Heinäkuu.

Viimeistä viedään. Minulle tuli ihan kauhea kauhu, että kesä on ohi enkä ole tehnyt mitään. Sitten kelasin taaksepäin ja mietin, että mitäs sitä heinäkuussa tapahtui. Tässä kooste, suurin piirtein. (Tarkkaan harkittu lukumäärä.)

1) Aloitin 30 päivän haasteen. Lähdin leikkiin mukaan ihan kahdella asialla. Herääminen klo 06:06 ja valokuvan ottaminen. Epäonnistuin molemmissa. Mutta onnistuin molemmissa, jos ajattelee sen 15 päivän haasteena. Asioita vain tapahtui ja tilanteet muuttuivat. Minulle jo tuo saman toistaminen 15 päivää on kuitenkin aika hyvin tehty. (Sain muuten luvan sen ensimmäisen kuvan julkaisemiseen. Tapasin sen tytön festojen loppubileissä. Tunnistin hatusta.)

2) Tapasin Toyboyn järkyttävän yhteensattumasuman vuoksi. Kauhistutti etukäteen, koska tiesin, että tämä vihalla täytetyn eron jälkeinen ensitapaaminen oli edessä joku päivä, mutta nyt kun se tapahtui, kaikki meni ihan hyvin. Olin turvallisessa ympäristössä ja tukevan Emman seurassa. Ja nyt ei enää koskaan tarvitse kokea sitä uudestaan.

3) Olin tarkastamassa lippuja kotikylän kesäfestareilla. Se meni tuttuun tapaan kaaoksen vallitessa, mutta ilmeisesti asiakkaat eivät sitä huomanneet taaskaan. Jos edes vähän suunnittelisi tuota käytännön puolta järjestäjien taholta, niin olisi helpompaa toimia, mutta koska "ei ennenkään ole mitään sattunut" niin se on ihan turhaa.

4) Päätin, että minusta tulee yrittäjä. Oma yritys alkoi hahmottua melko selvästi, vaikka en osaakaan pitää hissipuhetta. Otin sen ajatuksen siis ihan tosissani. Teen työtä tämän eteen. Ja olen asiasta iloinen.

5) Löysin upean uuden tulevan kotipaikan, Iin. Ja olen vaihdellut sähköpostia siellä oleilevien ihmisten kanssa. Ja pakkaillut, vaikka välillä tuntuukin, että en muuta sinne vielä. Tänään taas tuntuu, että kylläpäs muutan. Mutta se saattaa vielä vaihtua.

6) Olen kokenut jonkinlaisia ikäkriisin oireita. Mutta onneksi neljä ihmistä on luullut minua kymmenen vuotta nuoremmaksi. Mieli on selvästi vielä pysynyt nuorena. Ja naama, vaikka koko heinäkuun ajan olen myös tuntenut jonkintasoista stressiä. Se on huono juttu. Siis stressi, ei naama.

7) Olen palannut sinne hämärien unien tasolle. Oletan sen johtuvan ihmeaineistani, jotka loppuivat, mutta joita taas toissapäivänä sain. Onneksi! Elämänhalu ja energia on palautumassa tuotapikaa. Tarvitsen molempia.

8) Tämäkin pitää lukea kokemuksiin, koska siihen tuhrautui kolme päivää. Helvetillinen migreenikohtaus ja muutamia muita kehon ongelmia.

9) Onnistuin luomaan ihanan paikan nimeltä Huone 13. Olen keksinyt todella hienoja tuotteita myyntiin ja muutenkin ideoinut varmasti enemmän kuin monena vuonna yhteensä. (Siksikin sen ideamuistikirjan hankinta on nyt erityisen tärkeää.) Olen myös luonut Facebook-sivun kyseiselle paikalle. Siitä voi käydä tykkäämässä.

10) Perustin virkkausryhmän (se taisi kyllä olla jo kesäkuussa) ja keksin alkaa pitämään virkkauskurssia. Pilotti kokeilu jo menossa ja hyvin meneekin. Ainoa asiakas on tyytyväinen, oletan. Ja jostainhan se on aloitettava.

11) Olen ollut mukana Pop-Up Companyn yrittäjyysvalmennuksessa. Järjestimme Pop-Up Torin, jossa esittelimme tekeleitämme. Minä sain monta kirjan ennakkotilausta, joka oli tietysti se kaikista tärkein juttu. Siis minulle.

12) Maakuntamatkailin Saakoskella. Tapasin ystävää, saunoin, vietin ihanaa iltaa ja nautin. Tämä lasketaan nimilomaksi.

13) Kävin elämäni ensimmäisen kerran festareilla. Ylitin itseni. Kokosin teltankin melkein itse. Kokeilu oli kokonaisuutena melko kamala, mutta samalla aivan ihana kokemus ja olen itsestäni todella ylpeä.

Kun tätä listaa nyt lukee niin tulee mieleeni yksi asia. Luulinko minä todellakin, etten ole tehnyt mitään?!

P.S. Katsoin noita heinäkuussa otettuja kuvia ja huomasin yhden jutun, joka on nyt pakko kertoa ihan siltä varalta, että sinäkin katsoit ne. Minä kyllä vaihdan petivaatteita, mutta minulla on kaksi samanlaista pussilakanasettiä.

   

Vihkon verran ideoita.

Huomasin, että yöt alkavat olla ihanan pimeitä. Tiedän sen, koska en nukkunut. Nousin jopa syömään keskellä yötä, jota en tee melkein koskaan. Oikeasti, menin tekemään leipää kahdelta. Selkä, yliväsymys ja viimeaikaiset tapahtumat. Kaikki sellainen sai valvomaan. Puoli viiden aikaan annoin periksi ja menin keittämään kahvia.

Minä siirsin sängyn toiselle puolelle huonetta. En nyt yöllä, vaan muutaman päivä sitten. Se on jotenkin nyt paljon kutsuvampi. Näyttää sellaiselta mihin on mukava mennä köllöttämään, vaikka mikään muu kuin paikka ei ole muuttunut. Ehkä syynä on laatikot ja säkit, jotka täyttävät huoneen kaikki muut osat, joten se sänky nyt vain tuntuu turvalliselta, kaaoksettomalta paikalta. Siksikin luulisi, että uni maittaa.

Löysin mainoksesta sellaisen rullilla olevan muistikirjan, jota jo postissa mietin. Siinä lukee "iRock. uRoll." Huomattava parannut muumeihin. Se on myös mustavalkoinen, mikä sopii Huone 13 näkymään. Siitä tulee ideavihko. Sain tämän idean lahjaksi. Merja oli nähnyt sellaisen jossain ja arveli sen sopivan minulle, ainakin vähän sovellettuna. Joku ihminen oli kovin luova ja idearikas, mutta samalla kiireinen, eikä ehtinyt toteuttaa kaikkia hyviä ideoitaan. Ehkä aika ei ollut oikea tai se ei vain tuntunut omalta sitten kuitenkaan. Mutta hän oli tehnyt sellaisen vihkon, johon laittoi joka sivulle yhden idean. Tuunasi sivun nätiksi. Ja siitä sai kuka vain ottaa idean itselleen, jos niitä halusi toteuttaa. Minusta se oli hauska ajatus, mutta koska neuroottisen minun pitää aina tehdä kaikki itse, niin ajattelin tämänkin lähinnä sellaisena muistivihkona. Että voin sitten itse oikean hetken tullen toteuttaa ideoitani. Käytännössä se tietysti menee juuri niin kuin tuolla tuntemattomalla naisella, koska minulla ei ole aikaa niitä toteuttaa ja sitten joku toinen tekee ne. Mutta näin lähtökohtaisesti sellainen ideajemma voisi olla hyvä. Koska niitä ajatuksia tulee päästä ihan koko ajan. Varsinkin yöllä, jos ei nuku. Nytkin ihan tätä kirjoittaessa on tullut jo tosi monta hyvä ideaa mieleen. Minun täytyy ostaa se vihko jo tänään.

  

Huomenna on kuun viimeinen päivä. Sitten on jo syksy. Mihin se kesä meni? Tuntuu, etten ehtinyt tehdä vielä mitään. Minun pitää tehdä tavoitteet elokuulle. Olen tosi huono sellaisessa, mutta nyt opetellaan. Tavoitteet tekee unelmista selkeämpiä ja sitä kautta mahdollisia. Koska ei voi saada mitä haluaa, jos ei tiedä mitä se on.

   

Kauppakassi.

"Ilona! Sä oot hullu!" Näin se alkoi tämäkin maanantai. Kyykin jossain lattian rajassa ja hölmistyneenä käännyin katsomaan, että mitä minä nyt taas olen tehnyt. Takanani seisoi naurava ihminen, joka selvästi tykkää blogistani ja jatkoi: "Mutta ihana. Mä oon sun fani!" Kiitos vain palautteesta, se lämmittää aina mieltä, vaikka se tulisi selän takaa yllätyksenä.

Alan taas arkeistua. Kävin Huoneella järjestelemässä toripäivän jäljiltä asioita. Toisin sanoen kannoin roinani takaisin sinne perälle. Tai ainakin osan niistä. Sitten virkkasin pipoa keinussa. Tämä oli tällainen pehmeä paluu arkeen.

Kävin tänään hakemassa paketin postista, koska ne ihmeaineet viimein tulivat. Tai ne tulivat kyllä jo perjantaina, mutta itse en ollut kaupungissa. Postissa oli edelläni jonoa kahdenkymmenen numeron verran. Päätin, että ei haittaa yhtään! Voin katsella niitä muita tuotteita ja ostaa jotain älytöntä. Minulla on sellainen tapa, että käyn aina jossain ihme paikoissa ja ostan jonkin asian. Sen ei tarvitse olla kallis, kunhan on. Joten miksi ei Postissakin. Kiersin hyllyjä ja totesin, että siellä ei ollut mitään sellaista mitä haluaisin. Ei kerta kaikkiaan yhtään mitään. Muumeja, angry birdsejä ja kortteja, jotka olivat liian rumia lähetettäväksi oikeasti, mutta ei tarpeeksi rumia lähetettäväksi herjaksi. Olin tyrmistynyt. Joten odotin vuoroani sivummalla. Sitten yhden pöydän alahyllyllä pilkotti jokin muistikirja, jossa oli renkulat sivussa, ja joka sopi päässäni sillä hetkellä olevaan ideaan. Menin katsomaan lähempää. Sekin oli joku tyhmä muumikirja. (En tykkää yhtään muumeista. Minua sanottiin lukiossa Pikku Myyksi ilmeisesti, koska minulla oli samanlainen tukka ja asenneongelma. Ja olin aika pieni.)

Mutta. Siinä vieressä oli kankainen kauppakassi. Olin suunnitellut sellaisen hankkimista jo pitkän aikaa, koska muovipussit ovat epäekologisia ja edellinen alkaa jo hajota saumoista. Varmasti viimeistään syksyllä olisi munat kadussa, jos sitä käyttäisi. Tämä kassi vei huomioni täysin, sillä ensinnäkin se oli ihan minun värinen ja toiseksi siihen oli painettu virkattujen liinojen kuvia:

 Tässä vaiheessa vielä mietin, mutta sitten käänsin kassin toisin päin.

Nämä ovat ihania jo pelkästään aatteen puolesta. Minä haluan kannattaa hyvää ajatusta ja suomalaista yritystä. Ja sitten avasin sen paperilärpäkkeen, jossa on hinta ja pikkufaktaa.

Myyty!
 
P.S. Jos joku teistä tietää mikä on asiallisempi nimitys paperilärpäkkeelle, niin kertokoon sen heti. Hintalapuksi se on liian suuri ja tuoteselosteeksi liian jotain muuta.
 

Naamat.

Supisuomalaisia tekoja, osa 2: Mene festareille. 

Sen tein. Minulla oli tässä sellainen ajatus, että kerran elämässä pitää käydä kokemassa oikeat festarit oikeana asiakkaana. Sain hankittua lipun joku aika sitten Keski-Suomen ylpeyteen, eli Naamat-festareille. Päätin, että nyt minä teen sen, ihan oikeasti.

Torstaina ostin teltan ja alustan. Olin siis varustautunut. Tavallaan. Pakkasin mukaan kirjoja, virkkauksia ja maton, jonka sain kämppikseltä lainaan. Niin, ja tonkan viiniä. Arvelin, että yhden yön kyllä kestän missä vain. Olin väärässä.

Ihan tähän melkein alkuun haluan huomauttaa, että nuo festarit oli aivan huikealla paikalla, jossa oli supersiistiä. Siis ei likaista. Henkilökunta toimi moitteettomasti ja asiakkaidenkin puolelta olin varautunut paljon pahempaa. Paljon iloisia ihmisiä, paljon naurua. Nämä ovat selvästi hyvät kemut.

Mutta, kun ottaa huomioon, että a) en tykkää olla humalassa b) en tykkää humalaisista c) en tykkää livemusiikista d) en tykkää ihmismassoista, niin olen onnellinen, että ylipäätään selvisin hengissä. Kyllä minä ihan oikeasti jo itseni tunnen. Festarit ei vain ole se mun juttu. 

Yritin nukkua teltassa. Meinasin kuolla kylmyyteen. Oikeasti tärisin, vaikka se kotikylän festoilta tuttu järkkäri tuli makaamaan päälle. Kiskoin lisää vaatetta niskaan ja nauroin kuin mielen köyhä. Kyllähän se toki vähän lämmittää, kun sata kiloa makaa päällä. Mutta kun kaveri meni nukkumaan, palelu palasi. (Tämä kaikki oli siis ihan kaverillista toimintaa.) Halusin uskoa, että kestän sen kylmän vaikka väkisin. Olin niin itsepäisesti päättänyt pysyä siellä yön yli. Mutta. Naapuriteltan ihmiset tulivat kotiin. Ja yksi niistä alkoi soittaa nokkahuilua. Ihan oikeasti. Sieltä tuli Jumalan kämmenellä ja muut hittibiisit. Nokkahuilulla! Oli niin lähellä, etten tunkenut sitä kepukkaa sen tytön sinne minne ei aurinko paista edes päivällä. Mutta sen sijaan päätin, että nyt riitti. Minä menen kotiin. Ja sitten pakkasin laukun. Se ainoa yöbussi oli hajonnut, joten siellä sopivasti minua vielä odottamassa. Se saatiin kyllä käyntiin sitten lopulta.

Kotiin lähtö todellakin kannatti. Sain nukkua omassa sängyssä. Lämpimässä. Sain aamukahvin omasta vihreästä mukista. Ja ennen kaikkea tapasin elämäni ensimmäisen islantilaisen miehen. Hän toimi matkaoppaana tuossa kyseisessa autossa. Tavallaan. Kuvaili kaikkia hienoja nähtävyyksiä matkan varrella. (Puita ja huoltoasemia.) Loppumatkasta islanniksi. Seuraavana yönä tuo samainen kaveri tuli perässäni siihen yöbussiin. Kysyin, että aikooko hän laulaa tänäkin yönä. Ei aikonut, mutta tuli viereeni istumaan. Juteltiin koko matka. Islanti alkaa i:llä ja se on melko varmasti seuraava kohteeni. Tämä ei ollut sattumaa.

Näin kolme paljasta persettä ja yhden kikkelin. Ja yksi poika yritti iskeä, mutta koska en osaa niitä tilanteita, niin ilmeisesti taas poistin pojan pallit jo ihan siinä kättelyssä vain olemalla oma itseni. (Olen kuulemma hyvä siinä.) Poika sanoi kuitenkin huikeimman iskurepliikin ikinä: "No, jos haluat tunkea kielesi nieluuni, niin en vastusta." (Ja tämä oli sen jälkeen, kun olin jo kysynyt, että yritätkö sinä siis iskeä minua ja nauranut siihen päälle.) Lauantaiyönä sain vielä telttani, sen alustan ja kämppiksen maton myytyä eräälle yöpaikattomalle. Joten kaikki voitti.

Tässä vielä muutama muisto matkalta. 

Pojat toivat mukanaan yökerhon.

Jonkunlaiset kaksoset.

Tein pojan partaan letin.

Musiikkia.

   

Kiitos ihanalle Fotolle Naamoista ja tästä todella upeasta kokemuksesta! Kannatti, ihan ehdottomasti.

   

Saakoski.

Harrastin torstaina maakuntamatkailua. Kävin ystäväni luona Saakoskella. Ensin matkustin bussilla Korpilahdelle, jossa ystäväni minua odotti. Kävimme syömässä pizzat sataman ravintolassa. Tietenkin pidin paikasta aivan hulluna, ehkä koska satamassa on vettä. Siellä oli myös paljon purjeveneitä, mutta ne eivät ole niin pelottavia paikallaan. Sellaiseen voisi vaikka mennä sisälle tai siihen kannelle kahville katsomaan aurigonlaskua. Tyynellä ilmalla. Satamassa.

Käytiin taidenäyttelyssäkin. Se oli hyvä muistutus siitä, että käsityötä, taidetta ja omaa tekemistä pitää arvostaa. Ja yksi hyvä tapa siihen on laittaa hinta kuntoon. Näin upeita teoksia, jotka maksoivat yli tonnin. Minua kierrätettiin ympäri Korpilahtea ja sain esittelyn kaikista merkittävistä paikoista. Harmillisesti aika monen paikan kohdalla sain kuulla "tässä oli". Kuoleva kylä.

Pääsin saunomaan ja herkuttelemaan. Koko ilta menikin kuulumisia vaihdellessa, sillä edellisestä tapaamisesta oli jo aivan liian kauan. Mutta ihanaa oli siitäkin huolimatta. Tässä vielä 13 kuvaa. (Tarkasti harkittu lukumäärä.)

Satamassa oli upea auto. Tällainen minulle erissä värissä. 

Ajettiin myös rallireittiä. Ihan kuuluisaa pätkää. 

(Normaalinopeudella.) Pian se alkaa, en malta odottaa!

Saakoskella ei voi käydä käymättä kahvilla kuuluisassa 

Koski-Baarissa. Itse tosin nautin Muumi-limsaa, mutta kuitenkin.

Koski-Baarin portti alavinkkelistä. Siisti!

Seinällä oli kuva siitä talosta jossa majoituin. Tosin tuohon

aikaan se oli vielä kauppa. Tästä kaupan sivusta ne rallitkin

menevät. Kutsuin itseni takaisin ensi viikonlopuksi. Ne autot

nimittäin ihan oikeasti ajaa tätä tietä, tuosta ikkunan alta.

Koski-Baari ja sen emäntä Marja-Riitta.

Saakosken pääkatu. Ystäväni esitteli paikkoja asiantuntevasti,

koska on asunut siellä koko elämänsä. Kotitalo on synnyinkotia

vastapäätä. "Kohta tullaan Saakosken keskustaan. Tässä on se koski. 

Ja tässä on minun talo. Tässä on minun naapuri. Ja siinä se sitten olikin."

Tästä ei enää maalaismaisema parane, paitsi paremman kuvaajan avulla.

Astetta hienompi bajamaja.

Naapuri. Näitä ei enää kovin paljon näe. Eläimiä tässä talossa ei

kuulemma ole, mutta arvostan suunnattomasti tuota perinteiden

ylläpitämistä, vaikka sitten vain koristeena.

Mystinen ovi pihamaalla.

Trendikästä ajan patinaa.

Näihin tunnelmiin. Kiitos ihana Merja upeasta, rentouttavasta 

retkestä ja tutustumisesta maalaiselämään!

Toipuminen.

Joskus sitä vain on niin väsynyt, ettei jaksa edes nukkua. Taisi käydä eilen niin. Aikani kun ensin yritin, niin sitten luovutin ja ryhdyin luovaksi. Metsästin rivoja runoja aamun tunneille. Huomaan, että niiden työstäminen vaatii tietyn väsyneen mielentilan. On muuten rivoja nämäkin taas. Huone 13 kiittää.

Pervous on kyllä yksi sellainen yksityisasia, joka kertoo hyvin paljon ihmisestä ja vaikka työporukan ilmapiiristä. Siis myös sen puute. Isosti arvostamani Johannes Partanen on sanonut, että mitä pervommat jutut sen parempi luottamus tiimissä. Varmasti hyvin totta. Minun Rivot runot säilytetään lukitussa lippaassa ja avaan sen vain harvoille ja valituille. Joka on muuten tosi hauskaa. Kun lähestyy ketä tahansa lukitun laatikon kanssa, jonka kannessa lukee 'K-18', niin ilme vaihtuu punastumisen saattelemana kauhusta uteliaisuuteen. Ja yleensä sitten lopulta saan röhönaurua. (Tai siis en lähesty 'ketä tahansa', mutta tarkoitan, että kuka tahansa niistä joita lähestyn.)

Olen tosi iloinen, että minulla on tässä niin hyvä juttu tuloillaan. Kun viimein tajusin pitää pääni itsepäisesti ja tehdä vain sitä mitä haluan itse, niin se alkoi tuottaa tulosta. Otan kyllä kaikki neuvot ja vinkit yhä vastaan, mutta noudatan niitä vain siinä tapauksessa, että ne tuntuvat oikeilta minusta. Vain minä tiedän mikä se minun juttu on, joten sellaiset hoputtaja hypettäjät saa nyt intoilla ihan keskenään. Minulla on muuta mielessä.

Nyt kun olen vähän saanut levätä, niin luulen, että aivotkin alkaa taas toimia ja pystyn ehkä muodostamaan myös suullisesti lähes ymmärrettäviä lauseita. Ihan ensimmäisenä menen käymään verotoimistossa, sitten aloitan pitkän viikonlopun menemällä ystävän luokse kylään. Viikonloppuna on myös ne Naamat, joten testaan festarielämää. En tiedä yhtään miten sellaiseen pitäisi varautua. Minulla ei ole mitään varusteita. Mutta katsotaan kuinka tässä käy. Tärkeintä kai on, että muistaa pakata mukaan virkkuukoukun ja lankaa.

Mistä tietää, ettei kannata vaihtaa kämppistä? No, jos kämppis tulee käymään työpaikalla, kaivaa laukustaan rasiallisen sairaan hyvää itse tehtyä suklaakakkua ja sanoo: "Toin sulle jälkiruokaa." Siitä.

Hyvää viikonloppua!
 

Huone 13.

Tänään oli enesimmäinen päivä julkista elämääni. Olin ihan itse oman naamani kanssa Pop-Up Torilla katsomassa kuinka Huone 13 esitteli tulevaa kirjaani. Tapasin monta upeaa ihmistä ja vieraskirja täyttyi monella nimellä, myös muutamalla elämäni ihmisellä, jota en ollut nähnyt vuosiin. Ehdin aina välillä myös keinua, joka on ihan parasta.

Koko tapahtuma oli ilmeisesti oikein onnistunut, vaikka vieraita olisi saanut olla enemmän. Hyvä oppi markkinointitiimille, koska sillähän ei ole mitään merkitystä kuinka hyvä juttu on kyseessä, jos kukaan ei tiedä siitä. Mutta minun toimistossa oli kyllä välillä melkein ruuhkaa, niin moni ihana ihminen tuli katsomaan miltä Huone 13 näyttää. Ja hyvältähän se näytti, kun yöllä olin siellä siivonnut. Halla istui virkkaamassa hassuja pipojaan (joita muuten pääset ihailemaan TÄSTÄ), minä säntäilin ja selitin, Assari hääräsi ja toi järkeä taiteilijoiden häsellykseen. Kaiken kaikkiaan aivan mahtava päivä.

Ja kyllä. NYT olen väsynyt. On täysin mahdotonta edes laskea viime viikkojen työtunteja, koska tein jotain heti herättyäni aina siihen hetkeen saakka, että tuuperruin sänkyyn. Veikkaisin, että tein kahdessa viikossa kuukauden tunnit. Huomasin, että muutaman tunnin yöunet ei riitä, eikä toimi pitkällä tähtäimellä. Se olkoon yrittäjyyden tieni Oppi nro 1.

Ensinnäkin aivan älyttömän iso kiitos upealle Assarille, joka tuli paikkaamaan tilanteita ja pelasti minut katastrofilta. Pidämme vakavan keskustelun huomenna, jonka aikana kiteytämme kaikki tämän päivän opit ja mietimme kuinka saadaan mahdolliset virheet korjattua seuraavaa kertaa ajatellen. Sellainen on hyödyllistä. Koska ei kannata tehdä samoja mokia moneen kertaan. Vaikka aina sanotaan, että virheistä oppii, niin ei niistä kyllä itsestään opi ellei oikeasti opettele.

Toiseksikin aivan älyttömän iso kiitos ihanille ihmisille, jotka kävivät katsomassa mistä tässä on kyse. Huone 13 on hieman hämmennystä aiheuttava outo nimi, mutta melko rohkeasti ihmiset uskalsivat tulla sinne perälle saakka. (Huone 13 sijaitsee fyysisesti siis suuren tilan hyvin perällä. Siellä missä johtajat ovat. Se on entinen toimitusjohtajan huone.) Meistä voi muuten tykätä myös Facebookissa. TÄSSÄ oikotie.

Nyt menen nukkumaan. Onnellisena.
 

Yrittäjyys.

Aamulla heräsin siihen, että nauroin itselleni. Mariannekarkkiaiheinen ihan tyhmä väärinkäsitys tuli mieleen. Muistutan päivä päivältä enemmän äitiäni. (Se ei kyllä naurata.) Mutta naurulla alkaa päivä hyvin! Se olisi maanantai. Minun suosikkipäivä. Uusi viikko alkaa taas alusta. Ihanaa! Pöytä on tyhjä ja menneet on tehokkaasti lakaistu maton alle. Käytännössä pöytä on kylläkin niin täynnä kaikenlaista, ettei läppäri siihen edes mahdu, mutta noin kuvainnollisesti. (Eikä minulla ole kyllä mattojakaan.)

Minulle on vihdoin tullut se ihan sama vaihe. Näyttely lähestyy, mutta toisaalta, jos oman porukan viestintäryhmä unohtaa mainita sen markkinoinnissa, niin ehkä tätä ei oteta niin vakavasti. Joten en minäkään jaksa asiasta enää murehtia. Pidetään sitten vain se toripäivä. Fine by me. Järjestän paremman ja suuremman ja oikeamman taidenäyttelyn vaikka syksyllä. Tämä olkoon vain tulevan kirjan markkinointia minun osalta. Alkusoittoa suunnattomalle sinfonialle. (Nyt oli ihan pakko laittaa sitten tuollaista musiikkia soimaan. Sinfonia of London Orchestra, aivan huikeaa!)

Sunnuntaina sattui yksi aika ihana asia. Satoi kaatamalla, kun olin lähdössä syömään. (Kyllä, teen töitä myös sunnuntaina.) Riitta oli käymässä Huoneella ja tarjosi lähtiessään kyydin kotiin, vaikka matkaa on vain korttelin toiselle puolelle. Oven ulkopuolella seisoi mieshenkilö, joka katsoi minua kummaksuen kun lukitsin ovea. "Haluatko varjon?" hän kysyi. Tuota, kyllä kiitos. Ja sitten hän saattui minut suuren sateenvarjon kanssa autolle asti. Voi miten ihana ihminen!

Tänään Astrokalenteri ei antanut armoa.

Oma asenteesi on tänään aiheuttamassa hankaluuksia muutamalle kivalle suunnitelmalle eikä homma voi silloin onnistua parhaalla mahdollisella tavalla. Liika yrittäminen kostautuu epäonnistumisena ja nyt olet vaarassa uhrata tekemisen ilon väkisin puurtamisen alttarille.

Niin siinä tietysti vähän kävikin. Kunnes sitten uudet Popparikaverit pysäyttivät muhertimiseni. Vaikka olen yhä varmemmin sitä mieltä, että yrittäjän on parempi yrittää yksin, ne muut ympärillä olevat ihmiset tulevat hyvin tärkeiksi. (Ja näin puhuu tiimiyrittäjyyskoulutuksen saanut tuleva yksin yrittäjä.) Sain varmistuksen ajatuksilleni, kun kävin pikaisesti morjestamassa Kimperin omistajaa. Joka siis omistaa yrityksensä ihan yksin. Hyvällä menestyksellä. Luulen, että yksi Outin salaisuus on jääräpäisyys. Huonoa ei vain hyväksytä. Se tuo itselleni suunnatonta henkistä tukea. Tämä tyylini on oikea, vaikka tosi monesti kuulen muuta. Ei se haittaa. Ei sitä kukaan huomaa. Anna olla. Se on ihan hyvä. Ei ole. Se on hyvä vasta sitten, kun se on minusta hyvä. Piste. Lyhyesti: Tinkimättömyys on hyvä asia, mutta koitapa olla tinkimätön tiimiyrittäjä. Jep.

   

Ressi.

Nyt saa loppua se ressaaminen. Päätin näin, kun heräsin sunnuntaiaamuna jo ennen kahdeksaa puhelinsoittoon. Okei, minun piti kyllä herätä tämä kuukausi kuudelta, mutta tilanteita tapahtui. Tuli niin paljon hommaa, ettei vain ehdi mennä nukkumaan ajoissa. Joten otan ne pari ylimääräistä unituntia sitten aamusta. Nukun silloin, kun väsyttää. Tai yritän. Sitä paitsi se haaste oli kokeilu. Kokeilut toimivat paremmin silloin, kun elämä on tasaista ja tylsää. (Niin kuin minä sellaisesta jotain tietäisin.) Tämän homman piti olla hauskaa. Sen oikean työn ohella. Sen oikean työn, jota en ole nyt ehtinyt tehdä juuri ollenkaan. Lisäksi huomaan, että mitä enemmän väännän "taidetta" sitä enemmän on otsaan tullut ruttuja. Menee väärin. Siihen on vain yksi hyvä ratkaisu. Ei Botox vaan se toinen. (Lue ensimmäinen lause uudelleen.) Joten tervetuloa hyvinvoiva, onnellinen, iloinen ja stressitön ilona! Missä lie olitkin, mutta kiva, kun tulit takaisin.

Olen muutaman kerran maininnut ihmeaineista, joita käytän. Nyt kävi niin (oma moka yhdistettynä väärinkäsitykseen), että aineet loppuivat kesken ja uusi tilaus ei ehtinyt tulla. Joten olen ollut ilman jo toista viikkoa. Aivan pahin mahdollinen ajoitus, jos näin voi sanoa. Voi, kun sanoo vain. Eron huomasi melko nopeasti. En ole sen huonommassa kunnossa kuin ennenkään, mutta palasin siihen samaan mitä olin. Ennen se tuntui normaalilta ja ihan hyvältä, mutta sitten kun vähän aikaa energiaa olikin aivan huomattavasti enemmän, paluu "entiseen hyvään" oli aika iso askel taaksepäin. Huomasi ihmeaineiden mahdollisena sivuoireena myös sen, että siedän nyt ihmisiä paljon paremmin kuin ennen. No, jos rehellisiä ollaan, niin enhän minä huomannut sitä ennen kuin nyt, kun aineet puuttuvat ja taas alkoi kiristää sosiaalinen elämä. En kovin helposti usko mitään, joten haluan testata tätäkin teoriaa vielä. Katsotaan mikä fiilis tulee, kunhan saan uuden tilauksen käyttöön. Se on jo matkalla Ruotsista. Jos kahden viikon päästä taas rakastan kaikkia, niin tämä seikka voidaan katsoa tuotteiden eduksi ja kokeilu onnistuneeksi. Ihmeaineet toimivat.

Ihana tukeva ystäväni Emma kävi eilen Huoneella pyörähtämässä. Sain heti kannustusta ja hyvää palautetta tulevista tuotteista ja näyttelyn teoksista. Tämän lisäksi Emma jalosti yhtä ideaani myytäväksi tuotesarjaksi. Joten seuraava upea hittituote (Rivojen Runojen rinnalla) on Ugly people have sex, too -postikortit. Niin kuin eräs Huoneessa pyörähtänyt mieshenkilö sen hienosti totesi: "Pervoilla on aina hauskempaa."

   

Pop-Up Tori.

Vietän tosi paljon aikaa Huoneella, sillä meidän tuleva tapahtuma lähestyy pikavauhtia. Kyseessä on siis Pop-Up Tori, johon kaikki ovat hyvin tervetulleita. Joten jos tunnet palavaa halua tulla tapaamaan minua, niin se on mahdollista ensi viikon keskiviikkona. Meillä on tilassa taidenäyttely ja ihmiset esittelevät omia yritysideoitaan. On luentojakin. Joten siltäkin varalta, että et erityisemmin halua tavata minua, niin tänne voi tulla kokemaan hienoja juttuja. (Ja kyllä Huone 13 kannattaa nähdä, vaikka itse sanonkin.)

Tee sellaista 18 tuntista päivää, mutta onneksi tämä on tilapäistä. Ja hauskaa. Voin milloin tahansa mennä omaan sisäkeinuun päikkäreille. On testattu, toimii. Välillä ei vain jaksa, ja silloin on hyvä ottaa power-napit. Tulee kummasti tehoa toimintaan, vaikka nyt on vähän ressiä. Onneksi Astrokalenteri on ollut suopea.

Tällainen Mars-kuvio antaa sinulle hetkellisesti aivan uskomattoman työntövoiman kaikkeen sellaiseen tekemiseen, johon tunnet olevasi todella sitoutunut. Mitään ei voi mennä ratkaisevasti pieleen ja siksi nyt on paras mahdollinen hetki tehdä peruuttamattomia päätöksiä uusille poluille suuntautumisessa puhtaan innostuksen voimalla. Voima palvelee sinua vain silloin kun käytät sitä.

Nyt on kaikki mahdolliset voimat pyydetty apuun. Halla katsoi jopa Keijujen ohjeita minulle. Ne kertoivat minulle tulevasta onnistumisesta, ja että saan ihastuttavia ratkaisuja ongelmiin. Olin siitä tiedosta hyvin tyytyväinen. Palaset alkavat loksahtaa paikalleen. Nyt onkin monta juttua vähän kesken mieltä vaivaamassa. Olen kuitenkin varma, että kaikki ongelmat ratkeavat tuota pikaa. Pitää vain olla vielä hetken ajan kärsivällinen. Ja toimia.

Minulla on arviolta kaksisataa hommaa kesken. Valmiita on kaksi. Mutta ei haittaa. Elämä ei lopu Toripäivään. Päin vastoin, se on vasta alkua. Mutta teen silti kaikkeni, että olen hyvin edustettuna. Ja kaikki apu otetaan vastaan. Ja kehykset. Eli jos sinulla pyöriin siellä nurkissa ylimääräisiä kehyksiä (isoja) niin lahjoitukset saavat suuren arvostuksen. Ja siitä hyvästä itse saat vielä 13 %:n alennuksen, kun ostat Huone 13 tuotteita. Hyvät teot kuuluu palkita. Kannattaa aivan ehdottomasti tulla käymään. Ja jos et keskiviikkona pääse paikalle, niin näyttelyä pääsee katsomaan 15.8. saakka. Katso TÄSTÄ tarkemmat opasteet tapahtumapaikalle. 

Tule kirjoittamaan puumerkkisi vieraskirjaani!

P.S. Sain ihan yllättäen tietää, että se minun ihana Povero Marco aikoo tulla käymään Suomessa. Siis minun luona. Viime tapaamisesta on jo yli kaksi vuotta. Aika mahtavaa. On taas jotain mitä odottaa. (Tässä kun ei mitään odotettavaa ole ollutkaan. Eiku.)
   

Huone 13.

Tilastollisesti ollaan tekemässä huipputulosta. Tätä blogia on luettu viimeisen kuukauden sisällä aivan ennätysmäärä, yli 3000 kertaa. Mahtava juttu! Otan sen luonnollisesti merkkinä kannustuksesta.

Kaverin tuttava oli kerran sanonut, että on kuin lukisi jonkun päiväkirjaa salaa, sen verran henkilökohtaista settiä täältä joskus tulee. Mutta sitten taas toisaalta, kerran yksi junassa tapaamani tyttö sanoi hienosti, että minulla on kirjailijan ominaisuudessa käytössäni värikynä ja sakset. En minä siis ihan kaikkea kerro. Itse asiassa, sensuroin melko paljon. (Kuten sen mitä kirjoitin juuri ennen tätä kappaletta, minkä vuoksi kirjoitin tämän kappaleen selitykseksi.)

Olen nyt tekemässä Huone 13 Facebook sivua. Sitten kun se on valmis, voitte kaikki käydä siitä tykkäämässä. En kyllä tiedä mitä sinne pitäisi laittaa, sivulla ei ole nyt yhtään mitään. Kun saan hienon logon, niin sitten siellä on edes kuva. Mitä Sinä haluaisit siellä olevan? Tarjoan tässä nyt hyvää tyhjää pöytää, jolle voi rakentaa mitä vain. Itse ajattelin, että siellä voisi olla kuvia tuotteista, joita voi tulla ostamaan sitten paikan päälle. Onko siinä ajatusta? Mielipiteitä otetaan vastaan.

Samoin tuon logohaasteen kanssa. Minä ajattelin sen niin, että laitan parhaat ehdotukset näytille ja jokainen voi sitten käydä tykkäämässä omaa suosikkiaan. Ja sitten se joka saa eniten tykkäyksiä voittaa. Minusta se olisi mukavaa.

Olen miettinyt tulevaa näyttelyä aika paljon. En sitä jonka avajaiset on ensi viikolla, vaan sitä toista, jonka suunnittelin jo paljon aikaisemmin. Minulla on mielessä pari näyttelypaikkaa, mutta en ole vielä kummastakaan kysynyt. Mutta olisihan se aika mahtavaa, että saisin tuollaisen tehtyä. No saanhan minä kun teen vain.

Oikolukijani askartelee tyttärelleen sellaisen hienon aakkostaulun kaikesta pikkurojusta. Näin vastaavasta kuvan. Huippuhyvä idea! Minä heti varastin sen. Itse en vastaavaa enää tarvitse, koska osaan jo aakkoset (vaikkei aina uskoisi), mutta päätin tehdä Huone 13 mainoskyltin samalla tekniikalla. Ikkunassa on jo tyhjät lipputangit pitelemässä nyöriä, joka odottaa varsinaista huippuideaa nimikyltin muotoon. Nyt sellainen on syntynyt. Kiitos Elina!

Toimisto alkaa näyttää mukavalta, itse asiassa se on saanut tosi paljon kivaa palautetta. Tulkaa kyläilemään! Meillä on keinu.

Haaste.

Mieletön päivä. Piti kirjoittaa ihan muista aiheista, mutta nyt sitten huomasin, että meni jo heti ensimmäinen lause pieleen. Mieletön viittaa siihen, että ei ole mieltä. Tänään sitä on ollut niin paljon, että se on jo mennyt ihan kiintiöstä yli. Silti myös ylimielinen on ihan tosi väärin sanottu. No, sanotaan sitten vaikka PALJON. Paljon päivä. Mieli on täynnä, pää ja aivot.

Olen väsynyt, mutta innostunut. En sinkoile tai hypetä, mutta sellainen minä olen. Intoilen sisään päin. Haluan ajatella sen niin, että olen kypsynyt. Tiedän mitä teen, joten minun ei tarvitse vauhkota. Tänään on tullut periaatteessa vähän huonoja uutisia. Mutta yhtään ei haittaa, koska minä tiedän mitä haluan ja olen menossa oikeaan suuntaan. Olen onnistunut haalimaan ympärilleni ihmisiä, jotka auttavat eteenpäin juuri oikealla tavalla. Sain esimerkiksi kokea elämäni ensimmäisen valmennuspuhelun tämän uuden edustustyöni vuoksi. Oli todella pelottavaa aluksi, mutta silti niin siistiä! Vartti ennen hoohetkeä istuin melkein jännäkakka housussa, mutta heti kun puhelu alkoi, niin oli rauhallinen ja hyvä olo. Huipputyyppejä ovat nämä kaikki, mutta varsinkin juuri tämä oli minulle oikeanlainen kouluttaja. Vaikka onkin Suomen johtaja. (Olen päässyt hyvään seuraan.)

Jotkut urpot tulivat ikkunani taakse tupakoimaan. Laitoin viestin.

Day 16.

Myöhemmin tein kolme havaintoa.

1) Laitoin näytille jotain aivan hutaistua ja rumaa ja huonosti tehtyä. Vaikka kyseessä ei olekaan taideteos, tämä on hyvin ennenkuulumatonta. Eli koulutus alkaa toimia. Ei tarvitse hioa kaikkea täydelliseksi. Voi olla tyytyväinen siihen mitä on. (Tosin aika varmasti teen tämän vielä uudelleen, ajan kanssa. Paremmin, laadukkaammin, ilman kirjoitusvirheitä.)

2) Minä unohdin iistä pisteen. Ensinnäkin, se on kirjoitusvirhe, joita minä vihaan ja tunnen tarvetta korjata heti. Mutta ihmetyttää, että kyseessä on puuttuva PISTE. Minä rakastan pisteitä ja viljelen niitä kaikkialle. Miten se voi puuttua?! Ja sitten vielä sekin, että tämä kyseinen piste on I KIRJAIMEN PISTE. Haukon täällä jo henkeä.

3) Minua ärsyttää suuresti, että savu menee vinoon. Taas uusi syy tehdä tämäkin homma uudestaan. Ja mitä enemmän asiaa mietin, niin kyllä on muuten ruma tuo käsialakin.

Koska selvästi en ole tarpeeksi lahjakas, laitoin Facebookiin tällaisen viestin:

Hei kaikki luovat ja taitavat elämäni ihmiset! (Ja normaalit kaappitaiteilijat.) Huone 13 tarvitsee upean logon. Toteutustapa on vapaa (mutta esim. isoista patsaista otan sitten vain kuvan käyttöön). Voit ajatella tämän ilonan auttamisena, mutta myös haasteena, koska paras ehdotus voittaa ja silloin voittaja on paras. Paras saa mainetta ja kunniaa, mutta myös upean yllätyspalkinnon! Julistan kilpailun avatuksi! Onnea matkaan! (Mutta ehkä pääasiassa kuitenkin taitoa ja oivalluksia.) Lisätietoja saa kysellä.

Tämä koskee siis kaikkia, ei vain sosiaalisen median ystäviä. Auttakaa. Sitten tähän loppuun vielä yksi väliin jäänyt kuva. Siinä on rivoja runoja tulollaan.

Day 12. 

  

Näyttely.

Yksi vaihe elämässä on nyt saatu päätökseen. Kotikylän festat eivät tänä vuonna olleet aivan viimevuotisen veroiset, sillä tukeva ystäväni Emma oli kipeänä ja näin ollen pois leikistä koko viikon. Tosin migreeni veti minutkin toimettomaksi alkuviikosta. Eilen oli festareiden päätösjuhla, johin myös menin yksin. Tosin vähän vastahakoisesti. Kannatti kyllä sitten kuitenkin mennä, sillä juttelin erittäin mielenkiintoisen kaverin kanssa pitkään. Hänellä oli samansuuntaisia ajatuksia ja kokemuksia muun muassa reikihoidoista, joita itsekin teen. Totesimme, ettei se ollut sattumaa, kun hän käveli juuri minun luokse juttelemaan. (Eli kiitos Emma, kun potkit minut taas liikkeelle!)

Aamulla heräsin puhelimen soittoon, kun työmaalta kyseltiin. Vaikka varasinkin kalenteriini kuudesta yhteen maanantaiaamun aiheella "LEPO!" niin muut eivät sitä tienneet. Joten hyvin vähillä unilla ollaan taas liikenteessä tämäkin päivä. Ajattelin, että voisin ihan hyvin mennä Huoneelle virkkaamaan, sinne kun pitää kuitenkin päätyä iltapäiväksi. Yksi torsokin pitäisi pukea palapeliin. Ja olla luova. Ei vapaapäivää tälläkään viikolla.

Tein viikolle suunnitelmaa poikkeuksellisesti siis maanantaiaamuna. Sunnuntai oli nyt muussa käytössä. Kovasti olisi taas tapaamisia ja menoja. Vielä enemmän asioita hoidettavana ja tehtävänä. Tänään on myös valmennus. Tämä on ehkä juuri se maanantai, jota varten olisi kaivannut enemmän kuin neljä tuntia unta. Ehkä menen Huoneen keinuun päikkäreille. (Kyllä, Huone 13 pitää sisällään puutarhakeinun.)

Muistatko, kun tajusin jotain kamalaa? Menin niin shokkiin, etten saanut sitä kerrottua silloin. Nyt myöhemmin tuon asian kamaluus on laimentunut. (Vähän.) Olin oikeassa, tuo oivaltamani asia aiheutti paljon ahdistusta ja ajatuksia. Siitä seurasi suunnattomia suunnitelmia ja nyt toivon niitä mahdottomia muutoksia. Kaikki alkoi siitä, että minä yksinkertaisesti vain luin mitä tein vuosi sitten. Koko heinäkuun. Voi miten ahdistavaa. Ei siis pelkästään se sohlaaminen, sellainenhan kuuluu elämään. Mutta siellä oli upeita, hienoja ajatuksia ja ideoita, joista mikään ei ole toteutunut! Olin unohtanut.

Puhuin tästä Emman kanssa ja hän vain totesi, että minä tarvitsen tiimin. Tai edes yhden ihmisen, joka pitää huolen siitä, että asiat menevät eteenpäin. Minun pää on täynnä ideoita ja ajatuksia ja haluan toteuttaa ne kaikki. Mutta en ehdi saada edellistä valmiiksi, kun uusi hieno idea jo puskee läpi alitajunnasta. Joten assistentti tulisi todellakin tarpeeseen. Minulla oli sellainen jo hetken, mutta ikävä kyllä yhteistyö loppui terveydellisistä syistä. Se oli todella kurjaa, mutta nyt kävi näin. Olisiko siellä joku yhteistyöhalukas vailla hommaa? Huone 13 kaipaa kipeästi uutta assaria. Ja minä. Rima on kyllä jo aika korkealla, koska Assarin kengät on vaikea täyttää. Mutta sopii tulla yrittämään. (Ja tuo ei ollut sellainen uhkaileva haaste, vaan ihan ystävällinen ja iloinen kutsu.)

Yksi unohdettu idea viime vuodelta oli järjestää näyttely. Olin saanut siihen ystävieni avustuksella hienon nimenkin. Keltainen. Erilainen. Onnellinen. Homma kaatui siihen, kun en osannut käyttää sitä entistä kameraa (joka on muuten edelleen myytävänä eniten tarjoavalle. Nikon D80). Nyt minulla on uusi kamera, sellainen helppo. Voin ihan yhtä hyvin toteuttaa tuon nyt. Parin viikon päästä on Pop Up torilla näyttely muutenkin, joten ehkä tämä oli nyt vain ajan kysymys. Ei unohdeta tätä ajatusta kokonaan.
 

Huurretta ja kaikuja.

Löysin niin ihania lankoja, että meinasi itku päästä. Ostin niitä tietysti heti. Olen lankafriikki. Ja vaikka on jo ties kuinka monta tekelettä kesken, niin aloitin silti uuden huiviltin. Ajattelin, että saan sen tulevaan näyttelyyn (ja myyntiin) mutta taidan pitää sen itse, kun on niin upea. Keksin uudenlaisen tekniikan, jolla saan huiviltistä kevyemmän ja jotenkin värillisesti sujuvamman. Siitä tulee niin ihana, sen näkee jo nyt! Olen kerrankin tyytyväinen omaan tekemiseen. Aika kiva tunne. Sattuneesta syystä annoin sille nimeksi Haikuja. Huiviltti on yleisnimi, tuo on yksikkönimi. Ei kun erisnimi.

Day 13.

Also day 13.

Portsari kysyi eilen, että sinäkö olit se, joka on muuttamassa Iihin? Juu... (?!?) Hän kertoi, että sellaista paikkaa ei enää ole, kuin Yli-Ii. Se on Pohjois-Ii nykyään. Ainakin kaikissa kylteissä, oli nimittäin siitä ohi ajellut aivan vähän aikaa sitten. Kappas. Näin sitä oppii uutta, kun käy yhdellä työyön päätteeksi.

Tein illalla sellaisen ikävän havainnon, että tässä kaupungissa ei ole enää sellaista mukavaa hiljaista paikkaa, jonne voisi mennä oikeasti yhdelle ja rauhoittumaan töiden jälkeen. Valitsin tuttuun tapaan Mällin, tosin remontin jälkeen nimi on muuttunut. (Ei se kyllä koskaan Mälli ole ollutkaan, mutta kuitenkin.) Samaisen remontin jäljiltä tuo kaupungin paras paikka ei enää ole irkkupubi, eikä taatusti paraskaan. Menin tähän uuteen paikkaan, koska siellä tarjoillaan Guinnessia, ja koska siellä ei ollut ihmisiä, joten se oli kaikista kiertämistäni vaihtoehdoista se hiljaisin. Hyvää ei kannattaisi korjata huonoksi. Kirjoitin muistikirjaani ja nautin hetken rauhasta. Suunnittelin sellaistan baaria, joka täältä puuttuu.

Pubini nimi on luonnollisesti Huone 13. Se on hyvin pieni paikka, jossa myydään vain Sandelsia, Guinnesia ja paria muuta olutta, joista minä pidän. Ja chileläistä punaviiniä. Ja ehkä jotain muutakin, mutta kuitenkin. Laatutavaraa. Ja jotain pientä purtavaa. Teema ja taustalla soiva musiikki olisivat yhteensopivia, myös viikonloppuisin. Nurkassa voisi olla pieni tila tasokkaille akustisille esiintyjille. Alkoholijuomien sallittu myyntimäärä on neljä. Sisään tullessa saa kortin, joka aina tilatessa leimataan ja sitten kortti maksetaan lähtiessä komealle, mutta ystävällisyydellä maineensa ansainneelle ovimiehelle. Neljännen jälkeen on mentävä, että seuraava pääse sisään. Asiakaspaikkoja on 13. Tänne tosiaan tullaan pääasiassa sille yhdelle. Rauhoittumaan. Nauttimaan. Ikäraja voisi olla 31. En varmasti sellaista koskaan perusta, mutta tämä nyt oli vain ajatus. Sellainen meiltä puuttuu ja sellainen olisi ihana.
   

Yksi päivä.

Eilen tapahtui niin paljon, että tuntuu kuin siihen olisi mennyt viikko. Aamun tapaaminen pajalla meni puihin, joten siirrettiin se myöhempään ajankohtaan. Löysin siitä vastapäiseltä kirpputorilta kuitenkin palapelin. Aion käyttää sitä taiteentekotarkoituksiin, enkä nyt siis tarkoita sitä paloista koottua kuvaa kehyksissä. Näistä palasista tulee erittäin paljastava asu. (Ei itselle. Minä en paljastele.)

Virkkauskurssin pilotti meni todella hyvin. Se oli ensimmäinen tapaaminen, jossa keskustelimme tavoitteista, kartoitimme osaamista, hankimme välineistöä ja annoin harjoitustehtävän. (Tämä kuulostaa niin prolta, etten melkein itsekään usko. Mutta sanavalinnoilla on merkitystä.) Nyt koekurssilainen harjoittelee ja sitten tapaamme uudestaan. Koska teen tätä työkseni tästä eteenpäin, aion alkaa laskuttamaan toiminnasta. Seuraava asiakas maksaa euron, sitä seuraava kolme, sitten seuraava viisi ja niin edelleen. Katsotaan kuinka pitkälle päästään. Ilmoittautumisia otetaan vastaan.

Aloitin viimein kylän festarit omalta osaltanikin. Ensin katsomalla afrorytmejä, sitten tarkistamalla lippuja muutamassa tapahtumassa. Se oli mukavaa hommaa ja opin liimaamaan rannekkeita ihmisten käsiin. Hommasta tuli huomattavasti helpompaa, kun tajusin, että ventovieraan käteen voi tosiaan koskea. Tämä on varmaan aika selkeää muille, mutta minun mielessä on aina ollut sellainen automaatio, että toiseen ihmiseen ei kosketa, paitsi tarkkaan harkitusti. Että pidetään ne kädet vain omalla puolella. Toisen ihoreviirille luvatta meno on kiellettyä. Tietysti tässä tapauksessa koskettelu oli ihan luvallista, varsinkin kun jokainen ihan suopeasti ojensi kättään minulle. Silti. Kesti hetken päästä jyvälle tästä. Ensimmäistä setää vähän nauratti, mutta hän kyllä kehui minua onnistuneen suorituksen jälkeen.

Nämä festat toi myös mukanaan sen viimevuotisen pojan, jonka kanssa vietin erittäin mukavia hetkiä, mutta joka myös alullepani sen tapahtumasarjan, joka päättyi siihen, että menin tekemään katumusharjoituksia keinuun. (Nyt voit halutessasi virkistää muistia lukemalla heinäkuun sohlailut viime vuodelta. En välttämättä suosittele.) Joka tapauksessa, jälleennäkeminen oli ainakin minun puolelta mieluinen. Tosin keskustelu meni melko häjysti (pohojammaalaane), kun käytiin lounaalla ja tyyppi tokaisi siinä kaikkien kuullen: "No tyttö, nyt muna suuhun!" Siinä oli mehut mennä väärään kurkkuun, vaikka hän tietysti viittasi lautasellani olevaan kananmunaan, jonka olin jättänyt syömättä. No siitä se ajatus kuitenkin taas lähti. Pervo mieleni näki viime yönä unta, että samainen kaveri tuli kertomaan ottaneensa lävistyksen (Prinssi Albert). Mene tässä nyt sitten tekemään töitä tuon kanssa.

Kiritään vähän niitä rästikuvia. Tässä keskiviikko, tiistai ja torstai.

Day 10.

Day 9.

Day 11.

Tämän päivän numero on 13. Näin Huone 13 ihmisenä se on minulle iloinen asia. Tämä on meidän päivä! Tänään voisi tehdä jonkun jekun jollekin ihmiselle. Mutta koska minä en oikein osaa sellaista, niin haastan sinut tekemään jekkuja! Kerro sitten mitä teit ja saitko selkäsaunan. (Näihin ei kyllä ikinä kukaan vastaa, mutta ei se mitään. Jokuhan voi vaikka yllättää äärettömän iloisesti.)

  

Niin, voitettiinko me se sisustuskilpailu?  T i e t e n k i n.

   

Rivot runot.

Vältin ihmeen kaupalla piikille menon eilen. Iltaa kohti olo taas paheni, mutta kiltisti popsin viimeisetkin lääkkeet ja taltutin migreeni lopullisesti. Nämä aamut, kun herää lähes kokonaan kivuttomasti, on jotenkin niin uskomattomia. Aurinko paistaa lämpimämmin. Ilma tuoksuu raikkaammalta. Elämä näyttää ja tuntuu paremmalta. Koti on rakkaampi. Huomaa helposti kaiken sen valtavan ihanan, jota elämässä on. Ja sitä on paljon.

Mutta ei työpöydällä. Illalla tekemäni rivot runot ovat aivan kamalia. Toteutus näyttää surkealta, lapsen tekeleeltä. Kaikki nekin sivut, jotka vielä illalla olivat ihan hyvin onnistuneita, sai tänään sisäiseltä kriitikolta erittäin huonot arvostelut. Roskaa, hirveätä ajantuhlausta! Paria sivua yritin vähän korjata, mutta sisäinen kriitikko sen kuin huutaa. Millä sen saisi hiljaiseksi? Tai vielä parempi, millä sen saisi giljotiiniin?

Opin ihan juuri, että giljotiini sai nimensä ranskalaisen lääkärin Joseph Ignace Guillotinin mukaan. Tuo parka oli ehdottanut, että kaikki kuolemaan tuomitut pitäisi teloittaa samalla tavalla, eli mestaamalla. Ilmeisesti siihen asti kyseinen tappotapa oli ollut vain aateliston etuoikeus. Tosin en saanut selville, että oliko tämä aateliston oikeus tappaa vai kuolla? Historia ei kuulu vahvuuksini, niin kuin ihan pian julkisuuteen tulevasta kirjastani voit lukea. (PLING! Mainos päättyy tähän!) Herra Giljotiini keksi, että tappo pitäisi suorittaa mekaanisesti. Tämä oli 1789 vuoden oivallus. Sinänsä kurjaa, että kaveri itse vastusti kuolemantuomioita, eikä hänellä ollut mitään osaa kyseisen laitteen keksimiseen, mutta silti hänen nimi tarttui tuohon tappokoneeseen. Laitteen on oikeasti keksinyt ranskalainen kirurgi ja fysiologi Antoine Louis. Lääkärit on kyllä omituista sakkia.

Tänään minulla on puuhakas päivä. Ensinnäkin menen tutustumaan Kirsi Neuvosen pajalle. Hän on paikallinen taiteilija, yksi niistä harvoista joka oikeasti elää taiteellaan. TÄSSÄ on hänen sivunsa. Sitten menen pitämään ensimmäistä virkkauskurssia. Päätin juuri, että Huone 13 (eli työpaikkani) järjestää tällaisia. Tänään kurssillani on yksi koehenkilö, joka tosin ei vielä tiedä tulevansa kurssille. Mutta koska lupasin opettaa hänelle virkkaamista ajattelin, että voin nyt testata kuinka käy ja ottaa palautetta. Ja sitten toistan onnistuneen osion. Tälle on jo perustettu Facebook ryhmä Oikea koukku johon voit liittyä TÄSTÄ. Tervetuloa mukaan! 

Illalla menen vielä oman kylän festareille hommiin. Tänä vuonna en valvo järjestystä, vaan tarkistan lippuja. Ihan sama, ruoka on silti hyvää ja tuttuun tapaan se tarjoillaan Figarossa. 

Tajusin juuri jotain kamalaa. Jotain niin järkyttävää, että siitä pitää kirjoittaa ihan kokonainen uusi juttu. Eli menee toiseen päivään. Mutta silti. Tämä asia todennäköisesti aiheuttaa paljon ahdistusta ja ajatuksia. Siitä arvatenkin seuraa suunnattomia suunnitelmia ja mahdottomia muutoksia. Tai ehkä tällä kertaa suunnitelmilla on suunta? Ja muutoksilla mahdollisuus? Se tulisi tarpeen. Huh. Ajatusryöppy.

P. S. Rivot runot on yksi tuote, jota Huone 13 myy. Olen jo nyt saanut kaksi tilausta, tosin kumpikaan ei tilaushetkellä tiennyt mitä on tulossa. Ilmeisesti tuotteella on myyvä nimi. Mutta minua se ei haittaa, pääasia että kauppa käy. Käy sinäkin!

   

Kipuja.

Nyt menee huonosti. Todetaan se heti ihan tähän alkuun. Olen niin kipeä, että menee järki. Oletettavasti viimeaikainen stressi on nyt aiheuttanut mahaani jonkinlaisen ongelman. Sattuu aivan sairaasti, eikä asialle voi mitään. Olen uupunut ja tuntuu kuolemiselta. En pysty tehdä mitään.  Ä r s y t t ä v ä ä.

Kivusta johtuen olen syönyt koko ajan, koska tämä uusi tunne mahassani tuntuu nälältä. Sitä se ei ole, koska syöminen ei auta. Minulla on jo valmiina kolmenlaisia eri päänsärkyjä, joihin olen vuosien mittaan saanut kolmenlaisia eri lääkkeitä. Nyt minulla on myös kolme erilaista mahakipua. Jee! Ja tietysti ne ihmeaineeni ovat loppuneet, joten niistäkään ei ole apua tähän vaivaan nyt. Uusi tilaus on jo tehty, mutta saattaa mennä vielä viikko. Helvetti.

Ja niin kuin yleensä tapana on ollut, kaikki kyllä varmasti tulee yhdellä kertaa. Melko mielenkiintoinen yö. Mikä lie tämän nyt sitten laukaisi, mutta vietin yöni migreenissä. Kun viimein kävin ykäämässä lääkkeet ulos arvelin, että nyt on aika lähteä sairaalaan piikille. Se on minun vihonviimeinen oljenkorsi. Olin jo kyytiä soittamassa, mikä sekin on aika suuri kynnys, kun puhuminen on siinä vaiheessa jo melko vaikeaa. Mutta tukeva ystäväni Emma pelasti jälleen. Hän ei vastannut puhelimeen (koska oli aamuyö), mutta samassa muistin, että olin saanut häneltä kerran jonkin astetta vahvemman migreenilääkkeen, sellaisen nenäsumutteen. Nyt jos koskaan oli hyvä hetki sitä testata. Testasin, tuskailin ja lopulta vajosin tajuttomuuteen. 

Häräsin aamulla ilman sen suurempia kipuja, mutta kaikesta jo kertomastani johtuen hyvin sekavassa tilassa. Mitä tästä opimme? Ei kannata unohtaa tilata niitä ihmeaineita ajoissa. Ne kun pitävät migreeninkin loitolla.

Noni, nyt valitukset on saatu ulos. Voidaan keskittyä muihin aiheisiin. Tosin aiheet on vähissä tänään. Tässä kuitenkin seuraava kuva. Huomaan, että on vähän kirittävää, olen muutaman päivän tuotokset rästissä. Sori, ne ovat kamerassa. Minä skarppaan. Mutta en tänään.

Day 8.

Jotain hyvääkin kuitenkin: Menestysjakso rakkauselämässä, ota ja nauti!

No vihdoin. Kiitos Astrokalenteri.
   

James.

Näin joku aika sitten semituhmaa päiväunta James Hathawaysta. (Nimenomaan hänestä, en siis Laurence Foxista, joka näyttää aivan täsmälleen yhtä hyvältä.) Meillä oli jotain juttua. James kertoi minulle jonkin jutun ihan tutkimusmielessä, koska on ylikonstaapeli. Jostain syystä minä halasin. James laittoin hitaasti kädet ympärilleni. Ja sitten oltiinkin jo sängyssä, hän kumartui ylleni ja tuli viereeni nukkumaan. Aamulla hypin peittoon pukeutuneena ja tunnustin nolona isälleni, että James oli viettänyt yön kanssani. Arvelin, että isän täytyy tietää, he kun ovat työpari. Lewis ei suuttunut, mutta tuhahti ja pyöritti päätän siihen tyyliin, että poika tulee vielä kuulemaan kunniansa.

Huomioitavaa:
1) James Hathaway on hahmo TV-sarjassa.
2) Unessa tuo sarjan nimihahmo Rober Lewis oli isäni.
3) Alitajuntani sensuroi parhaat palat. Miksi?!
4) Himoitsen mielikuvitushahmoa. (Hyvin todellisesti.)

5) Olen jälleen kerran huolissani itsestäni. Nämä James-unet ovat hämmentäviä. (TÄSSÄ edellinen.)

James. 

Tämä on tietysti kaikki omaa syytäni. Tykkään katsella sarjat aina sillä tavalla kaiken kerrallaan. Olen katsonut kaikki jaksot alusta asti. (Tai en vielä kaikkia, muutama on jäljellä.) Joten ei kai ihme, jos kaveri tulee uniini. Ihmetyttää vain, kun en minä yleensä innostu pitkistä, laihoista tai varsinkaan vaaleista pojista. Olen enemmänkin sellaisten kaappimaisten nappisilmien suuntaan. Mutta toisaalta, täydelliset korvat kyllä toimii aina. Ja nämä niin ovat.

Mutta älä hei huoli. En aio kirjoittaa Foxille sähköpostia. Sen verran jopa minä sentään ymmärrän. James ei ole todellinen. James ei ole todellinen. James ei ole todellinen... 

   

Mittari.

Leikitkö koskaan pienenä liimalla? Enkä tarkoita, että olisit käynyt Siwan takana haistelemassa, niin kuin yläasteella pojilla oli tapana, vaan liimailitko koskaan omaa ihoa? Eri Keepperi on kiva repiä irti, kun sen ensin levittää iholle ja antaa kuivua. Näin vanhaksi piti elää ennen kuin tajusin mistä tuo nimi tulee. Olen kyllä kakarasta asti tiennyt erikeepperin, mutta nyt vasta tajusin, että tuo nimi tulee sanoista keeper eli 'pitäjä' - tai kuten google sen kääntää: vartija, hoitaja, maalivahti, eläintenhoitaja, riistanhoitaja, intendentti, hilavahti - ja eri, joka tulee liiman silloisen valmistajan nimestä Erikoisväri. 80-luvulla joku keksi liittää liimaan mukaan Eri Ampparin, jonka takapuolesta lienee tullut tuo nykyinen kaunis keltamustaraidallinen ulkoasu. Että tällaista. Liimailen täällä juuri ihoani.

Minä tarvitsen ehdottomasti sellaisen yleishyödyllisen mittarin. Sellaisen, jolla näkisi heti asioiden todellisen laidan. Kuten vaikka rehellisyyttä. Jos tuo viisari värähtää vasemmalle, niin kannattaa olla hieman epäileväinen kuulemalleen. Se voisi mitata myös muulla tavoin kannattavuutta. Laskisi todennäköisyyksiä ja antaisi vinkkejä mihin suuntaan jatkaa. Tämä mittari osaisi ihan tuntemusteni perusteella kertoa mikä milloinkin on hyväksi minulle, koska itse en osaa. Mennäkö vai jäädä? Syödäkö vai nukkua? Useimmilla on tällainen mittari ihan sisäänupotetuna kehossa, mutta ei minulla. Minun pitää vain arvailla. Koska nälkä menee ohi, jos ei muista syödä. Nukahtelen miten sattuu. Suuntaan joka paikkaan, yleensä yhtäaikaa.

Tässäkin kirjoituksessa on vähän synkkä sävy. Pahoittelen sitä myös tänään. Jo edellisten epäilysteni lisäksi sain todellisen potkun palleaan. Nyt ollaan jo tosi lähellä sitä hetkeä, että pakkaan laukkuni ja ostan menolipun. Koska jos täältä kerran lähtee, niin ei kyllä varmasti kannata tulla takaisin. Suomi tekee siitä todella vaikeaa kaikin mahdollisin keinoin. Ja siihen kun vielä lisätään tämä jokin, minkä kotikaupunkini aiheuttaa... Se saa minut aina levottomaksi. Ei hyvä.

Ja nyt minua jäi vaivaamaan se hilavahti... Mikä on hilavahti?!

Löysin juuri teeman tälle viikolle. Luulen, että tämän ajatuksen avulla pärjään ainakin muutaman päivän. Iloista viikkoa kaikille!

  

Saippua.

Aloitan tänään näillä päivien haasteilla. Lauantaina kuvailin taas kotona. Kämppiksen huone on kuin huvipuisto, siellä on niin paljon kaikenlaista jännittävää. Kuten tämä.

Day 6.

Eilen käytiin sisustamassa toimistoa ja sieltä Huone 13 kätköistä löytyi aarre vuodelta 1929, josta eräs miellyttävä nuorimies huomasin tällaisen mainoksen.

Day 7.

Tämä mainoksen löytänyt nuorimies on muutenkin tällä hetkellä ehkä eniten suosikkihenkilöni, koska arvasi ikäni 11 vuotta pieleen. Siis oikeaan suuntaan. Assari kiteytti aiheen hienosti, minä olen iätön. Sekin alkaa iillä, joten sopii kuvaan. Kyse ei kuulemma ole siitä, että olisin niin lapsellinen (jota kyllä olen) eikä edes siitä, että olisin lapsenmielinen (jota myös olen), mutta minä näytän iättömältä. Melko moni tapaamani ihminen luulee minua ikäisekseen, iästä riippumatta. Ainakin useimmat minua nuoremmat. Ehkä minä onsaan mennä sen toisen tasolle, tosin se ei välttämättä liity ikään millään tavoin. Ehkä minä vain olen säilynyt hyvin. (Uskon todellakin siihen, että elämäntavat vaikuttavat myös ulkonäköön. Eikös alkoholi ole säilöntäaine?)

Illalla tämä meidän talous täyttyi kammottavasta hajusta. Yritin epätoivoisesti tuulettaa, kunnes tajusin, että se lannoitteen aromi tulikin ulkoa. Taas käänne, johon en ollut alkuunkaan varautunut. Onneksi minulla on Ranskasta ostettu hajuste, jota raivoisasti suihkin huoneeni täyteen. Italiassa sen jo opin; minkä tahansa hajun saa piiloon toisella voimakkaammalla hajulla. Onneksi olin yksin kotona, koska se voimakkaampi haju oli todella voimakas.

Minulla on vähän ollut stressiä tässä viime aikoina. Ei mitenkään hälyyttävästi, mutta sen verran kuitenkin, että se alkaa jo vaikuttaa uniin. Siinä on minun hyvinvointimittari. Ne minun ihmeaineet loppuivat ja huomaan heti, että se vaikuttaa. Hermoilen enemmän ja mahakin alkoi taas kenkkuilla, käytin niitä vasta niin vähän aikaa. Toivotaan, että uusi tilaus tulee nopeasti, niin saan taas lisää energiaa ja jaksan pakertaa. Nyt kun on sellainen vaihe, että on vähän pakko pakertaa. Täytyy koittaa vastapainoksi saada jotain rentouttavaa puuhaa. Olen sentään oppinut sen verran, että merkkaan jo kalenteriini vapaapäivän. Se on ilonan aikaa. Puhelin menee kiinni, enkä tee mitään. Käytännössä olen senkin ajan kyllä tehnyt töitä, mutta se on tähän asti ollut niin mukavaa, että se ei ole haitannut. Huomaan nyt, että pitää silti levätäkin. Tänään viimeinen tapaaminen loppuu kuuden jälkeen, joten sen jälkeen aion keskittyä rentoutumiseen.

P.S. Eilen todellakin sain anteliaan tarjouksen, josta peloistani huolimatta en aio kieltäytyä. Sen verran hyvin tuo Astrokalenteri on tiennyt aikaisemminkin, että siihen pitää jo vähän ainakin luottaa.
 

Jupinoita.

Astrokalenteri teki taas päivän odottamisesta mielenkiintoista:

Elämä tietää tarkalleen mitä juuri sinä tarvitset ja tänään se tarjoaa sinulle mahdollisuutta sukeltaa syvemmälle henkisen kasvusi maailmaan. Vain intohimon avulla pääset tekemään totta unelmistasi. Ota vastaan tämän päivän antelias tarjous ja riko pyhät rutiinisi.

En tiedä mitä sieltä nyt sitten on tulossa, mutta olen huomannut, että rikkomalla rutiineja kyllä saa aika mahtavia uusia kokemuksia. Itse asiassa minun elämässä ei juuri taida olla rutiineja. Haluaisin niitä kyllä enemmän, mutta jotenkin asiat vain menevät niin, ettei sellaisia ehdi muodostua. Minulla on minun vihreä aamumuki ja siitä juon kahvia joka aamu, sitten kirjoitan blogin tai aamusivut. Siinäpä ne on, minun rutiinit. Perjantaina opin uuden asian, josta voisi tulle kolmas rutiini. Joka ilta nukkumaan mennessä pitää kirjoittaa vastaus näihin: 

1) Kolme asiaa, joissa onnistuin tänään.

2) Yksi asia jota kehitän.

3) Kolme asiaa, joista olen kiitollinen.

Uskoisin, että näillä ohjeilla on henkinen kasvu huipussaan.

Yksi rutiini on kyllä myös nämä typerät kuvat joita otan joka päivä. Tässä tulee perjantain kuva, joka onkin kahdessa osassa. (Kämppis huomasi, että meidän biojäteastiassa on hämmentävä, lähes alaston nainen, ja lisäsi naisen riemua kaatamalla hänen päälleen vanhaksi mennyttä suklaakastiketta. Emme huomanneet muutosta.)

Day 5. 

Also day 5.

Minä huomaan vähän rikkovani näitä itselleni asettamia sääntöjä. En minä ota yhtä kuvaa joka päivä. Otan niitä tosi monta. Nyt jo on sellainen pelko perseessä, että meneeköhän nämä nyt varmasti oikeassa järjestyksessä. Menee tai ei - mitä sitten? Tämän haasteen tarkoitus oli saada minut tekemään säännöllisesti jotain mistä pidän. Itse olin pässi ja valitsin sellaista, jota tekisin melkein joka päivä muutenkin. Mutta siitä ei saa tulla stressin aiheuttaja, muuten koko leikki on pilalla. Miksi asioista pitää aina tehdä niin vakavia? Itse asiassa tämä on yksi syy siihen, että julkaisen kamalan huonoja, yli- tai alivalottuneita kuvia. Koska ne ovat epätäydellisiä. Ehkä tämän haasteen todellinen merkitys tulee esiin juuri tuollaisissa jutuissa. Ei ole pakko tehdä täydellistä, kunhan tekee. Joka päivä.

Huomenna meillä on valmennuksessa sparraus, joka keskittyy hinnoitteluun. Se on minulle ehkä sellainen eniten haastavin juttu, koska en ole koskaan osannut hinnoitella omia töitäni. Miten laitat hinnan jollekin sellaiselle, johon olet omin käsin kaatanut tunteita ja muistoja ja kokemuksia? Miten sellainen hinnoitellaan? Kuukausipalkalla on siinä mielessä kiva pakertaa, että aina saa saman määrän rahaa samana päivänä. Sitä ei tarvitse miettiä. Mutta sitten jos ryhtyy yrittäjäksi, niin pitää ensi osata hinnoitella tosi paljon kaikenlaista muuta, ennen kuin voi saada sen haluamansa kuukausipalkan, jonka itselleen maksaa. Kaikki pitää tehdä itse, tosin olen siihen kyllä jo tottunut. Päässäni asuva kelpuutettavan rima on niin sairaan korkealla, että tuskin itsekään sinne asti yletän ja minä sentään tiedän mitä päässäni vaaditaan. 

Tänään tässä jutussa on jostain syystä tosi itsekriittinen sävy. Pahoittelen. Siinä yksi asia, mistä pitäisi oppia pois. Tämä taitaa tänä iltana mennä vastaukseksi tuohon kakkoskohtaan. Päätän raporttini Einsteinin sanoihin:

I am thankful to all those who said no. Because of them I did it myself.

 

Sähköposti.

Tällä kertaa muistin ihan hyvissä ajoin ja päivänvalossa kuvahaasteen. Tämänhetkinen niin sanottu työpaikkani Huone 13 on aivan tässä vieressä. Tervetuloa tutustumaan!

Day 4.

Minä olen miettinyt kotipaikkaa aika paljon. Muistatko, kun joku aika sitten löysin sen fantastisen paikan nimeltä Ii? No, minä tietysti sitten laitoin postia kunnanjohtajalle ja kunnan toimistoon ja jollekin kulttuuri-ihmiselle ja sitten sellaiselle yrittäjyyttä edistävälle kaverille. Tällä tavalla minä heille kirjoitin:

Hyvä sähköpostini vastaanottaja!

Olen ilona, keskisuomalainen kirjoittaja, taiteilija ja tuleva yritäjä. Olen kovasti kiintynyt i-kirjaimeen, sillä se on ollut alkusysäys koko kirjailijanuralleni. Olen palannut Suomeen ja haluaisin löytää kodin. Kiinnostuin Iin kunnasta, ihan tästä ilmeisestä syystä.

Mitä kaikkea kunta tarjoaa minunlaiselle keski-ikää lähestyvälle lapsettomalle naishenkilölle? Työni puolesta tarvitsen vain hyvän netin. Itse asiassa se on tarpeellinen osa myös sosiaalista elämääni, jota muutoin ei juuri ole.

Olen käynyt kerran Oulussa ja siellä haisi todella pahalle, eihän teidän alueella ole samaa ongelmaa? Minulla on erittäin tarkka nenä ja luin netistä, että Oulu on siinä ihan lähellä.

Olisin kiinnostunut näin aluksi vuokraamaan edullisen asunnon, mutta kalliskin käy mikäli minulle löytyy jonkinlainen työpaikka ja lisäansioita, ennen varsinaista menestystä omalla alalla. Aion tulla hyvin varakkaaksi, mutta se vie vielä muutaman vuoden.

Olen erittäin kiitollinen vastauksestanne ja vastaan mielelläni myös mahdollisiin kysymyksiin.

Ystävällisin terveisin
ilona.

Joku voisi pitää vähän pimeänä, mutta ei Leila. Vaikka on heinäkuu ja varmasti kaikki viralliset tahot mieluiten kesälomalla, niin Leila silti vastasi minulle aivan välittömästi. Sain monta hienoa ja hyödyllistä linkkiä liittyen Iihin muuttoon. Sain vakuuden siitä, että internet menee myös Iihin eikä siellä varmasti haise pahalle. Nämä olivat ne minulle tärkeimmät pointit. Upea ihminen!

Sitten seuraavana päivänä myös Ilkka vastasi. Hän on se yrittäjyyskaveri ja myös hän lähetti jos vaikka minkälaisia linkkejä ja vinkkejä yrityksen aloittamiseen. Se koko sähköposti alkoi niin ponnekkaasti, ettei voi muuta kuin olla innoissaan. "Tervetuloa Iihin! Täällä ei Oulu haise ja muutenkin on mukavaa." Se on helppo uskoa. Minä olen nyt ihan innoissani tästä. Olen aika varma, että tuleva kotini löytyy juuri tuosta paikkakunnasta. Minulla on suuret suunnitelmat ja tämä vasta oppimani paikallinen sanonta jotenkin vakuutti minut, että olen suuntaamassa oikeaan paikkaan: Isottelee ku iiläinen. Kyllä vain.

   

Mietintöjä.

"Is there anything more frightening than showing up (really showing up) in the place where you are unknown and alone?"

Näin upeasti alkoi Seth Godinin blogi eilen. Tuo lause kiteytti juuri sen mikä minulle on kamalinta ikinä. Tämän kanssa on taisteltu tässä lähiaikoinakin. Valmennuksessa pitää osata esittää ja esitellä omat juttunsa. Yleensä ääneen. En tykkää, en halua. Se on kamalaa. Eikä se ole ollenkaan minua. Elämä on jo ihan tarpeeksi haastavaa ilman tuollaisia höykytyksiä. Nyt olen miettinyt muutaman päivän ajan, että voin ihan hyvin olla yrittäjä, vaikka en yhtään hötkyilisi ja olisi ultrasosiaalinen. Minä voin silti olla oma itseni ja tehdä sitä mitä rakastan. Ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. (Lue koko kirjoitus TÄSTÄ.)

Myös eilen se kuvan ottaminen jäi. Matkalla sen kyllä muistin, mutta satoi vettä niin pirusti, kun tulin toimistolta, että juoksin suosiolla sisälle. Ja onhan täällä meidän kotonakin kuvattavaa. Kuten eteinen. Kas tässä.

Day 3.

Se on jännä miten ihmiset ovat niin erilaisia. Ajattelevat eri tavalla ja ovat silti aina niin varmoja siitä, että ovat oikeassa. Esimerkiksi se Salaisuus. Sellainen ajattelu on minulle nyt jo aika arkista. Minä uskon täysin vetovoiman lakiin. Minulle se alkaa olla jo yhtä varmaa, kuin vaikka Maan vetovoima. Yhä kaikki tiputtamani asiat tippuvat alaspäin. Koskaan mikään ei ole yllättänyt minua sinkoamalla sivusuuntaan ja jäämällä ilmaan. Olen siis hyvin vakuuttunut myös siitä, että Maan vetovoima on todellinen, niin kuin fysiikan lait ovat. Minulla ei ole syytä epäillä sitä. Sama on vetovoiman lain kanssa. Minulla ei ole enää syytä epäillä sitä. Liian monta kertaa asiat ovat menneet sen mukaan. Toki vielä opettelen tuon voiman käyttöä, mutta jokainen päivä antaa mahdollisuuden uskoa lisää. Ja kun sen ymmärsin, elämä on ollut ihmeitä täynnä.

Nämä pari viikkoa ovat olleet aika uuvuttavia. Olen tehnyt hommia ihan aamusta iltaan ja välillä unohtanut nukkua yöllä. Ja kun sain tämän nerokkaan idean herätä kuudelta, niin sekin kieltämättä tuo omat haasteensa jaksamiseen. Tänään menen ajoissa nukkumaan.
 

Nönnönnöö.

Hirmu hyvin toimii nämä haasteet. Unohdin sen kuvan jo sitten toisena päivänä. Mutta toisaalta, minä en sanonut, että sen pitää olla hyvä tai hieno tai mihinkään tiettyyn liittyvä kuva. Oli vain puhe ottaa kuva. Tässä pieni pala hienoa uutta Vastatuuli-ilmoitustauluani myöhään eilen illalla.

Day 2.

Sen lisäksi unohdin mennä nukkumaan ajoissa, joten se kuudelta herääminen tuntui tänään vähän rankemmalta. Mutta täällä ollaan. Kuuntelin äänikirjaa (Dale Carnegie, How to stop worrying and start living), vaikka kuunteleminen ei olekaan se mun juttu. Ajatukset harhailevat. Vaikea keskittyä ja sitten huomaan, että oho! En kyllä muista mitä siinä on sanottu viimeisen puolen tunnin aikana. Minä opin näkemällä ja tuntemalla. Mutta tällainen juttu herätti sen verran, että kuuntelin pätkän kokonaan. Kyse on siis siitä miten selviää stressiensä kanssa. Ei muuta kuin kynä käteen ja vastaamaan näihin kysymyksiin:

1) Mistä olet huolissasi juuri nyt?
2) Mitä voit tehdä asialle?
3) Nämä asiat aion tehdä:
4) Milloin aloitat?

Kolmas ei ole kylläkään kysymys, mutta siihen pitää vastata silti. Siitä se sitten alkaa, stressin selättäminen. Toinenkin hyvä vinkki sieltä löytyi. Mieti näitä, kun tulee ongelma projektissa. Tämä on enemmän sinne työelämään, mutta toki toimii muutenkin.

1) Mikä se todellinen ongelma on?
2) Mikä ongelman aiheuttaa?
3) Mitä kaikkia ratkaisuvaihtoehtoja on?
4) Mikä on paras ratkaisu?

Yksinkertaista.

Omat projektit menivät taas eilen aika isosti eteenpäin. Asiat alkavat selventyä. Ja siitä johtuen nyt sitten tuli se seuraava vaihe, kun usko loppuu. Sain itseni lähes vakuuttumaan, että ei tästä tule yhtään mitään. Minä epäonnistun aivan täysin, nolaan itseni ja kaikki on pilalla koko ainiaaksi. Minun täytyy muuttaa jonnekin heinäkattoiseen savimajaan keskellä Ugandaa, että kehtaan ylipäätään herärä aamulla. Uskon silti, että tämä on vain vaihe, joka kuuluu jokaiseen suureen juttuun. Ja että se menee ohi. Ja että pitää ihan oikeasti mennä aikaisemmin nukkumaan, jos herää kuudelta joka aamu kuukauden.

   

Iloja.

Herätys onnistui suunnitellusti kellon avustuksella. Muistin unesta pienen jämän, mutta se oli tosi ahdistavaa, koko uni oli sellainen painajaisensuuntainen. Ainoa asia jonka muistan selvästi oli se, että sain postikortin nuorelta pojalta, jota olin tapaillut. Siinä oli ensin kauniita ajatuksia, mutta koska olin hänet juuri jättänyt, niin sitten reunaan oli lisätty eri kynällä teksti "Näytät rupsahtaneelta." Ihana herätä aamulla siihen, että repeää nauramaan ääneen omalle unelle. Koko sen kamalan unen pahimmalta tuntuva asia oli tuo lause. Selvästi ikäkriisiä pukkaa. Pinnallisuus kunniaan!

Tässä toisen haasteen eilinen otos:

Day 1.

Tunnustus: En kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen, koska minun piti lähteä vähän aikaisemmin pois tuosta tilanteesta. Ajattelin, että kysyn sitten seuraavan kerran. Kotona tajusin, että en voi kysyä seuraavan kerran, ellei hän tule vastaan tuo sama hattu päässä, koska en katsonut naamaa. En tiedä kuka kyseessä on. Joten ehkä kuvankin saa julkistaa, koska häntä ei tästä ainakaan kovin helposti tunnista. Jos tunnistat itsesi, niin laittaisitko vaikka viestiä, että voin kysyä luvan.

Eilen oli kyllä taas niin mystinen päivä. Tapaamisia toisen perään ja kaikenlaisia mullistuksia. Jos kerron lyhyesti, niin en onnistu. Mutta poimitaan nyt sellaisia pääpointteja, joista johtuen minä tulin hyvin iloiseksi.

Tapaaminen taittajan kanssa
Sain tosi paljon vinkkejä ja vähän järkeä tähän touhuun. Kokonaiskuva alkaa hahmottua. Tästä seurasi vielä uudenlainen markkinointisuunnitelma. Tai seuraa, en minä sitä vielä ole tehnyt. Mutta teen, koska nyt tiedän miten se menee. Minä olen selvästi valinnut oikean ihmisen tähän hommaan.

Tapaaminen ystävän kanssa
Yksi niistä ihmisistä, joita on aina ihana nähdä, mutta se tapahtuu harmittavan harvoin. Puhuttiin pääasiassa näistä työjutuista, mutta se nyt vain sattuu olemaan tosi mieluinen aihe tällä hetkellä.

Festarit, osa 1
Olen tänäkin vuonna vapaaehtoisena kylämme omilla kesäfestareilla. Eilen oli ensimmäinen palaveri aiheesta. Tapasin vanhoja kavereita ja tietysti tukevan Emma ystävän, joka minut alunperinkin tähän hommaan mukaan houkutteli. Taas yksi lisäsyy pitää Emmasta. Olen niin kiitollinen tuollaisista ihmisistä.

Festarit osa 2
Ihme on tapahtunut. Olen vuosia yrittänyt mennä Naamat festareille. (Voit tutustua tapahtumaan TÄMÄN linkin kautta.) En ole mennyt, koska en ikinä saa sinne lippua, ne myydään loppuun aina niin heti. Mutta nyt! Uskomattomien kohtalonohjauksien myötä minä sain lipun vielä näin jälkijunassa. (Lipun toimittanut ystäväni kyllä kuittaisi asian sattumana.) Ja kaiken lisäksi juuri tuo viikonloppu on kalenterissa vapaa! Tai oli, nyt ei tietenkään ole enää. Ja koska minun supisuomalaisessa listassa yksi tehtävistä oli käydä festareilla, pääsen toteuttamaan tuon teon vielä ihan niillä ehkä maailman parhailla festareilla. Voi tätä riemua!

Vastaus
Sain erityisen miellyttävän sähköpostin vieraalta ihmiseltä, joka kylläkin liittyy vahvasti siihen mitä olen nyt tekemässä. Olen juoninut ja se alkaa tuottaa tulosta. Kerron tästä kaikesta enemmän myöhemmin. Ja selkeämmin. Mutta pelkkänä hymynä olen täällä.

Joskus vain asiat menevät putkeen. Siis sellaisen upeaan putkeen, josta pulppuaa vain mahtavia asioita ja ihmisiä ja tapahtumia, ei mihinkään viemäriin. Olen niin onnellinen, että lopulta uskalsin valita sen tien, jota olen aina halunnut kulkea.