Naamat.

Supisuomalaisia tekoja, osa 2: Mene festareille. 

Sen tein. Minulla oli tässä sellainen ajatus, että kerran elämässä pitää käydä kokemassa oikeat festarit oikeana asiakkaana. Sain hankittua lipun joku aika sitten Keski-Suomen ylpeyteen, eli Naamat-festareille. Päätin, että nyt minä teen sen, ihan oikeasti.

Torstaina ostin teltan ja alustan. Olin siis varustautunut. Tavallaan. Pakkasin mukaan kirjoja, virkkauksia ja maton, jonka sain kämppikseltä lainaan. Niin, ja tonkan viiniä. Arvelin, että yhden yön kyllä kestän missä vain. Olin väärässä.

Ihan tähän melkein alkuun haluan huomauttaa, että nuo festarit oli aivan huikealla paikalla, jossa oli supersiistiä. Siis ei likaista. Henkilökunta toimi moitteettomasti ja asiakkaidenkin puolelta olin varautunut paljon pahempaa. Paljon iloisia ihmisiä, paljon naurua. Nämä ovat selvästi hyvät kemut.

Mutta, kun ottaa huomioon, että a) en tykkää olla humalassa b) en tykkää humalaisista c) en tykkää livemusiikista d) en tykkää ihmismassoista, niin olen onnellinen, että ylipäätään selvisin hengissä. Kyllä minä ihan oikeasti jo itseni tunnen. Festarit ei vain ole se mun juttu. 

Yritin nukkua teltassa. Meinasin kuolla kylmyyteen. Oikeasti tärisin, vaikka se kotikylän festoilta tuttu järkkäri tuli makaamaan päälle. Kiskoin lisää vaatetta niskaan ja nauroin kuin mielen köyhä. Kyllähän se toki vähän lämmittää, kun sata kiloa makaa päällä. Mutta kun kaveri meni nukkumaan, palelu palasi. (Tämä kaikki oli siis ihan kaverillista toimintaa.) Halusin uskoa, että kestän sen kylmän vaikka väkisin. Olin niin itsepäisesti päättänyt pysyä siellä yön yli. Mutta. Naapuriteltan ihmiset tulivat kotiin. Ja yksi niistä alkoi soittaa nokkahuilua. Ihan oikeasti. Sieltä tuli Jumalan kämmenellä ja muut hittibiisit. Nokkahuilulla! Oli niin lähellä, etten tunkenut sitä kepukkaa sen tytön sinne minne ei aurinko paista edes päivällä. Mutta sen sijaan päätin, että nyt riitti. Minä menen kotiin. Ja sitten pakkasin laukun. Se ainoa yöbussi oli hajonnut, joten siellä sopivasti minua vielä odottamassa. Se saatiin kyllä käyntiin sitten lopulta.

Kotiin lähtö todellakin kannatti. Sain nukkua omassa sängyssä. Lämpimässä. Sain aamukahvin omasta vihreästä mukista. Ja ennen kaikkea tapasin elämäni ensimmäisen islantilaisen miehen. Hän toimi matkaoppaana tuossa kyseisessa autossa. Tavallaan. Kuvaili kaikkia hienoja nähtävyyksiä matkan varrella. (Puita ja huoltoasemia.) Loppumatkasta islanniksi. Seuraavana yönä tuo samainen kaveri tuli perässäni siihen yöbussiin. Kysyin, että aikooko hän laulaa tänäkin yönä. Ei aikonut, mutta tuli viereeni istumaan. Juteltiin koko matka. Islanti alkaa i:llä ja se on melko varmasti seuraava kohteeni. Tämä ei ollut sattumaa.

Näin kolme paljasta persettä ja yhden kikkelin. Ja yksi poika yritti iskeä, mutta koska en osaa niitä tilanteita, niin ilmeisesti taas poistin pojan pallit jo ihan siinä kättelyssä vain olemalla oma itseni. (Olen kuulemma hyvä siinä.) Poika sanoi kuitenkin huikeimman iskurepliikin ikinä: "No, jos haluat tunkea kielesi nieluuni, niin en vastusta." (Ja tämä oli sen jälkeen, kun olin jo kysynyt, että yritätkö sinä siis iskeä minua ja nauranut siihen päälle.) Lauantaiyönä sain vielä telttani, sen alustan ja kämppiksen maton myytyä eräälle yöpaikattomalle. Joten kaikki voitti.

Tässä vielä muutama muisto matkalta. 

Pojat toivat mukanaan yökerhon.

Jonkunlaiset kaksoset.

Tein pojan partaan letin.

Musiikkia.

   

Kiitos ihanalle Fotolle Naamoista ja tästä todella upeasta kokemuksesta! Kannatti, ihan ehdottomasti.