Ilojen aiheita.

Ilonaiheet vähissä. Ilmeisesti muillakin kuin minulla. Tänään tanskalaiset kävivät itkemässä, että en saa enää nauttia kuplamuovistani. Se on kuulemma ärsyttävää. Voi v***u tehkää töitä, niin ei ehdi ärsyttää epäoleellinen. On tämäkin, viedään kaikki ilot työpaikalta. Ei mitenkään mainitsemisen arvoista tämä, voin kyllä elää ihan hyvin ilman kuplamuovia. Mutta. Oli niin mahtavaa huomata, miten lähes koko tiimi oli välittömästi minua puolustamassa. Heidän mielestään pyyntö oli kohtuuton. Tästä hyvästä he vaativat, että ne oksettavat välkkyvät ja kimaltelevat sirkusta muistuttavat jouluvalot pitäisi poistaa tanskalaisten karsinoista. Ja itse asiassa koko tanskalaiset tuomittiin turhiksi koko firmaan. Eihän ne edes tee mitään, paitsi molottaa kovalla äänellä sitä kammottavaa kieltään, josta edes ruotsalaiset eivät saa selvää. Tuskin mitään tuollaista kuitenkaan tapahtuu, vaikka sotaa siellä jo julistettiin. Mutta silti. Olin aivan mykistynyt, vähän ihania työkavereita minulla. Voitin!

Miksi pidän Irlannista, no 6:
TYÖKAVERIT. Tämä ei liity mitenkään Irlantiin, paitsi että täällä ollaan. Minulla on kyllä parhaat työkaverit ikinä! On minulla ennenkin ollut läheisiä työkavereita, mutta täällä jopa ne vähän tuntemattomammatkin uskaltavat ottaa kantaa ja pitävät omien puolia. Niin sen pitääkin olla! Tämä oli miellyttävä uutuus, varsinkin kun on muutama puukon arpi selässä tuolta edellisestä paikasta. (Josta muuten löytyi kosteusvaurio, sitten kuitenkin. Eli olin taas oikeassa. Mutta näppärästi kyllä saatiin yksi totuuden kovaääninen torvi savustettua siitä yhteisöstä. Vaan enpä ollut ensimmäinen. Enkä taatusti viimeinen.)

Ja sitten tässä vielä TOSI hyviä vinkkejä minunlaisille ihmisille, joiden elämä on useimmiten enemmän sotkussa, kuin siivosti.  

 
Olen ollut aika surkea tässä pari päivää. Tänään itkin töissäkin, mutta muista syistä. Nauroin niin, että kyyneleet jo valuivat silmistä. Se teki tosi hyvää. Nauru on hyväksi. Minulle sattui soittamaan aivan hulvattoman hauska asiakas. Minun pokka ei pitänyt taaskaan. Ensin yritin pidätellä naurua, kun mies komensi, että "Äläkä naura siellä." mutta koska jutut eivät muuttuneet, niin repeilin uudestaan, eikä naurusta ollut tulla loppua. "Kokoa itsesi nainen." Minä kyllä yritin, ihan oikeasti.

Vaan täällä komerossa ei enää naurata. Ei ollenkaan. Minulla on aivan hirvittävä ikävä Toyboyta. Niin paljon, että koskee. Ei koskisi näin paljon, ellen olisi oikeasti rakastunut.