Kulttuureita.

Kun muutin Irlantiin ja kuulin, että asun ja tulen tekemään töitä monikulttuurisessa ympäristössä, olin aivan innoissani. Olen jo nyt tavannut ihmisiä Ruotsista, Tanskasta, Norjasta, Virosta, Ranskasta, Italiasta, Puolasta, Skotlannista, Suomesta ja tietysti Irlannista. En tiedä mistä kaikki tummaihoiset ovat alunperin kotoisin, mutta heidän lapset ovat ilmeisesti syntyneet täällä ja siksi myös irlantilaisia.

Työt alkavat ihan pian. Koulutus on ollut vähintäänkin omituista aikaa. Mutta se on antanut mahdollisuuden tutustua paremmin myös näihin suomalaisiin. Täällä tuntuu olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että kaikki ovat omiensa seurassa. Tunnen itseni melkein maanpetturiksi, sillä hengailen ruotsalaisten ja tanskalaisten kanssa. Mutta nämä suomalaiset ovat suomalaisia myös täällä Irlannissa. Kukaan ei sano mitään ellet erityisesti mene ja kysy. Olen päättänyt antaa heille aikaa. Ja koska yksi samassa koulutuksessa oleva poika on aivan älyttömän hauska, vietän mieluummin aikaa hänen ruotsalaisessa seuraan. Olen silti päättänyt, että (ehkä hitaasti, mutta varmasti) yksi kerrallaan aion murtaa suomalaisten muurin ja tutustua kaikkiin.

Huomasin, että talon ruokala on mahdollisuuksien maa. Vaikka pääasiassa jokainen noudattaa sielläkin omaa maakoodiaan, olen myös onnistunut löytämään yksin istuavia tyyppejä. Viime viikolla menin vain istumaan erästä miestä vastapäätä. Hitaasti keskustelu aukesi. Kävi ilmi, että tämä kaveri oli ollut töissä talossa jo yli 17 vuotta ja nähnyt mielettömän paljon muutoksia. Hän oli myös aika hyvin jyvällä siitä miten talossa kannattaa toimia, ja antoi minulle hyviä sisäpiirin vinkkejä. Sain myös loistavia ohjeita esiintymiseen, sillä hän pitää paljon esitelmiä ja puhuu usein yleisölle. Esiintymiskammoiselle minulle nuo ohjeet tulivat kyllä tarpeen. Lopuksi hän vilautti kaulassaan olevaa nimikylttiään ja sanoi, että jos minulle ikinä tulee jotain kysyttävää, niin hänelle voi soittaa. Etsin kaverin myöhemmin talon tiedoista ja kappas - hän on sen porukan iso pomo, joka vastaa kaikesta Irlannin ja Englannin rahaliikenteestä. Ei huono lounas ollenkaan.

Meillä on käytössä myös biljardipöytä, jonka luona ranskalaiset viettävät kaikki taukonsa. Jonain päivänä menen itsekin pelaamaan. Toistaiseksi olen vasta nojaillut seinään ja katsonut heidän pelaamista. Ei viitsi nolata itseään heti kättelyssä. Jotenkin niin hienoa, kun voin salakuunnella ihmisiä. Italialaiset eivät taatusti tiedä, että ymmärrän suurimman osan heidän keskusteluistaan. Ruotsalaiset vaihtavat kohteliaisuussyistä lontoolle kun tulen, vaikka ymmärrän kyllä vähän sitä heidän kotimaistakin. Ja paikalliset puhuvat tietysti englantia, jota ymmärrän melko hyvin aksentista huolimatta. Kaikki kuitenkin kuvittelevat, etten ymmärrä mitään.
 
Tapasin yksi aamu koulutukseen mennessäni bussipysäkillä pienen lettipäisen tytön. Hän kertoi menevänsä ensimmäistä kertaa koulubussiin yksin. Kerroin muuttaneeni vasta tänne gettoon (käytin eri sanaa) ja että olen itsekin vasta opettelemassa näitä bussireittejä. Olin juuri juossut sille pysäkille jolle mennään, jos ei ehdi sille oikealle lähimmälle pysäkille. Siltä vielä ehtii kyytiin, koska bussi kiertää pienen lenkin. "Welcome to Tyrrelstown." Hämmennyin, kun tajusin, että tuo pieni musta tyttö oli ensimmäinen, joka toivotti minut tervetulleeksi tänne. Se tuntui oikeasti aika hienolta. Näin saman tytön myöhemmin samalla pysäkillä. Itse olin jo bussissa, koska osasin mennä ajoissa oikealle pysäkille. Hän vilkutti minulle iloisesti.

Mietin, että ei tämä niin kovin paha paikka voikaan olla.