Paha paikka, työläs tila.

Tapasin ihanan mentorini pari päivää sitten. Hänellä on ihmeellinen kyky soittaa tai ilmaantua paikalle juuri sellaisina hetkinä, kun tarvitsen mentorointia kipeimmin. Tämäkään kerta ei mennyt toisin. Tapaaminen oli antoisaa, kuten aina. Muutamat sanat jäivät vähän kaihertamaan. Ääneen lausuttuja sanoja, jotka tiesin sanomattakin ja joiden merkityksen olin hienosti osannut siirtää taka-alalle.

Minun suurin haaste on nimeltään hiljaisuus. Olen erityisen hyvä siirtämään vaikeiden asioiden ajattelua ja käsittelyä. Mutta vielä paremmin osaan vältellä hiljaisuutta. Tämä juuri oli tapaamisemme selkein sanoma. Minun täytyy pysähtyä ja ottaa aikaa hiljaisuudelle. Kuunnella ja kuulla. Opetella rentoutumaan.

Jos pysähtyisin, saattaisin ajatella, tai mikä pahempaa, osata tyhjentää mieleni. Jos tyhjentäisin mieleni, saattaisin löytää vastauksia askarruttaviin kysymyksiin. Tiedän, että niin siinä kävisi. Mutta olen vellihousupelkuri, joka pakoilee omaa itseään. Minä tiedän asioita, mutta vain jos kuuntelen. Ja jos ei halua kuulla, voi ihan hyvin elää mölyssä. Avata minkä tahansa toosan heti välittömästi, kun aamulla silmät aukeaa. Tai edes korvat. Voi kuunnella elokuvia läpi päivät puuhaillessa samalla jotain muuta ja illalla nukahtaa musiikin tahtiin. Voi ihan hyvin siirtää vielä yhdellä päivällä asioita, mitkä muhivat sisällä.

Kuten sanonottua, tiesin kaiken tämän. Jotkut asiat vain on niin tavattoman helppo olla hyvksymättä, kuten nämä tyhjäpää uskovaiset ovat jälleen kerran niin hienosti todistaneet. Voi tämä on herkullinen aihe... Olisi niin paljon sanottavaa, mutta antaa olla. Hiljaisuus on parempi.