Vuoden viimeinen lokakuinen sunnuntai.

Sain kuin sainkin nukuttua kaikki univelat pois! Mieletöntä. Ja siksi olenkin nyt hyvin levänneenä ollut erittäin puuhakas. Jättipitkä lista asioista, jotka pitää tehdä (muistikirja no:2) on lyhentynyt silmissä. Tai ei se lista itse asiassa lyhentynyt kyllä yhtään, asioita vain on nyt yliviivattu paljon.

Olin eilen Halloween-bileissä, niin kuin varmaan suurin osa suomalaisista. Meillä oli mukavat monikieliset iltapäiväkemut. Söin muun muassa hämähäkin ja aaveen. Pelattiin ja naurettiin myös paljon. Mietin, että miksi minä en käy useammin tuollaisissa kemuissa. En nyt tarkoita tuota teemaa, sillä se vähän rajoittaa ajankohtaa, mutta siis iltapäiväkemuja ja hyvää syötävää ja mukavaa seuraa. Ne juhlat missä yleensä käyn ovat nimeltään etkot ja johtaa aina baariin.

Olen nyt suorittanut arpajaiset ja onnetar tökkäsi Mallaa. Kannattaa alkaa julkilukijaksi! Olen pelkästään viikon sisällä saanut kaksi kaappilukijaa melkeinpä rysän päältä kiinni. Millä ihmeellä minä saan ne ulos? Ja mikä ihme siinä on, että ne vaivaavat minua niin paljon? Sama kai se on lukeeko tätä julkisesti vai ei... Annetaan olla.

Minun ensimmäinen Sohvasurffarivieras oli torstaina! Se oli hauska kokemus. Sain herkkuja Tallinnasta, selityksen suomalaisten omituisuudelle (tai ainakin yhden version), sekä haitarikonsertin. Alo on erittäin mukava poika. Outo, mutta mukava. Minun kirjassa outous on erittäin positiivista. (Ja tuo oli kuvainnollisesti sanottu, ei minulla ole sellaista muistikirjaa.)

Olen tutustunut taas vähän enemmän Jamesiin. Uudet ihmiset ovat siitä hyviä, että aina tulee jotain yllättävää ja odottamatonta. Jos siis kiinnostuu toisesta sen verran, että haluaa tutustua lisää. Olen myös yrittänyt tavata noin vuoden miestä, johon olin aivan rakastunut teinityttönä. Me ei kuitenkaan jostain syystä onnistuta tapaamaan koskaan. Nyt perjantaina se oli jo hyvin HYVIN lähellä, oltiin sentään samaan aikaan samassa korttelissa. Mutta ei... Treffit peruuntuu  a i n a.  Ehkä universumi vihjailee jotain. Eikä edes kovin hienovaraisesti. Yritän kuitenkin vielä yhden kerran, mutta sitten annan periksi.

Mukavaa tulevaa viikkoa ja kuukautta!

Uni, tuo kadonnut pirulainen.

Olen niitä harvoja ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa, vaikka sitä vastoin eivät osaa juurikaan suomea. Kuulemma "hajahtaa" ei ole sana, vaikka minusta ison ihmisen alle jäänyt tuoli tekee nimenomaan niin. Vaatteita ei kuulemma osteta halvennuksesta, vaikka ne maksaisivat kuinka vähän. Hyvä, hyvempi, hyvin ei kelpaa kenellekään, vaikka minusta sanat ovat kovin tärkeitä. Olen harvinainen myös nukkumisen suhteen. Minulla on Suomen parhaat unenlahjat, kyky nukahdella miten ja minne sattuu, vaikka samaan aikaan kärsin unettomuudesta. Kuten juuri tällä hetkellä.

Viime aikoina olen vähän tilanteen pakosta joutunut käymään menneitä läpi mielessäni. Siis sellaisia todella vanhoja juttuja, mitkä ovat muokanneet minua minuksi. Elämä ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista, tai jos onkin, niin niiden varsien päällä olen vain kompuroinut. Oli kuitenkin hyvä huomata, että olen ihan selvästi oppinut käsittelemään asioita. Ei tunnu enää ihan niin pahalta. Mutta siitäkin huolimatta, valvon nyt toista yötä putkeen.

Ei auttanut iltakahvi, mikä yleensä toimii parhaana unilääkkeenä. Ei auttanut edes viimeinen hätävara, Hare Krishna munkilta saatu CD, minkä avulla olen nukahtanut helposti jo 15 vuotta. Arvelin siinä olevan jotain salaisia loitsuja, mutta mitäs sillä on väliä, kun kerta toimii. Taitaa loitsut olla jo kuluneet pois, kun ei uni tule vaikka toistamiseen jo levy pyöri loppuun. Niinpä nousin reippana tyttönä ylös, koska ihan turha sitä on lakanoissa kieriä. No en minä kyllä reipas ole missään nimessä, vaan kuoleman väsynyt, mutta ylhäällä siitä huolimatta. Kyllä se uni tulee sitten, kun väsyttää tarpeeksi. Viimeistään ensi viikolla. Toivotaan, ettei tämä kestä kovin paljon kauemmin, sen verran vaikuttavat nuo silmäpussit alkavat jo nyt olla.

Minulle tulee torstaina yökyläläinen. Saan ensimmäisen CouchSurfing vieraani. Tämä poika tulee Tallinnasta. Aivan mahtava kokeilla tätä myös näin päin, itse kun sain kunnian majailla Cippon luona Venetsiassa ennätyspitkään. Sain myös toisen kutsun, algerialainen Ruotsissa asustava mies on sohvaa vailla vähän myöhemmin. Minä en kyllä edelleenkään voi ymmärtää, miksi kukaan haluaa tulla tänne Keski-Suomen tuppukyliin, mutta jokainen tamppaa tietysti tyylillään. Toki tänne kellariin mahtuu.

Ei mulla muuta.

Muistikirjojen kuningatar.

Nyt se sitten tapahtui. Kymmenes lukija on tullut ulos kaapista! Mahtavuutta. Ja koska minä nyt selvästi olen saanut päähäni, että lukijoita pitää kerätä lisää, aion arpoa palkinnon kaikkien lukijaksi tunnustautuneiden kesken!

Rakastan listoja, mutta aamulla tajusin rakastavani myös muistikirjoja. Ainakin niiden määrästä päätellen. Minulla on kuusi muistikirjaa, mistä jokainen on tietysti jatkuvassa käytössä. No yksi on vihko, mutta kuitenkin.

Luin sellaista luovuutta lisäävää kirjaa. Siinä on joka viikolle tehtäviä. Ensimmäinen juttu minkä kirjasta olen oppinut ja nyt siis jo sisäistänyt, on aamusivut. Joka aamu herään kirjoittamaan kolme sivua (muistikirja no:1) ja vaikka ei olisi mitään asiaa, niin silti pitää kirjoittaa. Se on yllättävän helppoa. Ja se on ollut oikeasti aivan älyttömän hyvä niksi. Olen päässyt eroon monista mieltä painavista asioita. Olen antanut anteeksi ihmisten tekoja. Ja ennen kaikkea alan olla taas luova.

Yksi viikkotehtävä oli, että piti keksiä viisi muuta elämää itselleen. Siis sellaisia älyttömyyksiä, mitä on aina halunnut tehdä, kuten olla astronautti. Minä en meinannut millään keksiä kuin kolme. Pinnistämällä sitten sain viisi elämää kasaan. Nämä minä keksin:

1. Olen kirjailija. Elämäni on auringossa. Asun pienessä talossa ja minulla on mukavat paikalliset naapurit. Ajan polkupyörällä pikkukaupungin keskustaan ostamaan torilta hedelmiä ja pähkinöitä. Puutarhaani kuuluu meren aallot ja ilma on suolaista. Minulla on noin kolme kissaa ja yksi koira.

2. Olen taiteilija. Asun vanhan tiilitalon ylimmässä kerroksessa. Talossa on paksut seinät, joten mahdun istumaan ikkunalaudalle juomaan aamukahvia. Kotini on myös ateljee. Paljon suuria tauluja, musiikkia, punaviiniä ja maalin käryä. Ehkä joku palmu. Managerini on hyvä tyyppi ja myy tauluni kalliilla, siksi olen aika menestyvä.

3. Olen tanssija. Hallitsen kehoni täydellisesti ja elän kurinalaisesti. Pääsen katsomaan upeita tanssinäytöksiä, sillä tunnen paljon muita tanssijoita. Minulla on hyvä pylly.

4. Olen duunari isolla kalastaja-aluksella. Saan pitää päättömiä hanskoja (niille on joku oikeakin nimi) ja elää lähellä merta. Paljon suolaista meri-ilmaa ja lokkien huutoa. Työ on rankkaa äijämeininkiä.

5. Olen poliisi/etsivä/agentti. Elämäni on täynnä jännitystä ja tiukkoja tilanteita.

Muutama huomio. Ensinnäkin, miten voi olla ikkunalauta, jos se on kiviseinää? Eikö lauta ole puuta? Toiseksi, minä olen varmaan eniten mielikuvitukseton tyyppi. Mutta nuo on asioita mitä oikeasti haluan, tai olen joskus halunnut. Kaksi viimeistä tietysti väkisin väännettynä, mutta kuitenkin. En mä varmaankaan voisi kalastaja olla, kun mun nokka on niin herkkä. Kalathan haisee ihan kamalalle. Agenttiakaan minusta ei varmaan tulisi, koska olen aika pelkuri. Eikä pokka pidä koskaan. Tanssiminen taas olisi pitänyt aloittaa vähän aikaisemmin. Ja oikeastaan tuokin oli vain sen takia, että näyttäisin paremmalta ja että pääsisin katsomaan upeita tanssi-esityksiä. En tiedä onko mitään parempaa, kuin upeat tanssiesitykset.

Taisin juuri hienosti blokata kaikki mahdolliset mahdollisuuteni. En vielä osaa ihan kaikkea mitä tuo kirja opettaa, näistä asenteista siinä juuri varoitellaan. Mutta yhden loistavan pointin sieltä tänään sain poimittua:

- Tajuatko ollenkaan kuinka vanha olen siinä vaiheessa kun opin sen kunnolla?
- Totta kai minä tajuan. Saman ikäinen kuin jos et opi. Aloitetaan!

Niinpä.

Lupauksista.

On olemassa yksi asia, mitä minä vihaan yli aivan kaiken muun. Mikään ei saan niin kovasti raivostumaan. Minua v***ttaa aivan silmittömästi se, että ihmiset eivät pidä lupauksiaan. Esimerkiksi jos sovitaan, että tehdään joku asia tiettyyn aikaan, niin minä varmasti sitten teen kaikkeni, että sen kyseisen asian tekeminen sujuisi ongelmitta. Ja sitten kun on jo tunnin odottanut, että missä pers***sä se toinen kuppaa, niin kyllä hermoa kiristään. Oikein kunnolla. Kiroilen ja ravaan ympäri asuntoa kiukkuisena. Auta armias sitä viatonta, joka osuu matkalla eteeni.

Tänään kävin niin, tapahtui se mitä en kestä. Yksinkertainen asia, minkä hoitaminen olisi vienyt maksimissaan puoli tuntia aikaa elämästä. Ja ei tapahdu. Soitin noin miljoona kertaa tälle kaverille. Ensin kysyäkseni, että joko se kohta tulisi ja sitten lopulta vain sanoakseni että v***u pidä tunkkis. Toinen kaveri oli myös odottamassa ja kolmas sitten määränpäässä. Eli tämä asia koski muitakin kuin minua. Mikä siinä on, että ihmisten on niin vaikea pitää lupauksiaan? Miten aika voi olla joillekin niin vaikea käsite? Tällä pienellä asialla kaveri sai pilattua minun päivän ja kaiken lisäksi kuittasi sen vain sanomalla, että juuri vasta heräsin. Voin sanoa, että kiukkukerroin on melko korkea.

Joissakin asioissa olen liian ehdoton. Tämä on sellainen asia.

Paha paikka, työläs tila.

Tapasin ihanan mentorini pari päivää sitten. Hänellä on ihmeellinen kyky soittaa tai ilmaantua paikalle juuri sellaisina hetkinä, kun tarvitsen mentorointia kipeimmin. Tämäkään kerta ei mennyt toisin. Tapaaminen oli antoisaa, kuten aina. Muutamat sanat jäivät vähän kaihertamaan. Ääneen lausuttuja sanoja, jotka tiesin sanomattakin ja joiden merkityksen olin hienosti osannut siirtää taka-alalle.

Minun suurin haaste on nimeltään hiljaisuus. Olen erityisen hyvä siirtämään vaikeiden asioiden ajattelua ja käsittelyä. Mutta vielä paremmin osaan vältellä hiljaisuutta. Tämä juuri oli tapaamisemme selkein sanoma. Minun täytyy pysähtyä ja ottaa aikaa hiljaisuudelle. Kuunnella ja kuulla. Opetella rentoutumaan.

Jos pysähtyisin, saattaisin ajatella, tai mikä pahempaa, osata tyhjentää mieleni. Jos tyhjentäisin mieleni, saattaisin löytää vastauksia askarruttaviin kysymyksiin. Tiedän, että niin siinä kävisi. Mutta olen vellihousupelkuri, joka pakoilee omaa itseään. Minä tiedän asioita, mutta vain jos kuuntelen. Ja jos ei halua kuulla, voi ihan hyvin elää mölyssä. Avata minkä tahansa toosan heti välittömästi, kun aamulla silmät aukeaa. Tai edes korvat. Voi kuunnella elokuvia läpi päivät puuhaillessa samalla jotain muuta ja illalla nukahtaa musiikin tahtiin. Voi ihan hyvin siirtää vielä yhdellä päivällä asioita, mitkä muhivat sisällä.

Kuten sanonottua, tiesin kaiken tämän. Jotkut asiat vain on niin tavattoman helppo olla hyvksymättä, kuten nämä tyhjäpää uskovaiset ovat jälleen kerran niin hienosti todistaneet. Voi tämä on herkullinen aihe... Olisi niin paljon sanottavaa, mutta antaa olla. Hiljaisuus on parempi.

Pelastuksia.

Juuri, kun olin päässyt kiinni siitä ajatuksesta, että kyllä se nyt vaan on parempi unohtaa se Povero Marco, niin tietysti just silloin kaverin pitää ehtiä koneelle huutelemaan, suunnitella innoissaan Suomen matkaa ja ikävöidä minua. Ja sanoa lopuksi buona notte kulta. Damn.

Tiia oli illan kylässä ja myllättiin koko vaatekaappi. Kesävaatteet laatikkoon odottamaan seuraavaa matkaa aurinkoon ja kaikki epäsopivat vaatteet suoraan kirppishyllylle. Jos en ole käyttänyt jotain vaatetta kolmeen vuoteen, niin arvaan että ei sitä tule käytettyä tästä eteenpäinkään. Pidän vain sellaiset vaatteet mitkä ovat mukavia ja omanlaisia sekä helposti pakattavia. Sama pätee kaikkeen muuhunkin roinaan, pidän vain tärkeimmät. Olen tosi tomera tämän asian suhteen.

Löysin aamulla BBC:n live TV:n netistä. Olen tässä aamun kuunnellut, kun miehiä nostetaan ylös maan uumenista. Tyypit ovat olleet jumissa kaksi kuukautta. Jotenkin käsittämätöntä. Minä en edes tiennyt tuollaisesta onnettomuudesta. Olin silloin tapahtumahetkellä jossain Venetsiassa nauttimassa elämän pienistä iloista, kaukana uutisista. Italialaisia ei niin kiinnosta mitä maailmalla tapahtuu. Omat jutut on paljon tärkeämpiä. Ja täytyy sanoa, että en minä ole tästä tietämättömyydestä kärsinyt yhtään. Painvastoin nyt huomaan, että olen ollut tämän ajan hirmu onnekas ja onnellinen. Saanut hengittää tuoretta ilmaa ja nauttia auringosta.

Nuo pelastajat tekevät aivan uskomattoman merkityksellistä työtä. Menivät maan alle ties kuinka syvälle ja hoitavat niitä jumissa olleita ihmisiä. Ovat ihan tyynenä, kasvottomia duunareita. Ottavat iloa siitä, että voivat auttaa, tekevät jotain suurta. Sen sijaan nuo brittitoimittajat loistavat kameransa edessä, luettelevat ylisanoja kiilto silmissään. Teennäisiä fraaseja. Lyön vetoa, että he tuntevat olevansa sankareita. Hehän tuon tiedon meille jakavat. Koko maailma kuuntelee.

Minulla on ristiriitaiset fiilikset tämän suhteen. Haluaisin itse kirjoittaa jostain yhtä merkityksellisestä. Auttaa sillä, että tieto liikkuu. Mutta sitten toisaalta, nuo toimittajat tuolla vaikuttavat lähinnä vain älyttömän korneilta. Minusta ei ole TV-persoonaksi. Mutta voisin kirjoittaa sen kaiken. Sitä paitsi onhan minulla jo  yhdeksän lukijaakin. Se on alku. Jos kaikki yhdeksän kertovat kaverilleen, että tunnen yhden tyypin joka kirjoittaa, ja että kannattaa lukea sen blogia, ja sitten nämä uudet ihmiset tekevät samoin, niin sehän on jo aika monta lukijaa. Sillä voisi olla merkitystä. Tosin silloin pitäisi kirjoittaa jostain muusta, kuin vaatekaapista.

Joulu.

Näin kaksi unta. Ei mitään ennustuksellista, mutta fiiliksiä ja totuuksia. Ensin olin töissä jossain tosi pahassa paikassa sodan, surun ja kauhun keskellä, mutta olin hyvinkin innostunut ja nautin tilanteesta ja sen merkityksellisyydestä. Toisessa unessa olin entisessä koulussani, entisten tuttavien seurassa. Se oli ahdistavaa ja aivan kammottavaa. Minua pelotti ja halusin paniikinomaisesti sieltä pois. Onko tässä kuvassa on jotain pielessä?

Ei ole. Tuollainen on hyvin lähellä totutta siitä, mitä tunne kumpaakin aiheitta kohtaan. Syyt näihin uniin on helppo arvata, koska luin nukkumaan mennessä Rauli Virtasen kirjaa ja entinen koulukaveri oli eilen kylässä. 

Ystäväni Facebookissa kertoivat, että tänään on ensimmäinen luminen päivä. Minulla ei varsinaisesti ole ikkunoita, joten jäi tuo havainto tekemättä. Mutta kiitos vain kaikille infosta, eipä sitten tarvitse mennä ulos tänään. Nyt ainakin voi laittaa jouluvalot. Jos ei lumi odota jouluun, niin en minäkään aio.
Ostin muuten eilen untuvapeiton. Enkä ilmeisesti siis hetkeäkään liian aikaisin. Tästä se alkaa, puolen vuoden tuskainen taival ja taistelu kylmyyttä vastaan. Oli onni, että minun iloinen ja positiivinen elämä alkoi eilen, muuten tämä asia olisi saattanut olla hankala kestää.

Nyt menen syömään puuroa. Se on sitä suomalaisuutta parhaimmillaan. Taidan virittää tuolle yhdelle verhottomalle ikkunalaudalle jonkinlaisen jouluasetelman. Ei mitään seimihässäköitä, mutta jotain. Pienoismalli jostain. En tiedä vielä, en ole koskaan sellaista tehnyt, mutta tämä voisi olla minun hieno jouluperinne. Kaikilla pitää olla jouluperinteitä.

Saadakseen nuoruutensa takaisin ei tarvitse muuta kuin toistaa hölmöilynsä. -Oscar Wilde-

Oikealla tiellä ollaan.

Maanantai.

Ja jälleen uusi kaappilukija on ravistettu ulos! Loistavaa!

Valokuvaava italialainen ystäväni on pikkuhiljaa siirtymässä liikkuvaan kuvaan. Enää ei kuvata sitä sekunnin murto-osaa, vaan kokonainen hetki. Valokuvan sijaan hän kuvaa pidempään. Vaikea selittää, katso itse tästä. Ensin olin epäileväinen, että mitä valokuvausta se sellainen on, mutta nyt alan kyllä lämmetä ajatukselle, kun näin Nicolan ensimmäisen tuotoksen. Mitä mieltä olet?

Eilen loppui se suruaika, mikä oli saanut minut ihan kenttään jo siis kuukaudeksi. Kyllä kuukausi riittää surentaa. Huijasin itseäni illalla nukkumaan mennessä sanomalla, että tästä se alkaa, iloinen elämä. Että ihan turha enää yrittää surra huomenna, kun sen aika on jo ohi. Toimi käsittämättömän hyvin, aamulla olin ihan eri fiiliksellä. Sani sanoi hienosti: "Elämä on yhtä suurta huijausta välillä."
Pitää paikkaansa. Tästä on siis muodostumassa oikein mukava päivä. Toivottavasti sinullekin.

Viltti.

Näin kerran jossain käsityölehdessä ohuen, kesäisen neuletilkkupeiton. Se oli tehty pienistä värikkäistä paloista, jotka oli sitten ommeltu yhteen viiden palan neliöiksi, jotka taas oli kasattu yhteen peitoksi. Se malli jäi mieleen ja olen reilut 15 vuotta suunnitellut tekeväni jotain samantapaista. Hitaasti hyvä tulee. Keväällä otin sen suuren ensiaskeleen ja hommasin villalankaa ja suunnittelin omanlaisen torkkupeiton. Ajattelin, että helppo juttu, pikkupalasethan virkkaa nopeasti vaikka leffaa katsoessa. Olin oikeassa. Mutta en ollut ottanut huomioon sitä, minkälainen homma noiden pirun palasten kiinnittäminen on, puhumattakaan langanpätkien päättelemisessä...

Torkkupeitto on siis yhä erittäin kaukana valmiista. Mutta! Tänään on se upea päivä, jolloin voin sanoa, että tuo keskeneräinen lankamytty on nyt yhdessä osassa! Joka ainoa palanen on ainakin vähän kiinni vierustoverissaan. Ja tähän väliin kannustava taputus olalle - hyvä ilona! Otan siitä kuvan sitten kun viltti on valmis. Koska se on hieno ja koska se on hieno siksi, että minä tein siitä sellaisen.

Eilen oli baarikierros ja tänään on pizzasta palanut kieli.
Mikä siinäkin on, että kaikki pitää juoda jääkylmänä ja syödä tulikuumana. (Paitsi kahvi tietysti päinvastoin.) Ja aina palaa kieli. Jotain traumoja vissiin jäänyt kylmistä pakkosyötetyistä eväistä ja lämpimästä kaljasta. Ei pysty.
Joka tapauksessa eilinen oli mukava päivä. James oli viihdyttävää seuraa. Tulin kiltisti melko ajoissa kotiin, mutta minulla oli ollut villi yö. Heräsin aamulla nurinpäin. Joskus käy niin.

Voi vitsi, kun tuo talvikin tulee. Lunta ja kylmää ja hyiyäk! Renkaiden vaihto on siitä aina selvä merkki. Ja koska minä en omista ajoneuvoa, laitoin nenärenkaan talviteloille. Jostain nuhaan liityvästä ällöttävästä syystä sitä ei voi käyttää talvella. Parhaita kesän merkkejä on just nuo muuttolinnut, rengas ilonan nenässä ja hame Annella.

Tänään olisi ollut kiva hääpäiväys: 10.10.10. En mennyt naimisiin. Tänään on myös tasan kuukausi siitä, kun tulin takaisin. Suruaika on nyt siis ohi. Hyvä niin.

Kauneutta.

Joskus yö on niin täynnä seikkailua, että aamulla herää aivan uupuneena. Tänään oli sellainen aamu. Miten voi unesta hengästyä? En herännyt painajaiseen, vaan yksinkertaisesti olin mukana niin upeassa, tapahtumarikkaassa unessa, ettei siitä olisi halunnut herätä. Taisi vain voimat loppua, joten keho päätti heräättää minut lepäämään. Itse asiassa se oli herätyskello joka herätti, mutta kuitenkin.

Tänään on perjantai. Ajattelin viettää rauhallisen kotivuorokauden. Luen kirjaa, juon teetä, katson leffan, kirjoitan. Kuuntelen musiikkia ja tanssin pyjamassa. Hoidan muutamia rästihommia ja nautin.

Olen tässä nauttimisen lomassa listannut mielimusiikkiani Jamesille. Huomasin, että aika moni ihailemani artisti on myös erittäin hyvännäköinen. Jäin miettimään tuota huomiota. Olisiko esimerkiksi tämä biisi yhtä hyvä ilman herran Joutsenen rytmihäiriöitä aiheuttavaa vaikutusta tuossa videossa? Menee kyllä tasapaino tuon katseen voimasta. Olenko minä todellakin niin pinnallinen, että valitsen musiikkimakuni silmillä? Ei se niin voi olla. Ehkä musiikki on vain niin kokonaisvaltainen kokemus, että siihen liittyy osana myös silmin havaittava kauneus. En ollut ajatellut tätä aikaisemmin.

Aattelin vielä lisää. Kuinka moni suosikkinäyttelijäni on oikeasti erityisen hyvä näyttelemään? Mistä sen tietäisin, kun kuitenkin katson naamaa, ilmeitä ja eleitä. En minä ihaile rumia näyttelijöitä. Niin niin, kaikkihan me olemme omalla tavallamme kauniita, mutta ei nyt puututa siihen.

Tajusin samalla, että minulla ei ole edes rumia ystäviä. Aina liputan sen omalaatuisuuden puolesta, mutta näköjään sekin toimii vain, jos miellyttää pinnallisia silmiäni. Minä tarvitsen kauneutta ympärilleni. Jopa kotiini. En ole missään nimessä materialisti, mutta silti kotini esineet ovat minun mielestä kauniita, ainakin suurin osa. Ja niistä rumista koitan päästä eroon... Hämmentävää.

Kissanikin on muuten maailman kaunein!
Ehkä parempi, kun vain lakkaan ajattelemasta.

Ensirakkaus.

Googlasin eilen itseni ja kauhukseni huomasin, että minusta on jos jonkinmoista tietoa netissä. Se oli pelottava huomio. Tämä kävi ilmi sillä tavalla, että James tiesi blogistani ennen kuin kerroin siitä hänelle. Ja sitten mietin, että kuinkahan moni muu on tehnyt samoin? Löytänyt minut "ilman lupaa". Muutamaa kaveria ajatellen aloitettu pikku harrastus on vähän lähtenyt käsistä. Enää olisi vaikea olla kirjoittamatta blogia, vaikka minulla ei ole aavistustakaan siitä kenelle nykyään kirjoitan. Ei vaan siitä, ketkä tätä lukevat, tietenkin edelleen kirjoitan itselleni.

Ala-asteen kolmannella luokalla olin aivan älyttömän ihastunut ruskeasilmäiseen luokkakaveriini, siis niin ihastunut kun sen ikäinen voi olla. (Eli todella paljon!) Se kesti niin pitkään kuin olin samassa koulussa, kolmisen vuotta. Näin aikuisena ihastuminen ei koskaan kestä noin kauan. Mutta yhä vain ihastun ruskeasilmäisiin poikiin. Jos on vielä hymykuopat ja vähän hörökorvat, niin se on täysin ylitsepääsemätöntä.
Tapasin tuon ala-asteen ihastuksen sattumalta baarissa kymmenen vuotta sitten. Juteltiin pitkään ja kun tuli aika lähteä kotiin, ensirakkauteni veti minut lähelleen ja suuteli maailman ihanimmin.
"Mä olen halunnut tehdä tuon kymmenen vuotta."
Hämmennyin.

En tiedä miksi tuo tuli nyt mieleen, ehkä koska meidän tapaamisesta on taas kulunut kymmenen vuotta.

Minä en ole koskaan ollut minkäänlaisessa luokkakokouksessa. Tunnen jääneeni paitsi jostain. Miten luokkakokous järjestetään? Ei kai siihen tarvita kuin yksi ihminen, joka jaksaa etsiä ne loput luokkakaverit. Sitten varataan paikka ja sitten mennään sinne samaan aikaan. Minä voisin tehdä niin. Mutta ensin pitää etsiä tuo kolmannen luokan luokkakuva ja muistella nimiä naamoille.

Olisi kyllä kiva nähdä niitä ihmisiä.
Hmmm.

Jouluhan se sieltä tulee.

Se on jännä miten omassa päässään sitä keksii vaikka minkälaisia syytöksiä itselleen. Koskaan ei ole riittävästi, tai ainakaan tarpeeksi hyvä. Minulla on ollut nyt muutama viikko rutiinitonta elämää. Se on tuntunut kamalalta. Minä en toimi oikein ilman jonkinlaista suurempaa suunnitelmaa. Ja siitäkin olin jo ehtinyt itseäni mollata.

Tiia ystäväni sanoi hienosti: "On ihan hyvä välillä vain olla. Sinäkin olet ollut jo niin monessa jutussa mukana, että moni ei ehdi koko elämänsä aikana tehdä sitä kaikkea." 

Totta tuokin.

Vaan jos on koko elämänsä odottanut itseltään enemmän, ruoskinut ja vaatinut, niin kauhean vaikea sitten vain olla tyytyväisenä tekemättä mitään. Ja enhän minä tietenkään nytkään ole tekemättä mitään. Sellainen ei ole vaihtoehto. Teen aina jotain. Minä en ole paikallani edes nukkuessa. Minun täytyy siis todellakin vain opetella tähän. Ahdistavan vaikeaa, mutta joskus kai se on opittava.

Krissu oli eilen istumassa iltaa. (Ja välillä vähän riemuhyppelemässä.) Siinä on taas yksi niitä ihmisiä, joita näkee liian harvoin, mutta joka kerta tapaaminen on äärettömän mukavaa ja hauskaa. Mietin, että miksi ihmessä me tavataan niin harvoin? Tietysti molemminpuolisen kiireen vuoksi, mutta siis - jos se on mukavaa, niin miksi ei sitten suunnittele viikkoaan toisin? Miksi yleensäkin ihmiset täyttävät kalenterin sivut velvollisuuksilla, eikä itselle tärkeillä asioilla? Sitten mietitään, että miksi se börnis iski taas. 

Sain tänään ensimmäisen joulumainoksen sähköpostiini. Se oli luonnollinen jatkumo sille, että kaivoin toissapäivänä joulukoristeet esiin. Viritin jouluvalot keittiöön. Tai sanotaan, että ne on pimeävalot. Syksy on jo pimeää aikaa, joten valoja on hyvä käyttää. Joulua ei voi kuitenkaan koristella ennen synttäreitä. Tänä vuonna en syntymäpäivää juhli, paitsi itsekseni. Kaikilla muilla tuntuu olevan jo jotain muuta suunnitteilla, illanviettoja ja yleislakkoja ja muuta sellaista. Mutta koska minulla on muutenkin niin erilaiset jouluperinteet, ajattelin tehdä tästä yhden sellaisen. Joulukoristan kotini syntymäiltana. Kuulostaa mahtavalta!

Mennyttä ja tulevaa.

Heräsin oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Minulla oli unirytmihäiriö, mutta se on nyt taltutettu. Olen taas normaaleiden suomalaisten aikavyöhykkeellä.

Minulla on ollut tässä jonkin aikaa vähän morkkis siitä, etten ole saanut aikaiseksi konkreettista suunnitelmaa. Juhlistin ajatuksissa sitä, että löysin suunnan, mutta toiminta jäi sitten siihen. Pitäisi saada tehtyä se toimintasuunnitelma, millä pääsee valitsemaansa suuntaa. Tänä aamuna luin positiivisia ajatuksia siitä miten ihmset helposti lupaavat asioita ja sitten luistavat niistä. Että pitäisi luvata vähemmän ja sitten todellakin pitää kaikki se mitä lupaa - erityisesti itselle. Sillä tavalla oppii uskomaan itseensä. 

"Sitoudu johonkin vain jos tiedät hoitavasi sen loppuun. Anna mieluummin vähemmän lupauksia ja sitoumuksia, mutta tee kaikki mitä lupaat tehdä." 

Tuo kirjoitus sai jotenkin hyvälle tuulelle. Sitähän minä vain olen tehnyt tällä vetkuttelulla. Antanut vähemmän lupauksia itselleni. Olen tuumaillut ja miettinyt millä tavalla minä pääsen tavoitteisiini, siinä kaikki. Eli pois turha syyllistäminen, tämähän menee ihan hyvin. En ole tehnyt suunnitelmaa tulevalle tielleni, koska en ole tiennyt mitä luvata, enkä halua listata mahdottomuuksia, mitkä sitten lopulta jäävät toteuttamatta. Olen siis oppinut jotain.

Avasin eilen muistojen laukun. Siis ihan fyysisesti, minulla on matkalaukullinen kaikenlaisia muistoesineitä. Etsin sieltä jotain, koska Sani oli käymässä. Jäin sitten illalla tuota matkalaukkua tutkimaan. Se oli virhe. Niinpä päätin hävittää sen. Entinen minä säilytti kaiken mahdollisen roinan. Tänään minä päästä irti menneestä. Muistot ovat päässä, en tarvitse tuota matkalaukkua enää. Parempi oppia elämään hetkessä. 

Uusin tuttavani James kiteytti minut aika hyvin kysymällä:

"Tiedätkö oletko tällä hetkellä lähdössä vai tulossa?"

Niinpä.

Nappisilmä.

Mainitsin aikaisemmin, että kaksi asiaa tympii. Toisen jätin kertomatta, se on vähän henkilökohtaisempi, kuin maantiedon oivallus.

Sain viime yönä melko yllättävän vieraan. Nappisilmä tuli käymään suihkussa keskellä yötä. Jäin erittäin ristiriitaisin tuntein tuijottamaan kattoa loppuyöksi. Tämä on siis ihminen, joka särki sydämeni pari vuotta sitten. En nukkunut ollenkaan, tuijotin tyhjää ja ajattelin vain. Olin yllättynyt siitä, miten helposti menneet tunteet tulevat takaisin, vaikka me vain hetken ajan juteltiin ja makoiltiin. Tai minä makoilin. Hellä kosketus selkääni sai unohtamaan, kuinka pahalta silloin tuntui ja kuinka pitkään kesti päästä surusta yli. Kaikki kurja unohtui ja olin taas menossa kaasu pohjassa päin ryteikköä. 

Voisiko tämä kerta olla jotenkin erilainen? Vai onko nyt vain hyväksyttävä se tosiasia, että minä en yksinkertaisesti opi virheistäni? Olen naivisti uskotellut itselleni, että me kyllä voidaan olla ystäviä. Mutta näillä fiiliksillä ei ole yhtään mitään tekemistä ystävyyden kanssa. Liikun nyt aivan liian heikolla jäällä. Kaiken lisäksi turhaan. 

Exä varoitti minua tästä tilanteesta. Siitä mitä Nappisilmä saa aikaan. Väitin tietysti vastaan. Ärsyttävää, kun toinen onkin oikeassa, vaikka itse on ollut asiasta aivan varma.

Valituksen loppu.

Jos minä olisin joku muu ja lukisin omaa blogiani, niin lopettaisin, koska kukaan ei jaksa kovin pitkään lukea pelkkää valitusta. Toisaalta, jos olisin joku toinen ja lukisin omaa blogiani, en lukisi tätä blogia... No mutta kuitenkin. Minä ajattelin lopettaa valittamisen. Ja nimenomaan omasta elämästä valittamisen. Aion kyllä kritisoida voimakkaasti yhteiskuntaa ja ympärillä olevia asioita, mutta siis omasta elämästä en enää valita.

Minulla on hirmu hyvin asiat. Katto pään päällä ja monta kerrosta katon päällä. Sähköt ja lämmitys ja internetti. Upeita ystäviä ja hyvä mielikuvitus. Eikä nuo asiat liity toisiinsa - en tarkoita mitään mielikuvitusystäviä, vaan aivan oikeita. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee? Minä ainakaan en tarvitse yhtään mitään muuta.

Tänään tympii kaksi asiaa. (Joista en valita.) Mutta on myös kaksi asiaa, mitkä tuovat erityisen hyvän mielen. Ensinnäkin blogini sai kehuja. Se on melkein parempaa, kuin uudet lukijat. Positiivinen palaute kannustaa kirjoittamaan lisää. Tämä vieläpä tuli sellaiselta aikuiselta ihmiseltä, joka oikeasti ymmärtää jotain kirjoittamisesta. (Yhtään siis aliarvioimatta muita lukijoita... Ja nyt ohitetaan tämä lipsahdus aivan tyynesti.) 

Toinen iloa tuova asia on ihan minun omaa ansiota. Tammikuun 10. päivä minä sain loistoidean. Vietän kesän Italiassa. Ja sen minä tein. Sattumalta vietin samalla myös elämäni (toistaiseksi) parhaan kesän. Se tuntui hyvältä silloin kesällä. Ja nyt täällä kylmässä Suomessa, vaikkakin lokakuu on mustaa, mustaa... Kellarissani lämmittää ajatus siitä, että minä todellakin päätin jotain upeaa ja sitten vielä upeammin toteutin sen. Harvinaista herkkua minulle. Tai ehkä vain uusi suunta?

Kumpainenkin noista iloisista asioista antaa uutta intoa kirjan kirjoittamiseen. Mistä päästäänkin näppärästi asiaan, mikä tympii. (En valita, vaan kerron.) Minä sain vuosi sitten loistoidean, että matkusta kaikkiin iillä alkaviin maihin ja kirjoitan niistä kirjan. Italia luonnollisesti oli maista ensimmäinen. Karttakirjaa tutkiessa totesin, että iillä alkavia maita oli listattu kymmenen:

Indonesia 

Intia 

Irak 

Iran 

Irlanti 

Islanti 

Iso-Britannia 

Israel 

Italia 

Itävalta

Olin siis tohkeissani matkustamassa kymmeneen maahaan. Olen toki vieläkin. Eilen vain sain tietää, että minä ja kyseisen karttakirjan tekijät olimme väärässä. Niitä iillä alkavia pirulaisia on yksitoista! Jossain maapallon kolkassa on olemassa maa nimeltä Itä-Timor! Miksi kukaan ei kertonut tätä aikaisemmin? Yksitoista ei ole ollenkaan niin mukava määrä kuin täysi kymppi. Siinä oli jotain niin ihastuttavan tasalukemaista. Yksitoista on vain eriparia. Ihan epäreilua. 

Laitan reklamaation karttakirjan tekijöille.

Lauantai.

Eiliset juhlat tuntuvat vielä mahassa ja takaraivossa. Vatsalihakset vahvistuivat kyllä aika tavalla siitä naurun määrästä, mutta onneksi sitten tasapainotin mahdollista hyötyä juomalla runsaasti alkoholia. No ei pitänytkään, mutta elämä meni nyt näin.

Joona ja Sani toi minulle taulun. Kuvassa on maalaus Venetsiasta, Rialton silta. Juuri se paikka missä vietin kesällä niin kovin upeita hetkiä. Se silta missä tapasin Marcon. Olin niin hämmentynyt, että en tainnut tajuta edes kiittää. Täydellinen lahja homecoming juhliin. Ei sillä että lahjoja odotin, tämä tuli aivan puskista. Kaiken lisäksi se sopii täydellisesti sängyn päädyssä olevalle kirjahyllylle. Se suorastaan odotti tuota kehystä. Ja nyt menen joka ilta nukkumaan ajatellen paikkaa, missä vietin kesän onnellisemmat päivät. 

Ilta venyi aamun puolelle. Käytiin Tiian kanssa vielä hakemassa pizzat jatkopaikkaan naapurin pizzeriasta. Kun viimein saatiin lätyt mukaan ja käännyin ympäri, hämmästyneen näköinen poika napitti minua onnellinen kiilto silmissä ja yritti sanoa jotain. Tuijotin poikaa kysyvästi. Sitten se yritti uudestaan.
- Ootteks te...
- Niin?
- Siis... Tykkäätteks te toisistanne?
- No totta kai!
(Kukapa nyt ei ystävistään tykkää?)
Käveltiin ulos ja poju huuti perään hymy naamalla, että tosi hieno juttu, että hän kyllä kannattaa tuollaista. Ei vissiin huomannut Tiian vihkisormusta.

Samaisessa paikassa oli muuten edelliskerralla Tiialta kysytty, että onko aviomies Tomppa kuollut? Ei ollut hakenut evästä vähään aikaan. Luonnollisin selitys tuo tietysti.

Keittiössä on 8 tyhjää viinipulloa. Selittänee oloni. Taidan mennä jatkamaan nukkumista. Se on niin mukavaa.