideatkin tulevat useimmiten päästä, ei lehdistä. Lehdet on niille, joiden pää on erilainen. Minun projektit etenevät yleensä hitaasti. Hidas on hyvä. Hitaasti tulee hyvää, ei ressiä. Joskus projektit ovat jäissä, kun etsin uutta inspiraatiota tai paneudun muuhun puuhaan niin tiukasti. Mutta päässä ne ovat kuitenkin mukana koko ajan. Ja siksi tämä systeemi toimii minulle niin hyvin. Vaikka välillä näyttää, että en saa mitään aikaan ja kaikki hommat vain jäätyy... Ei ne jäädy. Jutut etenee omalla painollaan, sitten kun on se oikea aika. Ja vihko täyttyy jatkuvasti.

Tänään osui silmiin lause, mistä pidän: Jokaisen merkittävän saavutuksen takana on ihminen, joka on osannut unelmoida. 
Minä osaan unelmoida. Projektini ovat kaikki sellaisia, omien haaveiden toteutuksia. Ei mitään pakkopullaa.

Sain eilen jalkalampun, jota olen halunnut yli viisitoista vuotta. Äiti viimein antoi periksi ja toi sen minulle. Nyt minulla on kolme jalkalamppua yhdessä huoneessa, jokainen käytössä. Tämä uusin on musta ja kahden taivutetun varren päissä on pienet valonupit. En tiedä miksi sitä halusin niin kauan, lamppu on aika ruma. Mutta tuossa se nyt loistaa edessäni. Tai loistaisi, jos se olisi päällä tai jonkin muun värinen. Pääsin samalla eroon kamalista oven takana olleista rojuista. (Oven takana on vähän niin kuin varastotilaa, rojut eivät ole pihalla.) Siitä olen erityisen kiitollinen. Saan sen tilan nyt oikeasti käyttöön. Eli varmaankin täytän sen toisenlaisilla tavaroilla. Mutta se on eri asia jos siellä säilyttää asioita joita ei tarvitse joka päivä, kuin että se on täynnä rojua, josta haluaa päästä eroon.

Laitoin myös tanssivia ukkoja ikkunaan.

Rakastan...

...listoja. Siispä kirjoitin listan asioista, joita rakastan. Tämä lista liittyy vahvasti tulevaan kirjaani, mutta vielä tässä vaiheessa et voi tietää miksi ja millä tavalla. Se liittyy myös asioihin, joita on tapahtunut tässä viimeisen kolmen päivän aikana. Muutoksien tuulet puhaltavat.

Afrikka

askartelu
banaanipirtelö
hitaat hetket
italialainen jäätelö
italialainen kahvi
kauniit asiat

kinuskikuulat
kirjoittaminen
kivet
kynttilät
lepakot (nahkhiir)
listat
maalaaminen
matkustaminen
meri
nikkarointi
onnistuminen

pakkaaminen
paperimassatyöt
pimeä, lämmin ilta
pisteet.

remontointi
sade 

selän takaa halaaminen
suunnittelu 

takkatuli
villasukat
violetti Fazerin sininen
virkkaaminen
ystävät 

Minusta tuntuu, että tuo on aika hyvä lista. Sellainen rehellinen. Saatan täydentää sitä vielä myöhemmin.

Tiedoksi.

Lisäsin tänne blogiini toisen sivun. Se löytyy tuolta vasem... ei kun oikealta, kuvani alta nimellä: Vinkkejä. Monta kertaa tulee laitettua hyviä linkkejä tänne tekstiin, mutta sitten myöhemmin niiden etsiminen on työlästä, varsinkin jos ei yhtään muista millä nimellä niihin on viitannut. Joten listaan ne tästä lähtien myös tuonne toiselle sivulle. Toimikoon se nyt muistilistana, ainakin minulle. Jos tiedät noihin aihepiireihin liittyvän, mainitsemisen arvoisen linkin, niin kerro. Aihepiirejäkin voin toki lisätä, jos siltä tuntuu.

Satunnaisia tapahtumia.

Se olisi sitten uusi uljas viikko. Ainakin se alkoi hyvin ihanan viileällä sateella! Tuli niin raikas ilma kellariin, kun hetkeksi ikkunan avasin. Minä rakastan sadetta, älä kysy miksi. Tänään pitää iltapäivällä kävellä Tourulaan, mutta sekään ei haittaa, koska minulla on maailman hienoin sateenvarjo ja aidot Nokian kumpparit. Se firma teki aikoinaan jotain hyödyllistäkin.

Viikonloppuna oli oikeastaan aika mukavaa. Ei mitään erikoista, mutta olen jo oppinut, että arkiset jutut voi olla niitä parhaita hetkiä elämässä. Lauantaiaamuna kävelin torille, ostin uusia pottuja ja porkkanoita. Tuon vihannespöydän lisäksi torilla oli korimummo, kalavaunu, kukkateltta, vaateteltta ja kaksi pientä kahvilaa. Mikä ihmeen tori tuollainen muka on? Haikeasti muistelin italian mercatoa, sitä missä oli koju kojun perään monen kadun matkalta. Tämä oli vain surullinen näky. Minä haluan kunnon torikulttuurin! Mitenkähän sellaisen saisi tänne järjestettyä? Kesä on niin lyhyt, että ihmisten pitäisi ryhdistäytyä torillisesti. Vaatelikkeet voisivat tulla mukaan, myydä samoja retkuja vähän halvemmalla, niin kuin Italiassa. Ja vaikka vielä joku luomuteltta. Ja jotain krääsää, ihan mitä vain. Sellainen olisi tosi mukavaa. Pitää soittaa kaupungintalolle, jospa ne tietäisivät kuka toritoiminnasta vastaa.

Matkalla musta vaastaantullut lehdenjakaja tervehti minua. En tuntenut kaveri, mutta ilahduin, että myös täällä pikkukylällä tuntematonkin voi tervehtiä ihan vain sen vuoksi, että tulee vastaan. Se tietysti saattoi johtua herran ulkomaalaistaustasta, mutta ainakin suuntaus on oikea.

Muutaman viikon tauon jälkeen olen kirjoittanut Italiakirjaa. Monta päivää. Ja se tuuntuu hyvältä. Aloitin alusta ja lisäilin tekstiä, tämä tauko teki todella hyvää. Nyt koko tarinan kokee vähän eri tavalla ja sitä on helppo muokata. Jotkut jutut nauratti itseäkin, mikä on kai hyvä merkki. Tai sitten se johtui vain siitä, että olin itse paikalla, kun kaikki se tapahtui oikeasti ja muistan tilanteiden hauskuuden.

Käytiin Puolalaisen kanssa yhdellä naapurissa helteisen perjantain kunniaksi. Untokin liittyi seuraamme. Unto tuli käymään myös sunnuntaina, varmaankin vain varmistaakseen kesän viennin. Itse varmistin tuon helluntain taian toimivuuden jo alkuillasta, sillä Ihanainen tuli käymään pitkästä aikaa. Mutta hyvähän se on ottaa varman päälle ja tavata kahta heilaa.

Olen nyt kokeillut niitä pesupähkinöitä. Vähän on kyllä vieläkin vaikeuksia ymmärtää ja hyväksyä se, että nämä oudot kuivuneet pähkinänkuoret muka saisivat pyykkini puhtaaksi, mutta niin se vaan on. Ihanien tuoksujen ystävänä minua vähän ehkä haittaa, että pyykkeihin ei jää minkäänlaista tuoksua. Ei mitään. Vaikka ovatkin silti puhtaita. Ja pehmeitä. Tiedän ihan hyvin, että se "tuoksuu puhtaalle" on vain pesuainefirman mainoslause, mikä sai ihmiset uskomaan, että kemikaalien haju on yhtä kuin puhtaus. Mutta silti jostain syystä toivoisin, että vaatteisiin jäisi edes jonkinlainen nenällä havaittava muutos. Vielä pitää pestä muutama koneellinen, ennen kuin vakuutun täysin. Ja sitten hankin jotain ekohajustetta, ohjeen mukaan niin voi tehdä.

Olen myös vähän kerrassaan siirtynyt luomuruokaan. En vielä kokonaan, mutta kuitenkin. Pikkuhiljaa. Rantapallomaha ei ollut kiva, joten kokeilin miltä tuo puhdas ruoka tuntuu. Ihan hyvältä toistaiseksi. Pois on jäämässä kokonaan olut, pasta ja leipä. Pelkästään niiden avulla myös se rantapallo.

Että tällaisia mietteitä tänään. Voi hyvin! Ja nauti sateesta!

Taidan olla vähän outo.

Eilinen päivä oli kertakaikkiaan kummallinen. Aamulenkki keskeytyi jo alkumetreillä, kun Unto huuteli parvekkeelta, missä oli kahvilla. Toisen kerran kirous toimi taas ja siitä johtuen lenkki ei sujunut yhtään. (Jostain syystä toinen kerta mitä tahansa on aina huonompi, kuin ensimmäinen tai kolmas.) Tai sitten syynä oli klo 06:06 soinut puhelin. Itseaiheutettua, se oli herätys.

Lenkin jälkeisen kahviepisodin jo tiedätkin, mutta se sähläys jatkui samaan tapaan iltaan asti. Minä puuhailen aina ihan yli. Jotenkin en taaskaan osannut lopettaa ennen kuin tavarat alkoivat putoilla käsistä ja tajusin että kappas, onkin jo yö. Tämä valoisuus hämää. Joka tapauksessa, Kotikellarini näyttää nyt aivan toisenlaiselta. Omaisuuteni täyttää nyt noin 2/3 tilasta. Tyhjyys odottaa sohvaa ja muuta tavaraa, mitkä ovat tulossa tässä lähiaikoina. Sillä aikaa on tilaa tanssia ja jumpata, jos siis sellaista haluaisi tehdä. Tarvitsen enää jonkun miehisen henkilön tänne auttamaan minua muutamassa poraushommassa ja sitten pitää hankki verhokiskoja ja tankoja ja liisteriä, eli kyyti. Vapaaehtoisia?

Joka tapauksessa, eilinen päivä oli erittäin puuhakas ja itsekin olin valtavan tehokas. Mutta yksi juttu oli kyllä jo melkein liikaa. Minä chattailin netissä Ikean kanssa. Sen kaupan. Miten yksinkertainen ja upea idea! Hitto, olisinpa minä keksinyt tuon. Minulla oli huonekalullinen ongelma ja Linda kertoi oikeat vastaukset. Mieletöntä. Minäkin haluan chattailla työkseni. Koodaisiko joku nörtti minulle sellaisen ilonasi chattiruudun, mihin voisin mennä aina sovittuun aikaan juttelemaan ja vastaamaan kysymyksiin. Se olisi niin mahtavaa. Sitten kun minä olen hirmu kuuluisa kirjailija (ja monta muuta asiaa) niin eikö olisi siistiä, kun voisit sanoa kavereille, että hei! Mä oon muuten chattailly tuon ilonan kanssa jo kauan ennen kuin siitä tuli noin taitava. (Voit myös laittaa taitavan tilalle jonkun toisen hyvin mairittelevan termin.) Kuka haluaisi maksaa siitä palkkaa? Voin aloittaa heti.

Nyt kun superbonuksena vielä kerron, että kuuntelen nykyään country-musiikkia, niin voit ihan luvan kanssa pitää minua kummallisena. Hävettää myöntää, mutta totta se on. Fanitin Scotty McCreeryä ihan alusta asti. Supermahtava ääni ja ne aivan ihanat korvat... Nam!! Plus se tosiasia, että Scotty on Söpöliinin kaksoisolento. Käsittämätön yhdennäköisyys. Jos Söpiksellä olis sellaiset korvat, niin olisin jo syönyt sen vuosia sitten. Tietysti meidän kaikkien onni, että niin ei ole.

En tiedä vielä mitä tämä päivä pitää sisällään, on hyvin aamu. Ajattelin taas kirjoittaa vähän ja olla menemättä aamulenkille. Olin niin väsynyt illalla, että päätin antaa armoa ja nukkua univelat pois. Tai edes väsymyksen. Olin kaukaa viisas ja tiskasin aamukahvimukin jo illalla valmiiksi, joten päivä on lähtenyt käyntiin ilman kummempia kommelluksia. Toivottavasti sinunkin.

Kahvi.

Kaikki alkoi siitä, kun piti tiskata aamukahvimuki. Aamukahvin voi juoda vain yhdestä tietystä vihreästä mukista (tietenkin), enkä eilen illalla sitä muistanut tiskata valmiiksi. Bioroskapönttö otti yliherkkään nenääni, kun seisoin siinä vieressä tiskaamassa. Puin päälleni ja vein biojätteet roskakatokseen. Roskakatoksessa oli ihmeellinen jättisuuri lasi, siis jonkinlainen pöydän kansi. Se oli tietysti saatava mukaan. Joten raahasin tuon aivan älyttömän painavan lasilevyn kotiin. Halusin tietysti testata sitä sohvapöydän paikalle. Sohvapöytä piti tyhjentää ja siinä nyt oleva lasi ottaa pois. Ne samat jalat sopisivat tähänkin. Kasasin uuden lasipöydän. Se on hutera, mutta hieno. Arvelin levyn sopivan kuitenkin paremmin kirjoituspöydäksi, pitää vain vielä hankkia siihen jotkut toisenlaiset jalat. Pienempi lasilevy nojasi nyt seinään ja ajattelin, että laitan sen nyt ompelukoneen päälle. Ei se siihen sopinut kun testasin, mutta sitten sain inspiraation ja päätin maalata tuon vanhan ompelukoneen. Kone on odottanut maalausta jo kolme vuotta. Niinpä tyhjensin tavarat ompelukoneen päältä ja aloin maalaata. Projekti on pitkäkestoinen, maalin pitää antaa kuivua välillä. Niinpä sillä aikaa ajattelin pestä pyykkiä. Pyykkitelineelle piti raivata tilaa, koska nyt asunnossani oli uusi iso pöytä ja maalissa oleva ompelukone keskellä lattiaa. Löysin telineelle paikan. Lattiaa piti kuitenkin mopata, koska ei puhtaita pyykkejä voi laittaa pölyn keskelle. Joten menin hakemaan pesuainetta kun huomasin kuivan, mutta yhä paikkapaikoin saippuaisen mukin. Niin, se aamukahvi.

Aamun saldona täysin kaaokseen mennyt koti ja useita aloitettuja projekteja. Että näin meillä tänään. Mitäs sinne?
 

Askel muutokseen.

Eilen:
Minulle on tullut uusi Sinkkuelämää herätys. Se oli ehdottomasti paras TV-sarja 10 vuotta sitten. Katsoin joka jakson, kasvoin teinistä aikuiseksi (buaaahhaahaaaa) niiden naisten kanssa. Kaikki mahdolliset helpot ja vaikeat aiheet tuli käsiteltyä Carrien ja muiden sinkkunaisten avulla. Se oli mahtavaa. En tietysti osannut sitä silloin arvostaa tarpeeksi. Nyt osaan. Ykköstuotanto oli ihan OK. Se on se ainoa minkä omistan. Mutta aion hankkia ne loputkin. Koska jotain siinä sarjassa vain on. Viimeksi katsoin jakson, missä Carrie täyttää 35 vuotta. Surkuttelee sinkkuuttaan. Kuinka paljon enemmän voi osua ja upota, kysyn vain. Ei kyllä kovinkaan paljon.

Tänään:
Kävin lenkillä. Eilinen rantapalloksi turvonnut maha, ikäkriisi slash miehettömyysv***tus muhi yön aikana mielessä ja teki minusta taas poliisin. Olin päättäväinen ja vahva ja hyvässä kunnossa ja vaikutusvaltainen. Se oli kiva tunne. Poliisikouluun olen auttamattomasti liian vanha, mutta ymmärsin, että nyt on aika tehdä jotain. Kaikille noille asioille. Niinpä aloitin lenkeilyn, ensin varovasti kävelemällä vain lyhyen aamulenkin. Kävi kuitenkin ilmi, että lenkki ei ollut ollenkaan liian lyhyt. Huono huomio on se, että hengästyin kävellessä. Hyvä huomio on se, että hengästyin vasta keskussairaalan mäessä, mikä on aika jyrkkä. En ehkä pärjää urheileville ystävilleni, mutta jos vertaa vaikka niihin Amerikan suurimpiin luusereihin, jotka lyllertävät lähes kaksisataakiloisena itsenään, niin kyllä minä ihan hyvin pärjään. Parasta oli silti se, että nautin! Muistin kuinka Italiassa kävin ihanan Rotta-koirani kanssa lenkillä siellä maalla. Ja vaikka tuli ikävä sekä maata että Rottaa, oli mukava olla täällä. Pitkä kuuma kesä edessä. Huomenna lenkkeilen uudestaan, aion vain herätä tuntia aikaisemmin.

Alkuja.

Maanantai on siitä ihana päivä, että se aloittaa aivan uuden viikon. En tiedä miksi ihmiset siitä aina purnaavat, maanantai on melkein kirosana muiden joukossa. Jos jotain menee pieleen, se tapahtuu tietysti vain koska on maanantai. Muina päivinä syynä ovat muut ihmiset tai huono tuuri, mutta ei koskaan esimerkiksi torstai. Tänään on maanantai ja aloitan uutta. Reikikouluttajani laski, että nyt elän syklieni ensimmäistä vuotta. Se on aika, kun kannattaa aloittaa asioita. Siis vuosi syntymäpäivästä eteenpäin. Olen varma, että maanantai tuplaa tehon. Kannattaa taatusti aloitan asioita ensimmäisen vuoden maanantaisin.

Unto toi minulle eilen jäätelön. Soitti, että kampea ulos sieltä kellarista ja tule pihalle. Vain kunnollinen ja lämminsydäminen suomalaismies tekee niin, ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia. Olen alkanut arvostaa suomalaisia miehiä yhä enemmän. Ei jäätelön vuoksi, vaan koska yleisesti vertailtuna meidän miehet kyllä sijoittuvat aika korkealle. Itse asiassa, kun muutin takaisin Italiasta monta vuotta sitten olin varma, että menen naimisiin vain suomalaisen miehen kanssa. Sotilaani on ainoa toistaiseksi tarjolla oleva vaihtoehto ja ihan suomalaiselta kaveri vaikuttaa ruskeine silmineenkin, joten olen siinä päätöksessä pysynyt.

Tällä viikolla alkaa helle. Aivan mahtavaa. Illan pimeätöntä lukuunottamatta Suomessa on oikeastaan ihan mukava asustaa näin kesäisin. Nautitaan siitä!

Löhöpäiviä.

Vietin eilen koko päivän sängyssä. Aamun tein käännöstä, sitten katsoin ensimmäisen tuotannon Sinkkuelämää, kirjoitin, söin ja vain köllöttelin. En muista milloin olisin viettänyt kokonaisen päivän sängyssä yksin, siis ilman että olen kipeä. Nyt vain tuntui siltä. Ja se oli kyllä hienoa. Taidan toimia tänään saman kaavan mukaan. Tämä olkoon päivän teemabiisi.

Eilen illalla Serkku houkutteli pahoille teille ja niinpä könysin sitten kuitenkin suihkun kautta liikenteeseen. Sotilaani ilmestyi myös paikalle selkeästä kehoituksestani. Yöllä söin elämäni ensimmäisen kanakorin. Ja viimeisen. (En silti syönyt niitä kuin yhden.) Se oli hyvää. Mutta samalla niin ällöttävää ja pahaa oloa aiheuttavaa. Yksi sellainen riittää oikein hyvin. Ihan selvästi yritin juoda jonkun pois elämästäni. En onnistunut. Sen lisäksi sekoilin taas viikonpäivissä. Eilen baariin lähtiessä toivotin ystävilleni hyvää perjantaita. Miten nuo nimet on minulle niin vaikeita?

Ystäväni lopetti tupakanpolton herätessään eräänä päivänä vain huomatakseen, että peilikuva alkaa muistuttaa pelottavasti Mervi Taposta. Se tulevaisuudenkuva säikäytti niin paljon, että jopa kolmentoista vuoden tupakointi jäi siihen. Koin samankaltaisia tuntemuksia tänään. En polta, mutta peilikuva vilautti vivahteen Johanna Tukiaista. Vaikka minulla ei olekaan tekotukkaa, -ripsiä, -kynsiä tai muutenkaan myöhemmin lisättyjä osia kehossani, ja tyylikin on luojankiitos hyvin toisenlainen, jotain kammottavaa peilistä silti tuijotti takaisin. Ajattelin, että voisin ottaa Horstista mallia ja jättää alkoholin käytön. Jos vain putsaisi väärät ihmiset ja huonot tavat pois elämästä kokonaan. Miltä kuulostaisi?

Kuulumisia.

Hei! Mitä kuuluu? Minulle hyvin monenlaista. Se on tänään lauantai. Eilen luulin eläväni maanantaita. Viikonpäivät ovat nykyään omituisia. Illat näyttävät päiviltä, eikä väsytä ollenkaan, edes yöllä. En ole kokenut kesää Suomessa kahteen vuoteen, ehkä tämä on vain sitä. Voiko asioita unohtaa niin nopeasti?

Tein sellaisen typerän teon, että päästin yhden ihmisen lähelleni. En osaa olla tunteettomasti kenekään kanssa, vaikka yrittäisin. Yleensä en muista edes yrittää, kuten en tässäkään tapauksessa. Ehkä se oli minun pelastajasyndrooma, mikä taas otti yliotteen. Tuntuu kurjalta tulla torpatuksi, varsinkin jos siihen ei ole mitään selitystä. Silloin nuorena, kun olin vähän ylimielinen ja käytin häikäilemättä hyväkseni nuoruuttani ja hyvää persettäni, silloin kyllä miehiä roikkui mukana. Särjin julmasti sydämiä. Mutta nyt, kun olen nöyrtynyt ja haluan oikeasti olla hyvä toiselle, ei ole mitään toivoa saada ketään kiinnostumaan. Sanoisinko, että pikkuriikkisen vittumaista.

Sain tänään tehtyä käännöshommani kunnialla loppuun, pientä hienosäätöä vaille valmis. Ole hyvä, italialainen ystäväni! Tai italialaiset ystäväni. Viime kesää ja Firenzen lomaa lämmöllä muistaen, tuo oli todellakin vähintä, mitä pystyin tekemään.

Ostin elämäni ensimmäisen kerran pesupähkinöitä. Halusin kokeilla, että onko ne oikeasti niin hyviä, kuin ihmiset väittävät. Ekologisia ja reiluja kyllä, mutta nähtäväksi jää mitä vaatteet niistä tykkää. Ostin myös luomuruokaa. Ajattelin, että jos en osaa/pysty/saa auttaa ihanaa poikaystävääni (jota ei siis edelleenkään ole) voin ainakin keskittyä auttamaan minua. Horstikin lopetti juomisen ja tupakoinnin. Se jos mikä laittaa miettimään omia tapoja, vaikka en tupakoikaan. Serkku muutti takaisin Jyväskylään ja piti palopuheen ruokailutottumuksistani. Juu, ei ollut ensimmäinen tuossa porukassa, mutta kokki kai tietää mistä puhuu. Saatan jopa uskoa. Ainakin alustavasti.

Ainiin, sain aika pahan allergiakohtauksen tuossa yksi päivä. Ei sattunut lääkkeitä mukaan, mutta kokeilin reikittää itseäni. Viisi minuuttia ja silmien kutina loppui. Viisitoista minuuttia ja turvotus oli kokonaan poissa ja silmämuna oli niin valkoinen, kuin se vain voi olla. Monen vuoden kokemuksella voin sanoa, että mikään lääke ei poista allergiakohtausta noin nopeasti, se vie vähintään kaksi tuntia, jos lääkkeen saa otettua heti. Onneksi tämä tapahtui erittäin skeptisen todistajan läsnäollessa, muuten en itsekään olisi uskonut. Hämmentävää. Mutta näillä mennään. Sonmoro!

Tavallista arkea.

Minun arki on ollut yhtä juhlaa. Edelleen. Synkän päätöksen jälkeen tuntuu taas ihan hyvältä. Olen jopa vähän innoissani siitä, että saan asua vielä pari vuotta Suomessa. Niin kuin Sani hienon kannustavasti sanoi, nämä vuodet tulevat olemaan maailman parhaat viimeiset vuodet täällä. Kyllähän sillä ajatuksella jo vähän jaksoi pirteytyä ja alkupettymys väistyi. Onhan sentään kesä ja helle, mikäs sen mukavampaa! (No se Italian kesä ja helle, mutta ei nyt mennä enää siihen.)

Yksi asia on painanut mieltä. Siis edellisen lisäksi. Olen miettinyt tätä nyt muutaman päivän ja tullut siihen tulokseen, että väärin menee. Minulla on kaksi hyvää, mutta vähän pahaa kaveria. Kumpainenkin naimisissa (ei keskenään) ja kumpikin nauttii avioliiton ulkopuolisista iloista. En tuomitse - minä olen se viimeinen tyyppi jolla on varaa tuomita ketään. Jokainen on vastuussa itsestään ja ajattelen sen sillä tavalla, että niin kauan kuin pystyy katsomaan itseään silmiin peilistä, kaikki on ihan riittävän hyvin. Se on ainakin itselleni hyvä mittari, minulla kun on vahva omatunto. Se kyllä opastaa oikeaan suuntaan hyvinkin nopeasti. En siis tuomitse, piste. Mutta en myöskään valehtele, en kenenkään puolesta.

Huomasin tässä joku aika sitten, että minua käytetään alibina. Minun kanssa sovittu tapaaminen loppuu lyhyeen tai jää väliin kokonaan, kun parempi seura vie voiton. Tämä ei nyt ole sitä sellaista katkeraa tilitystä jos pettyy ystävään, ei ollenkaan. Ymmärrän tuon hirmu hyvin, olen minä itsekin ollut rakastunut. Sehän on ihan parasta. Ja kamalinta tietysti myös. Mutta silti. En aio olla siinä välissä, enkä ole se joka paikkaa puuttuvat palaset, kun totuus tulee ilmi (ja totuus tulee aina ilmi) tai kun tarinaan ilmestyy aukkoja. Ihan vain tiedoksi. Toki tuollainen käytös vaikuttaa myös minun luottamukseen. Kun tekee tarpeeksi monta oharia, se kyllä verottaa vähän.

Monesti sanotaan, että luottamus pitää ansaita. Itse olen sillä tavalla tylsä tyyppi, että luotan jonkin verran kaikkiin niin kauan, kunnes huomaan ettei kannata. Ja sitten kun huomaan ettei kannata - sen jälkeen on pirun vaikea luottamustani uudestaan saada.

Salaseurakaveri sanoi minulle eilen jotain, mikä tuntui upealta. "Sinä olet varmasti suvaitsevaisin ihminen, jonka minä tunnen."
Siistiä.