Leffapäivä.

Jos on reilun kolme kuukautta herännyt aamulla neljältä, on tosi vaikea herätä kuutta myöhemmin edes viikonloppuisin. Mutta ei se kyllä haittaa. Viikonloppuisin voi ottaa päikkärit, mikä on kyllä aivan erityisen mahtavaa. Varsinkin sellaiset neljän tunnin päikkärit, jotka tänään otin. Näin taas jonkun toisen unta. Niin kuin myös viime yönä. Tämä on todella omituista. En tunnista ketään ihmisiä tai paikkoja, edes eläimiä. Ei tunnut oleminenkaan tutulta. Olen monta kertaa miettinyt hereillä ollessa, että pitää yrittää katsoa peiliin, kun olen tuollaisessa vieraassa unessa, että näkisin kasvoni. Haluan jo tietää kenen päässä yöllä seikkailen. Alitajunta ei ole kuitenkaan vielä toivettani sisäistänyt. Toisaalta, viime yönä väistelin luoteja. Ei ehtinyt katsella peiliin.

Minulla oli hyvä toimintasuunnitelma pitkälle viikonlopulle. Aion nukkua. (Nuo pikku päikkärit olivat siis tärkeä osa suunnitelmaa.) Hoitaa itseäni ja nauttia. Olin listannut puuhaa, mutta sitten jostain syystä päätinkin virkata ja katsoa leffoja. Puuhastelun voi jättää ensi viikolle. Katsoin kaikki Bournet, sen neljännenkin, joka oli ihan huono. Miksi oi miksi pitää tehdä leffa ilman päähenkilöä? En tykkää. Tuo leffa olisi ollut varmasti paljon parempi omana itsenään, nyt se oli vain huono lopetus leffasarjalle.

Mutta katsoin myös pitkästä aikaa Toscanan auringon alla. Voi miten tuli hyvä mieli! Ja tietysti kamala ikävä Italiaan, mutta se taitaa olla siellä ajatusten pohjalla joka tapauksessa. Sitten katsoin toisen suosikkileffani, jota en ollut nähnyt aivan älyttömän pitkään aikaan. Priscilla, aavikon kuningatar (The Adventures of Priscilla, Queen of the Desert). Suosittelen. Vielä ehtisi katsoa jotain... Mitä seuraavaksi? Nyt tiedän! Kohtalon valvojat (The Adjustment Bureau). Saa nähdä minkälaisia unia tämä leffa tuo.