Vuosi 2016.

En tiedä, miten sinun vuosi meni, mutta ainakin minulle tämä on ollut yksi raskaimmista ja samalla parhaista. Koko vuoden ajan tuli viestejä, että nyt on muuten voimakkaita energioita liikkeellä ja sen kyllä huomaa. Ja sen kyllä huomasi. Aikamoista huisketta ja mahdollisuuksia suuriinkin draamoihin. Ikä kai tehnyt sen, etten enää kuitenkaan kovin helposti draamaannu. Tai sitten myllerrykseen alkaa jo tottua. Tässä parhaita paloja minun vuodesta.

Asuin kolmessa tosi mukavassa maassa, Romaniassa, Italiassa ja Pohjois-Irlannissa. Bukarest oli minulle liian suuri ja sen kulttuuri liian kovaa. Mutta nuo seitsemän kuukautta olivat ratkaisevan tärkeät oman henkisen kehityksen kannalta. Se, ja lomamatka Venetsiaan sai kuitenkin silmät avautumaan. Muistin mitä haluan ja olen halunnut jo monta vuotta, nimittäin takaisin Trevisoon. Romania yllätti samanlaisuudellaan, siis verrattuna Suomeen. Paikallinen kieli oli vaikeinta ikinä ja sai ymmärtämään miksi en ole sitä italiaakaan oppinut. Ilmeisesti minä vain olen tosi huono oppimaan kieliä! Osaamattomuudesta aiheutunut kielimuuri otti päähän toisinaan kunnolla. Romanialaisten avuliaisuus ja ystävällisyys yllätti. Ja ihmisten hitaus. 

Romanian mieleenpainuvimmat kokemukset: 

Goottikonemusabileet hämyisessä kellarissa
Turmelemani nuori poika metrosta

Toteutunut akvaariounelma ja uusi lempinimi Fishkiller

Vuoriston lehmät tiimikoulutuksessa

Käsiini nukahtanut sohvasurffari Jenkkilästä

Aamulypsy ja vedet silmissä nauraminen töissä

Tuplabanaani

Italiaan pääsin peräti kahdesti. Ensin matka Venetsiaan sai heräämään menneisyydestä. Muistot ovat kyllä kivoja, paitsi silloin kun ne lamauttavat nykyhetken. Myöhemmin toteutin unelmani ja muutin takaisin Trevisoon. Vaikka aika oli lopulta lyhyt, ne päivät olivat suunnattoman merkittäviä. Testasin viimein vaporetton. Nautin rauhasta, ystävistä, auringonlaskuista, hyvästä (jonkun toisen valmistamasta) ruoasta ja viinistä. Uin joessa, järvessä ja meressä. Kävin laguunilla. Vaikka Italiassa olin vain lyhyen ajan, puuhasin enemmän kuin vuoden muina päivinä yhteensä.

Italian mieleenpainuvimmat kokemukset: 

Vierailu vanhassa kotitalossa Fagarèssa

Päivä Buranossa valkoisen afrikkalaismiehen kanssa

Conten perhe ja ihana aika heidän luonaan

Yli 40 km pyöräretki maaseudulla

Jokiseikkailu ja hengissä selvinneet koirat

Sain kirjalleni kunnollisen lopetuksen

Uusi työ vei taas muualle, mutta Belfastista löysin paikan jossa viihdyn ja jota kutsun jo kodiksi. Vaikka tarkalleen ottaen olenkin nyt koditon. Universumi koetteli kestävyyttä, mutta en antanut periksi. En ole vielä valmis lähtemään Belfastista. Työ oli ajoittain haastavaa, myös ihmiset olivat haastavia. Mutta löysin muutaman huippuyksilön. Ja lopulta siis kodinkin, jonne pääsen alkuvuodesta. Olen luottavainen, että se uusi työkin sieltä vielä löytyy.

Pohjois-Irlannin mieleenpainuvimmat kokemukset:

Hullu vuokraisäntä, joka pitää tavaroitani panttivankina edelleen

Ihanat ihmiset, jotka ottivat tuntemattoman kodittoman kotiinsa

Syntymäpäiväni, jonka vietin pyjamassa maalaten ja punkkua nauttien

Pikkujoulut, joista kävelin kotiin ilman kenkiä

Tindermies ja hänen mukanaan tulleet palvelut

Lähtöjuhlat, joissa ymmärsin, että olen tosi pidetty

Huomasin, etten ole kokenut mitään suunnatonta (positiivista) koko aikana Belfastissa. Mutta siellä on ollut sellaista tasaista mukavaa. Kaikki on ollut tosi hyvin, kun katsoo sitä suurempaa kuvaa. Koko vuosi oli vaikuttava. Suurin asia on tietysti listojen ulkopuolelta Suomesta, sillä nyt minun elämässä on aivan ihana vauva! Kiitos siitä tukevalle Emma-ystävälle ja sen miehelle. Tein hyvän uuden vuoden lupauksen, kun täytin pyöreitä, mutta kyllä se sopii näin vuoden vaihteeseenkin: 

Annan menneet anteeksi kaikille (erityisesti minulle itselleni).

Kohtelen ihmisiä vain rakkaudella, huolimatta siitä miten

he kohtelevat minua.  Ja luen enemmän kirjoja.

Lopuksi vielä vuoden 2016 tärkeimmät opit:

1)  Aika kuluu vaikka sitä ei hyödynnä mitenkään.

2)  Anna niiden asioiden olla joihin et pysty vaikuttamaan.

Romania.

Italia.

Pohjois-Irlanti.

P.S. 

En voi olla mainitsematta, että Murhasta tuli totta joka maassa! Parhautta!

Suomi.

Ei mennyt niin kuin Strömsössä. Sanalla sanoen, tämä matkani on ollut helevetinvaativa. Olin yllättynyt, että ottaa näin koville. Mutta se on hyvä, koska monestakin syystä. Minäpä selitän, mutta ensin pieni tiivistelmä näistä lomapäivistä.

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että tosiaankin olin sitten kuitenkin väärällä portilla. Olin jo koneeseen asti menossa, mutta en päässyt sisään. Näin voi käydä vain minulle. Sitten salamannopeasti etsin sen oikean portin ja ehdin kuin ehdinkin siihen oikeaan koneeseen. Ei siis mitään järkeä, että samaan aikaan lähtee kaksi konetta samaan paikkaan... Lento oli jo kivuttomampi ja laukkuni saatuani menin pikaparkkiin Emmaa etsimään. Ei löytynyt. Olin varmasti noudattanut ohjeita. Ovesta ulos, suojatie, bussipysäkki ja pikaparkki. Ei Emmaa. Lopulta soitin. Kävi ilmi, että olin taas väärässä paikassa. Ohjeet muistin oikein mutta Terminaali oli väärä. Mutta lopulta se Emmakin löytyi ja pääsin viimein halaamaan tukevaa ystävääni yli vuoden tauon jälkeen. 

Matkustin 28 tuntia. Oli sen arvoista. Pääsin nimittäin viimein tapaamaan minun vauvaa! Se oli niin hieno. Hyvin pieni, ei vielä juuri jutellut. Yhden kerran olin lähes kokonaan vastuuvuorossa, koska Emman piti juosta postiin ja me jäätiin kotiin. Selvittiin ilman suurempia traumoja. Me tultiin muutenkin toimeen tosi hyvin. Päätettiin toteuttaa yksi unelmistani yhdessä, me matkustetaan Tazara junalla Afrikan halki. Olinkin miettinyt kenen kanssa matkan voisin tehdä. Kuka olisikaan parempi seuralainen kuin mun vauva? Päätettiin odottaa kuitenkin vielä muutama vuosi, ihan varmuuden vuoksi. Pitäähän sitä rahaakin säästää. Vauva oli jo ihan selvästi miettinyt tätä aikaisemmin, koska sen lelut ja vaatteet oli usein Afrikkahenkisiä. Meillä on yhteinen unelma.

Se ensimmäinen päivä oli siis hyvä. Siitä eteenpäin onkin sitten ollut vähän haasteita. Toisen päivän vietin pääasiassa nukkuen, välillä sohvalla, välillä Emman kylpyhuoneen lattialla. Jet lag ilmeni tosi tehokkaan suolihuuhtelun muodossa. Oksensin kaiken noin 24 tuntia. Kahteen päivään ei voinut syödä mitään. Niinhän siinä usein käy kun menee ulkomaille. Otti vähän koville, mutta lopulta selvisin sen verran, että minut saattoi toimittaa muorin luo Keski-Suomeen. Olisinhan minä tietysti voinut ne harvat päivät Emman seurassa muullakin tavalla viettää, mutta jos kerta pitää vessassa nukkua, niin olin onnellinen, että sain nukkua Emman vessassa.

Joulu sujui sitten jo vähän paremmin. Kinkku ja muut joulueväät pysyivät sisällä, tuoden uusia ongelmia. Tämä suomalainen ruoka kun ei edelleenkään sovi minulle. Ihan sama mitä syö, maha on kuin kivinen rantapallo. Sain kuitenkin tyhjennettyä koko alakerran varaston tavaroistani, mikä oli se varsinainen syy tänne tuloon. Olin tosi reipas. Se otti koville jo senkin takia, että tämä ilma täällä on niin hemmetin kuivaa. Toisin sanoen olen täydellisen allerginen aika lailla kaikelle. Hengittäminen on työlästä, kun on täysin tukossa. Ja tästä johtuen nukkuminen on vaikeaa. Joten näin tiivistetysti ihmisen ne perustarpeet - ravinto, uni ja happi - jää minulta täällä aina vähän heikolle. Ja tässä siis syy miksi minä EN asu enää Suomessa. Koskaan. Ja tämä on nyt siis se syy miksi nämä koettelemukset otan hyvänä asiana. Tuli täydellinen varmuus siitä, etten tänne enää tule. Pakkaan tavaroitani nyt muuttomatkaa varten, toiseen maahan. Se on vapauttava tunne, yksi suuri asia on varmaa. Ja se taas auttaa kaventamaan tulevaisuuden suuntahaitaria. Ja nyt on ihana mennä takaisin kotiin.

Muuten täällä on mennyt ihan kivasti. Tosin muorilla on puheripuli. Sen suu käy aivan tauotta. Hän sanoikin, että kun näkee ainoata lastaan niin harvoin, niin nyt on sitten sanottava kaikki kerralla. Eli minun oma moka. Täytyy käydä vierailulla useammin. 

Matkapäivä.

Olen matkustanut aamusta iltaan. Kello seitsemän haki taksi pihasta ja sanoin hyvästit tilapäiskodille ja Puusepälle. Taksi vei johonkin expreskauppaan, josta kävin ostamassa aamupalaa. Sitten kävelin yhdelle kujalle odottamaan bussia. Odotin niin pitkään, että aloin jo epäillä paikan oikeellisuutta. Mutta koska olin edellisiltana käynyt varmistamassa, että bussi tosiaan lähtee ihan siitä oopperan sivusta, en siitä sen enempää ressannut. Kunnes sitten viimein kysyin yhdeltä vastaantulijalta, että onkohan tämä nyt sittenkään oikea paikka. "Ei... Se pysäkki on tuolla seuraavalla kujalla." Voi ny helvetti! Ilmankos bussi ei tullut. Sen ei kuulunutkaan tulla sinne missä pojotin. Kuski siellä jo sulki auton tavaralaatikoita, kun huutaen ja huitoen rynnistin kohti autoa. "Ihan sitten viime minuutille päätit jättää." Jep... Note to self: Kun tarkistat ennen lähtöä mihin mennä, muista myös sitten mennä siihen samaan paikkaan. Ja käytä silmälaseja.

Katselin usvaisia niittyjä pari tuntia. Pimeä muuttui hämäräksi ja lopulta aurinkoiseksi päiväksi. Maisemat oli niin kauniita, ettei malttanut räpyttää silmiä. Vihreitä niittyjä, joulukuussa. Näin sen osan Irlantia, jonka halusinkin muistaa.

Sellainen hassu sattumakin tapahtui. Istuin kaikessa rauhassa kirjoittamassa portillani, kun näin että tuttu lippispäinen hahmoke juoksee laukkunsa kanssa, kiertää ne laiskan liukulinjat ja tulee minua kohti. Se oli (nyt siis entinen) työkaverini Maikki, jonka lento sattumalta lähti täsmälleen vastapäätä minun porttiani, lähes samaan aikaan. Päätimme yhteistuumin, että se oli hyvä enne. Ihmisiä ympärillä hymyilytti, kun ei me kovin hiljaisella äänellä halattu sitten kuitenkaan. Ihana yllätys. Pakkoselfie ja menoksi.

Ja sitten, tässä huippuidea kaikille lentoyhtiöille! Ihan vapaasti käytössänne. Perhelennot! Vähän parempaa ja spesial palvelua koko perheelle, jossa ajatellaan myös perheen pienimpien etua. Ja vaikka jotain ryhmäalennuksia. Olisi jo aika alkaa panostaa tähän, eikä vaan laskuttaa erikseen jokaisesta laukusta ja leivän kannikasta. Parempaa palvelua, kiitos. Nyt joku ihmettelee, että miten minä nyt tällaistä kirjoitan, ei ollenkaan minun tapaista. Noh, tässä tulee sitten se minun huippuidean toinen puoli. Tämän uuden palvelun lisäksi tarjolle tulisi tietysti myös K-13 lennot. Johon siis pääsevät vain 13 vuotta täyttäneet. Tämä palvelu on suunnattu perheettömille ja niille, jotka muuten vain haluavat matkustaa ilman lisähäiriötä. Kuten _koko_ matkan ajan kirkuvaa kakaraa siinä parin penkkirivin päässä. Niin, ei itkevää, vaan kirkuvaa. Minä tunnetusti en ole se lapsirakkain henkilö, mutta ei minulla oikeasti ole mitään niitä pikku kullanmuruja vastaan. Minulla on vaan aika paljonkin vastaan niitä idioottivanhempia, jotka eivät kasvata niitä kullanmurujaan. Säännöt ja edes jonkinlainen kuri on rakkautta. Jos ollaan siinä tilanteessa, että lapsi saa jo taaperona tahtonsa läpi kirkumalla, niin kannattaisi varmaankin jatkossa käyttää kondomia.

Onneksi olin sen verran viisas, että otin korvatulpat mukaan tälle matkalle. Vieressäni istuva mies näytti silmin nähden kärsivältä. Hänkin muistaa korvatulpat varmasti ensi kerralla. Tähän koneeseen kuin sattui nyt sitten vielä ennätysmäärä kakaroita. Note to self: lennä vain yöllä. Ja vältä koneen vaihtoja Arlandassa.

Aamulla mietin, että olispa hauska olla vaikka puoli vuotta töissä Ruotsissa, ihan vain että oppisi sen kielen. Ja muutenkin, kokemus! Mutta muutin mieltä hyvin pian. Oikeastaan jo siinä vaiheessa, kun koneesta tulin ulos ja tepastelin Arlandan kentälle. Ruotsalaiset osaavat. Heillä on IKEA. Ja selvästi lentokenttä noudatti samaa kaavaa. Oli lintuääniä visertävää kasviseinää ja sisustuksia. Mietin, että tämä on varmasti kiva paikka olla töissä. Sillä tavalla söpöä ja... No, ruotsalaista. Koko seikkailurata on käytävä läpi ennen kuin olet perilla, ihan niin kuin IKEAssakin. Ja sehän on just tosi kiva, jos on tiukka aikataulu ja koneen vaihtoja. Eli ei.

Kun tulin koneesta, huomasin että Helsinki lähtee Terminaalista kaksi. Käpöttelin siis koko kentän toiselle puolelle. Tarkistin vielä porttia ja nyt seinällä lukikin Helsinki Terminaali 5. No voi ny helvetti. Taapersin elämysradan takaisin sinne toiseen päähän, mistä olin juuri lähtenyt. Taulussa lukee edelleen Helsinki Terminaali 2. Nyt jumalauta. Pysäytin neidon ja kysyin neuvoa. Sain suuntaa antavan vastauksen "Joo, tämä se varmaan on" (sillä sellaisella mitä-sää-nyt-tuut-siihen-kyseleen äänellä). Minä jotenkin kuvittelin, että juuri ruotsalaiset on meistä pohjoismaalaisista ne iloisimmat ja ystävällisimmät. Olin tosi väärässä. En tiedä missä olisin saanut yhtä huonoa palvelua viimeksi. Täällä työtänsä tekevät ihmiset olivat suorastaan töykeitä, työstä riippumatta. Olin todella yllättynyt. No, ehkä niillä on kiire. Ja ottaa päähän, että vaikka ovat lentokentällä päivittäin, eivät pääse täältä pois.

Että sellaista avautumista tällä kertaa. Mutta sainpahan aikani kulumaan. Odottelen konettani nyt siis vähän sekavin fiiliksin täällä Arlandassa. Hyvillä mielin silti, olenhan ihan kohta Suomessa, vuoden tauon jälkeen. Vuosi on pitkä aika. Niin pitkä, että vähän jännittää. Ihaninta kaikessa on se, että muutaman tunnin kuluttua (klo 23) minun ihana Emma on kentällä vastassa. Melkein pääse iloitku jo ihan siitä ajatuksesta. 

Suomi.

Olen miettinyt suomalaisuutta. Se on ollut vähän teemana jo ehkä koko vuoden ajan, mutta erityisesti nyt viimeaikoina. Romaniassa suomalaiset oli vähissä, ja Italiassa asuva ystäväni on kyllä jo enemmän italialainen kuin mitään muuta, mutta Belfastissa tutustuin muutamaan suomalaiseen ihan sieltä parhaasta päästä. Se oli virkistävää niin monen kuukauden jälkeen. Töissä kyllä periaatteessa sai puhua suomea asiakkaiden kanssa, mutta vähissä oli nekin. Kun ei tapaa ollenkaan suomalaisia, sitä huomaa paljon selvemmin mitä suomalaisuus on, varsinkin sitten kun maamiehiä tulee taas vastaan. Ei ne stereotypiat aivan tuulesta ole temmattuja, mutta sekin on totta, että ulkomaille muuttaa yleensä ne suomalaiset, jotka eivät ole kotimaassa aivan täysin kotonaan. Egotrippi sen osasi pukea sanoiksi niin hienosti kappaleessa Matkustaja. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran, tiesin täsmälleen mistä tässä puhutaan.

Yöllä linja-autossa

Yksi väsynyt matkustaja

Huuruisesta ikkunasta

Katsoo vaihtuvat maisemat

Laskee vastaantulijat

Pysäkit kun ohi vilahtavat

Tietäen niistä mikä tahansa oisi voinut olla

Se oikea

Asemalta kaikuivat kuulutukset

Kutsuna jota pakoon ei pääse

Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina

Aina matkalla jonnekin

Minne ikinä päätyykin

On puolitiessä jostain

Tietää sen varsin hyvin itsekin

On olemassa asioita

Niin kipeitä ja vaikeita

Ettei niistä puhumalla selviä

Asemalta kaikuivat kuulutukset

Kutsuna jota pakoon ei pääse

Nouset kyytiin kerran

Oot kyydissä aina

Aina

Aina

Aina

Meillä oli Belfastissakin aito suomalainen itsenäisyyspäivä. Mentiin porukalla syömään hienostoravintolaan, siis pelkästään me suomalaiset. Tapasin useimmat heistä ensimmäisen kerran, vaikka suurin osa olikin töissä samassa firmassa. Siideripissis kertoi törmänneensä yhteen heistä jo aikaisemmin päivällä ja sain kuulla, että he tunsivat minut jo peremmin kuin arvasinkaan. Joku oli tylsyyksissään lukenut tämän minun koko blogin alusta loppuun! Siinä on jo sitoutumista. (Lähtöjuhlissa sain myös palautetta, kun olin laiminlyönyt yhden tärkeän aiheen, mutta sitä virhettä tässä nyt korjailen. Nöyrimmät pahoittelu.) Ensitapaamiset on aina niitä pahimpia, mutta varsinkin jos joku tietää jo etukäteen kaikki toilailuni viimeisen kuuden vuoden ajalta... Oli siis mahdotonta antaa hyvä ensivaikutelma. Toisin sanoen, peli oli menetetty ennen aloitusvihellystä.

En nähnyt linnan juhlia tai Tuntematonta sotilasta, niin kuin en koskaan muinakaan vuosina. Luin jälkeen päin, että saamelaisasua oli paheksuttu. Siinäpä kai tärkeimmät sitten. Mutta pääasia kuitenkin, että saatiin edes vähän suomalaisuutta siihen päivään. Se tuntui omituisen tärkeältä. Juhlistin päivää vielä illalla monikulttuurisesti Tindermieheni luona, koska olen suomalaisuuteni lisäksi niin pirun kansainvälinen. Joka tapauksessa, ensi vuonna valmistaudun paremmin. Suomen lippu mukaan ja juhlavermeet. No, ainakin se lippu. Onko Belfastin väki messissä?

Suuria muutoksia.

Juhlin perjantaina viimeistä työpäivää. Mentiin siihen omituiseen baariin, johon ihastuin neljä vuotta sitten ja jonka vieressä asustin ensimmäiset päivät tänne tultuani. Ensinnäkin, tosi moni työkaveri tuli paikalle. Olin jo siitä iloisesti yllättynyt. Mutta sitten, kun myöhemmin menin Tindermiehen luokse ja luin Perhoskirjasta mitä he olivat minulle kirjoittaneet, niin itkuhan se siitä sitten tuli. En ollenkaan arvannut, että olen niin pidetty. Tuijotin ikkunasta Belfastin valoja ja tunsin omituista haikeutta. (Tindermies asuu yhdeksännessä kerroksessa - kyllä täällä on todistettavasti ainakin yhdessä talossa yhdeksän kerrosta.) Yhtäkkiä oli tosi selvää, että lähden pois. Ja vaikka tulenkin takaisin, tämä on vahvasti yhden aikakauden loppu. 

Kerroinko jo, että kaikki suomalaiset ja ranskalaiset kollegat saivat potkut? Niin, ei ollut välttämättä ne parhaat fiilikset toimistolla viime viikolla. Ja sitä suuremmalla syyllä oli aivan mahtavaa, että niin moni tuli minun lähtöjuhliin. Koska lähdössä onkin nyt yllättäen aika moni muukin. Mietin jo, että tämä on taas joku merkki, että ei kannata väkisin tänne jäädä. Mutta miksi täällä sitten viihtyy niin hyvin? Emmätajuu.

Aamulla sanoin sitten vielä yhdet hyvästit. Tindermies vei minut kotiin kaksipaikkaisella mustalla ratsullaan. Sain autossa puhelun ja iloinen naisääni kyseli olenko vielä koditon. Olin laittanut ilmoituksen nettiin silloin, kun asuntoa vailla olin. Se jotenkin unohtui, kun löysin tämän kodin Puusepän luota. Ja koska tämä oli tarkoitettukin vain tilapäiseksi asunnoksi, annoin sen ilmoituksen olla. Nyt sitten suunnitelmien muuttuessa se koko juttu unohtui. Olen siis lähdössä lomalle ensi tiistaina. Ensin matkaan Dubliniin, sitten Tukholman kautta Suomeen. Tulen takaisin vasta tammikuun puolella. Se tosiasia, että minulla ei ollut paikkaa minne palata ensi vuonna, jotenkin jäi näiden yllärijoukkopotkujen varjoon. Joka tapauksessa, kävin nyt katsomassa asuntoa. Pidin omistajasta, talosta ja kämppiksestä, joten nyt voi vetää yhden ongelma pois hoidettavien listalta. 

Enää on jäljellä yksi kysymys: Miksi ilma on täällä joskus niin paksun väristä?

Pikkujoulut.

Firman pikkujoulut on aina sellainen pelottava aihe. Olin valmistautunut tilaisuuteen etukäteen ostamalla asioita, kuten kengät, hameen, paidan, piilolinssit, koruja, laukun ja alusvaatteet. Höyhenetkin kynittiin uudelleen, mutta ei siitä paljon apua ollut. Kampaus oli vähän sinne päin, vaikka se onkin pääasia.

Päästiin töistä vasta kuudelta, mikä jätti valmistautumisaikaa tasan puoli tuntia. Vein jo aamulla tavarat Siideripissiksen asuntoon, jotta voidaan sitten mennä sinne heti töiden jälkeen laittautumaan. Lähempänä kuin oma koti. Hirveällä vauhdilla hepeneet päälle ja maalit naamaan. Taksi vei upeaan Titanicin juhlapaikkaan, joista jäi mieleen vain hissiportaat, jouluvalot ja epäilyttävät pikkupurtavat. Juttelin yhden ruotsalaisen kanssa, jolla oli sydämentahdistin ja erittäin voimakkaat mielipiteet. Ja sitten juttelin yhden italialaisen fyysikon kanssa, joka ei ollut töissä meidän firmassa, mutta käy kuitenkin näissä firman pikkujouluissa joka vuosi. Menimme yksille vielä Kellariin yhden 23-vuotiaan kollegan kanssa. En ole aivan varma, mutta luulen, että hän yritti aluksi ehkä iskeä minua. Annetaan anteeksi, sillä hän luuli, että olen 25-vuotias. Honest mistake. 

Kaiken kaikkiaan minulla oli aika tylsä ilta. En pidä juhlista, enkä todellakaan ymmärrä miksi piti nähdä niin paljon vaivaa tämän kaiken eteen. Ei ollut taaskaan sen arvoista. Olen tehnyt saman virheen ennenkin. Jospa nyt opin. 

Juhlapettymyksen kruunasi se tosiasia, että kävelin kotiin ilman kenkiä.

Valintoja.

Tämän viikonlopun teemana taisi olla vanha nainen hunningolla. Ei pahasti, vaan hyvästi. Tarkoitus oli selvittää suunta elämälle tänä viikonloppuna. Sideripissis tuli istumaan iltaa perjantaina töiden jälkeen ja päätettiin yhteisuumin ja viinien avulla mihin suuntaa elämät jatkuvat. Paperit täyttyivät ja selkeys löytyi. Pientä pyllähdystä lukuun ottamatta me selvittiin illasta tosi hienosti. Järjettömän komea tumma mies haki yöllä, vei Siideripissiksen kotiin huilaamaan ja minut jatkoille. Taksi toi kotiin lauantaiaamuna klo 12. Oli hyvät jatkot. En moiti Tinderiä enää ikinä.

Olen joutunut miettimään valintoja. Onneksi löysin tuon samanmielisen toverin, sillä asioiden pohtiminen yhdessä on paljon mielekkäämpää. Kaikista täällä tapaamistani ihmisitä Siideripissis on se ainoa, joka tuntee Belfastin energian yhtä voimakkaan positiivisesti. Meistä voisi tulla hyvä tiimi. Minun hullut ideat ja luovuus yhdistettynä Siideripissiksen harkittuun järkevyyteen ja tomeraan toteutukseen. Oikeassa seurassa minäkin saan aikaan lähes ihmeitä. 

Valintoihin liittyen en voi olla suosittelematta  tätä  upeaa artikkelia, jonka Mentorini jakoi. Kun unohtaa kaiken sellaisen ahdistavan ja ärsyttävän mitä elämässäni on tällä hetkellä, huomaan, että kaikki loput onkin sitten aika mahtavasti. Minä sain raapustettua paperiini kaksi asiaa, jotka haluan. Kirja ja mies. Siinä lukee kyllä "miesten mies" mutta laitan sen punaviinin piikkiin. Ja kun on järkevä seuralainen, toteutuskin on yksinkertainen. Ensin pitää kirjoittaa, sitten julkaista. Sillä tavalla kirja valmistuu. Ensin pitää laittaa viesti, sitten mennä treffeille. Sillä tavalla saa miehen. Olen selvästi ajatellut, että tämä olisi jotenkin hirveän paljon vaikeampaa. Mutta se onkin aivan yksinkertaista.

Löysin tällaisen linkin pitkästä aikaa. Se oli yhtä valloittava kuin ensimmäisen kerran. Nauti!

Viaton idealisti kadoksissa.

Työkaverini Siideripissis lukee aikansa kuluksi blogiani töissä, kun meillä on välillä tosi hiljaista. (Siis linjassa, ranskikset ja britit kyllä pitävät huolen siitä, että talossa riittää mekkalaa.) Hän aloitti sen ihan alusta ja sai minutkin innostumaan ajatuksesta. Lueskelin omia höpinöitäni seitsemän vuoden takaa ja mietin, että mihin ihmeeseen tuo aika katosi? Ja mihin katosi se viaton sielu, jolla oli niin suuria suunnitelmia? (No, en minä varmaan kovin viaton enää siinä vaiheessa ollut, mutta kuitenkin.) Tuntuu, etten ole saanut oikein mitään aikaan. Ehkä minä suunnittelen väärin. Pitäisi tehdä sellaisia aikataulutettuja tavoitteita sen sijaan, että vain haaveilee mitä sattuu ja ryntäilee minne milloinkin. 

Löysin listan, jonka tein seitsemän vuotta sitten. Olin suunnitellut ja mietin mitä haluan elämältä. Siellä oli aika randomisti asioita, kuinkas muutenkaan. Listani oli tällainen:

Tahdon…

rakastua silmittömästi

oppia uuden kielen

kirjoittaa hyvän kirjan

valmistua koulusta

järjestää Perhosjuhlat ystäville

viettää uusi vuosi tanssien varpaisillaan hiekkarannalla kevyessä mekossa

tehdä jotain kestävää ja upeaa, mikä jää ihmisille pysyvästi

tehdä lähtemätön vaikutus johonkin uuteen ihmiseen

matkustaa Tazara-junalla radan päästä päähän

löytää merkitys elämälle

käydä Afrikassa safarilla kuvaamassa seeproja

koskettaa ja/tai kuvata:

Uluru

Eiffel-torni 

Pisan torni

Niagaran putoukset

Kiinanmuuri

Vapaudenpatsas

Colosseum

Jotenkin tosi viattoman tuntuista, sellainen “olispa kiva sitten joskus”-lista. Muutaman halun onnistuin jo toteuttamaan. Valmistuin koulusta, järjestin ystäville Perhosjuhlat, kuvasin ja kosketin Colosseumia. En tiedä kuinka montaa noista asioista oikeasti palavasti halusin toteuttaa ja oliko kaikki edes kovin järkeviä haaveita. Tanssin myös varpaisillaan hiekkarannalla (tosin shortseissa), kun juhlin Thaimaassa kiinalaista uutta vuotta, joten sekin on melkein koettu. Ja hyvän kirjankin kirjoitin - julkaisemisestahan tuossa ei ollut mitään mainintaa.

Nyt kun mietin, niin ei ne vuodet ehkä ihan hukkaan menneet, vaikka hetken ajaksi lista lamaannuttikin. Olen minä kuitenkin jo aika paljon kokenut seitsemän vuoden aikana. Tavannut huikeita ihmisiä (myös muutaman huonon). Asunut ja matkustanut Suomen lisäksi Italiassa, Irlannissa, Thaimaassa, Malesiassa, Maltalla, Romaniassa ja nyt täällä UK:n puolella Pohjois-Irlannissa. Syönyt monenlaisia herkkuja. Uinut merissä, järvessä ja joessa. Koskeakin kelkkailin alas. Olen maalannut seiniä Malesiassa, Italiassa ja Suomessa. Kuvannut ja kirjoittanut. Saanut työpaikkoja. Ja vaikka se kirja on edelleen julkaisematta, se on kuitenkin jo kirjoitettu ja se jos mikä oli kamalan suuri urakka. Olen taputtanut norsua ja silittänyt apinaa. Löytänyt uusia ystäviä. Oppinut ajamaan mopolla. Maalannut tauluja. Saanut vauvan. (Tai Emma sen kyllä sai, mutta kuitenkin. Elämässäni on nyt vauva.) Olen elänyt. Niin, ja rakastunut silmittömästi. 

Missä menee flirttailun raja?

Olen tässä miettinyt asiakaspalvelua ja flirttailua. Osittain koska minulla on asiakas, joka ehkä flirttailee. En ole aivan varma. Asiakaspalvelu tuntuu olevan jollain tavoin osa elämääni aina. Ellen tee työkseni jotain asiakaspalveluun viittaavaa, niin ainakin yritän selviytyä elämän haasteista ihmisten avulla. Täällä Belfastissa olen saanut pääasiassa hyvää palvelua. Välillä on vaikeuksia ymmärtää mitä ihmiset puhuvat, ja joitakin se tuntuu tympivän, kun joutuvat toistamaan sanomisensa. Harvoin kuitenkin. Mutta kyllä se varmasti minua tympii enemmän, kun en ymmärrä ensimmäisellä kerralla. Joidenkin aksentti on vain niin vahva. Ja minun ymmärrys heikko.

Töiden puolesta joudun venymään suullisesti jopa epämukavuusalueelle. Ja käytän nyt ihan tietoisesti tuollaista kammottavaa sanaa. Tähän vaikuttaa pääasiassa kulttuurierot. Nimenomaan minun päässä. En tiedä olenko minä sitten yksilönä vain niin juntti, mutta minusta asiakaspalvelu on hyvää silloin, kun minut huomioidaan, mutta jätetään rauhaan, kunnes toisin ilmoitan. Yleensä menen kysymään, jos tarvitsen apua. Mutta maailma ei toimi niin. Aina pitää harrastaa sitä small talkia. Se on kamalaa. Varsinkin puhelimessa. Varsinkin, jos itse on se, jonka pitäisi olla se osaava. Mutta olen oppinut. Pystyn höpisemään jo melkein mitä sattuu hyvinkin sujuvasti samalla kuin teen koneella sitä varsinaista työtäni. Tällainen multitaskaus on aina ollut minulle haastavaa. Minulla on sellaiset miehen putkiaivot. 

Mutta putkiaivot tai ei, minä olen ilmeisesti kova flirttailemaan. Mikä on sinänsä hauskaa, koska se on se juttu, jota en osaa. Minulle on myös sanottu, että flirttailua ei voi opettaa, sen joko osaa tai ei. Ja kuten sanottu, minä en osaa. Ja sitten kuitenkin muka teen sitä koko ajan. Ehkä flirttailu on vain sitä, että hymyilee ja on ystävällinen, kysyy ehkä jonkin kysymyksen ja kuuntelee vastauksen. Katsoo silmiin, kun puhuu toiselle. Sitä minä tosiaan teen paljon. Synnynnäinen flirttailija siis. Minä en kyllä tarkoita sillä mitään muuta kuin tavallista ystävällisyyttä. 

Minulla on tapana tarkkailla ympäristöä. Ja yleensä ympäristössäni on ihmisiä. Olen esimerkiksi usein tuijottanut vastapäätä istuvaa ranskista, jolla on ihanat korvat, tosin niitä ei näy luurien alta kovin usein. Minua kiehtoo ihmiset ja niiden yksityiskohdat. Tälläkin on niin ihanan ruskeat silmät ja aivan mahtava aksentti. Ranskiksella on myös hymykuopat, joita hän käyttää hyvin säästeliäästi. Jutut on tosi hauskat ja minä niille kyllä repeilen, mutta pöydän toisella puolella pokka pitää. Mietin mitä kaikkea hänen elämässä on tapahtunut. Milloin hän aikoo muuttaa asunnostaan, jossa on hullu mekastava naapuri. Milloin hän on viimeksi nähnyt siskonsa. Onko hän kertaakaan käynyt katsomassa Belfastin nähtävyyksiä. Tällaisia kysymyksiä päässäni pyörii, kun häntä katselen ja ilmeisesti puren alahuultani. Se on lapsuudesta asti ollut tapa, koska olen luonnostani helposti hermostuvaa tyyppiä. 

Huulien pureminen on työkaverini Grumpy Tessan mukaan alkukantainen vaisto, jonka tarkoituksena on saada veri kiertämään huulissa, jotta ne muuttuisivat punaisemmiksi, ja näin ollen houkuttaisivat miesehdokkaita. Ja selvästi nykyaikana tämä nyt siis katsotaan flirttailua.

Jos kaikki tällainen minulle tavallinen käytös tulkitaan flirttailuksi, missä menee se sallitun raja? Ja miten asiakkaani voisi sen tietää, kun on vain puhuttu puhelimessa ja lähetetty sähköpostia? Annanko minä ihmisille vääriä käsityksiä tahtomattani? Enkä nyt puhu niistä kavereista joilta saan humalaviestejä, vaan ihan yleisesti. Saanko minä edelleen olla oma itseni? Tämä on nyt niitä kysymyksiä mihin en ole löytänyt kunnon vastausta. Kun yhdelle kumartaa niin toiselle pyllistää. Onko ajatuksia?

Jännä käänne, osa 3.

Sunnuntaina sain viestin, että voisin mennä katsomaan asuntoa melko läheltä keskustaa. Puuseppä tarvitsi kämppistä. Pakistanilainen lupasi kuskata minut takaisin Belfastiin. Kerta kaikkiaan mahtava yksilö. Kävin tarkistamassa asunnon. Se oli tosi siisti, pieni mutta avara, ja makuuhuoneessa oli runsaasti kaappitilaa. Puuseppä vaikutti normaalilta, joten arvelin, että tämä on ihan hyvä. Kokeillaan kuukausi ja katsotaan sitten jatkoa. Koska kaikki tavarani olivat jo autossa, päätin jäädä siltä seisomalta. Se oli nopein muutto koskaan, sellaisella "tuumasta toimeen" periaatteella.

Vaikkakin osa tavaroistani on edelleen panttivankina Hullun talossa, olen kotiutunut melko hyvin. Siihen nähden, että koko elämä heitti taas kärrynpyörää. Työmatka lyheni, mikä on hyvä asia. Kämppisten lukumäärä väheni, mikä on hyvä asia. Lähikauppa ei myy alkoholia, mikä ketuttaa, mutta on silti hyvä asia. Naapurissa on musta kissa, joka vierailee ajoittain. Tiistaina se oli ovella odottamassa, kun tulin kotiin ja vaativasti ilmoitti halunsa päästä sisälle. Sitten se omistajan elkein kävi haistelemassa paikat läpi, tutustui uusiin tavaroihin ja lopulta poistui takaovesta. Aivan kuin se olisi tietoisesti tullut tutustumaan ja tekemään tupatarkastuksen. 

Elämä rauhoittui vähän, onneksi. Asiat tuntuvat sujuvan taas, ainakin osittain. En saa tavaroitani ulos, koska Hullu vaihtoi lukon myös vanhan huoneeni oveen, joten edes ihana entinen kämppis ei saa niitä minulle salakuljetettua. Mutta ajattelen asian niin, että nyt minulla on lämmin varasto tavaroille, joille ei vielä ole uutta paikkaa, vieläpä aivan ilmaiseksi. Ja kyllä ne sieltä sitten poliisin kanssa ulos saadaan, jos tarvitsee. 

Uusi asunto on oikeastaan aika kiva, tai siis se ON todella kiva. En vain ole varma haluanko alkaa rakentaa siitä kotia, koska viimeaikaiset tapahtumat ovet saaneet kyseenalaistamaan koko maan. Kaupunki on minusta edelleen ihana, enkä haluaisi lähteä, mutta eräänlainen tarjous tuli myös Romanian suunnalta, siitä kaupungista josta todella pidän. Ei vaan millään jaksais taas vaihtaa maata, vaikka tuntuukin, että olisin ollut täällä jo hyvinkin pitkään.

Sellainen jännä käänne kaikkien muiden lisäksi, että tässä kaiken keskellä sain hajotettua selkäni. Ensin se tyhmä työpaikan tuoli aiheutti kipuilua ja lopulta jättiläismatkalaukun nostaminen oli selälleni liikaa. Täydellinen ajoitus. Mutta löysin paikallisen kiropraktikon. Joka on kyllä kanadalainen, ja jonka isä on suomalainen. Mutta näiden kahden käynnin perusteella minä olen ollut hyvin rikkinäinen yksilö. Ensimmäinen kerta oli tuskainen ja se rutinan määrä oli käsittämätön. Heti jo kerran jälkeen jalat menivät saman mittaisiksi ja olkapäät samalle korkeudelle. Mutta miten vielä toisellakin kerralla kuului niin järkyttävä rutina ja rakse, se on yhä mysteeri minulle. Ensi tiistaina menen taas väänneltäväksi. Se sattuu taatusti, mutta se lähitulevaisuudessa häämöttävä kokonaiskuva auttaa kestämään tuskan.

Niin. Ei päästä Belfast helpolla. Mutta kaikesta tästä huolimatta täällä on tosi kiva asua. Seuraavaksi teen elämänhaltuunottosuunnitelma. Koska nyt pitää tehdä suuria päätöksia. Lähteä vai jäädä, siinä vasta pulma.

Jännä käänne, osa 2.

Välillä on hyvä pitää ihmisiä jännityksessä. Ei kuitenkaan äitiä. Oli taas verenpaineet nousussa, kun lapsen seikkailuista kävi lukemassa. Mutta nyt siis odoettu jatko-osa. Alkaen siitä mihin jäätiin.

Perjantaina menin töihin samoissa vaatteissa. Manageri oli erittäin auttava ja antoi kaikenlaisia lakineuvoja. Puhuin huippumukavan konstaapelin kanssa ja kerroin versioni tapahtuneesta. Jota ei oikeastaan siis ollut, koska en tiennyt asiasta mitään. Hän ei saanut ystävääni kuulustella, vaikka mielellään lähtisikin Maltalle lomalle. Puhuin ties kuinka monen viraston ja lakimiehen kanssa. Kaikki olivat erittäin ymmärtäväisiä ja auttavia. Ei, tämä ei ole normaalia täällä Belfastissa. Kukaan ei ollut uskoa todeksi tapahtunutta.

Kävin töiden jälkeen katsomassa yhtä asuntoa. Jäin istumaan puheliaan kissanaisen lämpöiseen kotiin melko pitkäksi aikaa. Odotin, että mukava kämppikseni tulee viimein kotiin ja päästää minut sisälle, kun Hullu ei ollut enää paikalla, jotta saisin pakattua tavarani. Sen tein. Syötiin ja juotiin vielä viimeisen kerran, se viimeinen ateria. Tilanne oli kaiken kaikkiaan erikoinen ja ennen kaikkea haikea. Sitten otin jälleen Uberin ja matkasin takaisin ranskalaisen naisen luokse. Tyhjensin auton ja odottelin oven takana kaikkien laukkujeni ja pussukoiden kanssa. Tavaraa oli paljon, sillä pakkasin kiireellä, ja koska en ollut suunnitellut muuttavani ihan vielä, nyt piti vain tunkea kaikki roina miten sattuu muovipusseihin. Pääasia, että sain ne ulos Hullun talosta.

Ylläri pylläri, ranskalainen ei ollutkaan vielä kotona. Soitin ovikelloa, ja ovelle ilmestyi mies punaisessa kylpytakissa. Hän oli alakerran asunnon asukki. Pahoittelin, koska kello oli jo lähes puoliyö, enkä tiennyt mikä ovikello oli oikea. (Ilmeisesti sama ovikello soi molemmissa asunnoissa.) En ollut herättänyt kuitenkaan, mikä lohdutti vähän. Sanoin odottavani yläkerran asukasta, hän on tulossa pian. Hän kehoitti minua siirtämään tavarani talon sisäpuolelle ja niinpä kannoin kimpsuni käytävään. Hetken kuluttua kylpytakkimies ilmestyi uudestaan asuntonsa ovelle. "Okay, we feel sorry for you, please come inside to wait. It's just me and my girlfriend here." Wow. Menin miehen perässä. Juttelimme niitä näitä. He tarjosivat lasit, minulla oli punaviiniä matkassa. Siellä me sitten istuimme juttelemassa ja viettämässä iltaa aivan kuin tavalliset ihmiset. Kerroin mitä oli tapahtunut, selittääkseni ilmestymiseni oven taakse. "Do you smoke?" No. "Well, you should after all this." hän sanoi ja sytytti savukkeensa. Lopulta ranskalainen tuli ja päästi minut sisälle. Kannoin rojuni yläkertaan ja hän palasi takaisin juhliinsa. Talossa ei ollut edelleenkään lämmitystä, mutta sänky oli mukava ja peittopinkan alla tarkeni mukavasti. 

Aamulla jatkoin asunnon etsintää, mikä ei kyllä edennyt ollenkaan, koska kukaan ei vastannut lauantaina. Olin edelleen koditon - julma tosiasia. Kävelin keskustaan ja ohitin kerjäläisen. Hän istui maassa ja heilutti mukia edessäni. Sanoin että, sori, minäkin olen koditon. "Oletko romanialainen?" Ööö... En, mutta olen asunut siellä. Yhtäkkiä hän osasikin englantia. Yhtäkkiä minäkin osasin romaniaa. Keskustelu muuttui. Katsoin tuota tyyppiä, joka näytti puhtaammalta kuin minä. Hän ei enää ollut kerjäläinen, vaan työtään tekevä mies. Olen nähnyt niitä oikeita romanialaisia köyhiä, ja selvästi tuo mieskin ymmärsi, että minua hän ei voinut huijata.

Olin sopinut tapaamisen yhden miehen kanssa, jolla oli huone vuokralla. Se oli liian kaukana, mutta hänen kävi kai minua sääli, joten hän ajoi Belfastiin ja tarjosi minulle yöpaikan edes viikonlopuksi. Tuntui, että minulla on sellainen kestopalelu päällä, joten otin tarjouksen vastaan. Kirjoitan tätä siis toisessa kaupungissa, jonka nimen jo unohdin, jonkun pakistanilaisen miehen sohvalla katsomassa leffaa. Kuuntelen minulle vierasta kieltä (urdu), koska hän puhuu puhelimessa. Älä kysy miten tähän päädyin, en todellakaan osaisi selittää miten tässä näin kävi. Mutta koko omaisuuteni on nyt hänen autossa. Ja ensi yön minä saan nukkua lämpimässä. Sekin on jo jotain.

Jännä käänne, osa 1.

"Voisitko jo kirjoittaa uuden blogijutun, kun jäi niin jännään kohtaan?" Tämän viestin sain sen jälkeen, kun avauduin tuossa joku aika sitten siviilissä tapahtuneista elämän käänteistä. Jännä kohta tosiaan. Voisin pari sanaa jatkaakin, koska tilanne tunnetusti elää. Alkuviikosta valitin työkaverille, kun elämä on nykyään niin tylsää ja mitään ei tapahdu. Virhe. 

Pieni pohjustus: Minulla oli vieras Suomesta pari viikkoa sitten käymässä. Tai itse asiassa vieras tuli kyllä Maltalta, vaikka suomalainen onkin. Meillä oli hauskat pari päivää, oli mukavaa nauraa niin paljon. Sellaista rentoa oleilua, olutta ja Netflixiä. Jättiläinen antoi kaverilleni nimen Fluffy Head, mikä kyllä sopii, kun toisella on sellainen itsepäinen afropallo. Haikeaa oli sitten viimein, kun oli aika lähteä kotiin. Kerroin tämän pienen yksityiskohdan vain siksi, että Universumi koettelee taas.

Keskiviikkona menin kotiin ja sen jälkeen ei mikään ole ollut normaalia. Talossa asuva vuokraisäntäni tuli kertomaan, että meillä on ongelma. Pari viikkoa sitten vieraillut ystäväni oli varastanut telkkarin hänen komerosta. Että mitenkä? Ensin nauroin päin naamaa. Paljon. Mutta tyyppi tuntui olevan tosissaan. Aloin hermostua, sanoin etten ole eläissäni kuullut mitään yhtä älytöntä. Että nyt voit lopettaa tuollaiset järjettömyydet. Menin huoneeseeni ja suljin oven, etten sano mitään harkitsematonta. 

Aamulla lähdin töihin normaaliin tapaan. koska oletin, että asia oli loppuun käsitelty. No eipä ollut. Kun iltapäivällä lähdettiin Jättiläisen kanssa töistä, puhelimessa oli liuta viestejä. Hän oli soittanut poliisille, olen nyt syyllinen television katoamiseen, koska se oli minun kaveri, joka töllön varasti. Minä en enää saanut lähestyä taloa, lukot oli vaihdettu. Että mitenkä? Minun pitää maksaa televisio ja kolmen viikon vuokra asuntoon, jonne en nyt siis päässyt enää sisälle edes omia tavaroitani hakemaan. 

Semishokissa tuijotin viestejä ja koitin ymmärtää tilanteen. Soitin muutaman puhelun, en saanut ketään kiinni. Niinpä menin palauttamaan neuleen, niin kuin alunperin olin suunnitellut. Jättiläinen ei voinut käsittää, että tällaisessa tilanteessa mietin jotain paitaa. Mutta hän ei tunne minua. En miettinyt paitaa. Se vain oli ainoa asia, johon pystyin sillä hetkellä vaikuttamaan. Joten köpöttelin kauppaan ja palautin paidan. Tunsin olevani normaali edes hetken. Sen jälkeen soitin poliisille itsekin, saisin antaa lausunnon tähän varkauteen seuraavana päivänä.

Belfastissa alkaa olla jo talvi, joten ulkona on kamalan kylmä. Menin tuttuun kellaribaariin, koska tiesin, että siellä on oikea takkatuli ja ihanan lämmin. Pöytääni istui kolme opettajaa, italialainen ja kaksi saksalaista. He lainasivat nettiä ja auttoivat etsimään yöpaikkaa. Meillä oli itse asiassa ihan älyttömän hauskaa. Irkkubändi aloitti keikkansa, niin kuin joka ilta. Sitten sain viestin tuttavalta, että hänellä on joku ranskalainen kaveri, jonka luokse voin mennä yöksi. 

Otin Uberin. Vastassa on nainen pyjamassa. Hän oli kovin vähäsanainen, mutta toivotti minut tervetulleeksi. "I'm messy." Ei haittaa. "I'm drinking." Hyvä! En ehtinyt vielä edes alas istua, kun alaerrasta marssi sisään äänekäs nainen. Hän tuijotti minua hetken hämmentyneenä, kunnes ranskalainen tuli paikalle ja selitti, että hän on juuri saanut yövieraan. Jatkoimme jutustelua juomien kanssa. Talo oli jäätävän kylmä, sillä kaikki ikkunat olivat auki. Tupakansavu täytti silti asunnon, tosin ikkuna taisi olla auki lähinnä kissaa varten. Keskustelu kävi paikoittain hyvinkin kiivaaksi. Sain kahdenlaisia neuvoja kirjan kirjoittamiseen, myymiseen ja markkinointiin. Itse lähinnä kuuntelin hämmentyneenä. Sivusilmällä seurasin, kuinka kissa työnsi päänsä kenkääni. Sain kuulla, että sllä on kenkäfetissi.

Belfast ei päästä helpolla. 

Tärkeitä pohdintoja.

Belfastissa on paljon turisteja, tai meitä maahanmuuttaneita tilapäisasukkeja. Tänne tulee monet töihin vain vähäksi aikaa. Itsekin ajattelin olla vain pari vuotta, mutta kävi ilmi, että se on täällä jo pitkä aika. Onhan se totta, että täällä on kylmä ja sataa melkein joka päivä. Mutta täällä on myös lämmitetyt talot ja sateen lisäksi aurinkokin paistaa joka päivä. Tämä on siis ihan katsontakannasta kiinni. Täällä ei ole itikoita. Eikä juuri muitakaan öttiäisiä. Vain pari pitkäjalkaista hämähäkkiä on löytänyt tiensä lämmittelemään minun huoneeseen. Täällä ei pala nahka, jos unohtaa rasvata naaman ja kävelee silti ulkona viisi minuuttia. Täällä on vihreää, siis kaikkialla. Sellainen täydellisen vehreä vastakohta kuivalle ja rumalle Maltalle. Melkein kaikissa taloissa on punaiset tiiliseinät, minä pidän niistä paljon. Meillä on käsittämättömän hienoja ja kirkkaita sateenkaaria. Joskus niitä näkee tuplana ja ne jakavat taivaan kolmeen eri väriin. Ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä, vaikka sään puolesta mahdollisuudet synkkyyteen olisikin suuret. En tiedä johtuuko se noista vihreistä kukkuloista, jotka näkyvät kaikkialta - jopa kaupungin keskustasta, vaiko vain uutuudenviehätyksestä, mutta ainakin toistaiseksi täällä on ollut tosi vaikea olla huonolla tuulella.

Paikalliset ja turistit erottaa tosi selvästi ruuhkassa. Ei sen vuoksi, että me jotenkin näyttäisimme niin erilaisilta, mutta paikalliset väistävät väärään suuntaan. Tai ehkä pitäisi sanoa, että minä ja muut ulkkikset väistämme luonnostaan väärään suuntaan. Paikallisilla vastaantulijoilla on sellainen vahva vänkäysvoima minun oikealle puolelle, jonka minäkin alan jo sisäistää. Nykyään törmäilen pääasiassa vain turistien kanssa.

Mietin, että mikä tämän väistön aiheuttaa, tottumusko? Kun ajavat autollakin väärällä puolella. Jotenkin luulisi, että kävellessä vaikuttaisi enemmän se sama vaisto, joka määrää ihmisen tukijalan. Siis sen, kun kallistuu tarpeeksi eteenpäin, niin refleksinomaisesti toinen jalka loikkaa eteenpäin estämään kaatumista. Jostain syystä se on aina se sama jalka. Tai jos naamaa kohti lentää jotain yllättävää, niin yleensä se on minun vasen käsi sitä koppaamassa kiinni. Kyllä, olen tosi vasuri. Mutta tämä väistämisrefleksi onkin siis ympäristöstä opittua, koska sekä oikea että vasenkätiset ja -jalkaiset tekevät niin. Elämän pieniä ihmeitä.

Yritysajatuksia.

Tänään tein 12 tuntisen työpäivän. Se ei ole ihmeellistä, koska teen useita töitä, mutta tällä kertaa kaikki tunnit menivät yhden firman piikkiin. Meillä oli suuri päivä. En voi sanoa kenelle ja mitä teen, mutta tänään julkaistiin uusi tuote. Ja koska mekään emme tienneet asiasta yhtään mitään ennakkoon, olimme toimistossa tätä upeaa julkistamista ylityönä todistamassa. Tämä on paras tuote mitä koskaan on tehty, kuten aina. 

Ilta oli aika mukava, ainakin minulle. Minä olen jostain syystä osa ranskalaista tiimiä. En tiennyt sen vaikuttavat minun pohjoismaiseen toimintaan, mutta kyllä se näköjään kuitenkin vaikuttaa. Meidän tiimillä oli tarjolla itse tehtyä juustokakkua, karkkia ja muuta pientä purtavaa, sekä juomaa, koska minun coachi on ranskalainen. Ihan innolla odotan huomista tiimin yhteistä iltamaa. Tiedä mitä kaikkea siitäkin taas seuraa.

Työkaverini ovat tosi hauskoja. Saan nauraa päivittäin. Asiakkaatkin ovat useimmiten hauskoja, ainakin he nauravat minulle, kun koetan lukea heille ruotsia tai norjaa tai tanskaa. No en osaakaan, siksi kai se niin naurattaakin. Työ itsessään ei ole läheskään niin hauskaa, koska en osaa näitä asioita vieläkään tarpeeksi hyvin. Kuukauden koulutuksesta jäi käteen erittäin paksu vihko täynnä erinäisiä sekavia muistiinpanoja, joita en saa käyttää täällä toimistossa, koska paperit ja kynät ovat kiellettyjä. Eli pelkän muistin varassa mennään. Huolestuttaa se minuakin. Mutta minä en tehnyt näitä sääntöjä.

Olen miettinyt yrittäjyyttä nyt aika paljon. Se mukava poika (tai paremminkin mies) Tinderistä vaikutti tähän kyllä aika paljon. Hän on yrittäjä, alunperin puolalainen, mutta asunut täällä jo monta vuotta. Meillä oli hyvä keskustelu, joka yhdistettynä osittain tämän työn aiheuttamaan olotilaan sai yrittäjyyden tuntumaan taas tosi hyvältä vaihtoehdolta. Ei ehkä helpommalta, mutta ainakin mielekkäältä. Ja koska täällä ei ole sellaista suomalaista pienyrittäjiä kiduttavaa verotusta ja byrokratiaa hidastamassa onnistumista, se saattaisi olla ihan hyväkin vaihtoehto. (Täällä on varmaankin yhtä kannustava UK byrokratia, mutta kuitenkin.) Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin alkaa tuntua, että minussa taitaa sittenkin asua (sen veemäisen laktoosittoman lehmän lisäksi) pieni yrittäjä. Ihan selvästi tarvitsen taas suunnitelman.

Se samainen puolalainen sanoi myös jotain hyvin vaikuttavaa kirjoittamisesta. Ja oikeastaan hän oli juuri se, joka sai taas miettimään, että minun kuuluisi tehdä joitain ihan muuta, kuin istua toimistossa änkyttämässä ihmisille. Vaikka minä kyllä pidän tästä työstä. Kuten sanottu, työkaverit ovat hauskoja. Olen ilmeisesti myös aika hyvä puhumisessa, vaikkakin väärällä kielellä, joten tulokset ovat reippaasti yli ennalta määrättyjen tavoitteiden. Minulla on ikävä kirjoittamista. Ja siksi päätin taas alkaa päivittää blogia, vaikka sanani saattavat toisinaan pahennusta herättääkin. Ja ihan pian aloitan taas aktiivisen kirjan viilailun. Lupaan.

K-18.

Antti Tuiskua lainatakseni: "Äidit lapsien silmät sulkekoon". Nyt nimittäin tulee vähän niin kuin yleisön pyynnöstä ja Maston pystyttäjän painostuksesta miestilannekatsaus kahden kuukauden ajalta. Se on sallittua, olenhan jo aikuinen nainen, kuten tukeva ystäväni Emma sen niin kauniisti muotoili.

Kaikki alkoi alusta. Se oli ensimmäinen päivä töissä, kun tapasin tulevat kollegani. Yksi niistä oli iso ja ärsyttävä. Arvelin, että tuo mies kyllä koituu minun turmioksi. Kaverini pahoinpitelyn vuoksi vaihdoimme numerot. Suunsoitto oli aikalailla molemminpuolista. Sain ensimmäisen viesti heti samana iltana. "I'm gonna make an official complaint about you." Nyt jo tiesin, että tuo mies kyllä koituu minun turmioksi. (Saatoin vahingossa puhua ohi suuni toimistossa, mutta en sentään noin pahasti.)

Seuraavana päivänä olimme treffeillä. Olen maailman huonoin siinä, se oli kamalaa. Onneksi baarissa myytiin hyvää alkoholia. Ensimmäisen viiden minuutin jälkeen halasimme. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tyyppi jo painoi minua seinää vasteen ja söi sanojani. Juu, turmion tiellä ollaan. Koko ilta meni samalla kaavalla. Olen siis jo toisella Belfast-viikolla kulkenut käsi kädessä yleisellä paikalla ja pussaillut joen rannassa suurta kalaa vasten, eri baareissa ja rautatieaseman lattialla. Huolestuttava aloitus, mutta tuossa miehessä on jotain, mikä on minulle täysin mysteeri. Tähän väliin muistutan, että se oli siis ennen kuin täytin ikäni aikuseksi.

Mietin, että miten se olikin noin helppoa. Halusin löytää miehen, kun tulen tänne, mutta että silti. En ollenkaan ajatellut, että se voisi oikeasti tapahtua. No eihän se tietysti oikeasti tapahtunutkaan. Seuraavat päivät töissä olivat tuskaisia. Jostain syystä tuo Jättiläinen vältteli minua. Ei sanonut sanaakaan, vaikka oli jo luvannut tekevänsä jos vaikka minkälaisia seksuaalisia palveluja. Olin hämmentynyt. Tuollainen häiritsee, mutta en voi selvittää asioita, jos toinen urpoilee eikä vastaa puhelimeen. Kaksi viikkoa sitä kestin, kunnes kahvihuoneessa sain tilaisuuden jutella. Koko keskustelu meni kutakuinkin näin:

- Asshole.

- I know.

Päätin päästä yli tästä miehestä. Päätös oli hyvä, toteutus vähän heikompi. Jos joku lupaa minulle seksiä, mutta sitten kuitenkin käyttäytyy kuin mulkku sen sijaan että antaisi sitä, minulla menee kyllä järki. Ja mitä järkensä menettänyt, semisti puutteessa oleva nainen tekee? Luo tietysti Tinderiin tilin, mitäpä muutakaan.

A real life bitch with no sense of humor

from the land of thousand lakes. 

No kids, no smoking, no players.

Päätin olla rehellinen. Kaikesta päätellen olen tavattoman hottis. En ole eläissäni saanut niin paljon seksiviestejä. Yhdessä vaiheessa tilanne oli vähällä riistäytyä käsistä. Erään kanssa sovittiin tapaaminenkin. Ehkä universumin suloisin eglantilainen lääkäri tarjosi palveluitaan. Tyypillä oli niin porno ääni, että olin täysin vastustuskyvytön. Hän viestitteli siis myös nauhoituksena, lääkäreillä kun on usein kädet täynnä. Oltiin jo sovittu se tapaaminen, kun tämä Dr. Dick lähetti minulle kuvan elimestään, ihan kaiken varalta. Ymmärsin välittömästi miksi hänen kätensä olivat niin täynnä. Sain kuvan lounastauolla ja kirjaimellisesti pudotin puhelimeni lattialle. Näköjään sen verran löytyi sitten kuitenkin itsesuojeluvaistoa jopa minulta, että peruin sen tapaamisen. Tuota halkoa et muuten minuun tunge, se on varmaa. En ole eläissäni nähnyt mitään vastaavaa. Enkä halua nähdä.

Samaan aikaan toisaalla, ystäväni ilmoitti, että nyt on siis tilanne paha. Hän on hyvin tykästynyt minuun. Eikä... Tämä oli oikeasti paha juttu, sillä minä en pidä a) tupakoinnista b) vanhemmista miehistä c) ystävistä, siis sillä tavalla. En osaa selittää sitä sen paremmin. Olen pahoillani, mutta ei. Tämä ei tule muuttumaan. Olemme yhä hyviä ystäviä, mutta välillä saan mustasukkaisia humalaviestejä. Ymmärrän sen ja annan anteeksi, niin kuin ystävät tekevät. Harmittaa silti, koska tyyppi on mitä mahtavin. Mutta kun en vain tunne samoin, niin minkäs teet.

Löysin Tinderistä myös sen pojan, joka haastatteli minua töihin. Jonka mielestä olin mahtava. Se on kyllä aika molemminpuolinen tunne, sillä tämä on se sama kaveri jolle soitin ja itkin puhelimessa, joka järjesti minulle uuden työn, josta kuitenkin kieltäydyin, ja joka muutenkin on ollut niin vakaasti minun puolellani. Meistä on tullut tässä viime viikkojen aikana aika läheiset, tai ainakin luulen niin. Sellainen potentiaalinen ystävätapaus.

Viestittelin muutamien tyyppien kanssa, mutta aikoi vaikuttaa siltä, että Tinder on vain sellainen kertakäyttötilausohjelma. Vaikka olisi kuinka hyvä keskustelu, niin jos ei heti irtoa, saapi jäädä. Pääasiassa pettymyksistä johtuen päätin poistaa Tinder tilini ja palata elävien ihmisten pariin.

Saimme huippuidean mennä treffeille toisen kollegani kanssa. Ja koska kumpikaan ei oikein hanskaa tätä touhua, mentiin ensin harjoittelemaan töiden jälkeen olusille. Suunniteltiin hyvät kolmet treffit ja kättä päälle sitten luvattiin toteutus. Tämä kaveri on hiljainen, sellainen ilonen jöröjukka. Kuuntelee pääasiassa suulaan veljensä läpätystä, kommentoi jos kysytään. Ja on ehdottomasti silmää miellyttävä. Mutta sitten kuitenkin murahtaa kuin mies tosipaikan tullen. Bonuksena vielä Bruno Mars ääni.  Hän saattoi minut epätreffeiltä bussille asti. Odotti kunnes minun bussi tuli, vaikka oma oli jo lähdössä. Ja sitten aivan yllättäen suuteli. Köröttelin bussissa kotimatkan hyvin hämmentyneenä.

Seuraavana viikonloppuna ei menty treffeille. Mentiin meille. Katsottiin Siltaa pyjamassa ja juotiin olutta. Melkolailla täydellisesti minunmakuiset treffit, vaikkei ne olleet treffit. Ja tämä on nyt sitten todellakin se ainoa kerta, kun olen tuhmuuksia tehnyt. Tähän iltaan asti kaikki olikin hyvin.

Aamu koitti ja todellisuus iski. Muistatko kun sanoin, että hyvä päätös, mutta heikko toteutus? Niin. Ensimmäinen ajatus aamulla oli se hemmetin Jätti. Tunsin syyllisyyttä, täysin ilman syytä. Vitutti. (Voin kiroilla, kun on ikäraja.) Tajusin, että olen ollut ensimmäisestä päivästä lähtien täysin oikeassa. Se perkele koituu turmiokseni. Sattuneesta syytä en voinut enää edes ajatella tapaavani tätä Jöröjukkaa. Se olisi liian epäreilua.

Samaan aikaan toisaalla, se minua haastatellut kollega ilmoitti, että saattaa olla minusta kiinnostunut muutenkin kuin työn puolesta. No voi ny helvetti! Tämän piti olla potentiaalinen ystävä! Olin taas sanaton. Peruin tapaamisen kerta toisensa jälkeen, mistä johtuen sainkin epäluottamuslauseen, vaikka todellisuudessa ajattelin vain kaverin omaa parasta. Saan humalaviestejä nyt myös tästä numerosta.

Tällä hetkellä minulla on tiedossa kolmet treffit. Älä edes kysy miten tähän päädyin. Mutta saatiin viimein selvitettyä välit sen Jätin kanssa. Puhuttiin puhelimessa tunteja, ja kävi ilmi, että tyyppi ei vain osannut puhua minulle enää niiden treffien jälkeen. Ei oikeasti halunnut loukata. Mitä enemmän tutustutaan, sitä enemmän pulassa olen, koska tosi hyvin pääsin yli tästä. Eli en silleen oikeastaan ollenkaan. Yksi katse niillä ruskeilla silmillä, se riittää. Jätti saa minut nauramaan. Kaikki on niin odottamatonta. Vihaan sitä. Ja pelkään ja odotan ja rakastan. Sovittiin, että tavataan, vielä yhden kerran. Ei edes teeskennelty, että puhuttaisiin, koska molemmilla on ihan muut jutut mielessä. Mutta on aika selvää jo nyt, että toinen meistä kyllä vielä hajoaa tämän takia. Arvaa kumpi?

Omituisesti yksi niistä Tinder tyypeistä olikin mukava ja alkoi pitää yhteyttä. Sellainen paperilla juuri minunlainen tyyppi. Tai paremminkin sellainen jollaiseksi haluan tulla, joten sellaisten seurassahan sitä kannatta hengata. Yrittäjä. Elää terveellisesti. Fiksu ja luova ja tekee tulevaisuutta paremmaksi. Täysin out of my league. Tämä kaveri kiinnostui ja näki niin paljon vaivaa, että yritti lukea blogiani kääntäjän avulla, vaikka Google ei puhu suomea. Tästä täytyy jo antaa extrapisteitä. Haluan ehdottomasti tavata. Niin paljon, että olin rehellinen. (Monesti se on virhe näin alkuvaiheessa.) Sanoin, että en ehkä ole ihan täysin päässyt yli menneistä, ja että siksi päädyin säätämään täällä ja jotenkin siinä kävi niin, että olen vähän jumissa työkaverin vuoksi. Hän sanoin: "Well, everyone has issues." Paras vastaus ikinä.

Ja ettei ehtisi käydä elämä tylsäksi, niin päätettiin tänään Jöröjukan kanssa, että mennään ensi viikonloppuna katsomaan jääkiekkoa. Se oli yksi niistä meidän treffisuunnitelmista, joka oli jo kiltisti haudattu, mutta jonka nyt sitten lapioin takaisin esiin, koska selvästikään en ole kovin järkevä. (No niin olikin minun epäromanttinen idea, mistä arvasti?)

Johtopäätelmä:
Minun on saatava nopeasti oikea poikaystävä, joka laittaa ruotuun. 

Vuosikymmen.

Näin pyörähti käyntiin uusi vuosikymmen. Toissapäivänä tuntui, että ikäkriisi painaa jo kasaan. Yritin epätoivoisesti pitää kiinni nuoruudesta. Arvelin, että nyt on se hetki, kun siirryn aikuisuuteen. Mutta sitten vuosissa edelläni oleva, mutta henkisesti ikinuori sielunveljeni neuvoi, että ei kyllä kannata muuttua aikuiseksi. Olen parhaimmillani juuri tällaisena kuin nyt olen. Se oli hyvä ja täydellisesti ajoitettu neuvo. Ja ehkä juuri siksi syntymäpäivän aamuna tuntui aivan samalta kuin edellisenä päivänä.

Päätin viettää tämän juhlapäivän tekemällä juuri sitä mitä rakastan. Aamulla heräsin jo aikaisin ja ensimmäisenä sain kämppikseltä viinipullon. Siitä se ajatus sitten lähti. Monet olivat sitä mieltä, että pitäisi lähteä baariin, koska pyöreitä vuosia pitää juhlistaa jollain tavoin. Mutkuemminätaho. Ensinnäkin, kiitos tästä päivästä kuuluu äidilleni. Itseä voi onnitella lähinnä vain siitä, että olen onnistunut pysymään hengissä näinkin pitkään. No, ihan sen kunniaksi vietin päiväni pyjamassa. Join punkkua ja maalasin taulun ja kuuntelin hyvää musiikkia. Ihan yksin ja omassa rauhassa. Niin parhautta!

Kiitos kaikille onnitteluista! Viestejä tuli Suomesta, Englannista, Romaniasta, Maltalta, Italiasta, Saksasta, Malesiasta, Etelä-Afrikasta, USA:sta, Norjasta, Itävallasta ja täältä Irlannista. Jotenkin tällaiset hetket muistuttavat, että ei se aika ole täysin hukkaan mennyt reissatessa. Tunnen niin paljon upeita ihmisiä vähän joka suunnalta.

Joka tapauksessa, voin ylpeänä ilmoittaa, että ikäkriisi on nyt virallisesti kukistettu. Elämä jatkuu, parempana kuin aikaisemmin. Koska päätin niin. Ja koska tein uuden vuoden lupauksen. (Minusta syntymäpäivä on parempi siihen tarkoitukseen, se on paljon henkilökohtaisempi, eikä vain yleinen tapa.) 

Annan menneet anteeksi kaikille (erityisesti minulle itselleni), kohtelen ihmisiä vain rakkaudella, huolimatta siitä miten he kohtelevat minua. Ja luen enemmän kirjoja.

Minusta tämä on hyvä ohje uuteen vuoteen. Uskon vahvasti siihen, että Universumi antaa takaisin sitä mitä itse annat muille. Onhan se tavallaan vähän itsekästä, mutta vain hyvällä tavalla. Tämä on aika selkeä yhtälö. Kun haluat lisää rakkautta elämääsi, rakasta enemmän. 

Hirmu yksinkertaista. 

Outouksia.

Elämäni ei ole melkein koskaan tylsää. Joskus kuitenkin saatan eksyä tylsään paikkaan. Tällä kertaa ei onneksi käynyt niin. Niipä kerron Belfastin arkisista ihmeellisyyksistä. 

Meillä on täällä punnat käytössä, sillä olemme yhdistyneet Kuningaskuntaan. Mutta koska helppo olisi tylsää, ja Belfast on kaikkea muuta kuin tylsä, meillä on monenlaisia rahoja. Ja kaikki luonnollisesti puntia. Paitsi ne pencet. Olen nähnyt ainakin kolmenlaisia erinäköisiä seteleitä samoilla numeroilla. Kaikki toimivat.

En vieläkään tiedä miten toimia kaikkien kolikoiden kanssa. Yleensä vain avaan kolikkopussukan ja annan myyjän kaivaa sieltä mieluisat hilut. Työpaikan kahvikone on hankalampi. Se nimittäin suostuu ottamaan vastaan vain osan näistä kolikoista ja sylkee loput pois. Olen oppinut, että isot monikulmaiset kelpaa kaikki, mutta pienet monikulmaiset vain toisinaan. Isot pyöreät käyvät aina, mutta pienet pyöreät vain toisinaan. Onneksi kaupassa eivät ole niin nirsoja.

Toinen vähän vähemmän outo asia on Oopperatalo. Olin niin innoissani, kun googletin kesällä mitä kaikkea Belfastissa on ja sain tietää, että täältäkin sellainen löytyy. Paikalliset opastivat kuitenkin nopeasti, että vaikka heillä hieno oopperatalo onkin, siellä ei ole oopperaa ohjelmistossa. Musikaaleja ja teatteria ja konsertteja vain. Olin hämmentynyt. 

Minulla on paljon kollegoita ja jo pelkästään samassa kerroksessa on paljon ihmisiä samassa tilassa. Sellainen muodikas avokonttori siis. Olen pääasiassa ranskalaisten ympäröimänä, mutta yksin tanskalainen istuu vieressäni (pääasiassa opastamassa minua), Grumpy Tessa. Olen tästä hyvin kiitollinen. Toisella puolella taas istuu hottis ranskalaismies Micky, joka toisinaan opettaa minulle ranskaa samalla kun minä opetan hänelle englantia. Sellainen silmänruokapakkaus. Je m'appelle ilona. Je suis fatigué. Mickillä on vielä sellainen erikoinen (aluksi hämmentävältä tuntuva) tapa tuijottaa niillä tummanruskeilla nappisilmillään suoraan minua samalla, kun hän nojaa pöytään ja puhuu puhelimessa asiakkaille. Se näyttää ja kuulostaa mahtavalta, vaikka en tietysti ymmärrä sanaakaan. (Kuvittelen sanojen sisällön tietenkin aina vähintäänkin rakkaudentunnustukseksi.)

Parasta toimistossa on minun istumapaikkani. Minun ja ikkunan välissä on vain tuo komea ranskalainen, joten voin ihailla “maisemaa” kaikessa rauhassa herättämättä sen kummemmin paheksuntaa. Ikkunan takana on joki, jossa näkyy päivittäin reippaita melojia. Ja joen takana on ne kuuluisat keltaiset rautatelineet. Ne tosin saattavat olla kuuluisia vain minun päässä, mutta jostain syystä niistä on tullut tämän kaupungin symboli. Siis tietysti vain minulle. Viimeksi Belfastissa vieraillessani nappasin jostain kirjakaupasta ilmaiskortin, jonka laitoin kotona jääkaapin oveen. Se oli epämääräinen piirros, mutta siinä oli hyvin selkeästi kaksi keltaista rautatelinettä. Silloin en tiennyt mitä ne olivat, mutta mieleen ne jäivät. Ja nyt kun muutin tänne, näen ne aidot palkit työpaikkani ikkunasta. Ne ovat tuon ranskalaisen ja joen takana. Ne näkyvät kaupungillakin monesta paikasta ja toimivat hyvänä suuntamerkkinä, varsinkin kun se suuntavaisto minulta puuttuu edelleen.

Viimein...

No news is good news, väittävät. Minun tapauksessa en menisi vannomaan. Yli kuukauden hiljaiselo tarkoittaa myös sekamelskaista elämää. Ja kamalaa kiirettä. Ja aivojen ylikuumenemista. Mutta yleisön pyynnöstä, tässä tulee tilannekatsaus. Eli, tähän mennessä tapahtunutta:

Terveisiä aurinkoisesta Belfastista! (Aloitan ironialla.) Niin, muutin Pohjois-Irlantiin. Kukaan ei arvannut minne olin menossa eli tulossa, vaikka niin hyvät vinkit viimeksi annoin. Kaikki on sekavaa ja omituista, mutta yritän selviytyä. Olen oppinut muutaman asiat Belfastista. Jotain muistinkin, mutta kovin paljon uutta on ehtinyt tapahtua.

Ensin asuin Etap hotellissa. Se oli tulevaisuuteen sijoittuva pyöreäkulmainen omituinen lokero. Mutta pidin siitä. Paitsi iltaisin, kun naapurin Filthy McNasty baari soitti musiikkia niin kovaa, että basso sekoitti pulssini. Korvatulpat eivät todellakaan aina auta. Mutta koska se oli se ainoa baari jonka täältä muistin ja josta pidin paljon, annoin sen myös hotellille anteeksi. Toisella puolella yöpyvät silloin vielä tulevat kollegani nukkuivat rauhassa.

Oli jäänyt vähän vaivaamaan viimekertaiset kokemukseni Irlannista. Se ei ollut elämäni parasta aikaa. Mutta silloin kävin vierailulla Belfastissa ja sanoinkin aina, että “Parasta Irlannissa on Belfast, vaikkei se edes ole Irlannissa.” (Tämä kommenti jakaa mielipiteitä edelleen. Itse asiassa koko tilanne jakaa mielipiteitä - ja koko kaupungin.) Tunsin silloin niin vahvasti hyvää, että päätin vielä palata takaisin. Ja kun minulle tarjottiin töitä Belfastista, en miettinyt kovin kauan. En minä yleensäkään mieti kovin kauan, mutta tähän tilanteeseen vaikutti myös haastattelu, joka venyi puoleentoista tuntiin. ja silti alle puoli tuntia haastattelun jälkeen soi puhelin ja minulle tarjottiin paikkaa, koska olen juuri se mitä tämä firma on etsinyt. 

Koulutus oli vaativa. Minut siirrettiin ryhmään jossa on vain viisi osallistujaa. En tiedä oltiinko me jotenkin erityisen tyhmiä, vai muuten vain erityisiä. Meitä oli kuusi, mutta yksi hakattiin pilalle. Ja en käytä nyt minkäänlaista kielikuvaa. Ensimmäisen viikon jälkeen kaveri oli kävelemässä kotiin baarista ja sai pataan ihan kunnolla. Heräsi ambulanssissa, ei oikein muista mitään tapahtuneesta. Murtunut nenä ja kylkiluita, olkapää korjattiin, nenä laitettiin paikalleen. Että sillä lailla. En ole silti huolissani, paitsi tuon nyt jo ystäväni voinnista. Poliisien mukaan tämä oli satunnainen hyökkäys. Täällä on edelleen ihan turvallista. Haluan uskoa siihen. Sattuneesta kivuliaasta syystä tämä toveri jätti koulutuksen väliin. Vähän surullinen oli kyllä tämä tarina.

Olen jo nyt saanut aikaan jotain peruuttamatonta, vain koska avasin suuni. En tietenkään tarkoittanut mitään pahaa kenellekään, mutta kun vääryyttä oli tapahtunut, niin en voinut estää suutani. Sillä on oma tahto. Itse asiassa en voinut estää silmiänikään, ja porasin melko tarkasti 24 tuntia putkeen. Kävin keskusteluja managereiden ja rekryihmisten ja tiimiläisten ja ties kenenkä kanssa. Lopulta minulle tarjottiin uutta paikkaa. Mietin asiaa vakavasti. Olin kiitollinen tästä mahdollisuudesta, yhtäkkiä olikin aivan yksinkertaista vaihtaa vaikeasta tilanteesta helppoon. 

Mutta. Kokemuksesta olen oppinut, että helppo ei välttämättä ole parempi. Olen melko varma, että olisin syyttänyt itseäni myöhemmin siitä, että luovutin liian helpolla. Ja sehän ei sovi. Vastoin kaikkea järjellistä, päätin jäädä. Toistaiseksi se on ollut hyvä päätös. Mutta koska avasin suuni, siitä tuli sitten kuitenkin seurauksia. Ihan pikkujutusta seurasi lumipalloefekti, joka jatkaa kasvamistaan. Selvästi en ollut arvannut, että pienellä minulla voisi olla niinkin suuri vaikutusvalta. Nyt on sellainen siltäväliltä hämmentynyt olo. Kaikki on hyvin, mutta olen jollain tavoin erittäin tarkkaavainen. Ehkä se on ihan hyvä asia, valppaana olo. Epävarmaan oloon tottuu. Sen kanssa oppii elämään. Varsinkin kun on pettämätön tekniikka, jolla sitä parantaa. 

Ja tämä pettämätön tekniikkani on:  pesänrakennus. 

Olen sijoittanut palkkani erinäisiin tuotteisiin, joilla saan pienen huoneeni muistuttamaan minunlaista kotia. Se on aina minun ensimmäinen askel. Huoneessani oli jo uskomattoman mukava suuri sänky, joka maksoi enemmän kuin omistajan uudehko auto, sekä tummaa puuta olevia huonekaluja. Vaatekaappi, suuri lipasto, penkkiä muistuttava laatikko, yöpöytä ja suuri peili. Enää puuttuu ne pienet tilpehöörit ja pöytä. Koko meidän talossa ei ole pöytää, edes keittiössä. Se ei juurikaan motivoi kokkaamaan. Joten päätin ostaa pienen pöydän omaan pieneen huoneeseeni. Ja tuolin. Ja naulakon. Ja maton. Ja vaatelokerikon. Ja lampun. Ja... And that's the way a-ha a-ha I like it.

Viimeistä viedään.

Ystäväni sanoi muutama päivä sitten hauskasti: "Tuntuu itsestä kyllä, että on vähän tullu haaskattua vain aikaa, kun lukee mitä kaikkee sie oot tehnyt." Se oli hauskaa tietysti vain minulle. Koska tuollaiset kommentit saavat minut tuntemaan täsmälleen päinvastaista. Olen saanut vaikka mitä hienoa aikaan. Aina ei tunnu siltä, oikeastaan voisi sanoa, että melkein ikinä ei tunnu siltä, joten kiitos vain tuostakin palautteesta.

Se syy, miksi eilen sanoin, että Povero Marcon yhteydenotto oli ironista... Tänään on minun viimeinen ilta Italiassa. Huomenna vaihtuu kuukausi ja koko kaikki elämässäni. Kauhean dramaattiselta kuulostaa taas. Mutta kyllä moni asia muuttuu oikeasti. Kesä vaihtuu syksyyn, kuin kytkimestä. Minun kotimaa vaihtuu, kuin...lentokoneesta. Arvaa minne nyt menen? Annan kaksi vihjettä.

Vihje nro 1:

Tämä uusi tuleva mottoni:

Vihje nro 2:

Ja sitten tämä öö asia, joka tuli vastaan, kun pyöräilin yli 40 kilometriä.

Nyt minä maalaan naamani ja vedän koltun niskaan, sillä matkaan Irman luokse. Ihana Conten perhe halusi järjestää minulle barbeque-läksiäiset. Kuka voisi vastustaa hyvää ruokaa, hyvää seuraa ja hyvää viiniä? En minäkään. Tästä illasta olisi voinut tulla haikea, mutta ei tule. Ihania ihmisiä minun elämässä. Kiitos Italia!

Burano.

Voisi pitää sellaisena yleispätevänä sääntönä, että jos ja kun et kuule minusta, minulla on mukavaa. No news is good news, niin kuin sanotaan.

Asun talossa, joka toimii myös Airbnb huoneistona. Täällä on siis samaan aikaan ollut muitakin tyyppejä. No, tuohon naapurihuoneeseen ilmestyi semiamerikkalainen moottoripyöräilijä. Törmättiin sattumalta tarkoituksella tuossa ovella ja vaihdettiin muutama sana. Olin jo menossa nukkumaan, kun hän vielä oven raosta hihkaisi, että voinko kysyä jotain...? Suomalaisuuteni askarrutti. Se oli sitä small talkia, jota en hallitse. Hän kertoi myös vähän vaivaantuneena, että on juuri eroamassa. "Really? Oh, congratulations!" hihkaisi minun ajattelematon suuni. Mies repesi totaalisesti. 

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Koska muut olivat jo nukkumassa, hän kutsui minut huoneeseensa. Höpöteltiin kaikenlaista, hän pääasiassa nauroi minulle (vaikka väitti nauravansa minun kanssani). Ei tuntunut siltä, että oltais tavattu aikaisemmin tässä tai muissa elämissä, mutta jotenkin se samanlaisuus yllätti. Hämmentävän samikset. Ehkä juuri sen takia meillä oli todella hauskaa. 

Jotenkin siinä sitten kävi niin, että lupauduin hänelle oppaaksi Venetsiaan. Sokea opastaa sokeaa. Aamuvarhaisella tepastelimme keskustaan, odotimme junaa jutellen ja nauraen. Halusin käydä vielä kerran Venetsiassa, joten mukavampihan se on mennä hyvässä seurassa. Oli tuhannesti hauskempaa, kuin niillä treffeillä pari päivää sitten. 

Morjestin tuttuja paholaisen ravintolassa ja pääsin elämäni ensimmäisen kerran Vaporettoon. Matkasimme Buranon saarelle katsomaan vinoa tornia, värikkäitä taloja ja kuuluisaa pitsiä. Takaisin tullessa lippuluukku oli jo mennyt kiinni, eikä meillä tietenkään ollut paluulippua. Ei myöskään millään saatu tolkkua siitä lippuautomaatista. Kun kysyin neuvoa koneen käyttöön viereisen ravintolan tytöltä, hän sanoi: "Menkää siitä alta vain, kukaan ei koskaan tarkista lippuja." Vähän aikaan äimisteltiin, koska rehellisyys puski liikaa läpi, mutta lopulta menimme parin turistin perässä, kun heidän lippunsa avasi oviluukut. Sitten ihailimme auringonlaskua paatin reunalta ja tunsimme itsemme kriminaaleiksi. Älyttömän hauska uusi tuttavuus tämäkin. Matkustamisessa ja tällaisessa päämäärättömässä elämässä on kyllä puolensa. Tapaa aina niin ihania ihmisiä.

Ja ihanista ihmisistä puheen ollen... Muistatko Povero Marcon? Jos olet lukenut juttujani alusta asti, saatat muistaa sen jumalaisen olennon, joka varasti sydämeni silloin, kun matkustin Italiassa kirjoittamassa. Ihmeellinen on tämä maailma, sillä Marco otti yhteyttä. Nyt. Tämä on sitä ilonan arkipäivän ironiaa. Meidän piti tavata eilen, mutta sitten auto tuli esteeksi. Unelmatreffit peruuntuivat ja olin aivan murtunut. En voi käsittää miten se mies sai muutamalla viestillä minut taas niin sekaisin. Melkein suututtaa. Tai suututtaakin, koska ei sitten kuitenkaan onnistuttu tapaamaan, joten menin sekaisin ihan suotta.

Hämärtyvä ilta Buranossa.

Kuvat eivät tee oikeutta, paikka oli niin huikea.

Aito buranolainen pitsirouva.

Valkoinen mies Afrikasta.