Istuin ensimmäisen illan pikkumökkini terassilla kirjoittamassa. Oli jo myöhä, kun kaksi koiraa säntäsi jostain paikalle. Molemmat kiipesivät omistajan elkein terassille ja toinen kävi nukkumaan löhötyynylle, josta olin hetkellisesti noussut ylös. Arvaan, että tätä on tapahtunut ennenkin. Röyhkeää ja määrätietoista. Toinen koira jatkoi matkaa, mutta tämä ensimmäin nukkui ovellani aamuyöhön saakka. Tiedän sen varmaksi, koska heräsin töminään ja haukkumiseen, kun koira lähti jahtaamaan jotain asiatonta ääntä pihamaalla. Kävin aamupalalla ja sama koira tuli heti vaatimaan osuuttaan annoksestani ja lopulta se nukahti pöytäni viereen.
Muutama päivä sitten käytiin syömässä jossain ulkoravintolassa. Jalkoihini tuli pyörimään kissa. "Varo, se puree." Luulin sitä vitsiksi, koska Toyboy on jo niin kyllästynyt siihen, että minun pitää aina koskea kaikkia kissoja. Riittää että näen kissan, niin lause jää kesken. Nostin tietysti tämänkin kisun syliini ja se lysähti nauttimaan rapsutuksesta. Kissa oli siinä hellittävänä niin kauan, kunnes ruoka tuli ja minun olin ihan pakko nostaa se maahan. Myöhemmin sain kuulla, että tuo otus oli ihan oikeasti purrut, kun Toyboy silitti sitä tullessamme ravintolaan. Se selvästi tunnisti kissaihmisen. Ja koiran.
Minulla on paha tapa lokeroida ihmiset. Tai en minä tiedä onko se edes kovin paha asia, se nyt vaan on. Yleensä ihmiset ovat joko tai. Mies tai nainen. Urheilija tai muusikko. Kissa tai koira. Spontaani tai pidättyväinen. Tietysti on ihmisiä jotka voivat olla molempia (varsinkin täällä Thaimaassa mies voi ihan hyvin olla myös nainen), mutta mennään nyt taas näin kärjistetysti. Vaikka sanotaan, että vastakohdat täydentävät toisiaan, tulin siihen tulokseen, että se puoliso kannattaa ottaa tuosta omasta ryhmästä. Reipas urheilijatyttö ei jaksa kovin pitkään katsella renttumuusikkoa. Ainakin kuvittelisin, minulla ei ole varsinaisesti kokemusta sellaisesta. Mutta sen tiedän, että kissa ja koira eivät tule toimeen. Se on täysin mahdoton yhtälö.
Minulle alkaa viimein valjeta minkälaisen ihmisen seurassa minun pitäisi viettää aikani. Minä tarvitsen älykästä keskustelua. Paljon läheisyyttä ja vähintään yhtä paljon omaa aikaa. Minua ei saa hoputtaa, vaikka sorrun siihen itse jatkuvasti. Se on niitä asioita, joista yritän nyt opetella pois. Kärsivällisyys on kultaa, hätäily pelkkää multaa. Uusi suomalainen sananlasku. Ne levottomat ja ympäriinsä säntäilevät, ylikierroksilla käyvät koirat saavat minut vain ahdistumaan. Sellaista ei kestä selvänä.
Horoskooppeihin liikaa uskomatta käytäntö on osoittanut, että myös Vesimiehet minun kannattaa kiertää kaukaa. Minä en yksinkertaisesti kestä niitä kovin isoa annosta kerrallaan. Eikä Vesimies kestä minua. Kummallista sinänsä, koska minä kuitenkin rakastan vettä. Tajusin sen vasta eilen, että elämäni ahdistavimmat ajat ja suurimmat riidat ovat olleet tuon merkin edustajien kanssa. Joten siinä täytyy olla jotain perää.
Eilen istuin jo hyvissä ajoin kirjoittamaan aamusivuja. Sitten kävelin takaisin mökille päin ja jäin juttelemaan hierontakatoksessa olevan naisen kanssa. Hänen pieni tyttönsä kävi eilen naputtelemassa tietokonettani pelien toivossa. Eipä löytynyt pelejä, tylsiä työjuttuja vain. (Työjuttu = kirjoitusjuttu.) En ollut vielä käynyt täällä hieronnassa, vaikka olen jo kolme kuukautta reissannut. En tiedä miksi. Joten päätin korjata sen virheen välittömästi. Mielikuvani thai-hieronnasta muuttui kyllä ratkaisevasti. Se oli ehkä paras hieronta ikinä! Täti löysi kaikki kipeimmät paikat. Niska-hartiaseudun jumitila oli kyllä tiedossakin, mutta en olisi ikinä arvannut, että kipein paikka minun kehossa löytyy nilkasta. Auts! Parasta oli, kun hierojan pieni tyttö tuli siihen viereen istumaan. Kun äiti hieroi päätäni, niin tämä pieni neiti alkoi varovasti koskea minun varpaisiin. Hymyilytti väkisinkin. Hieroja selitti, että tyttö piti kovasti minun kynsilakan väristä. (Vaaleanvioletti.) Minusta on niin hienoa, miten nuo hierojat käyttävät koko kehoaan siihen hommaan. Otin tietysti sellaisen tosihieronnan, enkä mitään silittelyä. Voimaa käytettiin ja se kyllä tuntui. Juuri niin kuin pitikin.
Hieronnan jälkeen tulin takaisin riippukeinuun kirjoittamaan. Aivan mielettömän ihana olo. Tätä minä tulin tänne tekemään. Nauttimaan hieronnasta, lepäilemään riippukeinuun ja kirjoittamaan. Katselemaan ja olemaan. Kaikessa rauhassa ja omaan hitaaseen tahtiini. Niin kuin kissat sen tekevät. Oli niin ihana olo, että päätin kokeilla vielä kerran jutella Toyboyn kanssa. Minusta tuntuu niin tosi pahalta jättää asiat näin. Minä en halua erota riidoissa. Mutta se keskustelu vain pahensi tilannetta. Me todellakin tuodaan toisistamme pahin esiin ja usko pois, meidän kummankin pahin on todella paha. Minulle tämä tilanne oli taas tuplasti kurja, sillä saan pahan mielen kun minua loukataan, mutta myös jos sanon jotain ikävää takaisi. Nyt sanoin, sillä tunsin hetken suorastaan vihaa tuota ihmistä kohtaan. Kadutti heti. En minä halunnut loukata. Enkä varsinkaan halua vihata ketään. Onneksi se laantui nopeasti. Päätin kääntää kaiken tämän negatiivisen energian rakkaudeksi. Mutta sitä ennen oli ymmärrettävä yksi asia.
Toyboy on poissa. Lopullisesti. Ei ole muuta mahdollisuutta.
Kiitos, että sait minut pelkäämään. Vain kohtaamalla pelkoni pystyin voittamaan ne. Kiitos, että hajotit minut. Sain tilaisuuden rakentaa itseni uudelleen, entistä vahvemmaksi. Kiitos, että johdatit minut Thaimaahan. En usko, että olisin tänne ilman sinua tullut. Ja ennen kaikkea kiitos, että näytit mitä en halua enää olla.
Voi hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti