600.

Vuoden viimeinen päivä. Tuntuu jotenkin lopulliselta. Sitähän se tietysti onkin. Irlanti ja sen kylmyys jää taakse, siirryn Aasian aurinkoon. Uusi vuosi, uusi paikka ja uusi elämä. Ja tietysti Toyboy! Ei uusi, mutta se jota olen odottanut. Vihdoin!

Mennyt vuosi oli sanalla sanoen rankka. Huono suhde, homeinen työpaikka, vesivahinko, selästä leikattu Hitler, 7 kk kodittomuutta, Irlanti ja uusi kiduttava etäsuhde. Mutta minä selvisin kaikesta. Olen taas helvetin paljon vahvempi. Muutoksen vuosi oli niin täynnä muutosta kuin vain vuosi voi olla. Mutta  m i n ä   s e l v i s i n. Lähes ehjin nahoin ja kokonaisena.

Ihana Kupu-kaveri kävi vielä viettämässä viimeistä alkuiltaa, ennen kuin karkasi suomalaisiin uuden vuoden juhliinsa. Puhuttiin tietysti miehistä, elämästä ja tulevasta matkastani. Näytin Toyboyn kuvaa. "Tuoko sinua siellä odottaa?! Et sä mihinkään Thaimaaseen mene, sä meet taivaaseen! Panisin." Meillä on hyvin erilainen miesmaku, mutta tässä kohtaa joudun kyllä olemaan erittäin samaa mieltä.

Tuli vastaan lause, jonka lisään ehdottomasti mottojeni joukkoon. Vai miksi sellaisia mietelauseita sanotaan, jotka haluaa pitää ohjenuorana elämälle? No, kuitenkin, tämä on aivan ihanasti sanottu. Ja niin totta. Olkoon ohjenuora ensi vuodelle.

The grass is greener where you water it.

Tämä on 600. kirjoitus tähän blogiin. Se on selvästi merkki, mutta en ole aivan varma mistä. Ehkä uudesta alusta? Erään aikakauden vaihtumisesta? Ainakin siitä, että jaksan yhä kirjoittaa, koska te jaksatte yhä lukea. Kiitos siitä!

Ihanaa vuotta 2013 kaikille!

    

Sunnuntai.

Sain jouluna Tarot-tulkinnan Internetistä. Jotenkin vähän epäilytti, koska itselläkin sellaiset Tarot-kortit on, ja se korttien sekoittaminen on aika tärkeä osa sitä korttien tulkintaa, mutta hei  - jouluna voi kokeilla leikkimielisesti kysyä opasteita internetiltä. Sain kortin: Rakastavaiset.

Rakastavaisten kortti kertoo aina suurista valinnoista, jotka ovat nyt edessäsi. Joudut valitsemaan helpon ja vaikean tien välillä tai ahdistavan ja vapaan tien välillä. Tällaisena aikana olet rakkauden testissä ja sinun on uskallettava tehdä päätös, jolla osoitat rakkautesi itseäsi kohtaan.

Melko hyvin näyttää Internetkin osaavan.

Kävin tänään kaupassa. Mahdollisesti viimeisen kerran ikinä, siis täällä Irlannissa. Satoi vettä ja sain taistella viimaa vastaan hattua pidellen, että pääsin eteenpäin. Mutta kuinka kovasti hymyilinkään! Viima tuntui niin hyvältä. Tietysti vain, koska tämä kakka loppuu niin pian. Melkein nauroin ääneen.

Varastan tämän idean ystävältäni Annelta:

Asioita, joita minulle EI tule ikävä Irlannista: 
1) Sää. Ikuista sadetta ja vihmovaa tuulta. Aurinko, joka ei lämmitä.
2) Nariseva sänky, jonka jouset painavat selkään.
3) Epäterveellisyys. Täältä on mahdoton löytää mitään terveellistä syötävää. Saati tehdä sitä itse. (Siis siinäkään tapauksessa, että tykkäisi tai osaisi kokata.)
4) Likaisuus ja roskat. Ihan kaikkialla.
5) Välinpitämättömyys. Kaikki on hajalla, ketään ei kiinnosta.
6) Kylmyys. Säässä ja ihmisissä ja asunnoissa.
7) Suihku, josta hädin tuskin tulee edes vettä. Se on uusi, ja silti ilman painetta.
8) Bussiin oksentavat ihmiset.
9) Klo 04:04 herätykset.
10) Työpaikka, jossa ihmiset ovat hyödykkeitä.
11) Puput, jotka ovat kaikkialla.
12) Tanskalaiset, jotka molottavat rumaa kieltään kovalla äänellä, ja joiden tarkoitus on vain viettää aikaa. Kukaan ei tee mitään, paitsi huonontaa tilastoja kaikilta.
13) Yksinäisyys, jota tunsin lähes koko ajan, vaikka hyvin harvoin sain olla yksin.
14) Pahviseinät, ja kämppisten tahaton melu.
15) Mauton ruoka.
16) Vettä hylkivä vessapaperi.

Viimeistä edellinen päivä. Aikamoista. Huomenna sitten pakkaan ja viimeistelen ja valmistaudun henkisesti suureen elämänmuutokseen. Kuinkahan tässä käy?
   

Viimeistä edellinen.

Olen ollut aivan superväsynyt. Kaksi viikkoa puolikipeänä, höystettynä helvetillisellä aamuherätyksellä. Ei sellainen ole ihmisiä varten. Zombina vain huojun ja nuokun ja yritän pysyä hereillä edes seitsemään asti, että voin sitten kaatua punkkaan, että voin taas herätä aamulla neljältä, ja toistaa saman. Mutta teen sen enää yhden kerran. Huomenna todellakin on viimeinen työpäivä. Luovutan lähtiessä korttini tiskiin ja sanon beannacht! Paitsi että en sano, koska en puhu iiriä, enkä yhtään tiedä miten tuollainen kuuluisi sanoa. Mutta huudan vaikka HEIPPA!

Pääsin tänään lähtemään vähän aikaisemmin. Kävelin kotiin auringonpaisteessa. Ei se lämmittänyt, mutta oli hyvä olo, pitkästä aikaa. Sain muutaman jutun lisää listaani.

Miksi pidän Irlannista, no 14:
VIHREÄ. Se on siis se väri. Joka näkyy täällä joulukuussa. Muutamissa puskissa on kirkkaanvihreät lehden, joissain puissakin näkyy vihreää, mutta ihmeellisintä on tuo ruoho. Se on täällä aina vihreämpää, joka paikassa. (Eikä se silti tarkoita yhtään mitään, aivan typerä sanonta.)

Miksi pidän Irlannista, no 15:
SAMMAL. Sen lisäksi, että ruoho on vihreämpää, täällä katukivien rakosista tursuaa sammalta. Se on ihan parasta. Täällä on märkää ja nihkeää, niin sammal viihtyy. (Ja tässä maassa kivet ei todellakaan vieri, niin ehtivät oikein hyvin sammaloitua.)

Miksi pidän Irlannista, no 16:
KEIJUKORTIT. Minä löysin ne täältä. Piste Irlannille.

Miksi pidän Irlannista, no 17:
KORNIUS. Tämä maa on korni. Tahattomasti. Kaikkialla ja kaiken aikaa.

(I rest my case.)

 
Kuollut rotta oli kadonnut keskeltä katua. Sen oli joku siivonnut pois. Mutta sitten lähempänä gettoa maassa retkotti toinen verinen raato. Se oli pupu. Ensin säikähdin, sitten tunsin inhoa. Ja lopulta tuli se myötätuntoinen suru. Sehän oli vain ihan pieni pupu, hirmu kuolleena. Voi toista.

Miksi pidän Irlannista, no 18:
PUPUT. Olen alkanut päästä pelostani. En ehkä niin tyylikkäästi kuin voisi toivoa, mutta siedätyshoitoa on tullut melko tavalla. Bussin ikkunasta ne eivät näytä enää niin pelottavilta. Ja vaikka jouluaamuna pitikin kävellä töihin, ja kaksi pitkäkorvaa oli vähällä antaa sydänkohtauksen kun pomppivat siinä aivan vieressä, olen silti sitä mieltä, että olen selvästi edistynyt.

Tähän loppuun lainaan vielä lauseen, joka tuli tänään vastaan eräässä kuvassa. Tämä on tietysti omistettu ihanalle Toyboylleni:

           J  st to let yo  know, I am missing yo  .
 

Lainailuja.

Mitä, jos saisit mahdollisuuden aloittaa alusta? Uusi henkilöllisyys. Uusi maa. Uusi menneisyys. Kaikki mitä nyt on, muuttuisi. Käyttäisitkö mahdollisuuden? Miten eläisit eri tavalla? Mitä tekisit toisin uudessa elämässäsi?

Olin tänäänkin taas töissä. Tavallaan. Ja huomenna. Koko joulun. Olen ollut ennenkin töissä jouluna, mutta yleensä silloin olen myös tehnyt sitä kyseistä työtä. Täällä minä tulen sisälle ovesta, kirjaudun koneelle ja odotan, että edes jotain tapahtuisi. Ei tapahdu. Puhelut menevät Intiaan. Meitä on täällä vain muutama, joiden lomat on työnantajan toimesta lyöty lukkoon jo kuukausia sitten, ja joita ei tästä johtuen nyt muuttuneessa tilanteessa voitu laittaa pakkolomalle. Joka tapauksessa, mitään ei tapahtunut.

Mutta viime viikolla tapahtui. Sain nimittäin merkillisen sähköpostin. Minun nimeni on aiheuttanut hankaluuksia täällä usein. Se oli jo alusta asti väärin, sillä ilmeisesti meidän tunnukset tehdään Intiassa ja joku inkkariparka ei tiennyt, että pikku L näyttää samalta kuin iso I, ja että nimen alkuun yleensä kuuluu vain yksi iso kirjain. Joten kulkuluvassani luki IIONA. Se saatiin kyllä nopeasti korjattua, mutta ilmeisesti sähköpostiosoitteen muuttaminen olisi ollut sen verran suuri projekti, että sen annettiin yhä loppua ii, eikä il. Pikkuvikoja, selkeitä sivuseikkoja.

Minä olen kuitenkin hyvin suosittu ulkkisten piirissä. Saan aina silloin tällöin postia ihmisiltä joita en tunne, koskien asiaa, josta minulle ei ole mitään käsitystä. Lähetän kyseisen postin tiimiliiderille, joka vastaa postin lähettäjälle, että tarkistatko ryhmäsi, tämä tyyppi ei kuulu sinulle. Viime viikolla sain kuitenkin parhaan postin ikinä. Se oli tsekin kielellä. Google osasi kääntää postin minulle näin:

Hei,
Mr. P haluaisi tavata huomenna muutaman minuutin rouva R, luultavasti kahvila Fuel, nuuskia tästä paljon. P voisi huomenna 12.30-15.00 tai 16.00. Voit kertoa minulle, kun se on ehtinyt rouva R? Kiitos.

En ole ihan varma mihin työtehtävään tämä liittyi, mutta ainakin minusta tuo haiskahtaa hieman pervolta. (Nuuskia tästä paljon?) Jätin myös tämän palaverin väliin.

Työmaan hiljaisuudesta johtuen olen viihdyttänyt itseäni leikkimällä Akselilla (pervo käsinukke) ja Tepolla (työkaverin turmelema poro), tekemällä vähän aikatauluja ensi vuodelle, kirjoittamalla ja virkkaamalla. Löysin myös hämmentävän horoskoopin tälle päivälle. Alkaa kyllä hyvin, mutta entä tuo lopetus? Tämähän on melkein kuin minun kirjoittama. (Muotoilin kysymykseni onnenlantille samaan tyyliin.)

Tämä on vauhdikas päivä ja parhaimmillaan myös menestyksellinen mikäli pystyt vastaamaan sinulle esitettäviin haasteisiin tai kutsuihin epäröimättä. Elätkö sinä omaasi vai jonkun toisen elämää? Mieti sitä ja vastaa kyllä!

Löysin myös jonkinlaisen Maya-horoskoopin, jonka sain syntymäpäivästäni. Se oli erityisen mieleinen, osittain, koska se tuntui niin tutulta. Tunnistin itseni. Ehkä joku toinenkin tunnistaa minut siitä.

Kosminen Keltainen Aurinko

 Olet universaalia tietoisuutta kantava hallitsija. Olethan Keltainen Aurinko, Universaalin tulen voima. Sinulla on elämään hyvin korkeat laatuvaatimukset ja ihanteet, jotka tulisi tehdä todeksi. Uneksit kaikesta kauniista, mitä elämä ja ihmiset voivat olla. Olet ystävällinen, jalomielinen, myötätuntoinen, huolehtiva ja suojeleva romantikko. Olet monipuolinen ja tiedät paljon eri elämänalueilta. Pidä mielessäsi, että sinun ei suinkaan tarvitse hallita kaikkia alueita täydellisesti.

Sinua ohjaava numero on kolmetoista, läsnäolon kosminen sointu, jonka tehtävänä on olemassaolon sietäminen. Tässä soinnussa yhdistyy numerosyklin kaikkien aikaisempien numeroiden yhdestä kahteentoista voima. Et voi jäädä lepäämään laakereillasi, vaan sinulla on pakottava tarve ja velvollisuuskin saada alulle jotakin uutta ja merkittävää. Numero kolmentoista vaikutus saattaa aiheuttaa kosmisen yksinäisyyden tunteita, jotka ilmenevät irrallisuuden ja erillisyyden olotiloina - "olemassaolon sietämättömänä keveytenä".

Enpä olisi osannut asiaa paremmin sanoa. Ja minun onnennumero on aina ollut 13.

Nyt kun olen näin tehokkaana lainaillut muiden sanoja, voin ihan hyvin laittaa tähän loppuun vielä yhden lainauksen kuvan muodossa. Tämäkin jotenkin osui ja upposi. Näitä samoja ajatuksia olen tässä pyöritellyt, koska tämä vuosi ei todellakaan ole ollut helpoimmasta päästä.

Joulu.

Vähiin käy ennen kuin loppuu, nimittäin nämä työpäivät. Viimeinen työviikko. Viisi päivää. Neljä aamua. Sitten kolme päivää lepoa, ja painajainen on ohi. Odotan tuota vuoden viimeistä päivää kuin viimeistä päivää. Uusi alku on tänä vuonna selvempi kuin koskaan. Enää kahdeksan aamua.  K a h d e k s a n.

Tänään on jouluaatto. Heräsin neljältä, puoli tuntia ennen kelloa. Raahauduin taas vesisateessa pysäkille. Meitä oli siellä nyt kolme suomalaista. Bussi tuli ajallaan. "Minun olisi pitänyt tulla taksilla!" nauroi kuski. Bussissa istui yksi hollantilainen edellisestä kylästä. Tilaa oli siis runsaasti meille kaikille. Lähtiessä kuski kätteli ja toivotti hyvää joulua meille kaikille. Se oli hieno ele. Osoitus irlantilaisuudesta.

Ennen tänne tuloa olin kuullut, että parasta Irlannissa on ihmisten hyväntahtoisuus. Ja iloinen pubikulttuuri. Molemmat väittämät ovat täysin totta. Irkkupubit ovat parhaimmillaan juuri täällä Irlannissa. Ja parasta irlantilaisissa todellakin on tuo iloisuus. He oikeasti ovat hirmu iloisia ja ystävällisiä. Minä en vain ollut varautunut siihen, että nuo ovat ne ainoat hyvät asiat tässä maassa. Baarit ja ilakoivat ihmiset. Sellainen ei oikein riitä.

Työmaa oli hyvin hiljainen, kunnes tanskalaiset ja ruotsalaiset tulivat. Puheluita ei kuitenkaan tullut koko päivänä. Olen alkanut arvostaa suomalaisia täällä. Tänne on ajautunut todella omituinen sakki töihin. Kaikki ovat hyvin erilaisia ja tosi erikoisia persoonia. En olisi uskonut, että sanon tämän ääneen (saati kirjoitan blogiini), mutta taidan eniten jäädä kaipaamaan Irlannista juuri näitä suomalaisia.

Tajusin aamulla, että juon joka päivä töissä 1-2 kupillista kahvia. Haen kahvini aina kertakäyttöisessä pahvimukissa. Mukin valkoisessa kannessa lukee "Hot contents" ja "Huhtamäki". Olen ollut töissä täällä noin 60 päivää. Se tarkoittaa, että olen juonut noin 90 mukillista kahvia. Se on aika järkyttävän paljon jätettä. Ja kun miettii, että täällä on melkein tuhat ihmistä töissä, ja kaikilla heillä on kaksi kahvitaukoa joka päivä... Se on vuodessa aivan helvetisti roskaa. Järkyttävää. En halua ajatella asiaa. Enkä varsinkaan sitä, että tämä sama jatkuu päivästä toiseen, vaikka itse täältä lähdenkin.

Vaikka tänään tekstistäni saattoi paistaa lievä tyytymättömyys ja ahdistus, haluan koko sydämestäni toivottaa kaikille lämmintä ja ihanaa joulua! Pitäkää toisistanne huolta ja olkaa rakkaita!
 

Muutos.

Olen jo viikkoja pakannut ja tuskaillut kaikkien purnukoiden ja kirjojen ja muun sellaisen irtotavaran kanssa. Miten ihmeessä saan kaiken mahtumaan mukaan, ja vaikka saisinkin, miten ihmeessä jaksan kantaa kaiken mukana? En mitenkään. Tänään kiteytyi jonkinlainen selkeä päätös. Se ei tosin liittynyt pakkaamiseen, vaan tulevaisuuteeni. Ja samalla tavaroidenkin kohtalo selvisi aivan kuin itsestään.

Kuulin kurjia uutisia Suomesta. Corkissa asuvani ystäväni vanha kotitalo oli palanut Suomessa. Mennyt niin poroksi kuin vain talo menee. Ketään ei ollut kotona, paitsi kaksi koiraa. Surullinen päivä. Surullinen joulu, monelle lapselle. Tämä talo nimittäin oli perhekoti. Sellaisen pariskunnan, joka antaa kodin lapsille, jotka sitä todella tarvitsevat. Tämä tekee palosta jotenkin vieläkin kamalamman. Antaa samalla melkolailla perspektiiviä omaan elämään.

Tänään oma elämäni on tuntunut mukavalta, helpolta ja erityisen hienolta. Omituista tässä on se, että tuo tunne on ollut matkassani koko päivän, paljon ennen kuin kuulin tuosta tulipalosta. Jostain syystä juuri tänään asiat ovat käyneet järkeen. Tarkastin suuntani ja totesin, että hitto. Sehän on täsmälleen oikea. Minulla on melko suuria suunnitelmia ja ne tuntuvat nyt toteutuvan. Ensi vuodesta tulee kyllä melkoinen. Tämä muutoksen vuosi oli todellakin täynnä muuttujia ja muutoksia, muuttajia ja muuttoja. Ja voin ilolla todeta, että ensi vuosi alkaa samoin. Muutolla.

Tajusin vähän aikaa sitten, että olen ollut yli seitsemän kuukautta koditon. Vesivahingon vuoksi vietin kesän muiden nurkissa, ja tänne Irlantiin muutto toi vain säälittävän komeron. Koska koti on siellä, missä sydän on. Täällä Irlannissa se ei ole, ei vähimmässäkään määrin. Tätä komeroa ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa kodiksi. Tai Irlantia kotimaaksi. En voi käsittää miten ihmiset jaksavat täällä vuodesta toiseen. No, huonosti. Manageri sanoi viime viikolla, että hänellä on jo 13 vuotta kokemusta tästä, eikä siihen totu. Juu, en ajatellut testata niin pitkään.

Vuosi on pakottanut irti omaisuudesta. Tuntuu, että olen saanut sellaisia vihjeitä jo pidemmän aikaa, että tavaroista on päästävä eroon. Ensin asuin homekämpässä ja sitten se vesivahinko... Sanotaan, että samat ongelmat tulevat uudelleen vastaan niin monta kertaa, kuin on oppinut läksynsä. Okei. Ymmärrän, että tässä on nyt taustalla jotain muutakin kuin sattumaa. Muutoksen vuosi. Ihmeellistä, miten oikeassa olin, kun vuoteni nimesin noin.
 

Lahja.

Olen jäänyt täysin koukkuun sivustoon nimeltä Pinterest. Sani suositteli sivustoa jo kauan sitten koska tietää, että rakastan kauneutta ja valokuvia. Jotenkin en heti siitä innostunut, mutta nyt sitten viiveellä. Olen hitaasti lämpenevä tyyppi, näköjään ihan kaikelle. On menty jo siihen pisteeseen, että minun pitää vältellä sivustolle menoa, sillä sieltä on niin vaikea päästä enää pois. Koukutus on valtava. Miten joku onkin voinut keksiä niin hyvän idean! Laittaa kaikkia ihania kuvia samaan paikkaan. Jokainen voi lisäillä ja merkata omia suosikkejaan. Kerätä kuvia tiettyjen teemojen mukaan ja tehdä listoja. Olen löytänyt paljon kuvia unelmakodistani. Ja visioinut. Tämähän on jo pitkäaikainen harrastus, mutta nyt se sai ihan uuden upean ulottuvuuden.

Eilen oli merkillinen päivä. Heräsin säikähdykseen keskellä yötä. En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta olin äärettömän hereillä erittäin nopeasti. Katsoin puhelinta ja kello näytti 00:00. Ainakin tuo mystinen päivä alkoi erikoisesti. Uuden aikakauden aloitus, aika mahtavaa. Aivan liian moni Facebook-tuttavistani kailotti tietämättömyyttään maailmanloppuajatuksilla ihan kyllästymiseen asti. Välillä tuollainen ihan suututtaa. Siis yleisesti ottaen, kun ei oteta mitään selvää mistään, toistetaan vain sitä samaa, mitä muutkin toistavat. Mutta sehän on tietysti ihan oma valintani, että Facebookia käytän, joten siitä nyt on turha itkeä. Ja ymmärtääkseni kukaan ihminen ei tiedä aivan täysin varmaksi mistä tästäkin hommassa on kyse. On monenlaisia eriäviä mielipiteitä. Yksi kavereista oli kuitenkin osannut ottaa kantaa aiheeseen niin hienolla tavalla, että tätä pitää jo lainata:

Mietin, mitä kantsis tehdä jos tulee maailmanloppu ja tulin siihen tulokseen, että ostaa Legoja. Jos tulee, niin ainakin on hyvä mieli ja jos ei, ni on siistejä leluja jouluksi.

Arvostan. Hyvä Jani!

Pomolla on mahtava tyttöystävä, joka on myös työkaverini. Hän haki autollaan postiin tulleen paketin, ja toi sen sitten minulle töihin. Ei tarvinnut kävellä yhtään mihinkään. Aivan mahtavaa! Paketissa oli kirje ja joululahja Uusi Annalta! Aivan mahtava yllätys, nauroin vedet silmissä. Lahjakin oli täydellinen! Suurkiitos!
 

Pankki.

Kävin eilen iltapäivällä pankissa. Piti sulkea tili, tai järjestää niin, että se sulkeutuu sitten, kun olen lähtenyt. Pankkini on täällä erityisen hyvä, kaikki on ollut helppoa ja toimivaa. Tämä pankki lienee Irlannin ainoa asia, joka toimii näin hyvin. Toiseen pankkiin yritin avata tiliä kahdesti, eivät kelpuuttaneet minua. Tämä pankki hyväksyi heti. Tiskin takana istuva poika on hyvin nuori, mutta erityisen mukava. (Ja suloinen.) Hän on kaikesta päätellen ainoa, joka hoitaa virallisia juttuja tuossa toimistossa. Tämänkin.

Minuun on selvästi tarttunut vähän irlantilaisuutta. Siis suullisesti. Irlantilaisilla on sellainen omituinen tapa, että he sanovat aina tuttua tavatessaan "Hey, how are you." Se on nimenomaan toteamus, sillä kukaan ei koskaan jää kuuntelemaan mitä siihen vastataan. Tähän en ole vielä sortunut. Mutta samanlaisen tavan mukaisesti sanotaan "See ya!" kun erotaan. Sitä minä teen.

Kun olimme saaneet pankin viralliset asiat hoidettua, hyvästelin suloisen pojan ja olin jo kääntymässä kohti ovea. "See ya! No wait... I won't see you." Sanoin sen liian kovalla äänellä, joten koko pienen toimiston väki hiljeni. Tuijotimme toisiamme, poika ja minä, molemmat yhtä hölmistyneinä. Sitten jatkoin sönköttämällä jotain hyvästä joulusta ja palvelusta. Poika aloitti yhtä sekavasti "Have a nice rest of..." mutta vaikeni tajutessaan, ettei asiakkaalle voi toivottaa hyvää loppuelämää. Hän punastui. Minä häkellyin lisää. "Bye." Se oli kaikki mitä sain sanottua samalla, kun jo peruutin ovenkarmiin, ja kompuroin ulos. Vartija auttoi oven kanssa. Miten minä olen aina näin osaavainen?

Miksi pidän Irlannista, no 13:
PANKKI. Ja sen helppous. Ja sen suloinen poika. Irlannissa raha ei kasva korkoa, mutta ainakin tilin saa avattua (ja lopetettua) hyvinkin helposti.

P.S. Tänään on merkittävä päivä meille kaikille hipeille. Tänään on se odotettu maailmanloppu - ainakin as we know it. Odotan innolla kaikkia muutosten tuomia seurauksia. Ja lupaan raportoida kaiken kummallisuuden teille.
 

Tykkäykset.

Melko rankkaa olla töissä kipeenä. Onneksi pääsin tänään lähtemään jo aikaisemmin. Nyt olen veltto lahna ja kirjoitan peiton alla. Ihana olla täällä. Lämmintä ja mukavaa. Ja kone. Mitä ihminen muuta voi haluta?

Miksi pidän Irlannista, no 9:
LENTOKONEET. Asun lentokentän lähellä. Joten lentokoneita kulkee ikkunani ohi joka päivä useita. Joko kerta, kun menen kauppaan, jossain vilkkuu. Voin melkein nähdä soikeassa ikkunassa panikoivat kasvot, niin alhaalla ne joskus lentelevät. Ja siihen on jo niin tottunut, että koneiden ääntä ei enää kuule, mutta koneita etsii aina taivaalta, kun menee ulos ovesta. Se on jotenkin rauhoittava tunne. Merkki siitä, että täältä kyllä pääsee pois. Se on hyvä merkki.

Miksi pidän Irlannista, no 10:
PIMEYS. Minä rakastan Suomen kaunista alkusyksyä osittain siksi, että on niin pimeää. Voi polttaa kynttilöitä ja kaikki näyttää mystisen kauniilta hämärässä. Minä poltan täällä kynttilöitä joka päivä, osittain myös siksi, että on niin hemmetin kylmä, ja tuli lämmittää pientä huonettani mukavasti. Olisiko tämän pitänyt sittenkin olla kynttilöistä?

Miksi pidän Irlannista, no 11:
KYNTTILÄT. (Vähän huijauksen makua, myönnän.) Minulla palaa kynttilöitä ja tuikkuja ihan joka päivä. Lämmitän huonettani niillä. En voisi elää ilman kynttilöitä, varsinkaan täällä. Kynttilät ovat siis erityisen ihania täällä Irlannissa.

Miksi pidän Irlannista, no 12:
TAIVAS. Pimeydestä johtuen, taivas tulee täällä erityisen hienosti esiin. Ja koska täällä ei ole mitenkään erityisen hyvin mikään paikka valaistu, taivaalta näkyy tähdet todella hienosti. Upea Universumi tuntuu olevan täällä lähempänä kuin missään muualla. Se on siisti tunne. Aamulla, kun könyän ulos puoliunessa, niin se näky herättää. Joskus vain katson kuuta ja tähtikuvioita hämmästellen. Maailmankaikkeus on niin mahtava. Jotenkin antaa hienolla tavalla asioille perspektiiviä.

Joku on lukenut blogiani Venäjällä 59 kertaa. (Tai vaihtoehtoisesti 59 heppua on lukenut blogia kerran, mutta se on ehkä vielä omituisempi ajatus.) Olen hämmentynyt. Ja tämä lukema on siis vain tältä viikolta. Mitä ihmettä? Miksi? En tunne yhtään venäläistä. Kukaan tuttavani ei asu Venäjällä. Ei kai venäläiset osaa suomea, ei se ainakaan kovin yleistä voi olla. Kuka tätä tekee? Anna joku merkki. Tunnusta. Kuka olet? Ja kirjattakoon pöytäkirjaan: Olen erityisen pahoillani siitä eilisestä vertauksesta.
 

Huiveja.

Tänään on Söpöliinin syntymäpäivä. Paljon rakkautta ja onnea, muru!

Olen tässä jo tovin hihitellyt itsekseni. Olen taas ollut osaavainen. Perjantaina töistä lähtiessä huomasin, että vieressäni istuva työkaveri oli unohtanut kaulaliinansa. Tämä on se meidän oikea Pomo. Me istumme vähän syrjässä kaikista muista, tanskalaisten saartamana. Niinpä epäluuloisena ajattelin olla avulias ja piilotin huivin, ettei kukaan sitä varastaisi. Laitoin sen Pomon hupparin toiseen hihaan, se kun on aina siinä tuolin selkänojalla. Kirjoitin pöydälle vielä kiireessä lapun, jossa kerroin mistä huivin löytää. (Kukaan ei ymmärrä täällä suomea, joten olin varma, että kelmit eivät koodiani osaisi purkaa.) Koska olin alkuviikon vapaalla, tänään Pomo muisti kysyä, että olinko minä piilottanut hänen huivinsa tuossa viime viikolla. Juu, kyllä vain. Etkö sinä löytänyt sitä? "Mihin sinä sen piilotit?" Mutta minähän kirjoitin viestinkin, se on täällä hihassa... Ja sitten kaivoin huivin esiin. Piilo oli Pomonkin mielestä hyvä. Hän ei vain ollut saanut minun käsialasta selvää. Tai kaikesta muusta kyllä, mutta ei juuri tuosta "hihassa" sanasta. Hyvin piilotin. Ja hyvä koodi, kun ei suomalainenkaan ymmärtänyt. Aika paljon naurattaa vieläkin.

Sain Irlantivirkkauksen valmiiksi. Italiassahan minä virkkasin vaikka mitä asioita, mutta vain yhden huiviltin sain kokonaan valmiiksi. (Annoin sen syntymäpäivälahjaksi Arjalle.) Joten edellisestä oppineena päätin virkata uuden huiviltin. Se on helppo ja tarpeeksi viihdyttävä tehdä. Ja nyt sellainen uusi on siis valmis. Tämän annan lahjaksi minulle. Tosin se taitaa muistuttaa enemmän torkkupeittoa kuin huivilttiä, koska siitä tuli aika iso. Mutta voi miten ihana sen sisään on käpertyä takkatulen eteen, upottavan pehmeään jättinojatuoliin, untuvatossut jalassa, kirja kädessä ja punaviinilasi vieressä pienellä sivupöydällä. Mitään noista minulle ei ole täällä nyt, mutta sellaista kuvaa nyt maalailen. Yksi nurkka unelmakodistani on juuri saanut kasvot. Tai kuvan tai minkä nyt ikinä. 

Kun tänään kävelin kotiin töistä, olin melkein astua rottaan. Siinä se makasi keskellä jalkakäytävää verisenä ja kuolleena. Jälleen kerran hyvä muistutus siitä, mitä elämä Irlannissa on. Kuollut rotta keskellä katua. Ja sitten kuului kopse selän takaa. Setä siellä ajoi hevosellaan keskellä tietä, autojen seassa. Kaheleita täynnä tämä paikka. Mutta silti. Olen luvannut 22 positiivista asiaa. 

Miksi pidän Irlannista, no 8:

PUKEUTUMINEN. Irlannissa asuu ilmeisesti maailman tyylitajuttomin kansa. Ehkä pakkaa sekoittaa vähän puolalaiset, joilla on taipumusta parhaimmillaankin näyttää venäläiseltä huoralta. (No anteeksi, mutta kaikki tietää täsmälleen mitä tuo vertaus tarkoittaa.) Tiedän, että kasari on taas muotia, mutta rajansa kaikella. Nämä ihmiset ovat yhä siellä aidolla 80-luvulla. Ei kerta kaikkiaan minkäänlaista tyyliä missään. Mutta. Ensinnäkin, se antaa meille normaaleille melkoisen etulyöntiaseman. (Ja kun sanon normaaleille, tarkoitan meille suhteellisen siedettävästi pukeutuville ihmisille.) Ilman minkäänlaista panostusta voi näyttää melko hyvältä missä tilanteessa tahansa. Ja sitten toisaalta, silloin kun ei oikeasti jaksa millään tavoin kiinnostua siitä mitä päällensä laittaa, kun menee hakemaan maitoa, niin sillä ei ole minkään maailman merkitystä. Aivan sama, jos näyttää pahalta, ei silti erotu massasta millään tavoin. 

P.S. Jos aiot auttaa, tee se selvällä käsialalla.
   

Päätös.

No eipä lähdetty tässä kunnossa seikkailemaan mihinkään, varsinkin kun taas sataa. Tällä sataa kyllä melkein joka aamu, mutta päivällä sitten taas keli paranee. Tuota on siis turha käyttää tekosyynä tai verukkeena laiskuudelle. Mutta tämä olo on kyllä edelleen niin kurja, että se kelpaa syyksi vielä yhteen lepopäivään. Silmät vuotaa ja kurkku tuntuu omituiselta, mutta kuumetta en saa nousemaan. Tietysti nyt en enää sitä tarvitsekaan, koska tänään pitää jo parantua, että huomenna voi mennä töihin.

Kahdeksan päivää jäljellä. Aika hurjaa. En voi uskoa, että kestin näin hyvin näin pitkään. Mutta olen oppinut ainakin sen, että ei enää koskaan vastavavaa. Ei ole mitään kunnollista syytä kiduttaa itseään tällä tavalla. Tein syksyllä päätöksen, että jään tänne vuoden loppuun, että pinnistelen neljä kuukautta, enkä anna periksi. Se oli varmasti ihan oikea päätös, ja olen suunnattoman ylpeä itsestäni, että tein sen, mutta silti. Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksi pitäisi tieten tahtoen olla paikassa, josta ei pidä ja joka aiheuttaa ahdistusta? On paljon parempi tehdä sitä mistä tykkää. Ja nyt joku sanoo sillä vanhan kansan viisaudella, että kyllä joskus täytyy tehdä sellaisiakin asioita, joista ei pidä... No eikä varmana täydy. Se on valinta, ihan itsestä kiinni. Voi myös valita jotain muuta. Luottaa universumiin ja uskoa vetovoiman lakiin ja nauttia. Saada lisää asioita joista nauttii. Sellainen on paljon järkevämpää.

En kyllä enää ikinä tee näin tyhmiä päätöksiä.
 

Leffapäivä, osa 2.

Heräsin yöllä kurkkukipuun ja paleluun. Luulin juttelevani jonkun kanssa asiasta, mutta toivon, ettei huoneessani oikeasti ollut ketään. Minä näin viimein omaa unta! Toyboy soitti minulle Skypella, mutten ehtinyt jutella, koska olin menossa ex-kihlattuni kanssa kauppaan. Kauppa oli jonkinlainen lähes tyhjä tiski, josta piti tilata annoksia. Täti siellä valkoinen paperimyssy päässään kasasi laskiaispullia muistuttavia jättimäisiä leivoksia. Ne näyttivät minusta vähän omituisilta, joten halusin tiedustella asiaa. Toiset olivat sitruuna-pihvi täytteellä ja toiset jollain itämaisen eksoottisella mönjätäytteellä. Molempiin tuli silti kermavaahtoa. Minua suututti kamalasti tuollainen. Kirosin, että eikö nämä irlantilaiset osaa edes laskiaispullaa tehdä oikein. Jälkeenpäin ajateltuna, ne jonkun toisen unet ovat kyllä olleet parempia, kuin tämä omani.

Täällä sataa vettä. Olen kipeä. Sänky narisee. Vapaapäivä. Tympii. Olisi taas tarjolla kaikki ainesosat kurjaan päivään. Mutta ajattelin murjottamisen sijaan katsella lisää elokuvia. Ja syödä suklaata. Molemmat auttoivat. Samoin pizza.

Mutta mikä auttoi vielä enemmän, oli Salaisuus. Katsoin sen pitkästä aikaa. Se on niin mahtava, että pitäisi katsoa useammin, minä kun olen hatarapäinen ja unohdan sen hienouden liian usein. Tuli aivan mahtava olo taas. Muistin jälleen mihin olen menossa, mitä tekemässä ja miksi.

Sain tänään postissa lisää joulukortteja ja yhden kirjeen. Sain myös paketin, mutta koska se ei tullut töihin, vaan tänne kotiosoitteeseen, minun pitää ensin matkustaa bussilla toiseen kylään ja sitten kävellä puoli tuntia jonnekin hevonkuuseen hakemaan sitä. Irlanti on kehitysmaa. Kirjaimellisesti tämä maa yrittää tappaa kaiken hyvän lahjan saamisen ilosta. En tiedä mitä on tulossa, en tiedä edes keneltä. Tiedän vain, että joudun ponnistelemaan suuresti ennen kuin paketti on minulla. Aion tehdä tämän uhkarohkean matkan huomenna, sillä minulla on vielä yksi vapaapäivä. Toivotaan, että olo paranee aamuun mennessä. Käyn samalla jouluostoksilla, aamulla ei varmasti ole niin paljon ihmisiä liikenteessa kuin normaalisti. En kyllä tarvitse mitään jouluista. Minulla on kaikki matkaan lähtevä valmiina.

Ja sellainen ilmoitusluontoinen asia, ihan nyt kaiken varalta, jos joku teistä ei ole vielä asiasta tietoinen. Niin ihana kuin postia onkin saada, sitä ei kannata enää lähettää tänne, sillä minä muutan. Tasan kahden viikon kuluttua. Melkoista.
 

Leffapäivä.

Jos on reilun kolme kuukautta herännyt aamulla neljältä, on tosi vaikea herätä kuutta myöhemmin edes viikonloppuisin. Mutta ei se kyllä haittaa. Viikonloppuisin voi ottaa päikkärit, mikä on kyllä aivan erityisen mahtavaa. Varsinkin sellaiset neljän tunnin päikkärit, jotka tänään otin. Näin taas jonkun toisen unta. Niin kuin myös viime yönä. Tämä on todella omituista. En tunnista ketään ihmisiä tai paikkoja, edes eläimiä. Ei tunnut oleminenkaan tutulta. Olen monta kertaa miettinyt hereillä ollessa, että pitää yrittää katsoa peiliin, kun olen tuollaisessa vieraassa unessa, että näkisin kasvoni. Haluan jo tietää kenen päässä yöllä seikkailen. Alitajunta ei ole kuitenkaan vielä toivettani sisäistänyt. Toisaalta, viime yönä väistelin luoteja. Ei ehtinyt katsella peiliin.

Minulla oli hyvä toimintasuunnitelma pitkälle viikonlopulle. Aion nukkua. (Nuo pikku päikkärit olivat siis tärkeä osa suunnitelmaa.) Hoitaa itseäni ja nauttia. Olin listannut puuhaa, mutta sitten jostain syystä päätinkin virkata ja katsoa leffoja. Puuhastelun voi jättää ensi viikolle. Katsoin kaikki Bournet, sen neljännenkin, joka oli ihan huono. Miksi oi miksi pitää tehdä leffa ilman päähenkilöä? En tykkää. Tuo leffa olisi ollut varmasti paljon parempi omana itsenään, nyt se oli vain huono lopetus leffasarjalle.

Mutta katsoin myös pitkästä aikaa Toscanan auringon alla. Voi miten tuli hyvä mieli! Ja tietysti kamala ikävä Italiaan, mutta se taitaa olla siellä ajatusten pohjalla joka tapauksessa. Sitten katsoin toisen suosikkileffani, jota en ollut nähnyt aivan älyttömän pitkään aikaan. Priscilla, aavikon kuningatar (The Adventures of Priscilla, Queen of the Desert). Suosittelen. Vielä ehtisi katsoa jotain... Mitä seuraavaksi? Nyt tiedän! Kohtalon valvojat (The Adjustment Bureau). Saa nähdä minkälaisia unia tämä leffa tuo.

Perhonen.

Sain eilen postipaketin työmaalle, ja otin samalla yhden jättiaskeleen lähemmäksi unelmaani. Passini tuli takaisin viisumimerkinnän kanssa. Kieltämättä vähän kylmäsi lähettää passi postissa lähetystöön, mutta sillä tavalla se täällä kuitenkin kuului tehdä. Kirjattuna kirjeen lähettäminen on melko turvallista ilmeisesti myös Irlannissa.

Eilinen oli muutenkin hämmentävä. Ihana ja kamala yhtä aikaa. Vietettiin viimeistä iltaa Jussin kanssa. Joululoma alkaa, kone vie pojan Suomeen, ja minä jään tänne yksin. Ja kun loma loppuu, minä olen jo mennyt. Eilen oli todennäköisesti viimeinen kerta, kun näen ystävääni. Aika moni sanoi, että eihän sitä tiedä, ei saa olla noin dramaattinen... Mutta kyllä sen melkein tietää. Meillä ei ole oikein mitään yhteistä, pian asumme eri puolilla Maapalloa ja muutenkin, elämät menevät hyvin eri suuntiin. Joten otettiin ilo irti viimeisistä hetkistä istumalla hiljaa molemmat omalla koneellaan puuhaillen omia juttuja. Muistutti kovasti sitä hetkeä, kun tukeva ystäväni Emma oli lähdössä Koreaan. (Viimeinen ehtoollinen.) Samansuuntaista piilotettua haikeutta oli ilmassa.

Ja sitten sain perhosen. Ihan yllättäen, kesken kaiken, ihan ohimennen. Avasin mustan rasian ja änkytin pitkän tovin. Mitä ihmettä? Maailman kaunein perhonen. Olin täysin sanaton. Olen yhä.

Kuva on taas ihan kökkö, mutta koru sitäkin täydellisempi.   

Tänään posti toi kaksi pakettia. Äiti ja iskä molemmat olivat laittaneet jouluyllätyksiä. Ihania lahjoja! Avasin kaikki heti. En yleensä availe lahjoja etukäteen, mutta tänä vuonna minulla ei oikein ole joulua. Täällä Irlannissa on niin kamalia joulukoristeita joka paikassa, että se on vienyt kaiken joulumielen. Ehkä sitten ensi vuonna. Sain myös joulukortteja, jotka ilahdutti tavattoman paljon. Työpaikan salapukki toi kirjalahjan, jonka myös avasin, vaikka ei ollenkaan pitänyt. "Places to see" kirja esittelee maailman hienoimmat paikat ja nähtävyydet. Sain siitä heti upea TO DO -listan. Joku oli tosiaan osannut valitan hyvän lahjan. Vietin siis tänään pikkujouluja ihan omin päin. Vapaa ilta ja neljä vapaata siihen perään. Oma henkilökohtainen jouluni on sitten 2.1.2013. Tämä tällainen on just hyvä.
   

Hetki elämästäni.

Mielipahat on kokonaan pyyhitty pois. Päätin sen jo ennakkoon: "Keskiviikko olkoon anteeksiannon päivä". Omistin päivän menneisyyden hahmoille, nykyisille murheen aiheuttajille, ja erityisesti omille syyllisyyksille. Anteeksianto on ihmeellistä. Ja ihmisen mieli, se se vasta merkillinen onkin. Riitti, että vain päätin tehdä niin jo ennakkoon, ja sitten varsinaisena päivänä olikin jo helpompaa hengittää. Alitajunta oli tajunnut toimia omin päin.

Minun ihana työkaveri otti kuvan minulle. Itse asiassa kaksi ihanaa työkaveria - oli pakko pyytää myös sellainen backup tyyppi ihan kaiken varalta. Ja toiveeni toteutui. Sain ikuistettua upean hetken, viimeisen laatuaan elämäni aikana. Tai Backup-boy Joonas sai. Suurkiitos!

Tuollaiseen ruutuun minä vilkuilen vielä kolmen viikon ajan, mutta onneksi enää vain yhdeksän päivää. Yhdeksän ei ole melkein mitään. Ja sitten, 20 päivän päästä saan nukahtaa rakkaan kainaloon. Mutta sitä odotellessa koitan keskittyä paikallisiin hyviin asioihin. Tämä oli hieno hetki. Ja hieno päivä.

Miksi pidän Irlannista, no 7:
LAAVALAMPPU. Löysin jo kauan sitten yhden sekalaisia koriste-esineitä myyvän kaupan hyllyltä pienen laavalampun. Olen haaveillut laavalampusta jo vuosia, mutta koska sellainen on niin korni ja ruma esine, en ole sitä koskaan halunnut hankkia. Kuitenkin täällä Irlannissa kaikki on rumaa ja kornia joka tapauksessa, niin sillä ei ole niin väliä. Tänne sellaisen saattoi ihan hyvin hankkia. Tämä lamppu oli kaiken lisäksi sinivalkoinen, joten ostohetkellä olin täysin vakuuttunut, että se oli selvä merkki. Piti saada edes vähän Suomen värejä tänne Irlannin harmauteen. Joten ostin sen. Vaikka käytännössä neste on violettia ja laavamönjä keltaista (eli mielikuva on enemmänkin ruotsalainen), tuo lamppu on tuonut valtavan paljon iloa päiviini.
 

Ilojen aiheita.

Ilonaiheet vähissä. Ilmeisesti muillakin kuin minulla. Tänään tanskalaiset kävivät itkemässä, että en saa enää nauttia kuplamuovistani. Se on kuulemma ärsyttävää. Voi v***u tehkää töitä, niin ei ehdi ärsyttää epäoleellinen. On tämäkin, viedään kaikki ilot työpaikalta. Ei mitenkään mainitsemisen arvoista tämä, voin kyllä elää ihan hyvin ilman kuplamuovia. Mutta. Oli niin mahtavaa huomata, miten lähes koko tiimi oli välittömästi minua puolustamassa. Heidän mielestään pyyntö oli kohtuuton. Tästä hyvästä he vaativat, että ne oksettavat välkkyvät ja kimaltelevat sirkusta muistuttavat jouluvalot pitäisi poistaa tanskalaisten karsinoista. Ja itse asiassa koko tanskalaiset tuomittiin turhiksi koko firmaan. Eihän ne edes tee mitään, paitsi molottaa kovalla äänellä sitä kammottavaa kieltään, josta edes ruotsalaiset eivät saa selvää. Tuskin mitään tuollaista kuitenkaan tapahtuu, vaikka sotaa siellä jo julistettiin. Mutta silti. Olin aivan mykistynyt, vähän ihania työkavereita minulla. Voitin!

Miksi pidän Irlannista, no 6:
TYÖKAVERIT. Tämä ei liity mitenkään Irlantiin, paitsi että täällä ollaan. Minulla on kyllä parhaat työkaverit ikinä! On minulla ennenkin ollut läheisiä työkavereita, mutta täällä jopa ne vähän tuntemattomammatkin uskaltavat ottaa kantaa ja pitävät omien puolia. Niin sen pitääkin olla! Tämä oli miellyttävä uutuus, varsinkin kun on muutama puukon arpi selässä tuolta edellisestä paikasta. (Josta muuten löytyi kosteusvaurio, sitten kuitenkin. Eli olin taas oikeassa. Mutta näppärästi kyllä saatiin yksi totuuden kovaääninen torvi savustettua siitä yhteisöstä. Vaan enpä ollut ensimmäinen. Enkä taatusti viimeinen.)

Ja sitten tässä vielä TOSI hyviä vinkkejä minunlaisille ihmisille, joiden elämä on useimmiten enemmän sotkussa, kuin siivosti.  

 
Olen ollut aika surkea tässä pari päivää. Tänään itkin töissäkin, mutta muista syistä. Nauroin niin, että kyyneleet jo valuivat silmistä. Se teki tosi hyvää. Nauru on hyväksi. Minulle sattui soittamaan aivan hulvattoman hauska asiakas. Minun pokka ei pitänyt taaskaan. Ensin yritin pidätellä naurua, kun mies komensi, että "Äläkä naura siellä." mutta koska jutut eivät muuttuneet, niin repeilin uudestaan, eikä naurusta ollut tulla loppua. "Kokoa itsesi nainen." Minä kyllä yritin, ihan oikeasti.

Vaan täällä komerossa ei enää naurata. Ei ollenkaan. Minulla on aivan hirvittävä ikävä Toyboyta. Niin paljon, että koskee. Ei koskisi näin paljon, ellen olisi oikeasti rakastunut.
 

Random ajatuksia.

Talvi on kylmä. Maa on jäässä. Kun kuu ei heijasta valoa, Irlanti on synkkä ja pimeä maa. Mutta silloin näkee tähdet. Tänä aamuna bussin ikkunassa oli seitsemän kuuta. Pienen pientä kuun sirppiä, jotka muodostivat yhdessä melkein kokonaisen täysikuun. Minun täytyy alkaa käyttää silmälaseja enemmän. Ilahduin tavattomasti, kun yksin niistä Sameista kavereista tuli aamubussiin. Neljä päivää näkemättä. Tuntui niin vahva ilahtumisen tunne, että yllätin itseni. En arvannut, että osaisin ilahtua vielä tänään. Puputkin ovat kadonneet. Niitä oli alkusyksystä joka paikassa. Nyt niitä ei enää näe ollenkaan. Ehkä ne on syöty. Irlannin alkuasukkaat pyydystävät niitä koirillaan. Ja sitten syövät. En tiedä mitä siitä ajattelisin. Mutta tällä hetkellä en tiedä oikein mistään muustakaan mitään. Jos kuulee tarpeeksi monta kertaa, ettei ole tarpeeksi hyvä, sen alkaa uskoa. Ja sitten toimia sen mukaisesti. Ajattelin kuuluttaa päinvastaista. Jospa senkin uskoisi sitten jonain päivänä. Minä olen ihana. Minä olen kaiken hyvän arvoinen. Minä ansaitsen rakkautta. Minun kuuluu olla Toyboyn luona auringossa. Vielä 22 aikaista aamuherätystä ja 12 työpäivää. Piirretyissä puput syövät porkkanoita. En ole koskaan nähnyt yhtään pupua livenä syömässä porkkanoita. Minä syön niitä kuitenkin. Porkkanoita, en pupuja. Niistä tulee kuulemma pisamia. Siitä en niin välitä, mutta se on terveellisempää kuin kaikki se kakka, jota olen syönyt aikaisemmin. Porkkanat ovat värikkäitä. Minäkin tarvitsen nyt jotain väriä. Niinpä ostin värikkään pussukan. Niitä on jo aika monta. Mutta koska purnukoitakin on monta, tämäkin pussukka tuli tarpeeseen. Valmistaudun matkaan. Joku oli tuonut kuplamuovia työpisteelleni. Minä rakastan kuplamuovia. Poksuttelin sitä onnellisena koko päivän. Paitsi, että en ollut onnellinen. Mutta kuplamuovi auttoi peittämään todellisia tunteita. Jos ei ole tyytyväinen elämäänsä, se pitää muuttaa. Minä muutan itseni toiselle puolelle maapalloa. Sitten alan rakastaa paljon. Se alkaa jo ylihuomenna. Ylihuomenna on anteeksiantamisen päivä. Aloitan itsestäni. Joten kannattaa varautua. Tämä on muutoksen vuosi. Tänään vielä ruoskin ja kidutan itseäni, huomenna ehkä enemmän, mutta ylihuomenna kaikki muuttuu. Sillä eihän kukaan voi rakastaa sellaista ihmistä, joka vihaa itseään. Viha on kova sana, mutta olkoon. Ylihuomenna se loppuu. Ja sitten rakastan taas, koko ehjällä sydämellä.
 

Tyhjä arpa.

Hämmentävä viikko takana. Tuntuu, että edellisestä sunnuntaista olisi varmasti yli kuukausi. Maanantaina alkanut mellakka Belfastissa jatkuu yhä. (Lue lisää tästä.) Tuntuu, etten ole ehtinyt tehdä mitään, koska olen ollut niin sekaisin. Aika matelee, mutta en saa mitään aikaiseksi. Mutta jotain sentään. Tälle viikolle saatiin kaksi särkynyttä sydäntä. Jännitys ja pelko saa ihmisen tekemään merkillisiä asioita. Ja tämä vie nyt kaiken energiani. Yritän keskittyä positiivisiin juttuihin, niitä on mukavampaa lukea.

Minun ainoa oikea "tuntematon" julkilukija sai vauvan. Se on hieno! Haluan toivottaa paljon onnea koko tuolle uudelle perheelle! Ja tässä se tulee: PALJON ONNEA!

Olen saanut postia. Ensinnäkin, tukeva ystäväni lähetti kirjekortin ja rannekorun, joka on juuri minunlainen! Mahtava koru ja täydellinen yllätys. Itku tuli välittömästi. Minulla on kamalan kova ikävä Emmaa. Toiseksi, sain kortin Stalkkeriltani. Sekin oli ihana yllätys, koska tämä Stalkkeri on mukava ja mieluinen. Suurkiitos molemmille!

Muutama työpäiväkin taas meni, joten minun pitää kiriä tämän listan kanssa.

Miksi pidän Irlannista, no 3:
HÖRÖKORVAT. Irlantilaisilla on tosi usein hörökorvat, vieläpä sellaiset hienot nipukalliset. Silmäniloja tulee vastaan siis tuon tuosta. Ne ei aina ole kiinni kovin kauniissa päässä, mutta silti, hyvältä näyttää.

Miksi pidän Irlannista, no 4:

HYVÄ VERTAILUKOHDE. Olen oppinut arvostamaan lisää suomalaisia asioita, kuten kierrätystä ja rakennustekniikkaa. Kolminkertaisia ikkunoita ja lämpimiä koteja. Täällä on aivan hemmetin kylmä, ja talojen lämmitys kallista, mutta siitä huolimatta näissä uusissakaan taloissa ei käytetä tuplalaseilla olevia ikkunoita. Suomalaiset ovat viisaita.

Miksi pidän Irlannista, no 5:
GUINNESS. Se todellakin on täällä parempaa, kuin muualla. Varsinkin yhdessä Haudankaivajan baarissa. Jostain syystä siellä on Dublinin parasta Guinnessia. 

Nyt ei tule muuta. Pahoittelen. 

   

Belfast.

Melkoinen minireissu Pohjois-Irlannissa. Terveisiä Belfastista! Tällaista siellä oli. Itse olin kyllä turvallisesti poissa mellakoivista jaloista, mutta täytyy sanoa, että hienosti oli ajoitettu tämäkin visiitti. Kierrettiin kaikki merkittävät alueet nationalistikuskin 'Mustan taksin' kyydissä, ja kuultiin tarinaa historiasta. Mutta ei sellaista historiallista höpinää, johon usein kiertoajeluilla sorrutaan. Tämä kuski aloitti tarina kertomalla siitä, kuinka hän palasi Belfastiin, koska veli kuoli unionistien ja nationalistien yhteenotoissa. Veti hiljaiseksi heti ensimmäisessä mutkassa. (Enkä kyllä yhtään tiedä käytänkö oikeita termejä. Mutta hei, googleta.)

Vaikka kuskimme oli lievästi puolueellinen kertoessaan katolilaisten ja protestanttien sodasta, IRAn toiminnasta ja ongelmista, jotka tekevät elämisen Belfastissa jonkin verran haastavaksi, jotenkin minä aivan luonnostani olen enemmän sen kokonaisen yhdistetyn Irlannin kannalla. Vaikka itse en ole vähääkään uskonnollinen, ja vaikka mielestäni katolilaisuus on vähintäänkin arvelluttavaa, se protestanttien puoli oli jotenkin äärettömän ahdistava. Niin. Belfastissa on edelleen seinä, joka jakaa kansan kahtia. Berliinin muuria pidempi rauta-aita; Peace line. Toisella puolella nationalistit katolilaiset, toisella puolella unionin protestantit. Ja siellä minä olin, kuvaamassa tuota omituista aitaa. Molemmilta puolilta. Ihmeellistä, ollaan kuitenkin 2000-luvulla jo. Eikö ihmiset ole oppineet yhtään mitään mistään?

Seinämaalauksia muistuttamassa merkittävistä käänteistä sodassa.

"Kumiluoti." Vastaavalla tapettiin eräs siviilinainen, koska hän oli katolilainen.

Peace Line. Katolilaisten kotien takapihoja ympäröi metalliaidat, jotka ovat suojaamassa taloja aidan yli lentäviltä polttopulloilta.

Peace Line protestanttien puolelta.

Porttien väliin jäävä "ei kenenkään alue". Alueelle pääsee vain arkisin päiväsaikaan, sillä illalla portit suljetaan turvallisuussyistä.

Seinämaalaus. Unionin sotilas osoittaa aseellaan päin näköä, vaikka vaihdat paikkaa. Ihan sama mihin menee pojottamaan, aseen piippu on aina itseen päin.

Että näihin tunnelmiin. Olen oppinut Irlannista nyt enemmän, kuin koko kolmen kuukauden aikana. Belfast oli todella vaikuttava. Ihmiset olivat valtavan ystävällisiä ja koko kaupunki vaikutti upealta. Belfast voittaa Dublinin 6-0.