Olen viettänyt elämäni hämmentävimmän vuorokauden. Oikeastaan parikin. Suorana jatkona edelliseen päivitykseen, jätin tavarani ihanan hippipariskunnan luomuravintolaan. Tarkoitus oli kiertää vielä vähän aikaa keskustassa. Itse liike meni jo kiinni, mutta sovittiin, että voisin hakea tavarani puoli yhdeksältä, he kun asuivat siinä samassa paikassa ja olisivat varmasti vielä hereillä. Olin erittäin kiitollinen, tavaraa oli aika paljon mukana.
Kävin hetken satamassa, sitten näin liikkeen, jossa myytiin erilaisia suuria huiveja ja kankaita. Juuri niitä hippiliinoja, joita minä rakastan. En osannut päättää kumman kankaan ottaisin, joten ilmeisesti intialainen mies kysyi: "Onko sinulla niska kipeä?" Tuota, on. "Niin, siksi et osaa valita. Minä voin auttaa sinua. Minä näen, että sinussa on paljon surua." Olin hämmentynyt, luulin hymyilleeni koko ajan. Mutta oikeassahan tuo mies oli. Yhtäkkiä istuimme huoneen perällä, hän teki minulle omituista kanavien avaushoitoa, tiesi syntymäaikaani perusteella elämästäni aivan kaiken ja sotki ajatukseni täysin. (Pidempi versio tapahtuneesta löytyy hippiblogistani, jonne pääset TÄSTÄ. Tiedän, ettei kaikki jaksa lukea hurujuttuja.)
Kun hain laukkuni, kerroin luomupaikan miehelle mitä oli tapahtunut, vaikka en ollut aivan varma siitä itsekään. Kaikki oli kuitenkin hyvin, tosin olo tuntui hyvin erilaiselta. Sitten kapusin kimpsuineni laivaan. Se oli pieni paatti. Yläkerrassa oli yksi suuri tila, jonka reunoilla oli kapeita patjoja vieri vieressä. Jokaisen patjan kohdalla oli numero, josta oman nukkumapaikkansa löysi. Siellä sitä sitten vain maattiin paikalliset ja turistit sulassa sovussa siskonpedillä. Sain jopa nukuttua, varmaankin koska olin niin äärettömän väsynyt.
Paatti oli Surat Thanissa amulla ennen auringonnousua. Laiturilla meidät jaettiin eri nippuihin pojottamaan, kunnes kaikki ihmiset oli saatu ulos laivasta. Sitten lavataksi vei jonkin toimiston pihaa. Siellä istuttiin tovi, kunnes meidät ahdettiin pieneen bussiin, joka ajoi Thaimaan rajalle. Nukuin suurimman osan matkasta. Rajalla tietenkin tarkastettiin passit ja osa tavaroista. Sitten matka jatkui kohti Penangia. Tässä vaiheessa hyvä mainita, että poliisi pysäytti meidät ja kuski sai sakot. Ei nimittäin ajeltu ihan liikennesääntöjen tai nopeusrajoitusten mukaan. Pääsimme kuitenkin hengissä ulos autosta George Townissa.
Olin matkan aikana tutustunut pariin saksalaiseen tyttöön, joten päätimme ottaa porukalla huoneen ja jakaa vähän kustannuksia. Aivan mahtavia tyyppejä! Ilta oli mukava. Syötiin hyvin. En juonut, osittain koska se on täällä Malesiassa todella kallista, mutta myös sen vuoksi, että en halunnut. Luulen, että tämä johtuu siitä mitä se minua hoitanut guru-mies teki. Sen lisäksi, että suru on lähes kokonaan poissa, minä en halua juoda enää. Jotenkin tuli sellainen aivan toisenlainen kunnioitus omaa kehoa kohtaan. En osaa sitä selittää vielä.
Nämä viimeiset päivät ovat olleet aivan mielettömän omituisia. Tuntuu, että koko minun elämä on ihan mullistunut. Ja taas miehen takia. (Hah.) Tuntuu, että siitä on viikkoja, kun viimeksi edes juttelin jonkun tutun kanssa. Minussa on nyt jotain erikoista voimaa, ei nimittäin pelota enää yhtään mikään. Kaikki on sujunut niin hyvin. Täällä Malesiassa on hyvä olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti