Idea.

Heräsin tänään taas siihen, että päässäni säteili loistava idea. En tajua miten sellaiseen voi herärä. Ehkä ajatus loisti niin paljon, että ihan häikäisi. Joka tapauksessa tajusin mitä pitää tehdä ja tiedän miten sen teen. Uskomaton valaistumisen tunne. En voi kertoa enempää vielä ja siksi tuntuu tyhmältä edes mainita asiasta, mutta on kuitenkin samalla ihan pakko, koska tämä on niin iso juttu minulle. Ja tämä blogihan on minun isoja juttuja varten, että saan päätä tyhjättyä. Palaset vain tuntuvat loksahtavan paikoilleen. Aivan kuin istuisin lattialla 1000-palaisen palapelin kanssa ja katsoisin vierestä, kuinka palat vain alkavat kasailla itseään ja kaaoksesta syntyy uskomattoman kaunis kuva. Kuvassa on sellainen upea nuori vatsalihaksikas poika, jolla on minua himoitseva katse. (Kuva ei liity millään tavoin ideaani. Sillä rintamalla on nyt hiljainen vaihe, se sellainen kuiva kausi. Mutta ajattelin sen niin, että onneksi kaikki suhteet kusee, niin voin keskittyä ihan täysillä nyt tähän omaan juttuun.)

Huomenna olisi muutto. Ainakin osittain. Aatu on jo luvannut uhrautua avuksi, vaikka yrittikin kerätä säälipisteitä ja lahjoi ampiaisen pistämään itseään silmään. Ei voi kantaa laatikoita, kun ei näe. Totesin, että onhan sinulla toinenkin silmä. Pitkällisten neuvottelujen tuloksena saan kaksi tuntia raavasta miestä. Siis muuttoavuksi.

Jos sinulla ei ole mitään tekemistä huomenna ja haluat esimerkiksi harrastaa hyötyliikuntaa hyvässä seurassa, niin olet todella tervetullut muuttoavuksi. Isoja huonekaluja ei ole, vain laatikoita. Ja pieniä kalusteita. Suosittelen lämpimästi! Minuun kannattaa ottaa yhteyttä puhelimitse, sillä nettiaika on tänään selvästi vähäisempää. Tervetuloa!

   

Muutos.

Tuo minun Astrokalenteri on kyllä ihan paras. Saan sähköpostiin juuri minulle suunnatun tähtilukemisen. Alunperin minä en oikein uskonut siihen ja ajattelin, että tilaanpa tuon nyt ihan vain kannatuksen vuoksi. Mutta nyt olen aivan äimän käkenä lukenut niitä juttuja. Tietysti joku voi sanoa, että horoskoopit toimii vain siksi, että kun sitä alkaa lukea, niin alkaa toimia “ennusteen” suuntaisesti. Ihan loogista minusta. Hauskaa tässä on se, että tosi monta kertaa luen sen ennusteen myöhässä. En minä päässyt joka päivä nettiin, siellä saattoi olla pari kolmekin kirjoitusta odottamassa. Ja sitten kun niitä luin ihmeekseni huomasin, että juuri noinhan se taas meni. Tämä ei tietysti ole oikea tapa hyödyntää Astrokalenteria. Kyllä minä niitä yritän lukea myös oikeaan aikaan. Uusimman luin tänään, ihan ajallaan. Suuri harppaus rakkauselämässä kutsuu. Ihanaa! Siinä sanottiin muun muassa näin:

Niille, jotka tämän transiitin aikana uskaltavat ottaa ilon irti elämästä riskejä pelkäämättä, koittaa pitkä menestyksen aika rakkauselämässä. Valitettavan harva uskaltaa tällaisena aikana päättää mitä todella haluaa ja silloin jää kakku syömättä.

Minä ainakin aion syödä kakkuni innolla! Aurinko paistaa taas. Yllättävän monta uutta ihmistä on ilmestynyt elämääni. Uusi koti. Uusi työ, jota nyt harjoittelen innolla. Tuntuu taas aivan älyttömän hyvältä, koko kaikki.

Tapasin eilen entisen kämppiksen, jonka mahassa kasvaa mulattivauva. Olen niin innoissani tästäkin, koska pinnallisuus ennen kaikkea. Olen aina ollut sitä miltä, että mulattimiehet ovat kaikista kauniimpia. Kävin myös hierojalla ja se oli taas ihanan rentouttavaa. Kotiin lähtiessä pyörän takakumi oli taas tyhjä. Olen ollut optimistinen ja ajatellut, että venttiili oli vain löysällä talven jäljiltä... Mutta kyllä se nyt on myönnettävä, että kumi on puhki. Suututti. Ei auttanut muu kuin kävellä kotiin.

Olen taas miettinyt sitä Salaisuutta. Ihana huomata, miten paljon oma asenne on muuttunut. Miten nopeasti pystyn jo kääntämään huonot fiilikset hyväksi. Ja tästä ehdottomasti kiitos Toyboylle. Se alkuvuoden piina oli kyllä hyvä koulutus, sillä opin pysymään positiivisena ympäristöstä huolimatta. Aivan mahtavaa! Niinpä koko kävelymatkan ajattelin ihania ajatuksia. (Aloitin siitä, että läskiperse tykkää, kun joudun kävelemään. En tiedä tykkäsikö, mutta tuli se mukana kuitenkin.) Ja kun pääsin perille, fiilis oli oikeasti hyvä. Ja sitten lähes saman tien tämä juuri tapaamani työtuttava tarjoutui korjaamaan pyöräni. Olin aivan ihmeissäni. Sitä minä olin juuri toivonut! Kiitos Universumi! Joten tänään minä kävelen iloisin mielin seuraavaan koulutukseen koska tiedän, että pyörä korjautuu sillä aikaa. 

Nyt on tullut tavaksi luovia aamulla. Joka päivä tulee jotain hyviä (tai huonoja) ideoita. Pää on niitä täynnä. Tänään sain sellaisen ajatuksen, että maalaan itseni. Eikä pelkästään mitään tyhmää omakuvaa, vaan teen sellaisia hienoja kuvia, vaikka matkoilta. Monta erilaista. Sitten Huone 13 myy niitä. Voi, että kun taas olin viisas! Eilen tein avainnauhan, tänään aloitin toista. Korvakoruja en vielä pääse tekemään, koska ne materiaalit on yhä Annen vintillä. Mutta pian sekin tilanne muuttuu. Ajatella, ylihuomenna saan kodin, puuhapajan ja kaupan, kaikki yhdellä avaimella. Ihana ihana elämä!

   

Tapaamisia.

Pari päivää ollut aikamoista haipakkaa. Kaksi tapaamista päivässä, vaikka piti ottaa rauhallisesti. Mutta asiat vain tapahtuvat. Ensi viikolla en varmasti sovi kuin yhden tapaamiset yhteen päivään. Minun pää ei kestä näin paljoa kaikkea. Onneksi tänään toinen tapaaminen sisältää hierontaa. Se auttaa.

Näin taas aivan mystisiä unia. Olen nyt parina yönä nähnyt unet aivan älyttömän selvästi ja voimakkaasti. Minä uneksin muutenkin paljon, mutta nyt ihan tällaiset tavalliset arkiset unet ovat voimistuneet. En tiedä johtuuko se noista ihmeaineista vai siitä, että olen paljon energisempi kuin vaikka pari viikkoa sitten. Joku sanoi tuon aineen vaikuttaneen unen laatuun, siis että uneksii enemmän. Voihan se olla. Energiatasoon se ainakin on vaikuttanut jo nyt. Olen aivan eri ihminen kuin se zombi joka tuli tänne Suomeen laahustamaan kolme viikkoa sitten. Kun voi paremmin, nukkuu paremmin. Ja kun nukkuu paremmin, voi paremmin. Aivan ihana kierre! Joka tapauksessa, viime yönä olin missikisoissa. (Minut oli huijattu mukaan, mutta se oli jostain syystä mukavaa. En voittanut.) Sitten serkkuni lauloi upeasti siellä lavalla. (Hänkään ei voittanut.) Yhtäkkiä järjestelin polkupyöriä telineisiin, kun ihmiset olivat jättäneet niitä miten sattuu. Rivien pitää olla suorassa. (Pilkunviilaaja, joka ei saa elämäänsä järjestykseen.) 

Tapasin eilen Stalkkeria ja Salarakasta. Molemmat tapaamiset oli kyllä todella mieluisia, vaikkakin kovin erilaisia. Toiseen olen tutustunut tämän blogin ansiosta (ihan oikeasti!) ja toinen on minun salarakas. Ystävä entisestä elämästä, jonka varavaimo olen yhä. Sellainen on kyllä aivan mahtavaa. Ihanaa, että jotkut ihmiset tulevat elämääni tuolla tavalla salakavalasti ja sitten jäävät sinne (vai tänne?) ihan pysyvästi. En oikeasti edes tiedä mistä tämä kaikki alkoi Salarakkaan kanssa. Siitä on niin sata vuotta. Tiedän kyllä missä tavattiin, mutta en muista missä vaiheessa meistä tuli ystäviä. (Onko nyt tarpeesi monesti mainittu sana ystävä? Että saan anteeksi, vaikka työnsin kuuman kiven korvaani, kun olisi pitänyt kuunnella kuulumisia?)

Tapasin illalla myös entisen työtuttavan. Salarakkaan kaveri, jonka kanssa istuttiin vielä terangilla hetken ajan. Hämmästyn aina kun ihmiset muistavat minut niin hyvin. Minä en koskaan muista mitään. Tai jos muistankin, niin sellaisia ihan turhia juttuja. Kuten missä jonkun vaimo on ollut joskus töissä. Tästä syystä yksi elämänarvoni on aina ollut rehellisyys. Se on hyvä arvo.

If you tell the truth you don't have to remember anything.  (Mark Twain)

   

Syte.

Minulla on sellainen Malesiasta ostettu pieni muistikirja, jota kannan mukanani joka paikassa. Kirjoitan siihen listoja ja ajatuksia. Lähinnä sellaisia juttuja, joita ei sovi unohtaa. Tapaamisia ja luvattua asioita ja muuten vain muistamisia. Laskin juuri, että tuo lista on nyt 71 sivua pitkä. Okei, siellä on joukossa pari sivua jotka on jo kokonaan sutattuja, koska ne asiat on jo hoidettu, mutta silti. Huomaan, että systeemissäni on lieviä aukkoja. Vaan minkä minä sille voin, jos pääni nyt vain sattuu olemaan ideoita ja ajatuksia täynnä! Ehkä joku meditointi voisi auttaa nollaamaan. (Halusin ensin kirjoittaa “känni” mutta sitten muistin, että olen tekemässä elämänmuutosta.)

Astrokalenteri sanoi tänään, että kannattaa kulkea maailmalla hymy huulilla ja nähdä oma elämä mahdollisimman positiivisessa valossa. Juuri sillä tavalla olen mennyt. Typerä virne naamalla jatkuvasti. En tiedä miksi. En osaa sitä selittää, mutta nyt on vain hyvä olla, koko ajan. Sellainen vähän jännittynyt olo ja perhosia vatsassa. Enkä usko, että se johtuisi pelkästän näistä uusista aineista, joita olen varovasti alkanut käyttää. Kahden päivän kokemuksella voin sanoa, että ainakin minun aineenvaihdunta lähti reippaasti käyntiin. Itse asiassa se taisi kyllä lähteä riemukkaaseen kiitolaukkaan, sen verran tehokkaalta tuntuu. Melkein koko kroppa oireilee ja puskee kuona-aineita ulos, mutta onneksi se ei kestä kuin muutaman päivän. (Kovin kauas vessasta en kuitenkaan vielä kehtaa lähteä, varsinkaan ilman meikkiä.)

Minun elämä on kokeilua. Ja olen ottanut elämäntehtäväkseni näistä kokeiluista ja niiden tuloksista raportoinnin, meni syteen tai saveen. En kyllä tiedä mikä on syte, mutta olen kuullut sanottavan noin. Ja apinan tavoin toistan kuulemiani asioita, kunnes joku selittää ne niin että ymmärrän. (Apinat ei kyllä taida toistaa puhetta... Tämä juttu meni kyllä ihan pieleen. Vai syteen?) Joka tapauksessa, olen sisäisesti levoton.

Eilinen päivä istuttiin keskellä keskustaa kirpputorilla. Yllättävän hyvin meni kaupaksi tavarat. Jäätiin plussan puolelle jopa rahallisesti, vaikka päätarkoitus olikin päästä tavaroista eroon. Nyt sitten innolla uutta kuormaa kasaamaan, koska poistettavaa tavaraa kyllä riittää. Päivän päätteeksi kuljetin tavarani tulevan kämppikseni kanssa tulevaan kotiini. Se oli kyllä virhe. Selvästi tuo rekki ei ollut suunniteltu liikutettavaksi, vaikka siinä alla pyörät onkin. Tasaisin väliajoin joku renkaista meni kahtia ja matka tyssäsi siihen. Juoksin aina irronneen ja jonnekin kauemmaksi pyörivän osan perään, kiinnitin sen takaisin ja matka jatkui. Melu oli voimakas. Tietysti juuri sillä hetkellä oli jonkinlainen mummokuoro esiintymässä keskustan puistossa. Yleisö varmasti arvosti kärryviritelmääni. Tämän lisäksi yksi laatikoista ei millään halunnut pysyä kyydissä, vaan kippasi tavarat kadulle, mutta vain kerran suojatielle tietä antavan auton eteen. Nauroin vedet silmissä, minun elämä on niin tätä. Komedian ainekset seuraavat minua. Mutta pääasia, että on mukavaa. Ja sitä on.
  

P. S. Minulla on tosi viisas äiti. Hän tiesi mitä syte on. Se ei ole yhtään mitään. Mutta sysi on ja tuolla sanalla tarkoitetaan sitä. Sysi on puuhiili. Sinne ne asiat menevät. Ja tämä vaihtoehto ei ole ollenkaan parempi kuin se savi. Siihen tällä sanonnalla viitataan, se on ironiaa. Näitä molempia on siis käytetty joskus ennen vanhaan rakennettaessa jotain. Kyllä kannatti herätä tänäänkin, taas opin uutta.

   

Koulutus.

Vietin eilisen päivän kouluttautuen uuteen työhöni. Ja elämänmuutokseen. Tiedät varmaan sen perusnegatiivisen suomalaisen sanonnan, että jos joku tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, se yleensä myös on sitä. Olen tullut melko varovaiseksi vähän kaiken suhteen ja yrittänyt pitää tuon lauseen mielessä. Voin pitää sen yhä mielessä. Mutta nyt painotan sanaa yleensä.

Eilinen koulutus oli aivan huikea! Tai ehkä se itse koulutus oli aivan tavallinen, mutta huikeaa oli ne kaikki ajatukset mitä päähäni ilmestyi, kun kuuntelin niitä muita ihmisiä. Niitä aivan tavallisia suomalaisia, jotka innosta piukeina kertoivat mitä ihmeellisimpiä tarinoita omista kokemuksistaan, kuinka ovat saaneet apua kuka mihinkin vaivaansa. Kaikilla oli niin paljon sanottavaa, että minä aloin jo melkein kyllästyä (ihme juttu). Toivoin välillä, että pääsisin jo kotiin oikeasti itse kokeilemaan näitä ihmeellisen hyviä aineite. Jokainen on yksilöllinen, joten en tietenkään tiedä miten nämä vaikuttavat minuun. Pitää vain kokeilla, testailla ja kuulostella. Mutta melkoiset odotukset olen jo ladannut näille purnukoille valmiiksi, eikä koulutus odotuksiani ainakaan millään tavoin vähentänyt.

Tapasin aivan huikeita ihmisiä. Olen supersurkea tuollaisissa tilanteissa, mutta nyt osasin olla. Varmaankin, koska se ei ollut ollenkaan sellaista mitä odotin. Ihan ensimmäinen hämmästyksen aihe oli se, että ne muut ihmiset, joita jännitin ennen koulutusta, todellakin olivat ihan tavallisia ihmisiä. Eri ikäisiä, kokoisia, näköisiä ja eri elämäntilanteissa. Isoimman vaikutuksen teki nuori vauvamahainen nainen, joka itse kertoi olevansa humanistihippi. Jos kotiäitinä toimiva humanistihippi pystyy tähän työhön, niin enköhän minäkin. Jos eläkeläinen pystyy tähän, niin enköhän minäkin. Ihan kaikki pystyvät tähän. Sitä paitsi alkoi tuntua, että olen aivan suotta mollannut itseäni ja osaamistani kaikki nämä vuodet. Nyt pitää vain uskaltaa olla mitä on ja toimia sen mukaan mikä hyvältä tuntuu. Ja tämä tuntuu tosi hyvältä!

Kiitos ihana Minttu, että jaksoit jääräpäisyyteni ja innostit minut vastusteluistani huolimatta tähän uuteen upeaan maailmaan!
   

Muutos.

En keksi yhtään hyvää syytä käyttäytyä ikäni mukaisesti.

Paras lause  i k i n ä.  Teen siitä jääkaappimagneetin, ihan varmasti. Olen jo tovin kerännyt lauseita, joista saan tehtyä tuollaisia viisastelumagneetteja. Yhden olen tehnyt jo kauan sitten ihan kokeeksi, kun keksin toteutustavan. Siinä lukee Life is my lucky day. Sekin on kiva, mutta kuitenkin aika kesy lauseeksi. Suosikkini on Never too late to make a fool of yourself. Näitä elämäni huikeita mottoja. Otan mielelläni lisää vastaavia huippulauseita vastaan. Nyt kun on se kauppakin tulossa ja kaikkea.

Tuleva kotikauppa sai muuten ihan vahingossa uuden nimen. Oltiin Hallan kanssa eilen taidekierroksella ja yhden kirjakaupan hyllyssä oli kai samanniminen kirja. Ainakin Halla sanoi sen minulle ääneen. “Huone 13”. Tuo on paljon parempi nimi kotikaupalle, varsinkin kun kyseessä tosiaan on huone. Näin sitä ystävät jalostavat ideoitani ja tekevät minusta paremman. Juuri sellaisten ihmisten kanssa pitääkin viettää aikaa. Paljon ja usein. Ja tähän väliin voisin muistuttaa, että minun ystävät ovat kyllä maailman parhaita!

Minulla on myös ehkä uusi suosikkileffa. Uskomotonta, mutta Toscanan auringon alla on saanut todellisen kilpailijan. Siis aivan oikean rakkausällötyksen! Ja kuten edeltäjänsä, tämäkin leffa liittyy vahvasti maahan, jossa olen aikaisemmin asunut. Ei Italiaan, jota rakastan, vaan Irlantiin, jota en niinkään rakasta. Tosi omituista. Itkusta ei ollut tulla loppua, kun katsoin leffan ensimmäisen kerran Malesiassa. Huikea! Juuri oikeanlainen, jos siis tykkää romanttisista jutuista. Ja minä siis todellakin tykkään, enemmän kuin ennen. Tai sitten alan vain tunnustaa enemmän rakkaudesta tykkäämistä. Kai se on muutosta sekin. (En tiedä mihin suuntaan.) P.S. I love you.

Tänään on koulutuspäivä. Astun kokonaan uuteen maailmaan. Terveystuotteisiin ja terveelliseen elämänmuutokseen. Olen tiedostanut jo kauan, että näin pitää tehdä. Täytyy terveellistyä, mutta myös poistaa väärät ihmset ja keskittyä niihin oikeisiin. Arvostaa itseä, niin mieltä kuin kehoa. Sitä minä harjoittelen tämän kesän. Muutos on tulossa. (Ei tolussa, niin kuin ensin kirjoitin. Nyt on ihan eri aineet kyseessä.) Tämän päivän koulutus tulee olemaan mullistava. Tiedän sen. Ja tuon muutoksen myötä tapahtuu upeita asioita, elämäni muuttuu. En malta odottaa!

   

Reipastuminen.

Nyt oli Astrokalenterilla hyviä uutisia!

Elämä voi joskus sujua ilman suurempaa pingotusta niin että asiat vain loksahtelevat kohdalleen ja sinulle koittaa nyt tällainen aika. Pelkän sujuvuuden lisäksi sinulle avautuu kokonaan uusia mahdollisuuksia toteuttaa henkistä luovuuttasi milloin milläkin alueella. On täysin sinun harkinnassasi käytätkö mahdollisuudet hyväksesi vai tyydytkö pitämään asiat entisellä mallilla. Joka tapauksessa tämä on yksi parhaita aikoja viedä elämääsi vauhdilla eteenpäin, koska kehitystäsi estäviä vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Riskien ottaminen vain sillä perusteella, että jokin asia tuntuu sinusta hyvältä kruunaa tämän jakson eduksesi.

Tuosta ei enää uutiset parane. Viisastuin noista sanoista nyt sen verran, että aion rohkeasti vain mennä ja toimia! Lähden kaikkeen mukaan. Vähän niin kuin siinä yhdessä elokuvassa, kun se mies sanoi kaikelle kyllä. Loistava idea! Minulla on sellainen paha tapa, että jätän joskus hienoja juttuja väliin jos ei huvita tai jos väsyttää tai laiskottaa. Jos en ole saanut suunnitella jotain juttua etukäteen, niin saatan sanoa ei ihan ilman, että edes mietin haluanko tehdä sitä vai en. Varsinkin nyt kun olen ollut niin väsynyt etten jaksa innostua mistään, en oikein edes niistä mukavista jutuista.

Lauantaina saan uutta piristettä ja siitä se sitten alkaa, parantuminen. Jospa sitten jaksaisin taas innostua. Aloitan ainekokeilun. Ihan laillisen, mutta minulla on aika kovat odotukset tämän suhteen, kuten aina. Energiaboosti tulossa! Eniten silti odotan, että saan mahani kuntoon. Olen välttänyt fyysisten vaivojen vatvomista blogissa, mutta tosielämässä minun maha kyllä aiheuttaa tosi paljon ongelmia. Viimeisen viiden vuoden ajan en ole oikein voinut syödä mitään. Ja kun kuitenkin olen syönyt, koska välillä on pakko, niin olo on sitten jälkikäteen melko tukala. Lähes päivittäin. Mutta! Ihana mutta. Nyt siihen on tulossa muutos. En malta odottaa!

   

Ihmisiä.

Tapasin eilen ihanan taittajani Jannen. Meillä oli hauskaa. Tai ainakin minulla oli, mutta Jannekin kyllä nauroi ajoittain, että ehkä se oli molemminpuolista. Sain ruokaa ja juomaa, mikä lisäsi tapaamisen hienoutta. Tuollaiset tapaamiset ovat juuri niitä parhaita, varsinkin kun ei itsellä ole yhtään rahaa. Varmasti senkin takia pää syöksee jatkuvasti jotain myyntityyppistä ideaa. Aivan kuin Universumi tahtoisi minun rahastuvan. Se on tietysti miellyttävä suuntaus, en yhtään valita. Joka tapauksessa, taittajani on ihana ja minulla oli mielettömän hauska ilta.

Kävin eilen myös hierojalla. Se oli aivan superhyvä selänkorjaushetki. Varasin saman tien uuden ajan ensi viikolle, koska olen aina niin jumissa. Sain myös samalla jooganeuvoja. Sovittiin, että hieroja opettaa minulle yhden joogaliikkeen kerrallaan, niin en heti menetä hermoja, kun en osaa mitään. Tällä tavalla on vain yksi asia, jota en osaa. Ja yhden asian voi ihan helposti oppia. Näin huijaan päätäni ja innostus säilyy. Ainakin siis teoriassa, aika näyttää kuinka tämä toimii sitten käytännössä. Käsittämätöntä, että minua ei saanut edes siihen helppoon asentoon. Notkea kuin rautakanki. Ja varpaat alkoi heti krampata. Säälittävää. Tänään se liike sujui kuitenkin jo vähän paremmin. Pysyin jo melko hyvin ja tasapainoisesti paikallaan ja varpaatkin olivat ihan rentoja. Kyllä se siitä. Minä opin sen asennon kyllä ihan varmasti ja sitten selkä on vähempijuminen.

Taittajani kiteytti ihan parhaiten sen minkälainen minä olen. Pilkunviilaaja, joka ei saa elämää järjestykseen. Itse asiassa Janne kyllä kiteytti itsensä, mutta koska olemme niin samanlaisia, tämä kuvaa minua täydellisesti. Molemmilla meillä on tarve järjestellä kaikkea yksittäistä, mutta sitten kokonaisuus on kaaos. Minun elämässä yksityiskohdat ovat aina täydellisen järjestyksessä, mutta se itse elämä tuntuu olevan täysin tolkuton. Vaan näillä mennään. Jospa tuo jooga toisi nyt tasapainon ja harmonian myös elämäni kokonaisuuteen.

Tänään käytiin kiertämässä järvi. Minä poljin, Emma ohjasi. Ei kun luisteli siinä vieressä. Minä en rullaluistele, minä jopoilen. Sain samalla reissulla viimeisen Thaimaasta lähettämäni paketin. Kaikki tavarat osasivat turvallisesti Suomeen saakka. En tiedä mitä siitä ajattelisin. Ei tullut haikea olo ollenkaan, ja se oli vähän yllättävää. Tuli vain sellainen tunne, että tuo elämä on niin tosi kaukana. Maantieteellisesti, mutta erityisesti ajallisesti. Jännä miten nopeasti sitä ihminen toipuu niinkin kurjista asioista. Merkityksetön jää pois mielestä ja elämästä, ja sitten taas ne muutamat upeat tapaamiset ja kokemukset puolestaan kasvattavat hirvittävän paljon. Oli ehdottomasti oikein käydä pettymässä Aasiassa asti, vaikka tuskallista se aika ajoin olikin. Nyt on hyvä olla. Nyt on oikeat ihmiset elämässäni. Kävi täsmälleen niin kuin sitä aina sanotaan. Pitää mennä kauaksi nähdäkseen lähelle. Ja enää ei ole epäilystäkään siitä kenet haluan lähelle.
   

Kauppa.

Olen taas tavannut aivan ihania ihmisiä. Sellaisia minulle jo ennestään tuttuja. Tein systeemin, muuten olisi tullut ressiä tästäkin. Yksi ihminen kerrallaan. Kirjaan uuteen kalenteriini yhden tapaamisen yhdelle päivälle. Sen vertaan kyllä kykenen ihan hyvin. Jos menee enemmäksi, niin pitää ottaa yksi tyhjä huilipäivä. Ei uskoisi, että ihan vain oleminen voi olla näin rankkaa. Mutta on se, jos on näin älyttömän väsynyt. Syytän kulttuurishokkia ja ilmastonmuutosta.

Olin kuitenkin eilen hirmu luova. Arvelin, että tarvitsen jonkinlaisen avainnauhan, ettei avaimet häviä. Joten virkkasin sellaisen, helmellisen. Siitä tuli aika hieno. Sitten mietin, että voisikohan samalla tyylillä tehdä vaikka koruja, kun niiden tekeminenkin oli niin mukavaa. Ei voinut, mutta keksin siinä samalla toisenlaisen tavan, jolla sitten pystyi tehdä koruja. Virkkasin monta ranneketta ja rakensin muutaman korviksen. Se on kivaa puuhaa, rentouttavaa ja rauhallista.

Sain myös loistavan idean. (Taas näitä omia loistavia ideoita.) Kun saan kesäkuun alusta oman kotihuoneen, en vain asu siellä. Teen huoneestani kaupan! Siitä tulee sellainen ilonan ilonen kotikauppa. Kaupan nimeksi tulee 13, koska se on minun onnenlukuni ja kaikki siellä myytävät asiat maksaa aina 13 euroa. Aion siis asua koko kesän kaupassa. Aivan mahtava idea! (Josta varmaankin pitää neuvotella vielä kämppisten kanssa.) Mutta se sellainen verkkokauppa on niin vaativa juttu. Pitää olla ensin paljon tuotteita, jotta voi avata sellaisen. Mutta kotikaupassa voi olla yksi yhtä. Ja kun se on myyty, niin sitä ei enää ole, mutta voi tehdä uuden toisenlaisen. Olen suorastaan innoissani tästä ideasta.
 

Valvetilalla.

Jostain syystä unettomuus tekee aina hyvää minulle. Olen huomannut sen jo tosi monta kertaa. Tänään heräsin neljältä, vaikka olin ollut ahkera virallinen valvoja edellisenä iltana. Nousin ylös ja tein korvakoruja. Sain eilen haettua niiden tekoon tarvittavia varusteita Annen vintiltä, joten kaikki oli jo valmiina juhlaan. Idean sain edellisellä valvomisella, joten mallit olivat jo hautuneet päässä valmiiksi. Tai ainakin se ajatus mahdollisista malleista.

Yritin nukkua päivällä, mutta siitä ei tullut mitään, paitsi yksi sekava hajanainen seikkailuajojahti ja monta kuolemanväsynyttä ylösnousuyritystä. Raajat painoivat liikaa, en pystynyt. Lopulta soi puhelin, joka palautti minut tietoisuuteen. Ainakin osittain. Olin silti aivan kohmeessa.

Mutta tuo kohme on juuri se avulias olotila. Sain aivan huippuhyvän idean kirjalle. Tarinan, jonka kirjoitan. Sellaisen keksityn, eli en vain toista elämäni tapahtumia, niin kuin yleensä. Sellaista ei ole tapahtunut kovin usein, siis tuollaisen hatusta vedetyn idean ilmaantumista. Väsymyksestä huolimatta pomppasin ylös sängystä ja avasin koneen. Pakko kirjoittaa edes jotain, on tämä sen verran erikoinen hetki. Ja koska aivojen lisäksi kohmeessa oli myös sormet, kirjoitin ensin blogia. Mutta silti. Niin siistiä!

Pääsisinpä vielä jollekin kirjoituskurssille, jolla neuvottaisiin kuinka keksitystä ideasta saa menestysromaanin. Tai voisin osallistua johonkin kirjoituskilpailuun. Silloin tuo tarina voisi ihan hyvin jäädä vähän lyhemmäksikin. Mutta siellä se nyt on hautumassa, koneella. Ja päässä tietysti myös. Minä pidän päästäni nykyään. Se on niin luova. Ne kaksi asiaa, joista olen itseäni eniten rankaissut ovat luovuuden puute ja laiskuus. Omasta mielestä ideani ovat huonoja, toteutukset heikkoja ja aikaansaaminen mitätöntä.

Valitin tuossa yhtenä melko huonona päivänä laiskuuttani sille Irlannissa olevalle pojalle, koska tunsin olevani niin tosi saamaton. Hän vastasi: “Sinä olet ahkerin ihminen jonka tunnen.” Tuo lause tuntui jotenkin superhyvältä. (Enkä usko, että hänen kaikki muut tuttavansa olisivat jotenkin erityisen laiskoja.) Se oli se jokin, minkä tarvitsin siihen hetkeen. Juuri ne oikeat sanat. Oikeanlainen kannustus. Ja reippaus palasi korvieni väliin.

Pari päivää sitten manasin tukevalle Emma ystävälleni, että voi kun olisin luova, suututtaa niin tämä tällainen aivotukos. Emma tuhahti epäuskoisesti nauraen ja aloitti avautumisen siitä kuinka minä olen luovin ihminen jonka hän on koskaan tavannut, ja että kuinka minä teen luovia asioita koko ajan. “Jos sinä näet jonkun renkulan pöydällä, niin keksit heti kymmeniä asioita mitä kaikkea siitä voi tehdä. Minä näen vain renkulan pöydällä.” Muistin taas, että minä kyllä teen koko ajan jotain. Suurin osa tekeleistä on luovuuden tulosta. Emma tönäisi jälleen juuri oikeaan suuntaan. Ja luovuus palasi korvieni väliin.

Olen todella onnellinen, että elämässäni on tuollaisia huippuihmisiä. 

Ja ajoittaista unettomuutta.

   

Älä syö humehia!

Sain hairistin. (Vapaa käännökseni sanoista “hair colour specialist”... Joo joo, otin taas kielellisiä vapauksia. Arvatenkin oikolukija puuttuu peliin ihan välittömästi.) Kaveri on oikeasti suoraan Hollywoodista. Ja tämä ei ole edes vitsi, vaikka aluksi itse luulin kaverin vitsailevan. Mutta koska jutut eivät muuttuneet esimmäiseen varttiin, arvelin että tyyppi on aidosti outo. Olin oikeassa. Los Angelesilainen hiustaiteilija on tullut tänne korpeen oikeasta syystä, mutta siinä ohella aikoo pelastaa pääni. En laita hanttiin, tervetuloa vain tiimiin. Hänellä itsellä ei ole hiuksia, mutta uskon että tyyppi on silti oikeasti pätevä. Pehkoni tarvitsee kaiken avun. Koska minulla on jo Stailisti, niin jouduin keksimään kaverille tuon uuden nimikkeen. Ja voin vakuuttaa, että tämä mies meni heittämällä kärkeen sillä oudoimmat tapaamani ihmiset -listalla. Mutta päätin antaa armoa, koska arvelin, että sellaiset täysjärkiset eivät varmasti menestyisi Hollywoodin käsittömässä maailmassa. Tyyppi ei juo, mutta tanssii jatkuvasti ja saa polttaa laillisesti pilveä.

Tuo taivaallinen aihe on ollut tässä tapetilla tänä vuonna. Olen sattuneesta syystä (eli edellisestä suhteesta) johtuen joutunut miettimään mielipidettäni asiaan tänä vuonna. Olen aina ollut pilven polttoa vastaan, ihan periaatteesta. Koska se on laitointa. Tiedän kyllä, että alkoholi on paljon suurempi ongelmien aiheuttaja ja epäterveellisempää kuin tuo luonnontuote, mutta silti. Alkoholi on laillista. Pilveä poltellaan laittomasti, ellei ole Hairistini tavoin saanut siihen lääkäriltä laillista lupaa. Tänään olen yhä varmemmin sitä mieltä, että niin kauan kuin marihuana on laitonta Suomessa, olen sitä vastaan, samoin sen käyttämistä. Niin kauan kuin alkoholi on laillista, aion maksaani tuhota, vaikka kuka sanoisi mitä. Ugh! Olen puhunut.
  

Viikko.

Morjens. Netittömän elämä on hiljaista. Ainakin internetissä. Muuten on kyllä ollut taas hyvinkin reipasta tämä elo. Olen puuhastellut paljon. Virkannut ja askarrellut ja saanut uuden kodin. Järjestänyt tavaroita, käynyt puolet Annen vintillä olevasta omaisuudesta läpi ja humputellut. Kiertänyt virastoja, hoitanut asioita ja tavannut uusia ihmisiä. Tästä johtuen huomasin, että muistivihko alkoi olla hyvin sekava kaikkien tapaamisten ja muistettavien asioiden ja puuhalistojen vuoksi. Niinpä mietin, että pitäisi hankkia kalenteri. Mietin myös, että pitäisi tavata Hallaa, koska ollaan taas samassa maassa. Universumi kuuli ajatukseni ja seuraavana päivänä kävelin keskustassa, kun selän takaa kuului “ilonaa!” Hallan määrätietoisella äänellä. Ihana jälleennäkeminen! Pikaisen teehetken jälkeen sain kalenterin, koska Hallalla sattumalta oli kaksi samanlaista. Että kiitos vain oikein kovasti!

Erään toisen jutun vuoksi (jonka pidän vielä salassa) tapasin Hallan uudestaan tänään. Otin koneen mukaan, koska äiteen sohvalla ei ole nettiä. Mietin, että sellainen pitää kyllä saada pikimmiten. Hallan sohvalle sellainen sitten ilmestyi. Siis sen käyttämäni lisäksi. Jotenkin ihmeellisesti Hallalla oli yksi ylimääräinen internet, jonka siis sain käyttöön. Nyt äiteen sohvallakin voi kirjoittaa blogia. Että kiitos vain oikein kovasti!

Kaiken tämän lisäksi olen tässä viikon sisällä huomannut, että Suomen virastoissa on kyllä aivan superihania ihmisiä. (Tämä ilman sarkasmia.) En tiedä onko vika minussa, mutta alkuäreyden jälkeen kaikki ovat nauraneet (sydämellisesti, ilman ivaa) ja olleet hyvin avuliaita ja ihania. Jopa Kelan täti lopuksi pahoitteli, kun ei voinut auttaa enempää (vaikka auttoi paljon). Ihmeellistä. Ei tämä Suomi olekaan niin paha. Tai siis kaikki ne ihmiset joilla on merkitystä minulle, ovat olleet aivan mahtavia. Ja ne jotka eivät ole... No, jätän aivan omaan arvoonsa.

Sain kodin. Kävin katsomassa huonetta, joka minulle luvattiin jo Malesiassa. Huone on upea. Koska se on kokonainen huone, minulle. Iso ikkuna korkealla näköalalla. Yksityisyyttä tuova suljettava ovi. Kylpyhuone, lämpimällä vedellä varustetulla suihkulla. Todella mukavanoloinen kämppis. Jotenkin koko kaikki meni juuri niin putkeen kuin saattoi toivoa. Sänkykin tuli kaupan päälle (se ainoa puuttuva huonekalu) joten en voi valittaa, vaikka miten yrittäisin. Sitä paitsi tuo tapaamani kämppis on sisustanut asunnon niin, että tuntui kuin olisin muuttanut suoraan 50-luvulle. Tai muuttamassa. En valita siitäkään.

   

Kranssi.

Selvisin koiravahtitehtävästä erityisen hyvin. Niin hyvin, että poljin seuraavana päivänä tänne takaisin. Tällä kertaa puuhommiin. Tai paremminkin oksimaan. Rakensin pinkan kransseja, ne menevät eräälle käsityöläiselle myyntiin, sitten kun hän on lyönyt niihin oman taiteellisen käsityöleimansa. (Eli tekee oksarenkaista upeita sisustuselementtejä.)

Olen myös piirtänyt ja askarrellut, yrittänyt hahmottaa elämääni. Se on minun prosessi, enkä suostu siitä luopumaan. En kyllä keksi edes miksi pitäisi. Elämässä ei ole tapahtunut mitään muuta erikoista. Tosin ei nuokaan asiat ole erikoisia. Opin eilen sen, että läppäri toimii ilman akkuakin, jos pitää virtajohdon seinässä. Jostain syystä kuvittelin aina, että tietokoneessa pitää olla kaikki osat kiinni, että sitä voi käyttää. Nyt se hajonnut akku on irti, mutta hyvin toimii.

Totesin juuri, että tuossa pöydällä on kaksi mainitun käsityöläisen tekemää tuikkukuppia ja niistä toisen reunalla kulkee mittarimato. Se vetää lenkkiä kyseisen pyöreän esineen reunassa. En ole koskaan ennen nähnyt tuollaista. En edes tiennyt mikä se on, ennen kuin kävin kysymässä. En siis madolta, vaan keittiössä hääräävältä mieheltä. Ydinfyysikko tietää kyllä kaikenlaista, myös tämän. Tosin vaimo sanoi, että mies nimittää kaikkia matoja mittarimadoiksi. Hmm.

Söpöliini hyppäsi laskuvarjolla. Näin siitä ihan todisteeksi otetun videopätkän. Hullun touhua sanon minä, mutta jotkut tuntuu hommasta nauttivan. Minä pysyn ihan mielelläni täällä maan pinnalla tai ainakin lentokoneen sisäpuolella, jos tulee joskus tarvetta yläilmoissa matkustaa. Sellainen perustylsä tyyppi.

Ai niin, tuli vastaan sairaan hienoja kuvia, kannattaa katsoa TÄMÄ.
 

Koira.

Sain aivan yllättäen todella merkittävän tehtävän. Perhe Kainu lähti vierailulle Korkeasaareen ja minä siirsin itseni heidän sohvalle. Tehtäväni on pitää seuraa Roopelle, joka on koira. Sain myös mahdollisuuden imeä itseeni Huvikummun uskomatonta luovuuden energiaa. Sitä olen tehnyt. Jo ensimmäisenä iltana löysin jotain, minkä ansiosta keksin jotain, jonka sitten toteutin jo alustavasti, että saan antaa sen myöhemmin jollekin. En voi mennä tarkempiin yksityiskohtiin, koska joku saattaa lukea tätä. Ja lukeekin. (Ja nyt kaikki kaverit ihan tosissaan luulee, että joku huikea lahja on tulossa.) Olin iloinen oivalluksesta. Vinttikerroksesta löytyi helminauha jonka sain omaksi, josta teen kolme avaimenperää ja yhden avainnauhan. Kaikki on jo tarkasti suunniteltu. Sitten myöhemmin sain idean kuvanäyttelylle. Otin jo arviolta sata kuvaa, joista kolme on kelvollista ja ideoin sarjaa lisää koko ajan. Käsittämätöntä, miten luovuus voikin tarttua niin nopeasti talosta ihmiseen. Näin monta luovaa juttua näin lyhyessä ajassa!

Roope on ollut erittäin hyvä seuralainen. Hän tulee tökkimään tassuillaan ja vaatii päästä syliin, kun olen liikaa koneella. Hän makaa vieressä katsomassa jääkiekkoa ja innostuu Suomen maaleista. (Joita tuli tänään seitsemän!) Lenkille mentäessä hän tietää kaikki reitit jo valmiiksi, minun ei tarvitse muuta kuin yrittää pysyä tahdissa. Selvästi ulkoiluttanut ihmisiä ennenkin. Roope ei pidä minkäänlaista ääntä. Hänestä ei ole minkäänlaista vaivaa. Mutta sen sijaan paljon seuraa.

En tiedä johtuiko se eräästä ihanasta nuoresta miehestä, jonka kanssa tänään juttelin, vai talon uskomattomasta luovuusenergiasta, vai nuoruundenystäväni aivan mielettömän upeasta teosta, joka auttaa minua aivan valtavasti eteenpäin, vai jostain muusta, mutta kun tänään kävimme Roopen kanssa lenkillä, niin minä nautin aivan älyttömästi. Löysin sellaisen paikan, jossa en ollut koskaan ennen kävellyt (ja olen asunut tässä kaupungissa lähes koko elämäni). Alue oli sellaista rauhallista asuinaluetta ja bonuksena järvi. Joku oli soutamassa. Aurinko paistoi ja Suomi näytti hienolta, vaikka on kevät ja kaikkialla on vain risuja. Vastaan tuli todella mukava ja kohtelias pikkupoika, joka neuvoi minua etsimääni paikkaan. Löysimme sinisiä kukkia. Ei sen pojan kanssa, vaan Roopen. Jalkakäytävään oli kirjoitettu isolla teksti ylämäki ja sitten iso nuoli osoittamaan ylöspäin. Mäen päällä oli toinen nuoli toiseen suuntaan ja teksti alamäki.

Minua ainakin nauratti. Tulin takaisin tänne luovaan taloon. Voin mennä saunaan. Maalata ja piirtää ja askarrella ja kuunnella musiikkia. Aivan mahtavaa! Kuulin tänään ensimmäisen kerran TÄMÄN kappaleen ja arvaa mitä? Minusta täällä Suomessa on tänään aika hienoa olla. Tämä on ollut hieno päivä. Ja kaikki Roopen ansiota. (Enhän minä muuten täällä olisi.)
  

Kirja.

Sain ajatuskatkon ja ostin siitä tuleessa mielenhäiriössä kirjan. (Häiriöksi tämä lasketaan, koska minun piti hävittää asioita, eikä hankkia lisää. Mutta tämäkin kirja meni välittömästi kirppiskasaan.) Tuossa joku aika sitten manasin, etten enää kirjoita lukemistani kirjoista. Muutan sen nyt. Julistaudun kirjakriitikoksi! Enkä julistaudu, kriittisyys on juuri se juttu joka on tehnyt meistä suomalaisista niin synkkiä. Vaikka kriitikko sisältää (muka) molemmat puolet, sekä negatiivisen ja positiivisen. Se kuitenkin kuulostaa tosi negatiiviselta. Kyselin ja kävi ilmi, että kriittisyydelle ei ole suomenkielessä positiivista vastiketta. Eipä yllätä. Tarvitaan joku uusi sana. Minä julistaudun joksikin muuksi. Infoilija voisi olla sellainen, joka kirjoittaa lukemistaan kirjoista ja katsomistaan leffoista ilman suunnatonta kritiikkiä. (Jos keksit paremman sana, niin otetaan se heti käyttöön. Viestiä vaan kehiin.)

Henkka Hyppönen; Sehän on ihan hyvä (Otava)

Minulla oli suunnattomat odotukset, koska tuo mies on kaikesta päätellen tosi hauska. Yritän olla syyttämättä Suomen ankeutta, joka on vallannut mieleni ja tehnyt minusta jo viikossa hyvin tympeän tyypin. Nauroin kerran ääneen (aiheena Paavo Nurmen kikkeli), hymähdin kahdesti (aiheet jo unohtuneet). Joten kai sen voi siis laskea hauskaksi kirjaksi. Löysin vain kolme kirjoitusvirhettä, tosin pakko tunnustaa, etten lukenut kovin ajatuksella. (Aloitin ajatuksella, mutta huomasin sellaisen turhaksi muutaman sivun jälkeen.) Mietin koko ajan, että mikä minussa on vikana? Miksi tämä ei ole minusta hauska kirja? Onko minun huumorintaju kokonaan näivettynyt? En ala. Sitten tajusin, ettei vika ole minussa. Tämän kirjan jutut olisivat aivan sairaan hauskoja, jos ne kuulisi stand up showssa. Kirjasta luettuna ei niinkään. Näitä juttuja pitäisi esittää livenä. Henkan omasta suusta kuultuna. Minun päänsisäinen lukijaääni ei ollut ollenkaan eduksi tälle kirjalle. Joka tapauksessa, kirja oli helppo, nopeasti luettu ja mukavan tuntuinen käsissä. En kadu lukemiseen käytettyä aikaa.

   

Suomi.

Paluu Suomeen oli ihmeellinen. Jotenkin kuvittelin, että Aasian jälkeen täällä asiat sujuisivat helpommin. Muistin väärin. Ihan jo ensimmäisinä päivänä sain hienoja muistutuksia siitä mitä suomalaiset ovat. Haluaisin sanoa “itsekkäitä sokeasti sääntöjä noudattavia juntteja”, mutta se olisi varmasti loukkaavaa. Niinpä jätän sanomatta. 

Olen jo tämän ensimmäisen viikon aikana tuntenut aivan silmitöntä myötähäpeää muutamia tämän kansan edustajia kohtaan. Matkustaessa nämä viimeiset neljä kuukautta yritin ihan tietoisesti oppia pois sääntöjen liiallisesta noudattamisesta. Ja ilokseni voin nyt todeta, että olen todellakin oppinut. Se on aivan mielettömän hyvä juttu minulle. Tunnen nyt lähinnä myötätuntoa noita niuhottavia ihmisiä kohtaan. Ja aion yhä enemmän opetella tuosta typeryydestä pois.

Ensimmäinen saunailta ihanan tukevan Emma ystävän ja sotasankari Sandelsin seurassa oli aivan huikea. Saunan listaan ehdottomasti Suomen eduksi, Sandelsin ja Emman ohella. Saunan ulkopuolella olen palellut aivan sairaasti, mutta se ei ole pelkästään Suomen vika. Minua palelee melkein kaikkialla. Sen sijaan tämä kuiva ilmasto sai limakalvot ja ihon oireilemaan välittömästi. En ollenkaan muistanut, että olen tälle maalle näin allerginen. Siis ihan fyysisestikin.

Muun ajan olen käynyt äidin varastoa ja kaappia läpi, tehnyt suuren kuorman kirpparille meneviä asioita ja pakannut muuttovalmiiksi kaiken sellaisen, jonka aion vielä säilyttää. Ainakin jonkin aikaa. Tavaraa on siinäkin kasassa aivan hirvittävästi. Surullista tässä on se, että olen käynyt läpi ehkä kymmenesosan omaisuudestani. Varmasti vähemmän. Loput ovat Annen luona. Tai ei se ehkä surullista ole. Sanotaan vaikka haastavaa.

Tapasin tänään työvoimatoimistossa kanadalaisen miehen. Salakuuntelin hänen tuskallista keskustelua virkailijan kanssa. Mies tarvitsi suomenkielen opetusta, mutta häntä ei hyväksytty millekään kurssille, ilmeisesti koska ei ole pakolainen, vaan ihan normaali valkoihoinen työssäkäyvä kansalainen. Suomen byrokratia on kyllä niin syvältä. Lähtiessä hän totesi ystävälleen “I'm getting homesick...” Ymmärsin turhautumisen täydellisen hyvin, joten lähdin heidän perään ja sanoin miehelle, että voin opettaa suomea. Ei tässä nyt parempaakaan tekemistä ole.

Se oli ehdottomasti paras idea Suomeen tulon jälkeen. Juttelimme tovin, mies jäi odottamaan minua ja lopulta kiersimme keskustan kautta hänen työpaikalleen. Se on paikka, joka lahjoittaa tavaroita ja vaatteita ulkomailta tuleville opiskelijoille. Sellainen voittoa tuottamaton organisaatio. Paikka oli upea, juuri minunlaisen hörhön mieleen. Sanattomasti päätimme, että minusta tulee heidän vapaaehtoinen työntekijä. Kiersimme myös jollakin tallilla, sitten sain kyydin kotiin. Matkalla kävimme kuitenkin hakemassa minun rakkaan Jopon, se oli hoidossa Elinalla! Olikin jo aika kova ikävä. Se on niin kauniskin! Kiitos ihana Elina!

Tänään minä ajattelin vain virkata. Ja maalata. Ihan vain, koska voin tehdä niin. Nautin kylvystä ja lepään. Mitä muuta sitä voi ihminen haluta? (Jos rajoitteena on Suomessa olo.)
  

Matka.

Mietin tuossa yksi päivä asioiden mainetta. Ranskalainen kaveri tekee Malesiassa jonkinlaista matkaopasta ja tuntuu aika usein käyttävän apunaan muita jo olevia oppaita. Se sai minut miettimään, että tekevätkö muutkin oppaiden tekijät niin? Todennäköisesti. Sitten mietin mitä olin kuullut Thaimaasta ennen tänne tuloa. Kuinka kaikki tuntuvat aina sanovan, että thaimaalaiset ovat niin ystävällisiä ja iloisia. Sanovatko ihmiset niin, koska muutkin ovat sanoneet niin? Vai onko heillä vain oikeasti erityisen hyviä kokemuksia juuri näiden thaimaalaisten ystävällisyydestä? Minun kokemuksen mukaan thaimaalaiset ovat ystävällisiä, mutta ei sen enempää kuin missä tahansa muuallakaan. Hymy naamalla he kyllä yrittävät myydä ihan kaiken mahdollisen ja auttavat aina kun tarvitaan, mutta kyllä minua on aina autettu tarpeen tullen Euroopassakin. Ei täällä Aasiassa se ystävällisyys ole yhtään sen ihmeellisempää. Luulen, että useimmat ovat kuulleet sanottavan, että thaimaalaiset ovat niin kovin ystävällisiä ja siksi näkevät asian niin. Se on jotain mitä turistin kuuluukin huomata. Sehän lukee kaikissa matkaoppaissakin.

Vielä tähän loppuun ystäväni Annen ideaa apinoiden, tässä kiteytettynä matkani viimeisen neljän kuukauden ajalta.

Asioita, joita tulen kaipaamaan Aasiasta:

halvat hinnat
kaupungin valot
pienet kissat
lämpimät, pimeät yöt
lepakot
meri ja erityisesti Lamain aallot
Miwl, Jim, Nara, Helen, Hanna, Salika ja James
mopoilu
thaimaalainen ruoka

Asioita, joita en tule kaipaamaan Aasiasta: 

ahdistelu
hajut
jättiläistorakat
kaahailevat minibussit
likaisuus ja roskat
moskiitot ja muut öttiäiset
paperittomat ja pöntöttömät vessat
röyhkeät rotat
ryyppääminen
tööttäilevät taksit
tukahduttava kuumuus
tuputtajamyyjät
välinpitämättömyys
viemärit
ällöttävän hikinen iho

Nyt minä tulen takaisin Suomeen.