Oivallus.

Minä olen ikävöinyt italiaan aivan hirvittävän paljon, melkein koko sen ajan, kun täällä olen ollut. Se on jotenkin omituista, koska siellä Suomessa oletin sen johtuvan vain siitä, että halusin niin kovasti pois kylmästä ja suomalaisista jutuista. Mietin, miten pari vuotta sitten Italiaan meno tuntui niin hirmu erilaiselta. Olin aivan onneni kukkuloilla jo heti siitä hetkestä lähtien, kun koneesta astuin italialaiselle maalle. Halusin pois Suomesta niin kovasti, että kun viimein toteutin haaveeni, se oli maailman täydellisintä. Tuossa ei sinänsä ole mitään omituista, mutta tätä minä en ymmärrä: Halusin ihan yhtä paljon pois Suomesta, ja ihan yhtä lailla toteutin tuon haaveeni tullessani tänne. Miksi en nyt kuitenkaan ole siellä onneni kukkuloilla?

Luulen löytäneeni siihen selityksen. Kun minä menin takaisin Italiaan pari vuotta sitten, minä nimenomaan palasin siihen maahan. Menin takaisin sinne minne olin ikävöinyt vuosia. Kun minä tulin tänne, minä vain tulin tänne, uppo-outoon maahan, täysin vieraan kaiken keskelle. Muistelin eilen ensimmäistä matkaani Italiaan. Se oli järkyttävän kamalaa. Minä inhosin kaikkea siellä, en voinut syödä mitään, ja kaikki tuntui väärältä. Vannoin, etten enää koskaan astu jalallani siihen kurjaan maahan. Ja vuoden päästä muutin Italiaan asumaan. Joten näin jälkikäteen ajateltuna, ei se aivan ruusuisesti alkanut italiarakkautenikaan. Ja täällä ei ole läheskään niin paha tilanne. Tuohon verrattuna täällä on suorastaan hyvä tilanne.

Kaikki sanovat, että kuukauden päästä tilanne muuttuu. Väsymys häviää itsestään, ja jotenkin sitä vain tottuu tähän irlantilaisuuteen. Tämä on kai jonkinlainen Irlannin testi. Saari testaa tarpojansa kestävyyden. Vain vahvat jäävät yli kuukaudeksi, vain sitkeät selviävät. No, minä en ole menossa mihinkään, joten sitä odotellessa.