Outo päivä.

Eilen oli tavallinen omituinen päivä. Millään muulla tavoin en voi fiilistä kuvailla. Tuntuu, että koko viikko on mennyt samalla kaavalla. Kaikki on hyvin, asiat menevät hienosti, mutta silti olen jotenkin innoton. Minä olen se ärsyttävä tyyppi, joka innostuu aina kaikesta tosi nopeasti, oli asia miten pieni tahansa. Mutta nyt en ole innostunut kolmeen viikkoon mistään. Nauru on kadonnut elämästäni. Ruotsalainen saa minut nauramaan aina kun nähdään. Samoin Abraham ja Suhari, joiden välissä istun päivät ja joihin olen nyt jo vähän tutustunut. Mutta naurustakin puuttuu se innostus. Erikoista.

Yritin tänään avata pankkitilin. Se ei onnistunut, koska perustyypillinen elämäänsä kyllästynyt pankkineiti ei hyväksynyt minua. Passi ja kaikki tarvittavat paperit olivat mukana, mutta koska yhdessä paperissa oli vain yksi etunimi, kun taas passissa on kolme, niin minä olin selvästi epäkelpo. Ymmärrän puutteen kyllä, ei siinä mitään, mutta voi taivas miten tyly tuo nainen oli. Helvetti, pidä tunkkis.

Menin vielä toiseen jonoon lunastamaan palkkashekkiä. Kun poika kysyi onko minulla jo tiliä tässä pankissa, jouduin kertomaan ettei ole, koska en sellaista saanut. Saatoin myös antaa palautetta edellisen huuhkajan käytöksestä. Poika oli todella pahoillaan ja erityisen mukava. Sain rahani ja uskon, että palauterisut menivät eteenpäin. Ainakaan siihen pankkiin en tiliä avaa. Irlannissa ilmeisesti toimitaan vain konttorikohtaisesti. Suomessahan toimitaan saman pankin alla kylästä riippumatta. Täällä mennään aina samaan konttoriin. Mietin jo sellaista vaihtoehtoa, että en vain avaa tiliä. Mitä, jos otan palkkani aina vain shekkeinä? Ei kai se ole kiellettyä? Miksi minun pitäisi väkisin avata tili täällä, jos eivät kerta rahojani halua ottaa vastaan? En avaa. Ei ihme, että Irlannilla on taloudellisia vaikeuksia, jos pelkkä tilin avaaminen on näin vaikeaa.

Koska minulla oli nyt tuppo rahaa mukana, päätin mennä ostoksille. Sehän on se ainoa oikea ratkaisu mihin tahansa mielipahaan. Sanoo kaveri, joka inhoaa shoppailua. Ostin uudet pyjamahousut (varma hyvän mielen valinta) ja hupparin (koska haluan yhä uskotella itselleni, että alan liikkua täällä enemmän), ja jotain muuta ehkä vähemmän tärkeää. Söin paljon, etten vain laihtuisi. (Laatuselluliittiä pitää vaalia.)

 

Illalla juttelin taas Toyboyn kanssa. Harmikseni huomasin, että sekään ei enää innosta. Ehkä koska ehdin jo odottaa jotain enemmän, ja sitten taas petyin. Ehkä vain, koska ilo on poissa. Vaikuttaa siis siltä, että tulin vain kotiin murjottamaan. Mikä ihme minua vaivaa?! Pesin pyykkiä, sekään ei auttanut. En edes katsonut koneen ikkunasta, vaikka ennen pidin siitä paljon. Pyykin pyöriminen rauhoittaa. Ehkä olen jo liian rauhallinen. Huolestuttavaa. Ja sitten luin sähköpostin. Positiivareiden jossain rivien välissä luki lause: "Ellemme ole iloisia ja onnellisia nyt, niin milloin sitten?" Tunsin vahvan piston sydämessäni. Päätin tehdä asennemuutoksen.