Laavalamppu.

Minä päätin aloittaa kirjoittamisen tänään. Mietin sitä koko päivän. Irlannissa on niin paljon kaikenlaisia aiheita. Ja jos en aloita nyt, niin milloinkas sitten? Tietysti pitäisi kirjoittaa se ensimmäinen kirja ensin valmiiksi. Hienosäätö tuntuu kestävän ikuisesti. Pilkunviilaajan huono puoli on siinä, että ikinä mikään ei ole tarpeeksi hyvin. Ehkä koti-ikäväni loppuu, jos kirjoitan Italiasta? Kokeillaan.

Minä en ole kaivannut Suomeen yhtään. Olen kaivannut ihmisiä ja Italiaa. Luulen tämän ikävöimättömyyden johtuvan siitä, että olen suomalaisten keskellä. Teen työtä suomeksi, suomalaisten kanssa. Toisaalta, olen samalla myös löytänyt jonkinlaista vahvaa suomalaisuutta itsestäni, johtuen ehkä juuri siitä, että teen työtä suomalaisten kanssa keskellä kaiken maailman muunmaalaisia. Ainoa ja paras ystäväni täällä on ruotsalainen. (Seikka, joka yhä aiheuttaa minulle huonoa omatuntoa. Kauhulla odotan MM-jääkiekkopelejä.) Kämppikseni ovat tanskalaisia ja norjalainen. Joten ripustin kotikomeron seinälle Suomen lipun. Toin sen mukanani, koska aavistin sille olevan käyttöä. Ja eilen minä löysin pilkkahintaan jotain, josta olen haaveillut jo kauan: Laavalampun! Mietin pitkään, kunnes huomasin, että siellä oli vielä yksi sinivalkoinen. Silloin tiesin olevani koukussa, ei ollut enää mitään mahdollisuutta pelastautua tästä tilanteesta. Tajusin myös ostaneeni muutama päivä sitten sinistä kynsilakkaa. Valkoiseen ihooni yhdistettynä se on varmasti kovin suomalaista. 

Pitäisikö jo huolestua?