Aurinko.

Eräs ihminen luonnehti minua vähän aikaa sitten sanoilla hellyyttävällä tavalla ärhäkkä. Mietin pitkään, että mitä se mahtaa tarkoittaa. Selvästi kuitenkin jotain hyvää, mutta että onko se kuinka totuudenmukaista. Tulin siihen tulokseen, että kyllä se on. Sellainen minä olen. Sitä paitsi minut hyvin tunteva Hallakin sanoi, että "tuo ärhäkkä ei ole missään nimessä negatiivinen, koska se on puettu niin positiivisiin vaatteisiin”.

Olin eilen hetken rannalla. Kävin uimassa kuumassa vedessä. Se ei ollut saaren paras ranta, oli tuskin ollenkaan aaltoja. Pohjassa oli paljon isoja kiviä. Minä rakastan vettä, mutta en ollenkaan pohjamutaa tai niitä satunnausia rehuja, jotka tarttuvat jalkoihin. Siksi pitää aina koittaa löytää sellainen ranta, joka syvenee nopeasti ja jossa on isot aallot (ne pyyhkivät kaikki epämääräiset pohjamönjät mennessään). Lamailla on sellainen ranta. Se mistä löysin sen kiven, jolle minun piti mennä kököttämään ja ottaa kuva. En voi käsittää, etten vieläkään asu siellä. Siis Lamailla. Jo kohta on jo lähdettävä pois.

Joka tapauksessa, sillä toisella rannalla minä lojuin auringossa ihan vain hetken, koska oli niin järkyttävän kuuma. Kun tulin kotiin, huomasin, että minun rinta oli hyvin keitetyn ravun värinen. Ja että siinä keskellä oli valkoinen laikku. Olin unohtanut skorpionikiven kaulaani. Taas. Ja nyt minulla on hieno valkoinen ihoon ikuistettu lähes pysyvä kaulakoru. Aurinko 2 – turisti 0. (Se ensimmäinen piste tulee minun mopoilijarusketuksesta. Jalat ovat muuten valkoiset, mutta polvesta puoleen reiteen, eli siihen mihin shortsit loppuvat, on aikalailla tummaa. Samoin jalkapöydät ovat tummat, lukuunottamatta varvastossujen valkoista veetä.)

Eilen yksi uusi sirkuksen poika kysyi kuinka kauan olen täällä ollut. Laskin, että melkein kolme kuukautta. “No miksi sinä oot noin valkoinen?” Niin. Noh. Kun minä en varsinaisesti rusketu. Minä pääasiassa vain pilkustun. Mutta nyt siis siihen on tulossa vakavia muutoksia. Olen ravustanut itseni.