Jupinoita.

Astrokalenteri teki taas päivän odottamisesta mielenkiintoista:

Elämä tietää tarkalleen mitä juuri sinä tarvitset ja tänään se tarjoaa sinulle mahdollisuutta sukeltaa syvemmälle henkisen kasvusi maailmaan. Vain intohimon avulla pääset tekemään totta unelmistasi. Ota vastaan tämän päivän antelias tarjous ja riko pyhät rutiinisi.

En tiedä mitä sieltä nyt sitten on tulossa, mutta olen huomannut, että rikkomalla rutiineja kyllä saa aika mahtavia uusia kokemuksia. Itse asiassa minun elämässä ei juuri taida olla rutiineja. Haluaisin niitä kyllä enemmän, mutta jotenkin asiat vain menevät niin, ettei sellaisia ehdi muodostua. Minulla on minun vihreä aamumuki ja siitä juon kahvia joka aamu, sitten kirjoitan blogin tai aamusivut. Siinäpä ne on, minun rutiinit. Perjantaina opin uuden asian, josta voisi tulle kolmas rutiini. Joka ilta nukkumaan mennessä pitää kirjoittaa vastaus näihin: 

1) Kolme asiaa, joissa onnistuin tänään.

2) Yksi asia jota kehitän.

3) Kolme asiaa, joista olen kiitollinen.

Uskoisin, että näillä ohjeilla on henkinen kasvu huipussaan.

Yksi rutiini on kyllä myös nämä typerät kuvat joita otan joka päivä. Tässä tulee perjantain kuva, joka onkin kahdessa osassa. (Kämppis huomasi, että meidän biojäteastiassa on hämmentävä, lähes alaston nainen, ja lisäsi naisen riemua kaatamalla hänen päälleen vanhaksi mennyttä suklaakastiketta. Emme huomanneet muutosta.)

Day 5. 

Also day 5.

Minä huomaan vähän rikkovani näitä itselleni asettamia sääntöjä. En minä ota yhtä kuvaa joka päivä. Otan niitä tosi monta. Nyt jo on sellainen pelko perseessä, että meneeköhän nämä nyt varmasti oikeassa järjestyksessä. Menee tai ei - mitä sitten? Tämän haasteen tarkoitus oli saada minut tekemään säännöllisesti jotain mistä pidän. Itse olin pässi ja valitsin sellaista, jota tekisin melkein joka päivä muutenkin. Mutta siitä ei saa tulla stressin aiheuttaja, muuten koko leikki on pilalla. Miksi asioista pitää aina tehdä niin vakavia? Itse asiassa tämä on yksi syy siihen, että julkaisen kamalan huonoja, yli- tai alivalottuneita kuvia. Koska ne ovat epätäydellisiä. Ehkä tämän haasteen todellinen merkitys tulee esiin juuri tuollaisissa jutuissa. Ei ole pakko tehdä täydellistä, kunhan tekee. Joka päivä.

Huomenna meillä on valmennuksessa sparraus, joka keskittyy hinnoitteluun. Se on minulle ehkä sellainen eniten haastavin juttu, koska en ole koskaan osannut hinnoitella omia töitäni. Miten laitat hinnan jollekin sellaiselle, johon olet omin käsin kaatanut tunteita ja muistoja ja kokemuksia? Miten sellainen hinnoitellaan? Kuukausipalkalla on siinä mielessä kiva pakertaa, että aina saa saman määrän rahaa samana päivänä. Sitä ei tarvitse miettiä. Mutta sitten jos ryhtyy yrittäjäksi, niin pitää ensi osata hinnoitella tosi paljon kaikenlaista muuta, ennen kuin voi saada sen haluamansa kuukausipalkan, jonka itselleen maksaa. Kaikki pitää tehdä itse, tosin olen siihen kyllä jo tottunut. Päässäni asuva kelpuutettavan rima on niin sairaan korkealla, että tuskin itsekään sinne asti yletän ja minä sentään tiedän mitä päässäni vaaditaan. 

Tänään tässä jutussa on jostain syystä tosi itsekriittinen sävy. Pahoittelen. Siinä yksi asia, mistä pitäisi oppia pois. Tämä taitaa tänä iltana mennä vastaukseksi tuohon kakkoskohtaan. Päätän raporttini Einsteinin sanoihin:

I am thankful to all those who said no. Because of them I did it myself.