Yritin nukkua päivällä, mutta siitä ei tullut mitään, paitsi yksi sekava hajanainen seikkailuajojahti ja monta kuolemanväsynyttä ylösnousuyritystä. Raajat painoivat liikaa, en pystynyt. Lopulta soi puhelin, joka palautti minut tietoisuuteen. Ainakin osittain. Olin silti aivan kohmeessa.
Mutta tuo kohme on juuri se avulias olotila. Sain aivan huippuhyvän idean kirjalle. Tarinan, jonka kirjoitan. Sellaisen keksityn, eli en vain toista elämäni tapahtumia, niin kuin yleensä. Sellaista ei ole tapahtunut kovin usein, siis tuollaisen hatusta vedetyn idean ilmaantumista. Väsymyksestä huolimatta pomppasin ylös sängystä ja avasin koneen. Pakko kirjoittaa edes jotain, on tämä sen verran erikoinen hetki. Ja koska aivojen lisäksi kohmeessa oli myös sormet, kirjoitin ensin blogia. Mutta silti. Niin siistiä!
Pääsisinpä vielä jollekin kirjoituskurssille, jolla neuvottaisiin kuinka keksitystä ideasta saa menestysromaanin. Tai voisin osallistua johonkin kirjoituskilpailuun. Silloin tuo tarina voisi ihan hyvin jäädä vähän lyhemmäksikin. Mutta siellä se nyt on hautumassa, koneella. Ja päässä tietysti myös. Minä pidän päästäni nykyään. Se on niin luova. Ne kaksi asiaa, joista olen itseäni eniten rankaissut ovat luovuuden puute ja laiskuus. Omasta mielestä ideani ovat huonoja, toteutukset heikkoja ja aikaansaaminen mitätöntä.
Valitin tuossa yhtenä melko huonona päivänä laiskuuttani sille Irlannissa olevalle pojalle, koska tunsin olevani niin tosi saamaton. Hän vastasi: “Sinä olet ahkerin ihminen jonka tunnen.” Tuo lause tuntui jotenkin superhyvältä. (Enkä usko, että hänen kaikki muut tuttavansa olisivat jotenkin erityisen laiskoja.) Se oli se jokin, minkä tarvitsin siihen hetkeen. Juuri ne oikeat sanat. Oikeanlainen kannustus. Ja reippaus palasi korvieni väliin.
Pari päivää sitten manasin tukevalle Emma ystävälleni, että voi kun olisin luova, suututtaa niin tämä tällainen aivotukos. Emma tuhahti epäuskoisesti nauraen ja aloitti avautumisen siitä kuinka minä olen luovin ihminen jonka hän on koskaan tavannut, ja että kuinka minä teen luovia asioita koko ajan. “Jos sinä näet jonkun renkulan pöydällä, niin keksit heti kymmeniä asioita mitä kaikkea siitä voi tehdä. Minä näen vain renkulan pöydällä.” Muistin taas, että minä kyllä teen koko ajan jotain. Suurin osa tekeleistä on luovuuden tulosta. Emma tönäisi jälleen juuri oikeaan suuntaan. Ja luovuus palasi korvieni väliin.
Olen todella onnellinen, että elämässäni on tuollaisia huippuihmisiä.
Mutta tuo kohme on juuri se avulias olotila. Sain aivan huippuhyvän idean kirjalle. Tarinan, jonka kirjoitan. Sellaisen keksityn, eli en vain toista elämäni tapahtumia, niin kuin yleensä. Sellaista ei ole tapahtunut kovin usein, siis tuollaisen hatusta vedetyn idean ilmaantumista. Väsymyksestä huolimatta pomppasin ylös sängystä ja avasin koneen. Pakko kirjoittaa edes jotain, on tämä sen verran erikoinen hetki. Ja koska aivojen lisäksi kohmeessa oli myös sormet, kirjoitin ensin blogia. Mutta silti. Niin siistiä!
Pääsisinpä vielä jollekin kirjoituskurssille, jolla neuvottaisiin kuinka keksitystä ideasta saa menestysromaanin. Tai voisin osallistua johonkin kirjoituskilpailuun. Silloin tuo tarina voisi ihan hyvin jäädä vähän lyhemmäksikin. Mutta siellä se nyt on hautumassa, koneella. Ja päässä tietysti myös. Minä pidän päästäni nykyään. Se on niin luova. Ne kaksi asiaa, joista olen itseäni eniten rankaissut ovat luovuuden puute ja laiskuus. Omasta mielestä ideani ovat huonoja, toteutukset heikkoja ja aikaansaaminen mitätöntä.
Valitin tuossa yhtenä melko huonona päivänä laiskuuttani sille Irlannissa olevalle pojalle, koska tunsin olevani niin tosi saamaton. Hän vastasi: “Sinä olet ahkerin ihminen jonka tunnen.” Tuo lause tuntui jotenkin superhyvältä. (Enkä usko, että hänen kaikki muut tuttavansa olisivat jotenkin erityisen laiskoja.) Se oli se jokin, minkä tarvitsin siihen hetkeen. Juuri ne oikeat sanat. Oikeanlainen kannustus. Ja reippaus palasi korvieni väliin.
Pari päivää sitten manasin tukevalle Emma ystävälleni, että voi kun olisin luova, suututtaa niin tämä tällainen aivotukos. Emma tuhahti epäuskoisesti nauraen ja aloitti avautumisen siitä kuinka minä olen luovin ihminen jonka hän on koskaan tavannut, ja että kuinka minä teen luovia asioita koko ajan. “Jos sinä näet jonkun renkulan pöydällä, niin keksit heti kymmeniä asioita mitä kaikkea siitä voi tehdä. Minä näen vain renkulan pöydällä.” Muistin taas, että minä kyllä teen koko ajan jotain. Suurin osa tekeleistä on luovuuden tulosta. Emma tönäisi jälleen juuri oikeaan suuntaan. Ja luovuus palasi korvieni väliin.
Olen todella onnellinen, että elämässäni on tuollaisia huippuihmisiä.
Ja ajoittaista unettomuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti