Lapsuus.

Muistatko, kun lapsena kaikki tuntui niin ihmeelliseltä ja suurelta? Hiekkalinna, jonka sukulaispoika rakensi oman ämpärillä kipatun möykyn viereen, oli aivan mahtava. Hattara, jonka tivolissa sai oli niin suuri, että sitä oli mahdotonta syödä kokonaan. Suurennuslasi, jolla saman talon poikariiviöt polttivat lehtiä, roskia ja ötököitä, oli aivan uskomaton. Lasi vain muutti auringon valon tuleksi. Muistan, kuinka keräsin mökillä mäntypistiäisiä nyrkkini täyteen ja ihmettelin, kun madot olivat niin vihreitä. Pyydystin pieniä sammakoita, koska minusta ne olivat niin suloisia ja mukavasti liukkaita. Kiipeilin valtavilla rantakivillä, raahasin lasten uima-altaan järveen ja kiipesin kyytiin tarkoituksenani veneillä jonnekin. Taisin jonkun melankin ottaa veneestä kyytiin. Kesät olivat niin ihmeellisiä.

Kaikki muuttuu, kun kasvaa isoksi. Mistähän se johtuu? Onko se vain tottumista? Asiat eivät enää ole uusia ja ihmeellisiä vaan tuttuja. Vanhemmat ihmiset usein päivittelevät maailman menoa sanoen, että ennen kaikki oli paljon paremmin. (Ennen se leipäkin maistui leivältä.) Mietin, että ehkä syy ei olekaan kokonaan tässä muuttuneessa maailmassa. Ehkä meidän tuntemukset vain tekevät meistä vaativampia ja turtuneita kaikkeen jo nähtyyn. Ja asioiden ihmeellisyys katoaa. Koska usko tai älä, aurinkoisena päivänä suurennuslasilla voi edelleen sytyttää asioita tuleen. Hiekasta saa yhä rakennettua hienoja linnoja, niin suuria kuin tahtoo rakentaa. Luonto on yhä täynnä ötököitä. On vain itsestä kiinni miten asiat haluaa nähdä.

Mietin toissapäivänä, että minusta on ehkä tullut aikuinen. Sitä tahtomattaankin vertaa itseään toisiin ja siihen mitä on ennen ollut. Huomasin, että minä olen vakavampi. Olen tarkempi asioista, vaativampi. Se on kai ihan normaalia. En vain tiedä onko se hyvä asia. Mitä jos joku päivä huomaa, että nyt se lapsen viattomuus on poissa? Säikähdin omaa ajatustani, koska tuollainen tilanne olisi aivan kamala. Ehkä juuri tämän vuoksi ei saa koskaan menettää lapsenmielisyyttään. Niinpä istuin keinussa ja potkin lisää vauhtia. Nauroin ääneen, vaikka olin yksin. Nautin aivan mielettömästi vauhdista, mutta samalla myös siitä rauhallisuudesta. Siellä ne olivat sisäinen lapsi ja ulkoinen aikuinen sulassa sovussa keinumassa.

Pakko myöntää, mietin minä kyllä vähän synkkiäkin asioita. Olen niin kyllästynyt itsekkäisiin ihmisiin. Olen kyllästynyt bilettämiseen, ryyppäämiseen ja peleihin. Ja pettymään ihmisiin, joista aina vain jaksaa uskoa parempaa, vaikka kaikki merkit viittaavat ihan muuhun. Olen kyllästynyt siihen, että "minä en polta" tarkoittaa oikeasti sitä, että polttaa vain muutaman savukkeen päivässä, pilveäkin ainoastaan silloin tällöin. (Enemmän tietysti, jos juopottelee. Sehän on eri asia.) Kun minun mielestä "minä en polta" tarkoittaa yhä sitä, että EI polta, ollenkaan.

Uskottelin Samuilla itselleni, että voisin tulla tänne nauttimaan vielä ennen lähtöä edes muutamasta hyvästä päivästä Toyboyn seurassa. Kaikessa rauhassa ja täysin stressittömästi. Ettei jäisi tästä suhteesta ja ihmisestä niin paska maku. Tarvitsin lepoa ja ihan vain olemisesta nauttimista. Mutta sen onnistumiseen olisi tietysti tarvittu kaksi ihmistä, jotka haluavat samaa asiaa. Jos toinen ei osaa päättää edes mitä haluaa tunnin päästä, saati että pysyisi viittä minuuttia paikallaan, sellainen ei voi onnistua. Minun haaveet revittiin taas kerran silpuksi aivan siinä silmieni edessä. Rellestäminen vei voiton. Mutta toisaalta, tämä on parempi näin. Paljon helpompi jättää tämä kaikki nyt taakse. Ja ainakin tästä jäi todellinen maku.

Nyt on aika mennä eteenpäin. Tutustua lapsen tavoin uuteen paikkaan, nähdä ja kokea ja ihastua. Lapsilla on kyky nähdä asiat uusina, koska uusia ne useimmiten heille ovatkin. Vanhempana voi enää yrittää katsoa asioita uudella tavalla. Aion panostaa erityisesti siihen tällä viikolla. Löytää hyvää tästäkin pettymyksestä. Onneksi voin tehdä sen melko hienoissa maisemissa.