Minulla on ollut tässä jonkin aikaa vähän morkkis siitä, etten ole saanut aikaiseksi konkreettista suunnitelmaa. Juhlistin ajatuksissa sitä, että löysin suunnan, mutta toiminta jäi sitten siihen. Pitäisi saada tehtyä se toimintasuunnitelma, millä pääsee valitsemaansa suuntaa. Tänä aamuna luin positiivisia ajatuksia siitä miten ihmset helposti lupaavat asioita ja sitten luistavat niistä. Että pitäisi luvata vähemmän ja sitten todellakin pitää kaikki se mitä lupaa - erityisesti itselle. Sillä tavalla oppii uskomaan itseensä.
"Sitoudu johonkin vain jos tiedät hoitavasi sen loppuun. Anna mieluummin vähemmän lupauksia ja sitoumuksia, mutta tee kaikki mitä lupaat tehdä."
Tuo kirjoitus sai jotenkin hyvälle tuulelle. Sitähän minä vain olen tehnyt tällä vetkuttelulla. Antanut vähemmän lupauksia itselleni. Olen tuumaillut ja miettinyt millä tavalla minä pääsen tavoitteisiini, siinä kaikki. Eli pois turha syyllistäminen, tämähän menee ihan hyvin. En ole tehnyt suunnitelmaa tulevalle tielleni, koska en ole tiennyt mitä luvata, enkä halua listata mahdottomuuksia, mitkä sitten lopulta jäävät toteuttamatta. Olen siis oppinut jotain.
Avasin eilen muistojen laukun. Siis ihan fyysisesti, minulla on matkalaukullinen kaikenlaisia muistoesineitä. Etsin sieltä jotain, koska Sani oli käymässä. Jäin sitten illalla tuota matkalaukkua tutkimaan. Se oli virhe. Niinpä päätin hävittää sen. Entinen minä säilytti kaiken mahdollisen roinan. Tänään minä päästä irti menneestä. Muistot ovat päässä, en tarvitse tuota matkalaukkua enää. Parempi oppia elämään hetkessä.
Uusin tuttavani James kiteytti minut aika hyvin kysymällä:
"Tiedätkö oletko tällä hetkellä lähdössä vai tulossa?"
Niinpä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti