Uhoa.

Eilinen ilta meni kokolailla just niin kuin ei pitänyt. Jos jossain vaiheessa olikin sellainen tunne, että ehkä ei kannata mennä mihinkään tänään, niin jätin sen täysin huomiotta. (Virhe.) Minkäänlaiset universumin varoitusmerkit eivät tulleet perille. Taisi olla jo lähtiessä sellainen vähän huono fiilis, joten vedin kiukkukännit. (Virhe.) Pukeuduin jopa ihan tyttöjen vaatteisiin. (Virhe.) Arvelin, että varmasti jotain mukavaa siitä seuraisi. Ei seurannut. Päinvastoin. Synkkä pilvi seurasi matkassani kyllä ihan loppuun saakka. Eräs portsari yritti piristää minua sanoen:

"Ajattele positiivisesti, tästä ei ole kuin yksi suunta."

Sain selville myös sen, että supersuloinen Suosikkikuskini on naimisissa. Se tosin ei selvinnyt vieläkään, että miksi naimisissa oleva mies käy baarissa ilman sormusta. (Vai käykö? Entä jos muistan väärin? Ja Työlaurakin muistaa väärin?) Mutta kukin tietysti toimii tyylillään, minä en tuomitse. Korkeintaan ihan vähän kiroilen mielessäni.

Illan saldo: Kaksi uutta tuttavuutta. Yksi poistettu tuttavuus. Unettomuutta. Mustelmia epämääräisissä paikoissa. Henkisiä kolhuja. Kaaostunut koti. Ehdottoman vakuuttunut olo siitä, että voin ihan hyvin taas koteloitua talveksi, enkä menetä yhtään mitään. Nähdään sitte keväällä.

Uusi alku.

Arvaa hei hämmennyinkö, kun avasin Facebookin ja huomasin mainoksen omasta blogistani? Siis eräs lukijani suositteli minua. Ensin iski paniikki, mutta sitten huomasin, että kyseessä oli nuo ohjeet taksin soittamiseen. Joten kaiken kaikkiaan tämä olikin pelkästään positiivinen yllätys. Mitä useampi ihminen sen lukee, sitä parempi. Uskon vahvasti, että ne ohjeet ovat ihan yleispätevät kaupungista riippumatta. Eli kyllä sitä saa ihan ehdottomasti suositella! Ohjeita noudattavat ihmiset helpottaa työtäni. En uskaltanut mennä sitä linkkiä kommentoimaan, mutta joskun luet tätä niin: Kiitos! 

Makasin aamulla lattialla, pää kaapissa. Tuli aivan järkyttävä ikävä Italiaan. Siis maahan, ei niinkään italiaanoni kainaloon. Toimintaani on ihan järkevä selitys - maalasin kaapin sisäkattoa ja se oli helpompaa tuossa asennossa. Harmikseni muistin pitää suuni kiinni. Italiassa ollessani en muistanut. Maalasin talon sisäkattoa ja totesin maalin maistuvan pahalle. Ei siihen paljon tarvitse, että ajatukset vievät mukanaan ja olen taas siellä, auringossa ja rakkaudessa ja ihanassa elämässä. Saisipa vielä mukaan tuon aurinko-rakkaus-ihanuus-osuuden tähän päivään, eikä vain sitä ikävöivää osuutta. Siihen ei oikeastaan auta yhtään, että vieläkin vähintään kerran viikossa meseikkunaan hyppää "Ciao kulta!" ja muita pehmentäviä sanoja muistuttamaan maailman parhaasta kesäromanssista.

Muutama päivä sitten sain Munapastamieheltä ehkä parhaan elämänohjeen pitkään aikaan. Kysyin neuvoa toisenlaiseen juttuun - ihan hypoteettisesti - mutta kaveri näki lävitseni ja tuskastui typeryyteeni.

"Tee itsellesi, mitä haluat muiden tekevän itsellesi."

Tilanteesta johtuen luulin ensin sen olevan vi***ilua, sillä tyyppi ei juuri sanojaan säästele ilmoittaessaan mielipiteensä. Mutta sitten mietin asiaa eri yhteydessä ja se alkoikin tuntua aika viisaalta. Jos joku ystävistäni roikkuisi etäsuhteessa varatun miehen kanssa, en ehkä tuomitsisi, mutta ottaisin kyllä takista kiinni ja ravistaisin järkeä päähän. Jos ystäväni tapailisi miestä, joka kohtelee huonosti ja on välinpitämätön, kehottaisin vahvasti lähtemään siitä niin sanotusta suhteesta viimeistään eilen. Jos ystäväni antaisi aina kaiken huonon kohtelun anteeksi perustellen sen sanoilla "ei se sitä oikeasti tarkoittanut" niin... En edes tiedä mitä tekisin, kun ottaisi tuo ystäväni tyhmyys niin paljon päähän.

Tee itsellesi, mitä haluat muiden tekevän itsellesi. Voisin nyt vaikka ensimmäisenä kasvattaa selkärangan. Sitten voisin tehdä vuositarkastuksen tuttavapiiriini ja poistaa taas ne ihmiset, joista ei ole kuin haittaa, jotta minulla olisi enemmän aikaa ja energiaa niille, jotka sen ansaitsevat. Voisin puhdistaa tilaa uudelle. Ja opetella arvostamaan sitä ihmettä, mikä minä itse olen. Uusi alku.

  

Unenpuutteesta johtuvaa ajatusten hallitsemattomuutta.

Menin eilen ajoissa nukkumaan, että jaksan sitten herätä aamuvuoroon. Pitää jotenkin erityisen paljon satsata noihin aikaisiin aamuihin, kun se herääminen voi joskus olla vähän hunajaa. (Siis siinä tahmeassa merkityksessä, ei siinä ihanassa.) Reippaus palkittiin eritavalla. Heräsin klo 3. Eli ihan väärään aikaan. Uni ei tullut, pyörin lakanoissa. Mietin mitä kaikkea sitä viikossa on tapahtunut ja sitten annoin periksi. Kahvinkeittoon klo 4, mars!

Töissä ei ole hyvä olla liian vähillä unilla, eikä liian... liialla valvomisella. Vastasin aamulla puhelimeen neljä kertaa "***** hyvää iltaa!" (Neljä!!) Ensimmäinen asiakas oli hetken hiljaa, kunnes korjasin sanani muotoon huomenta. Äänestä kuului helpotus, hän oli sittenkin menossa ihan oikeaan aikaan töihin. Päivän oppina voisin kertoa, että enemmän unta on parempi, kuin vähemmän unta. Aion tänään siis nukkua varalle, sillä huomenna olisi taas menoa ja meininkiä. 

Omituinen olo. Kaikki juorut olivat levinneet työympäristössä kulovalkean lailla. Meillä on sellainen ohjelma, millä voi laittaa viestejä firman kuskeille. Ja siksi luulin, että sillä voi laittaa viestejä firman kuskeille. Ja sitten vielä tein niin. Minusta se oli loistava idea, sillä kuskin pitää vastata siihen kyllä/ei. Jompikumpi on siis pakollinen. Minusta se olisi hyvä ohjelma mihin tahansa parisuhteeseen monestakin syystä. 

a) Nainen oppii esittämään selkeitä kysymyksiä.

b) Miehen on pakko vastata.

c) Naiselle ei jää mitään epäselvyyksiä. (Kuten "Mitähän se tuolla nyt sitte tarkoitti...?" Kyllä tarkoittaa kyllää ja ei tarkoittaa eitä.)

Ilmeisesti kukaan ei ollut tätä oivaltanut minua ennen. Ohjelmaa ei ole käytetty omiin sosiaalisiin juttuihin. No, voin vain luvata, että en tee niin enää. (En tietenkään lupaa, mutta se on se ainoa asia, mitä voin nyt luvata.) 

Olisi tosi hienoa, jos olisin rohkea. Sellainen, joka vain tarttuisi härkää sarvista. Voisin laittaa viestejä tyyliin: Oletko naimisissa? Haluatko puhelinnumeroni? Lähdetkö kanssani Madagascarille katsomaan Baobab puita? Mutta minä en ole sellainen. Olen se tyyppi, joka änkyttää ja saa paniikkipakokauhuahdistusta jo pelkästä ajatuksesta, että saisin ehkä mahdollisuuden tutustua Suosikkikuskiini. Työkaveriani Pumpulia lainatakseni: "Ilona, sinä olet toivoton."

Viisi asiaa, joita toivoton minä haluaa nyt:

Pyjama.

Leffa.

Lämmin aikuinen mies.

Leffan katsomista pyjamassa lämpimän aikuisen miehen kainalossa.

Se oli vasta neljä. Selvästikään en osaa laskea.
   

Tarkoitus.

Jos kaikella on tarkoitus, ja jos kaikesta rimpuilustani huolimatta minä ohjaudun sinne minne pitkääkin, niin olen vihdoin alkanut ymmärtää sen, miksi päädyin tässä iässä ja elämänvaiheessa töihin Taksikeskukselle. Minä, joka olen elämäni aikana itse tilannut taksin kaksi kertaa - ensin intialaiselle miehelle joka oli saamassa sydänkohtausta tai lämpöhalvausta, ja toisen kerran humaltuneelle miehelle kävelykadulla, koska hän pyysi. Mutta siellä sitä nyt ollaan, ehkä mukavimmassa työpaikassani ikinä.

Mietin, että mikä tähän voisi olla tarkoitus. Mentorini sanoi, että nyt opin kuuntelemaan. On muuten äyttömän hyvä huomio. Ilman kuuntelutaitoa tuosta työstä ei tulee hevon ***. Aluksi työ oli kyllä vaikeaa. Ei saanut selvää, kaikki oli uutta, ahdisti. Nyt työ on vähemmän vaikeaa, kun tietää jo paljon, osaa jo enemmän ja on oppinut kuuntelemaan. Vaikka en saa selvää, saatan silti tietää, mitä siellä langan toisessa päässä mongerretaan, ja miten minun pitää toimia.

Ehkä minun piti vain tavata ne ihmiset. Käsittämätön sakki, mutta niin mukavia yksilöitä! Tuollaista työporukka saa kyllä hakemalla hakea, eikä silti löydä. Ilman työpaikkaani en olisi koskaan tavannut suosikkikuskiani, tai ehkä korkeintaa sen yhden kerran. Se keskustelu ei olisi kuitenkaan koskaan saanut niin herkullista käännettä ilman yhteistä alaa. Uusia ihania kavereita. Uusia kokemuksia.

Parasta tässä silti on se sellainen ryhmään kuulumisen tunne, mitä en ole kokenut todella pitkään aikaan. Se on se juttu, mitä tiedostamatta kaipasin elämääni. Yksin elävänä yksilönä on upea, että on osana jotain suurempaa. Minulla on nyt oma taksiperhe. Aika mahtavaa.
  

Näin tilaat taksin.

Helppoja ohjeita taksin tilaajille, varsinkin viikonloppuiltaisin.

Tiedä mihin soitat. Taksinumeroita on monta, valitse niistä oikea. Kelakyydit soitetaan Kelataksinumeroon, koulukyydit soitetaan koulukyytinumeroon, Helsingissä soitetaan Helsingin taksin numeroon, Uuraisilla soitetaan Uuraisten taksin numeroon ja sitä yksinkertaista rataa.

Tiedä missä olet. Joka kolmas viikonloppuillan puhelu alkaa kysymyksellä "Hei missä me ollaan?!" Me Keskuksella emme sitä tiedä. Sinun tulisi se tietää, mielellään siis ennen kuin soitat.

Tiedä mitä haluat. Puhu rauhallisesti ja artikuloi selkeästi. Jos se ei onnistu esimerkiksi liiallisesta humalasta johtuen, pyydä vaikka kaveria soittamaan. Jos haluat tilataksin tai jotain muita erikoisuuksia, mainitse asiasta. Naiskuljettajaa ei voi tilata vain omaksi iloksi. Eikä mieskuljettajaa. Eikä mersua.

Jos ympärilläsi on suunnaton mekkala, etkä kuule mitään mitä luurin toisessa päässä puhutaan (kuten yökerhoissa ja baareissa yleensä on), mene soittamaan rauhallisempaan paikkaan, esimerkiksi ulos. Nykyaikana on kännyköitä, ne eivät ole paikkaan sidottuja.

Tiedä mihin haluat auton. Väri ja Tapetti ei ole osoite. Se, että olet siellä risteyksessä tai kivikasan luona, ei ole osoite. "Kyllä ne kuskit tietää" ei ole osoite. Soitoista päätellen meidän kuskit tietävät siis aivan kaiken. Voihan se tietysti olla niinkin, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Me Keskuksessa emme välttämättä tiedä, että missä se keltainen tönö Pihtiputtaan perähikiällä on. Ja jos Keskuksesta tilaat autoa, kyydin saaminen riippuu siitä, mitä me Keskuksella tiedämme. Ja me tiedämme miten katuosoite kirjoitetaan ohjelmaan.

Emme laita taksia kävelykadulle, sillä kävelykadulla ei saa ajaa autoilla. Ei myöskään takseilla, sillä ne ovat autoja. Ainoastaan invataksin voi tilata myös keskustaan, mutta silloin pitäisi olla jonkinlainen invataksiin oikeuttava vamma. Tässä tapauksessa aivovamma ei ole riittävä syy taksin saamiseen.

Kun tilaat taksin paikkaan X, pysy siinä. Ei nopeuta ollenkaan, että lähdet hortoilemaan autoa vastaan. Todennäköisesti auto ajaa ohitsesi, kääntyy siellä missä et enää ole ja ajaa pois.

Kuuntele mitä sinulle sanotaan. Jos vapaita autoja ei ole, niitä ei vain ole. Jos haluamme lisätietoja, anna niitä. Meitä ei kiinnosta yksityisasiasi, kysymme esimerkiksi määränpäätäsi ainoastaan nopeuttaaksemme kyydin saamista. Tilaus ei lähde eteenpäin, ellemme saa tarvittuja tietoja. Ei vaikka kiroat ja lyöt luurin korvaan. Ja se tarkoittaa, että sinä et saa autoa.

Tilataksiin mahtuu kahdeksan henkilöä. Jos teitä on yhdeksän, yksi tilataksi ei riitä. Se ei riitä siinäkään tapauksessa, että muutat määrän kahdeksaan siinä puhelun aikana. Se yhdeksäs kaveri jää ilman kyytiä ihan oikeasti.

Me emme arvioi kuinka kauan taksin tuleminen kestää. Se on mahdotonta. Saat lähimmän vapaan auton ja se tulee niin nopeasti kuin mahdollista. Näin se ohjelma toimii, tekniikka on juuri niin ihmeellistä. Ja kun sanomme sinulle, että me emme arvioi aikaa, me emme arvioi aikaa. Ei vaikka rankutat sitä kuusi kertaa.

Jos joudut jonottamaan puhelua, Keskuksessa on ruuhkaa. Ruuhkaa ei helpota vinkuminen siitä miten kauan jouduit jonottamaan. Kerro asiasi heti, meitä ei kiinnosta sataako ulkona. Ja kun lupaamme auton, se tarkoittaa että tilaus on tehty, voit sulkea puhelimen. Me emme edelleenkään arvioi kauanko auton tulo kestää.

Jos tilaat taksia ruuhka-aikaan ja olet myöhässä, niin onpas ikävää. Lähde ensi kerralla ajoissa.

Jos ruuhkaa ei ole, auto on paikalla nopeasti. Ole sinäkin, autot nimittäin ei varsinkaan viikonloppuöisin juuri odottele, oletettavasti nimenomaan siitä syystä, ettei sitä ruuhkaa syntyisi.

Mene taksitolpalle. Ne ovat siellä sinua varten. Autot ajavat luoksesi tolpille ilman erillistä tilaamista. Jos tolpalla on autojen sijasta jono, mene siihen perään. Autot tulevat luoksesi, kun maltat odottaa hetken.

Kiljuminen ei auta. Kiroilu ei auta. Kahdeksan kertaa samasta asiasta soittaminen ei auta. Edellä mainitut ohjeet auttavat.

Ja sitten ei muuta kuin turvallista matkaa!
   

Nukkupäivä.

Työyöviikonloppu on nyt takana. Vietin sen erittäin hyvässä seurassa, perjantaina mm. ihanan (karvaisen) Fabion kanssa. Rakkaus syttyi välittömästi. Poju on milloin tahansa tervetullut luokseni hoitoon ja paijaukseen. Sain myös selvitettyä sen edellisiltana tapaamani hymykuoppaisen ja ihanakorvaisen kuskin nimen. Stalkkailin koko illan missä se pallero liikkui. (Pallerolla viittaan nyt koneella näkyvään autoon, tämä mies on oikein solakka.) Suosikkikuskini siviilisääty ei selvinnyt vielä lauantainakaan, mutta sen sijaan sain häneltä kyydin kotiin. Minulla taitaa olla jonkin sortin korvafetissi.

Perjantaina asiakkaat olivat mukavia ja työ sujui kuin tanssi, varsinkin kun Keskuksella on aina joku, joka laulaa. Se ei välttämättä ole kaunista, mutta hauskaa kyllä. Lauantaiyö oli toisenlainen. Se on varmaan se kakkoskännäysilta, kun ottaa koville. Ei tarvitse odottaa satumaista iltaa, jos juhlan tarkoitus alunperinkin on vain poistaa krapula. Viime yön jälkeen olen vakuuttunut, että Hankasalmen ja Äänekosken vedenjakelussa on tullut jotain ongelmia. Jokin aivoihin syöpyvä virus on iskenyt juomaveteen vuosia sitten ja siellä se nyt periytyy sukupolvelta toiselle. Se nakertaa aivoista juuri niitä osia, mitä tarvitaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja ihan vain elämässä pärjäämiseen. Ja esimerkiksi taksin tilaamiseen. Niinpä ajattelin auttaa noita poloisia ja mietin ohjeita taksin käyttäjille. Ohjeet nopeuttavat taksin tilaamista kyllä myös muilla paikkakunnilla.

Tänään on nukkumispäivä. Aion olla tekemättä mitään muuta. 

Jotain ihanaa on tähän loppuun vielä laitettava. Päivän lainaus tukevan ystäväni suusta. (Näppiksestä.) 

"Otetaan tavoite, että saadaan sut tajuamaan kuinka lahjakas oot. Sun luovuus yllättää mut aina uudelleen ja uudelleen."

Jos tästä ei tule hyvä fiilis, niin sitten ei mistään. Kiitos, Emma! 

Pervoja, taksikuskeja.

Eilinen sai sanattomaksi. Olin kyllä äänessä jatkuvasti, mutta tällä hetkellä tilanteiden kuvaaminen tuottaa vaikeuksia. Okei, aloitan siitä Suomen suloisimmasta portsarista ja hänen oudosta kaverista, jolta sain kummallisen vihjailevan kutsun johonkin omituiseen pervoon elokuvailtaan. Lupasin mennä paikalle, jos saan jonkun tukevan/tukea antavan kaverin mukaan, sillä yksin en olisi kehdannut paikalle mennä. Kyselin töissä ihmisiltä "Oletko sinä piilopervo?" mutta kukaan ei myöntänyt. Päätin vaihtaa taktiikkaa ja pyysin työkaveria mukaan johonkin outoon, mutta ilmaiseen elokuvailtaan. Se toimi, tai sitten Työlaura oli vain helposti ylipuhuttavissa.

Meinattiin kyllä kääntyä jo heti ulko-ovella takaisin, sillä mainoskylttiä koristi beiget mummorintaliivit. Uskaltauduimme lopulta sisälle ravintolaan. Tarjolla oli suomalaisia lyhytelokuvia. Seuralaiseni toivoi, että varsinkin tämän viimeisen filmin tekijät hakeutuisivat hoitoon. Työlaura kun on sellainen huolestuva tyyppi. Minä katsoin kauhunsekaisin tuntein, kun jättiläismäinen irstas tappaja-bunny heilui melansa kanssa raiskaamassa ihmisiä. (Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa, että toinen niistä eniten pelkäämistäni asioista on pupu.) Olin aivan varma, että näen tuosta tappajapupusta painajaisia. Työlaura sen sijaan tuijotti vain baaritiskiä, sillä mihinkään muualle ei voinut katsoa tuntematta ällötystä. Tietysti siellä tiskin takana olevalla hyllylläkin sojotti iso dildo, mutta Työlaura ei sitä onneksi heti huomannut. Lopulta naamioituneet sekopääninjat hyökkäsivät ja runkkasivat nesteitä meidän päälle. Tuumasimme, että ehkäpä tämä paikka on nyt nähty. (Toivon todella, että se neste oli vain vettä.) Tilanne oli erittäin absurdi.

Ilta ei siihen loppunut. Kävimme pikaisesti Katseessa, jossa jotenkin päädyin kirjoittamaan drinkkimainoksiin hintoja. Sitten siirryimme Mälliin, tuttuun ja turvalliseen ympäristöön. Yhdessä pöydässä istui kaksi miestä, joiden seuraan sitten lopulta liityttiin Työlauran estelyistä huolimatta. Sellaista ei kuulemma Suomessa tehdä. Tein silti. Kävi ilmi, että me oltiin samalla alalla - kaikista kaupungin miehistä minä löysin kaksi oman firman kuskia. Aivan käsittämätöntä. Siitä huolimatta ilta oli hirmu hauska. Oli kiva saada kasvot yhdelle äänelle langan toisessa päässä. (Vieläpä hyvännäköiset kasvot, oli hymykuopat ja ihanat korvat, oijoi!) Päästiin illan päätteeksi autokyydillä kotiin, että mikäs sen mukavampaa! Näinkin voi siis käydä.

    

Loppuviikko.

Voi mitä kaikkea sitä onkaan taas tapahtunut! Työpäivä on ollut aamusta iltaan ja/tai illasta aamuun melkoista haipakkaa, eli olen ollut eritysin puhkipoikkiväsynyt sitten kotona. Kaksi unetonta yötä ei varsinaisesti asiaa auttanut. Elämä on joskus sellaista. Mutta mukaan mahtuu monta ihanaa asiaa. Kuten...

Minulla on uusi hieno pussukka. Tätä en tehnyt itse, vaan töissä tilattii niitä porukalla. Aion nyt mainostaa tätä Heidiä, joka näitä upeita pussukoita loihtii. Omani on pinkki geishameikkipussi. En juurikaan meikkaa, saati kuljeta meikkejä mukanani, mutta nyt kun minulla on noin hieno pussukka, niin se oli tietysti pakko täyttää meikeillä, joita nyt siis kuljetan mukana jopa töissä. (En edelleenkään meikkaa, mutta olisi tosi hölmöä kantaa tyhjää pussia laukussa.)

Tällä viikolla oli myös Salaseuran tapaaminen, syksyn ihan ensimmäiseen. Hain matkalla meidän pussukat postista, ajoin fillarin keskustaan parkkiin ja lukitsin pyörän. Kun taas nostin katseeni, Suomen suloisin portsari seisoi edessäni kädet ojossa ja tuli halaamaan minua. Voi voi VOI miten ihanaa! Tämä on juuri sellainen ihana nuori poika, jonka varmasti jokainen tahtoisi kotiin paijattavaksi. Arvatenkin tuo pelasti päiväni, missä ei kyllä muutenkaan ollut mitään vikaa. Salaseuralaisia oli myös mukava nähdä kesätauon jälkeen. Näin Lauran uuden vauvan. Se entinen on jo kävelevä pikkumies.

Eilen tapasin yhden tukevista ystävistäni, Emman. En ymmärrä miksi tavataan niin harvoin, kun se on aina niin mukavaa. (Hyvää kannattaa odottaa?) Kuulumisten vaihteluiden lisäksi saan aina jättiboostin itseluottamusta, koska Emma on minun töiden fani ja on tilannut korvikset ja kännykkäkotelon ja seinämaalauksen. Suunnittelin vaikka minkälaista kuvia ja virityksiä, mutta ikinä en mitään niistä kelpuuttanut. Omat idea tuntuivat taas tyhmiltä. Sitten Emma tuli ja tykkäsi kaikesta (varsinkin seinämaalauksen suunnitelmasta) niin paljon että meinasi tulla itku. Ja sitten tuli hyvä mieli, koska juuri tuollaista palautetta minä tarvitsen, että jaksan tehdä asioita.

Laitan tähän loppuun vielä kuvan kellarista. Jotenkin sopii tähän vallitsevaan fiilikseen, kun kaikki vaan on niin ihqdaa!

Jostain syystä nämä asiat näyttävät paremmilta täällä

paikan päällä. Tule vaikka katsomaan.

Koti. Keittiö. Maustehylly.

Olen kirjoittanut kellaristani aika paljon. On ehkä vähän vaikea hahmottaa mistä oikeasti on kysymys, joten ajattelin laittaa tänne kuvia. Paljastan asuntoni pala palalta. En tiedä kuinka järkevää se oikeasti on, mutta hei - ei kai sitä ole järkeä monessa muussakaan jutussa ja silti niin tapahtuu. Mitä mieltä olet?

Kotini on ajaton.

Keittiö. 

Olen aina haaveillut värikkäästä puuhastelupajasta. Nyt viimein tajusin, että minullahan on jo sellainen! Puuhapajani nimi on keittiö. Siinä on ovi (tavallaan) ja ikkuna (tavallaan) ja isosti työtilaa ja paljon kaikenlaista materiaalia. Ja jouluvalot. Kaiken tämän kruunaa värikäs matto. Aivan mahtavaa! Minulla on kyllä olemassa työpöytäkin, mutta jostain syystä kaikki taide tuntuu syntyvän keittiössä. Ehkä se johtuu tilan luolamaisuudesta. Koko koti on luolamainen, mutta tuo keittiöpaja on tuolla ihan perällä, viimeisessä synkässä nurkassa, joka ei ole synkkä ollenkaan. Siellä on hirmu kotoisaa ja lämmin. Ja jääkaappi. (Vaikka en juuri kokkaa, niin toisinaan kuitenkin syön.) Keittiössäni on myös tavoiteseinä. Ja purnukoita. Se on miellyttävä paikka. Istun siellä usein pöydällä tai lattialla juomassa teetä ja tuumailemassa, että mitähän sitä sitten tekisin. Tuo keittiöpaikka inspiroi minua. Viimeisin päähänpisto, jonka siellä pöydällä istuessa sain, oli virkata helmiverho keittiön oviaukkoon. Se valmistui eilen ja on... No, jos ei hieno niin ainakin persoonallinen.

Maustehylly.

Mummon seinällä oli erikoinen maustehylly. Olen mieluillut sitä koko elämäni ajan. Se sellainen 'perintöä odotellessa' -kiilto silmissä sitä tuijotin ja mietin että jonain päivänä tuo hylly on minun. Nyt on se jonain päivä. Maustehylly on seinälläni. 

(Tähän sellainen telling pause.) 

Hylly on ihan tyhmä. Ja kun sanon tyhmä, tarkoitan tyhjä. Tai molempia. Jotenkin kaikkina näinä vuosina olin kokonaan unohtanut sen tosiasian, että en minä laita ruokaa. En kokkaile, en leivo. Ei minulla ole mausteita. Arvaa miten typerältä näyttää maustehylly ilman mausteita? Kävin kaupassakin tuijottamassa maustepurkkeja. En tiedä edes miten puoliakaan niistä tulisi käyttää, saati miltä ne suussa maistuvat. Voiko maustepurkkeja ostaa vain hyllyn takia? Laitoin hyllylle vanhan lehmänkellon ja jonkinlaisen pannunalusen koristeeksi, mutta on se silti surkea näky. Suolaa, pippuria ja chiliä. Liian monta tyhjää lokeroa. Mutta opinpahan tästäkin taas jotain. Tiesin jo ennestään, että jos oikein kovasti haluaa jotain, niin sen kyllä saa. Vaan sen lisäksi, että tietää mitä haluaa, kannattaa myös tietää miksi haluaa. Jos ei löydy hyvää selitystä, kannattaa miettiä haluamista uudestaan. (Esim. "minulla ei ole paikkaa kaikille mausteilleni" olisi ollut hyvä syy haluta mummon maustehylly. Toisaalta, ehkä kymmenvuotiaana ei osaa miettiä asioita ihan niin pitkälle.)

Elämä, mikä ihana tekosyy.

Nukuin koko sunnuntain. Oli pari yövuoroa alla, joten unetti. Näin painajaista uudesta kattilasta ja sitten Joona lohdutti minua jossain suunnattomassa surussa. Jäi epäselväksi mikä mieltä painoi. Tuskin kattilan kohtalo kuitenkaan.

Siivoilin keittiötä ja pohdin elämää. Minä varmaankin siivoan ja järjestelen paikkoja aina juuri siksi, että voi samalla pohtia juttuja. Voisi kuvitella, että täällä olisi aina aivan kauhea kaaos, koska siivoan jatkuvasti, mutta ei se pidä paikkaansa, kuin ehkä kerran kuussa. Kun käsillä on jotain kivaa tekemistä, niin ajattelu sujuu paremmin, olen just sitä tyyppiä. Siivous tapahtuu käsillä ja on sellaista automaattista touhua. Samoin kuin virkkaus. Molemmat on ajanvietettä, mikä auttaa päätä toimimaan paremmin.

Joka tapauksessa, mietin tätä elämääni taas. Kun jotenkin kaikki on niin ihanaa. Ihminen, jolle maailman eniten toivoin nättiä vauvaa, sai nätin vauvan. Ihmiset, joille maailman eniten toivoin rakkautta, saivat toisensa. (Tai ainakin saavat tässä lähiaikoina.) Ihminen, jolle maailman eniten toivoin elämää, sai ihanan nuoren mulattityttöystävän. Sinänsä vähän hassua, että elämäni upeimmat tapahtumat viimeisen kahden kuukauden aikana ovat tapahtuneet joillekin muille, kuin minulle itselle. Olen sivuosassa omassa elämässäni! Se saattaisi huolestuttaa normaalisti, mutta ei nyt. Minä osaan nykyään iloita toisten puolesta, ihan aidon vilpittömästi. (Mulatista olen kyllä myös vähän kateellinen.)

Viikko sitten tapasin kivan pojan. Toivoin treffejä, sain flunssan. Eli ei mennyt niin kuin suunnittelin. Mutta elämänkokemusta, sitä siitä tuli! Niinpä jatkan maailman ihanimman poikaystävän etsintöjä. Tilasin sellaisen Urhevasta (www.urheva.com), mutta heillä on pitkä toimitusaika. Lupaavat tyyliä ja laatua, joten olen toiveikas odotusajasta huolimatta. Olen aika tarkka siitä mitä haluan, joten sekin varmasti hidastaa toimitusta. Se maailman ihanin poikaystävä ei missään nimessä polta, hän on minua nuorempi ja pidempi (eikä saa olla mikään naru), rehellinen ja kiltti (ja vähän tuhmakin), fiksu ja aito. Jenkkifutisharrastuksesta saa lisäpisteitä. Ja hörökorvista. Ai niin joo, tyypin pitää olla myös vapaa!

Löytyi taas hyviä ohjeita elämään:
"Karta ihmisiä, jotka imevät sinusta energiaa ja nakertavat itseluottamustasi. Tiedät kyllä, keitä he ovat. Hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, jotka näkevät parhaat puolesi ja muistuttavat sinua niistä. Pessimistit, ruikuttajat ja arvostelijat vievät sinusta mehut. Pysy kaukana varsinkin työpaikan valituskuoroista. Jos tiedossasi on selkeitä epäkohtia, sinun pitää tuoda ne esiin, mutta ota tavaksesi valittaa vasta sitten, kun olette yhdessä sopineet, että yritätte ratkaista ongelmat. Itseensä luottavilla ihmisillä on tunne, että asiat ovat heidän hallinnassaan ja he pystyvät muuttamaan niitä."

(R.Kanter)

Marrasmuu.

Aika lailla tarkalleen kaksi vuotta sitten päätin koteloitua ja pitää matalaa profiilia muutaman kuukauden. Saada paljon aikaan, valmistua, ja viettää keväällä upeat perhosjuhlat onnennumeroni mukaan 13. päivä, koska kevään tullen minusta kuoriutuisi upea perhonen. Tein sitä varten ihan oman kalenterin seinälle. Käsittämättömän oikeassa olin. Kaikki meni juuri niin kuin päätin. "Sattumalta" se 13. toukokuuta oli yleinen vapaapäivä ja Kukan nimipäivä. Vietimme ystävieni kanssa läksiäis- ja valmistumisjuhliani perhosteemalla. Se oli mahtavaa, todella upeita saavutuksia.

Paljon on tapahtunut sen jälkeen. Kutakuinkin kaikki, mitä oikeasti päätin tehdä, on onnistunut. Välillä en ole uskonut itseeni, mutta muut ovat, ja ehkä juuri siksi asiat menivät niin kuin pitikin. Olen varma, että tuohon menestykseen vaikutti myös tuo seinälle tekemäni hieno kalenteri. Niinpä päätin tehdä uuden sellaisen. Uusi kalenteri seinälle! Uusi aikataulu, uudet perhosjuhlat! Aivan mahtavaa! Tulostin kuukausien ruudukot ja nimet, leikkelin ja askartelin.

Okei, olin laskenut vähän väärin... Yksi ruudukko puuttui. No ei se mitään, ei kesäkuuta välttämättä tarvitse. Toukokuuhun se edellinenkin aikataulu loppui. Tämä oli aivan selvä merkki! Kun kaikki osat oli leikattu, asettelin ne paperille. Ja repesin aivan totaalisesti nauramaan. Marrasmuu. Lukihäiräni oli taas ottanut ylivallan. Loin aivan uudenlaisen kuukauden. Tai eihän se kuukausi olekaan, vaan kausi aivan jotain muuta! Nauratti kovasti. Nyt en tietystikään voi enää olla ottamatta sitä mukaan aikatauluuni. Olisi liian pilkunviilaavaa ja niuhoa tulostaa uudestaan marraskuu. Vaikka olenkin kirjaimellisesti neuroottinen.

Ajattelin, että minulla on nyt mahdollisuus luoda jotain uutta. Luon marrasmuun! Se olkoon kuukausi, kun teen asiat muulla tavalla. Tutustun muutamiin uusiin ihmisiin. Katson sen oudon muumioleffan ja kuolaan ihanaa miestä. Hankin itselleni muusan. Teen perunamuusia. Käyn treffeillä muusikon kanssa. Pukeudun muukalaislegioonatakkiini. Tai muumihahmoksi. Olen itsepäinen kuin muuli ja ahkera kuin muurahainen. Juon kuin muurari ja sitten teen muutoksen elämässäni. Muutan jonnekin muualle. (No ei kai sentään!) Ehkä raotan suojamuuriani, ja päästän toisen ihmisen lähelleni. 

Se olisikin jotain.

Mitä sinä teet marrasmuussa?

7777.

Silmänilo! Ihana seiskarivi. Ja minä oikeasti näin sen! Elämän pieniä iloja, jotka tuovat suuria onnentunteita.

Pussasin väärää poikaa ja sain kammottavan flunssan. Luulen kuitenkin, että tämä vallitseva flunssatila tuli juuri nyt, koska niin oli taas tarkoitettu. Olin huomaamattani aika stressaantunut, töistä ja kodista ja muista jutuista. Sitä kyllä miettii asioita, kun on pakko viettää aikaa sängyssä maaten. (Ja kiittää sitä tosiasiaa, että läppärin saa sänkyyn mukaan. Sosiaalinen elämäni ei ole katkennut aivan kokonaan.) Kun innostun jostain niin minä tohotan aika paljon, joten ainoa tapa pysäyttää meno näyttää olevan sairastuminen.

Eilen luonani vieraili herra sinisissä haalareissa. Hän sahasi seinääni jättimäisen kolon. Seinän takaa löytyi salaluola. Luulin, että tuollaisia juttuja on vain elokuvissa, mutta ei - minun kotona on sellainen. Ja nyt kotonani on myös ammottava reikä seinässä. Haalariherra tulee kyllä korjaamaan sen ehkä ensi viikolla. Oli hieman epäilyttävää nukkua salaluolan vieressä. Olin illalla lähes varma, että yöllä jotain tarttuu kiinni varpaaseen. Joku reiästä työntyvä letku tai käsi. Mutta aamulla olin ihan kunnossa, joten ehkä luolani on tyhjä. Aion kyllä piilottaa sinne pullopostia ja aarteita seuraavaa remonttimiestä varten, ennen kuin saan uuden seinän.

Haalariherra kävi tutkimassa seinää myös keittiön puolelta.

"Olet sitte säilönyt nukkeja."
Tuijotin sanattomana. En yksinkertaisesti keksinyt mitään vastausta. Lopulta änkytin jotain sekavaa ja vetosin flunssaan. (No joo joo... Siellä hyllyllä on iso lasipurkki täynnä Barbien raajoja, päitä ja torsoja.)

Rooman reissun päivämäärä on nyt viimein päätetty. Se on kahestoista toista kakstuhattakakstoista. Sori kun oon näiden numeroiden kanssa tällainen, mutta kaiken merkittävän kuuluu näyttää hyvältä. Ja tuo päivämäärä jopa kuulostaa hyvältä. Kuka lähtee mukaan? Siitä tulee kivaa!

Nyt pitää siis kirjoittaa vimmatusti, että saan kirjan valmiiksi ennen tuota matkaa. Mietin että pitäisikö tuo Rooman reissu lisätä siihen mukaan, mutta sitten se ei olisi sama matka. Voisin toki huijata ja väittää, että sinä vuonna Italiaan tuli talvi kesken kesän. Jotenkin tuntuu, että se veisi uskottavuutta kaikelta muulta jo valmiiksi uskomattomalta tapahtuneelta. Mitä mieltä sinä olet? Voiko Italian matkasta kirjoittaa kirjan mainitsematta Roomaa?

Kirjoitus on muutenkin jäänyt liian pitkäksi aikaa. Työ vei minulta mehut, vaikka antaakin hedelmiä joka tiistai. Tunnen, että kohta saan sen kirjoitusvimman takaisin. On mennyt tarpeeksi aikaa. Venetsia ei enää itketä. Syksyn ankeudessa on varmasti ihan mukava muistaa niitä hellepäiviä. Tällä tauolla ja vitkastelulla on varmasti ollut joku tärkeä merkitys kirjan kannalta. (Ja jälleen kerran lainaan suosikkielokuvaani, joka on jo vaikuttanut hyvin moneen käänteeseen elämässäni, koska tämä pätkä sopii täydellisesti tähän tilanteeseen.)

- Actually, if you knew Frances better, you'd know these brownies are a sign of avoidance.

- Thanks.
- You're welcome.
- How's the novel going?
- Not so well. But the procrastination, of course, is coming along fabulously. Then soon it will breed abject self-loathing, and then I'll just become a writing machine.
- It's her process.

Kyllä se siitä. Mukavaa päivää ihanat ihmiset!

P.S. Laskurin mukaan olen kirjoittanut 333 blogitekstiä.

Mietteitä menneestä ja tulevasta.

Tapasin eilen sattumalta entistä luokkakaveriani, ala-asteelta. Hän oli parhaita ystäviäni silloin lapsena, mutta jotenkin yhteydenpito on jäänyt. Minä muutin ja sitten tuli elämät, kovin toisistaan poikkeavat.

Olin menossa lääkäriin, joten näytin ja kuulostin hirmu pahalta. Kädessäni oli banaani, minkä olin juuri hakenut aamupalaksi, koska kotona kaapit olivat tyhjiä ja maha kurisi. (Puolustuksena sanottakoon, että kipeänä on jäänyt shoppailu vähemmälle.) Ystäväni puolestaan näytti hoikalta, pirteltä ja nuorelta, kuten aina. Sylissä hänellä oli vauva, sarjassa toinen. Ensimmäinen oli jossain taaperoaktiviteetissa. Vaihdettiin kuulumiset. Talo alkaa olla valmis. Vähät naapurit ovat mukavia, lapsille kavereita. Sain häneltä myötätuntoisen katseen. Arvatenkin tässä tapauksessa se johtui sairastamisesta ja oli tarkoitettu toivottamaan pikaista paranemista. Mutta jäin miettimään.

Itse katsoin ystävääni vilpittömästi ihaillen. Hyvä työ, perhe, upea talo, terveys. Oletettavasti kaikki, mitä hän on halunnut. Muistan minkälaista meillä oli lapsena. Yksinhuoltajaäidin kasvattamina olimme molemmat vähän köyhemmistä oloista. Muistan yhden keskustelun vuosien takaa, kun ystäväni oli ihan juuri eronnut pitkäaikaisesta poikaystävästään, ja näin miten surullinen hän oli, vaikkei sitä suoraan sanonutkaan. Ja nyt kaikki on niin hyvin. Itsellenikin tuli hirmu hyvä mieli, on aivan mahtavaa, että hyvät ihmiset saavat hyviä asioita.

Mutta se katse. Toisessa ajassa, paikassa ja tilanteessa tuollainen myötätuntoinen katse voisi tarkoittaa jotain ihan muuta. Sääliä. Se on pahempaa kuin väkivalta. Voi voi, sinulla ei ole uraa. Eikä perhettä. Eikä lapsia. Ja sairaskin olet. Voi raasua!

Niin. Onhan se tietysti totta. Minulla ei ole perhettä, lapsia, ei taloa, eikä uraa. Mutta minä itse en halunnut sellaista elämää. En tiennyt mitä haluan, mutta tiesin kuitenkin etten halua sitä. Joillakin ihmisillä suunnan etsiminen vie vain enemmän aikaa. Mutta miksi päähäni tulee tällaisia ajatuksia? Voiko yksi katse muuttaa kaiken? Ei voi. Luulen, että tässä on taustalla muuta. Ehkä en itse arvosta omia valintojani? Olen kuitenkin ihan itse tyytymätön siihen mitä on. Olenko minä valinnut väärin? Aika shokki. Ei... En ole valinnut väärin. Koska en ole valinnut mitään. Ja se onkin eniten väärin. Se todellinen ongelma on siinä, että MINÄ en ole valinnut mitään. Olen mennyt muiden valitsemaan suuntaan, muiden mukana, muiden tahdosta. Käsittämättömän typerää.  

Mutta nyt minä aion tehdä valintoja. Tässä ja nyt, suorassa lähetyksessä. Itse. Vain minä voin muuttaa omaa elämääni.

Valitsen minut. Valitsen oman suunnan itse. Lakkaan kysymästä mielipiteitä ja neuvoa jokaiseen asiaan. Luotan siihen, miltä minusta tuntuu. Valitsen unelmakodin. Valitsen perheen. Valitsen kirjoittamisen. Valitsen itsestäni huolehtimisen ja terveyden. Valitsen vilpittömän onnellisuuden.

"Unthinkably good things can happen, even late in the game. It's such a surprise." (Toscanan auringon alla - kuinkas muutenkaan)

Päivän suurin lämpörakkauspaketti lähtee tänään Sanille.
Aivan mahtavaa synttäripäivää ihanalle ystävälleni!

Vesivahinko, esipaniikki.

En tiedä kuka tämän on sanonut, mutta hyvin hän on tämän sanonut. "Vaikka kukaan ei voikaan mennä ajassa taaksepäin ja aloittaa kaikkea alusta, kuka tahansa voi aloittaa nykyhetkestä, jolloin lopusta tulee ihan uudenlainen."

Ihanan lohdullista tietää, että juuri nyt voin tehdä toisella tavalla ja välttää kaiken kamalan. Vaikka kotona putki hajosi ja kellariin iski vesivahinko ja sen vuoksi minä itse panikoin ja ahdistuin... Se kaikki on nyt mennyttä. Tästä eteenpäin menee toisella tavalla. Minun maailman paras vuokranantaja on kohta  tulossa käymään tarkastamaan tilannetta ja mietitään mitä nyt sitten tehdään. Oletan, että remonttia. Mahdollisesti muuttoa.

Onko tämä nyt sitä kun menin manaamaan, että tuoli haisee piimälle, ja että haluan muuttaa parvekkeelliseen asuntoon, että saan hajun tuuletettua pois? Mahdollisesti. Sitä saa mitä tilaa. Vesivahinkoa en tilannut, mutta yleensä kaikki kurja johtaa johonkin aivan mahtavaan. Kuten se, että ihanan poikaystäväni tyttöystävä soittaa minulle, minkä ansiosta saan voimia muuttaa Italiaan ja rakastun tuohon omituiseen maahan loppuelämäkseni. Niinkin on käynyt. Joten miten kokonainen vesivahinko voisi tuoda elämääni muka jotain vähemmän hyvää, kuin yksi pieni puhelu? I don't think so. Tästä tulee jotain aivan mieletöntä!

Ai niin. Olet ehkä kuullut sen "minä ja suuri suuni" sanonnan? Joo. Minun suu on kokolailla valtava. Sain tänään salaseuralta sähköpostia, missä kerrottiin tulevan vuoden tapahtumista. Myös se, että minä olen menossa helmikuussa Roomaan, ja että minulle voi ilmoittautua, jos haluaa mukaan. Okei. Olihan siitä puhetta. Se oli sellainen haave. Olin jo vähän ehtinyt muuttaa suunnitelmia. Mutta nyt ihan yllättäen tästä ei olekaan paluuta. Ilmiselvästi olen menossa helmikuussa Roomaan. Ja ilmeisesti olen jollain asteella vastuullinen matkan järjestäjä.

Itse omassa päässäni ja askarteluvihkossa olin jo vähän luopunut tuosta seikkailusta. Ajattelin, että koteloidun taas talveksi ja kirjoitan kirjan loppuun ja sitten keväällä järjestän mielettömän upeat Perhosjuhlat. Aivan unohdin, että tuollaisesta oli puhetta. Nyt yhtäkkiä minulla onkin kevättalveksi matka. Ei se tietysti haittaa. Sitähän saattaa vaikka ihan vahingossa törmätä Povero Marcoon. (Tumms! vain kuului ja tukka pöllähti, kun järki läppäsi takaraivolle ja palautti minut takaisin maanpinnalle.)

Nyt menen huilaamaan. Tässä päivässä on ollut jo ihan tarpeeksi seikkailuja. Mukavaa viikkoa!

Rakkaat.

Minun elämässä on niin monta ihanaa ihmistä! Se tarkoittaa, että minun on täytynyt tehdä PALJON älyttömän hyviä tekoja, koska olen onnistunut haalimaan niin laajan ja upean ystäväpiirin. Olen jo kauan sanonut, että ystävät ovat perheeni ja se kyllä pätee tänään enemmän kuin koskaan. Ensinnäkin, jatkan tätä listaa:

Tukevat ystäväni, osa 3.
Söpöliini.
Tämä ihana poikalapsi on pelastanut päiväni niiin monta kertaa. Puhelut ja skypeilyt venyy, mutta sitten taas joskus riittää, kun kysyy surkealla äänellä, että missä olet ja saa vastauksen "Onko kaikki hyvin? Minä tulen nyt käymään." Näin tapahtui muutama päivä sitten. Ja hetikohta poju ilmeistyi oven taakse violetti Fazerin sininen suklaalevy mukanaan, koska Söpis tiesi, että se on suosikkini. Rakastan!

Sitten tänään... Minäpä kerron nyt mitä ihanaa tapahtui. Joona kysyi, mitä Sani haluaa syntymäpäivälahjaksi. Sani sanoi, että rakkauskirjeen. (Älyttömän hyvä vastaus!) Noin viikon päästä Joona ja Sani lähtivät reissuun, Sani kysyi kirjeestä. Joona lupasi sen myöhemmin. Sitten hän ajoi maailman kauneimmalle näköalapaikalle (Sanin kotipaikkakunnalla). Joona antoi kirjeen. Kirjeen viimeinen lause loppui kesken sanaan "joten". Sani käänteli paperia ihmeissään, toisella sivulla ei ollut mitään. Joona otti häntä kädestä, jatkoi lauseen loppuun ja... kosi.

Siis EN KESTÄ! Kaksi suosikki-ihmistäni menevät naimisiin! Keskenään! Itku tuli välittömästi, kun kuulin tämän ihanan romanttisen tarinan. Ensi lauantaina on kihlajaiset. Aivan suunnattomat onnittelut Joona ja Sani. Olette niiiin rakkaita!
 

Tänään.

Onpas taas niin mahtavan ihanaa olla juuri minä, juuri täällä kotona ja juuri tällaisena. Minun elämä on kyllä kaikin puolin mahtavaa. Parasta tässä päivässä on ollut:

herääminen silloin, kun unta on ollut riittävästi
aamukahvi ja hyvä kirja
askartelu, taiteilu ja kaikenlainen puuhastelu
lasillinen punaviiniä lounaspastan kanssa
italialainen kahvi
päiväunet
kokonainen päivä pyjamassa

luovat aikaansaannokset

ystävä

Ja kello ei ole vielä edes kolmea! Mitähän kaikkea tästä vielä seuraa? Tietysti voisi harkita tekevänsä edes yhden noista edellisen listan asioista, mutta... Ehkä ei tänään. Tänään nautitaan, koska on sellainen päivä.

Aamu, jolloin toivosi olevan jo ilta.

Tänään minulla on perjantai. Pitkän, seitsemän vuoron putken viimeinen ilta. Muutaman päivän vapaa tulee tarpeeseen. Mietin työkaverin kanssa, että miten ihmeessä saisin päiväni kulumaan. Yleensä kun tylsistyn kotona jo kolmen päivän vapaalla. Sain hyviä ehdotuksia rästihommien lisäksi.

pikakielikurssi
sateella metsässä samoilu

omien korujen kuvaus
käsityöblogin päivitys
viimeisen ikkunan pesu ja tiivistys

verhojen ompelu
työkansion päivitys
olutblogin päivitys uudella maulla
Salaseuran tapaamisen valmistelu

Salaseuran kevään matkan suunnittelu
kirjan kirjoittaminen

täydellisen kankaan metsästys 

(tilaamme pussukoita ja niihin pitäisi löytää lisää kankaita)

Viikon aikana on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Olen jättänyt raportoimatta useita tapahtumia, koska ne ovat pääasiassa työmaalla tapahtuneita hauskoja juttuja. Usein kuskit soittavat meille (jos eivät löydä asiakastaan) että missä se asiakas on. Silloin me keskuksessa katsomme kristallipallosta ja kerromme, että voivoi kun nyt ei kyllä pysty tuohon ottamaan kantaa. Eilen joku kysyi, että oliko asiakkaalla huivi päässä. Anteeksi, mutta silmälasini olivat huonosti kun otin puhelun vastaan, en nähnyt huivia. Asiakas kyllä kuulosti ihmiseltä joka saattaisi halutessaan pitää huivia päässään. Sitten jostain syystä humalaisten mielestä on hauska soittaa ja tilata auto englanniksi. Tuskin lainkaan kulunut vitsi, varsinkin kun aivan selvästi puheesta kuulee, että suomipoika siellä humorisoi ja kaverit tirskuvat siinä vieressä. On se mukavaa, että on hauskaa.

Käytin tätä blogia kirjoittaessa yli puoli tuntia aikaa etsiessäni OpenOfficesta sitä ***** naviskaa, jolla saa muokattua teksin aakkosjärjestykseen. Kaikista niistä muokkausjutuista tuo on se ainoa, jota olen ikinä tarvinnut enkä sitä koskaan löydä. Voisiko joku ystävällinen sielu antaa minulle ajo-ohjeet tässä ja nyt. Tiedän, että niin voi tehdä. Tiedän, että se on helppoa. Mutta MITEN?!

Ja nyt menen labraan luovuttamaan verta. En ole saanut syödä pitkään aikaan ja alkaa hermoja kiristää. Vaan kohta helpottaa. Sonmoro!

   

Tunne.

Heräsin painostavaan ahdistukseen. Tuijotin kattoa ja vain tiesin, että jotain kamalaa on taas tapahtunut. Olo oli niin ahdistava, että ihan valui kyyneliä silmästä. (Kyyneleitä?) Vain yhdestä, toinen silmäni on huomattavasti herkempi tunnepuolella. (Jälleen fakta, joka kaikkien tulisi tietää. Sori.) Pelotti niin paljon, etten voinut olla paikallani, vaikka tuki ja turva olikin siinä ihoetäisyydellä tänä yönä. Näihin henkimaailman juttuihin kun toinen ihminen ei vain oikein voi auttaa.

Mutta Toto auttoi. Se kaveri ilmestyy aina, kun olen pulassa itseni kanssa. Suullisia tai äänellisiä vastauksia en ole koskaan saanut, mutta meille on muodostunut jonkinlainen tapa keskustella. Minä kysyn asioita ja Toto nyökyttää, tai pudistaa päätään. (Tai molempia, josta taas tiedän, että kysymys oli muotoitu väärin.) Joskus hän hymyilee merkitsevästi. Kerran Toto istui alas (mikä siinä tilanteessa kertoi enemmän kuin yksikään sana) ja kerran hän kumarsi kunnioittavasti. Kaikki nuo kertovat minulle paljon, riippuen siitä mistä milloinkin on kyse. Tänään ahdistus poistui muutamalla vastauksella. Kyllä, jotain pahaa on tapahtunut. Ei, se ei liity suoranaisesti minun elämääni. Ja kyllä, minä olen yhä turvassa.

Googletin heti maailman tapahtumia. En löytänyt muuta kuin Japanin myrskyn. Mutta se ei tapahtunut tänään aamuyöllä, vaan jo aikaisemmin viikonloppuna. Joten jään odottamaan uutisia. Nyt ihan hyvillä mielin, koska tiedän, että kaikki kyllä kääntyy parhain päin.

Laidasta laitaan.

Eilen työpäivä alkoi kiroilulla. Tänään päivä alkoi varpaan murtumisella. Eilinen päivä loppui naurulla ja oluella. Tänään päivä loppui naurulla ja punaviinillä. Täytyy sanoa, että pidän suunnasta, jolla päiväni etenevät.

Käsi on taas tulehtunut ja kasvattanut rasituspatin. (Eri paikkaan mistä sellainen samanlainen patti jo kertaalleen leikattiin, mutta pahempaan. Jänne muljuaa patin päällä oksettavasti, kun kääntää kättä... Nice.) Koko koura on aivan tulessa, eli helvetin kipeä. Kävin tänään ostamassa aivan sairaan hienon tuen, siitä apuvälineliikkeestä joka vaikeuttaa työtäni. (Tuo oli täysin turha lause, koska sen ymmärtää vain työkaverini, jotka eivät blogiani lue. Ja käytän sanaa 'sairas' tässä yhteydessä, vaikka en lainkaan tarkoita mitään sairautta, vaan ihan pelkästään cooleutta.)

Katsoin tuossa yksi päivä yhden jakson South Parkia. Nauroin hysteerisesti. Olen teini-ikäisestä asti tiennyt sarjan, mutta en ole koskaan sitä katsonut, siis sillä tavalla että olisin oikeasti kuunnellut tai katsellut. Mutta sehän on aivan sairaan hauska sarja! Siinä sarjassa ivataan todellakin aivan kaikkia! Aivan mahtavaa! Uskiksia, tyhmiä amerikkalaisia, mutta myös läskejä ja muslimeita, joita ei saa ivata yleisesti. Vai onko se muslimeja? Taitaa olla. Minä ja sanan taivutukset on epäyhtälö. Joka tapauksessa, hauskaa oli.

Anne ystävä oli käymässä. Ihana ihminen, joka on kohta muuttamassa Argentinaan. Se on pelottavaa, tiedän etten ikinä mene niin kauas vierailulle. Joten ikävä on suuri. Tai tulee olemaan. Anne kirjoitti hienosti minun Perhoskirjaan: minä olen henkisesti italialainen ja hän itse henkisesti espanjalainen. Ja siksi ymmärrämme toisiamme, koska nuo kaksi kulttuuria ovat niin lähellä toisiaan. Totta. Ja oli oikein mukava ilta, indeed.

Sellainen tärkeä uutinen vielä, että tänään syntyi tyttö Vanhanen. En muista iloinneeni lapsesta koskaan näin paljon.
Rakkaat onnittelut Sanna ja Ville, koko sydämestä!