Rankka päivä.

Eilinen päivä oli melkoinen tunnemyrsky. En nukkunut juuri ollenkaan, koska riita Toyboyn kanssa edellisenä iltana suretti niin paljon. Odotin tyyppiä illalla kuitenkin muutaman tunnin kotiin, koska olisin halunnut selvittää sen viimeisen taistelun. Minulla on sellainen periaate, että riidan päälle ei mennä nukkumaan. Jossain vaiheessa kuitenkin annoin periksi. Paha mieli ja valvominen vei vähätkin mehut minusta, mutta en silti nukkunut juuri ollenkaan.

Itse sankari ei palannut kämpälleen edes aamulla, joten annoin periksi tällekin asialle. Erotaan sitten riidoissa. En voi ymmärtää tuollaista, mutta en pysty asiaan vaikuttamaan millään tavoin. Minua vain ärsyttää kaikki selvittämättömät asiat. Tämä tuntuu olevan aivan loputon suo. Joten eiköhän ole vain parasta rämpiä sieltä silmäkkeestä ylös ihan omin voimin. Asiat eivät Toyboyn kanssa selviinny koskaan. Niinpä pakkasin tavarani, lastasin pienen moponi äärimmilleen ja kaasutin pois.

Mopoajelin koko päivän. Osittain uutta majapaikkaa etsien, mutta myös saarta katsellen ja kierrellen. Tämän saaren piti olla ihan minunlainen. Hippisaari... Rentoa meininkiä ja tietysti hippejä. “Viihdyt siellä varmasti!” oli se mainospuhe, jolla paikka minulle lopullisesti myytiin. Olin pitkään kahden vaiheilla, tulenko tänne vai matkaanko kokonaan maasta pois. Mutta halusin ehdottomasti nähdä minunlaisen saaren ja viettää sen viimeisen hyvän hetken Toyboyn kanssa. Sen, mikä ei koskaan toteutunut. Mutta tilastollisesti meni aivan oikein, sillä 50 % tavotteista täyttyi taas. Näin minä sen saaren kuitenkin.

Mielikuvitus oli jo parin viikon aikana tehnyt Koh Phanganista aivan unelman. Ja nyt kun makaan kirjoittamassa oman pikku bungalowini terassilla riippumatossa (jonka viimein sain ripustettua käyttökelpoisesti monen kuukauden odotuksen jälkeen) ja kuuntelen kun Bob Marley laulaa viereisessä ravintolassa (oletettavasti laulu tulee kuitenkin levyltä), olen aivan älyttömän tyytyväinen, että tulin tänne. En sen takia, että tämä olisi niin mahtava saari, vaan koska se ei ole. Jos en olisi tullut, en olisi päässyt siitä ajatuksesta koskaan eroon. (“Olisi sittenkin pitänyt mennä käymään siellä paratiisissa, voi miksi en mennyt, kun kerta olisin varmasti viihtynytkin.”) Ja sitten huonolla tuurilla olisin vuosia kestäneen päänsisäisen vainon jälkeen matkustanut Thaimaahan uudestaan ihan vain tämän saaren takia. En olisi ikinä päässyt yli siitä pettymyksestä.

Minä kerron nyt salaisuuden: Tämä on ihan tavallinen saari. Varmasti enemmän hippisaari kuin tuo viereinen, mutta täällä ei oikeasti ole mitään minunlaista, koska minä en ole hippi. Minua kutsutaan usein hipiksi ja saatan jopa kulkea hieman hipihtävissä vaatteissa, mutta tämä on kaikkea muuta kuin minunlaista. Tai minä en ole vähääkään tämänlainen. Se joka niin sanoi ei selvästi tunne minua lainkaan. 

Ja tarkennuksena: Tämä on tosi ihana paikka! Hienot näköalat ja meri kaikkialla. Aurinkoa ja mopoilua ja kaikkea sellaista, mitä ihmiset nyt tekevät lomaillessaan Thaimaassa. Kaikki on ihan mukavaa ja käy hetki hetkeltä paremmaksi, kun saan viimein levätä ihan omassa rauhassa ja vain nauttia olemisen ihanuudesta. Ei kiirettä, ei hösötystä, ei biletystä. Mutta kyllä ne Lamain aallot tuolla Koh Samuilla on paljon enemmän minua. Ja Venetsian kanaalit.