Marcello.

Kävelin eilen illalla pitkin Chawengin kävelykatua ja katselin sinne kyhättyjä kojuja. Kaikki ne sellaiset tavarat ja valot ja musiikki ja ihmiset saavat minut aina ihastumaan olemiseen. Se tunnelma ja markkinahumu on niin upeaa. Paitsi että ei ole enää. Sama paikka teki minut nyt surulliseksi. Itse asiassa aika moni paikka, jota ennen katselin ihastellen saa minut vähän surkeaksi. Kaikki on ennallaan ja yhtä ihanaa, mutta melkein kaiken olen jo nähnyt. Nimittäin Toyboyn kanssa. Se ensimmäinen kokemus piti aina sisällään myös tuon rakkaan ihmisen. Ja nyt muistan sen kaiken, joka kerta. Sen ihastuksen mukana tulee nyt myös ikävä ja suru. Nuo paikat ovat pilalla. Menen mihin tahansa, aina löydän jotain mikä muistuttaa yhteisistä jutuista. Ja silloin tunnen itseni tavattoman yksinäiseksi. Tämä on ihan perseestä. En keksi oikein mitään muuta vaihtoehtoa, kuin lähteä pois. Minä en viihdy täällä enää. Se ei tietenkään ole saaren vika. Se ei ole kenenkään vika. Se vain on.

Jätin mopon vähän kauemmaksi ja kävelin pääkadulle jalkaisin. Sain katsella kojuja rauhassa. Kukaan ei hoputtanut. Kukaan ei huokaillut turhautuneena vieressä tai valittanut ylihinnoista, jotka turisteilta pyydetään tai hoputtanut nälkäisenä. Se ei silti tehnyt minua yhtään onnellisemmaksi. Ei ollut ketään jolle osoittaa, kun näkee jotain ihanaa.

Löysin kujan, jolla en ollut käynyt ennen. Tuolla kujalla oli hauskannäköinen Rasta Bar. Katselin sitä vähän aikaa, mutta käännyin kuitenkin pois. Joku huusi perääni, että mihin sinä menet? Tule tänne sieltä. Käännyin katsomaan pöydässä istuvaa miestä, jolla oli toinen jalka paketissa. Arvelin, että myös tämä turisti on kaatunut mopolla. Olin väärässä. Kuulin surullisen tarinan siitä kuinka hän oli suihkussa silmät kiinni hapuillut shampoopulloa, mutta osunut vahingossa vähän lavuaariin, joka oli romahtanut jalan päälle. Kun hän viimein sai silmät auki, kaikkialla oli verta. Ja nyt jalka oli siis paketissa. Nauroin vedet silmissä, vaikka ikävä juttuhan tuo toki oli. En vain voinut uskoa sitä todeksi. Kysyin mistä päin tyyppi oli tullut tänne lavuaarin kanssa taistelemaan ja vastaus yllätti. Italiasta. Mitä ihmettä? Mies esitteli itsensä. Marcello. Ja taas minä repesin nauramaan. Eikä... (Tämä on hauska vain jos olet nähnyt tiettyjä Italiasta kertovia elokuvia.) Istuin alas ja jäin viettämään iltaan näiden italialaisten kanssa. Ja puhuin ihan oikeaa italiaa! 

Ilta muuttui todella mukavaksi. Sovittiin että nähdään uudestaan seuraavan päivänä. Tajusin vasta myöhemmin, että tämä oli ensimmäinen kerta kun nauroin vapautuneesti todella pitkään aikaan.