Paikallinen oivallus.

Vain elämää, ei sen enempää. Ja Kake Randelin. Maastohousuja ja lippiksiä. Käheä-äänisiä, elämää nähneitä leidejä. Punaiseksi palaneita, pöhöttyneitä isäntiä juhannuskokemuksiaan vertailemassa. Kertomassa kala- ja muita valheita. Nahkaliivit. Annikki Tähti on kuulemma vielä hengissä. Sitten huojutaan pihalle tupakalle, tai tiskiin nojaten tilataan takshi. Pajatso kilisee. Mikään näistä asioista ei varsinaisesti kuulu elämääni. Mutta korviini kuuluu, aina kun käyn naapuribaarissa. Paikassa, mihin voin mennä ilman meikkiä, märät hiukset takaraivolle solmuun pyöritettynä, vaikka verkkareissa - jos sellaiset omistaisin. (Hppikangashousuja ei lasketa verkkareiksi.)

Ensin kävin naapurissa, koska se on lähin baari mitattuna kotioveltani. Huomattavalla erolla seuraavaan, ihan siis naapuritalossa. Mutta sitten tapahtui jotain. Itse asiassa monia asioita. Kummallinen tapahtumaketju, joka pitää sisällään suunnattoman pettymyksen, iloisen yllätyksen ja aikamoisen muutoksen elämän arkeen. (Tarkennettuna Italiaan muutto ja sen peruuntuminen, kuoleva mummo, uusi työpaikka ja pari muuta pikkujuttua.) Tuossa yksi päivä istuin kirjoittamassa muistikirjaani omalla paikallani naapurin tiskillä, kun se iski minuun. Huomasin viihtyväni. Ihan oikeasti. Minä! Ihastuttavien suomalaisten junttien keskellä.

En ole koskaan tuntenut olevani suomalainen, en ole koskaan edes ikävöinyt Suomeen. Koti-ikävä kaipauttaa ihan muualle. Joka tapauksessa, löysin sisäisen suomalaisuuteni. Naapuritalon urheilubaarista. Pelottavaa. En voi tätä sen enempää selittää. Selittely on niille, jotka eivät pysty tai osaa tai tiedä. (No joo joo, kuulun tuohon jengiin. Nyt en silti selitä.) Tuli sellainen outo olohuonefiilis. Yksinkertaisia, hirmu arkipäiväisiä aiheita, lievää piävittelyä niistä turvallisista aiheista. Katri Helenaa ja laulavia puhelinlankoja. Vaikka minä en luojankiitos ole sellainen, vaikka en kuulu siihen porukkaan ollenkaan, niin silti. Tunsin olevani suomalainen. Viimein.