Olen tässä jo tovin hihitellyt itsekseni. Olen taas ollut osaavainen. Perjantaina töistä lähtiessä huomasin, että vieressäni istuva työkaveri oli unohtanut kaulaliinansa. Tämä on se meidän oikea Pomo. Me istumme vähän syrjässä kaikista muista, tanskalaisten saartamana. Niinpä epäluuloisena ajattelin olla avulias ja piilotin huivin, ettei kukaan sitä varastaisi. Laitoin sen Pomon hupparin toiseen hihaan, se kun on aina siinä tuolin selkänojalla. Kirjoitin pöydälle vielä kiireessä lapun, jossa kerroin mistä huivin löytää. (Kukaan ei ymmärrä täällä suomea, joten olin varma, että kelmit eivät koodiani osaisi purkaa.) Koska olin alkuviikon vapaalla, tänään Pomo muisti kysyä, että olinko minä piilottanut hänen huivinsa tuossa viime viikolla. Juu, kyllä vain. Etkö sinä löytänyt sitä? "Mihin sinä sen piilotit?" Mutta minähän kirjoitin viestinkin, se on täällä hihassa... Ja sitten kaivoin huivin esiin. Piilo oli Pomonkin mielestä hyvä. Hän ei vain ollut saanut minun käsialasta selvää. Tai kaikesta muusta kyllä, mutta ei juuri tuosta "hihassa" sanasta. Hyvin piilotin. Ja hyvä koodi, kun ei suomalainenkaan ymmärtänyt. Aika paljon naurattaa vieläkin.
Sain Irlantivirkkauksen valmiiksi. Italiassahan minä virkkasin vaikka mitä asioita, mutta vain yhden huiviltin sain kokonaan valmiiksi. (Annoin sen syntymäpäivälahjaksi Arjalle.) Joten edellisestä oppineena päätin virkata uuden huiviltin. Se on helppo ja tarpeeksi viihdyttävä tehdä. Ja nyt sellainen uusi on siis valmis. Tämän annan lahjaksi minulle. Tosin se taitaa muistuttaa enemmän torkkupeittoa kuin huivilttiä, koska siitä tuli aika iso. Mutta voi miten ihana sen sisään on käpertyä takkatulen eteen, upottavan pehmeään jättinojatuoliin, untuvatossut jalassa, kirja kädessä ja punaviinilasi vieressä pienellä sivupöydällä. Mitään noista minulle ei ole täällä nyt, mutta sellaista kuvaa nyt maalailen. Yksi nurkka unelmakodistani on juuri saanut kasvot. Tai kuvan tai minkä nyt ikinä.
Kun tänään kävelin kotiin töistä, olin melkein astua rottaan. Siinä se makasi keskellä jalkakäytävää verisenä ja kuolleena. Jälleen kerran hyvä muistutus siitä, mitä elämä Irlannissa on. Kuollut rotta keskellä katua. Ja sitten kuului kopse selän takaa. Setä siellä ajoi hevosellaan keskellä tietä, autojen seassa. Kaheleita täynnä tämä paikka. Mutta silti. Olen luvannut 22 positiivista asiaa.
Miksi pidän Irlannista, no 8:
PUKEUTUMINEN. Irlannissa asuu ilmeisesti maailman tyylitajuttomin kansa. Ehkä pakkaa sekoittaa vähän puolalaiset, joilla on taipumusta parhaimmillaankin näyttää venäläiseltä huoralta. (No anteeksi, mutta kaikki tietää täsmälleen mitä tuo vertaus tarkoittaa.) Tiedän, että kasari on taas muotia, mutta rajansa kaikella. Nämä ihmiset ovat yhä siellä aidolla 80-luvulla. Ei kerta kaikkiaan minkäänlaista tyyliä missään. Mutta. Ensinnäkin, se antaa meille normaaleille melkoisen etulyöntiaseman. (Ja kun sanon normaaleille, tarkoitan meille suhteellisen siedettävästi pukeutuville ihmisille.) Ilman minkäänlaista panostusta voi näyttää melko hyvältä missä tilanteessa tahansa. Ja sitten toisaalta, silloin kun ei oikeasti jaksa millään tavoin kiinnostua siitä mitä päällensä laittaa, kun menee hakemaan maitoa, niin sillä ei ole minkään maailman merkitystä. Aivan sama, jos näyttää pahalta, ei silti erotu massasta millään tavoin.
P.S. Jos aiot auttaa, tee se selvällä käsialalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti