Nuoriso.

Minulla oli eilen taas yksi niistä hetkistä, kun olen jotenkin rajalla. Ei vakuuttavasti missään, vaan vain vähän niin kuin melkein sinne päin. Tuntuu, että isoja juttuja alkaa tapahtua ihan hetikohta, mutta en tiedä mitä. Olen vielä jotenkin varuillani, ja koitan kaivautua syvemmälle siihen turvalliseen lähtökuoppaan. Mynnistelin ja tylsäilin koko sunnuntaiaamun. Minun piti maalata seinät sen viimeisen kerran, mutta ei huvittanut. Olin siirtänyt hommaa jo lauantaina, koska iski kirjoitus-flow ja se aivan oikeutetusti menee kaiken muun edelle. Eilen minulla ei ollut mitään tekosyytä. Lusmuilin silti.

Sitten Söpöliini soitti. Välitysaineet olivat sekaisin siellä Suomen päässä, joten piti saada neuvoja viisaalta minulta, ja kunnollisia rutiineja elämään. Se, että saa tehdä ihan mitä haluaa ihan milloin haluaa, ei ole kaikkien mieleen. Ymmärrän sen kyllä hyvin. Itsekin mietin, että joku roti tähän touhuun on saatava. Siis omaani. Ehkä viimeinen niitti oli siinä, kun huomasin, etten mahdu enää urheiluhousuihini. Selvästi niitä on käytetty liian harvoin. Liikaa pizzaa, liikaa olutta, liikaa linja-autoja. Joka tapauksessa, puhelu oli minun kannalta hyvä. Se sai minut viimein innostumaan! Jostain syystä sain aivan ihmeellistä voimaa tuosta puhelusta. Ryhdyin välittömästi tuumasta toimeen. Maalasin seinät loppuun ja lähdin viimein kuvaamaan tätä kotigettoa. Harhailin sinne tänne, eksyin, löysin takaisin. Kuten niin tavallista, aurinko paistoi viisi minuuttia, sitten satoi rankasti, ja sitten taas paistoi. Tuuli riepottaa pilviä niin vauhdilla, ettei sateen alta koskaan ehdi suojaan ennen kuin se loppuu. Sää on mystisin osa Irlantia, aivan ehdottomasti.

Joku poika huusi perääni: "Ota kuva!" Pysähdyin ja jäin juttelemaan näille nuorille. Heistä oli kummallista, että kirjoitan kirjaa Irlannista, täällähan on kaikki niin huonoa. Otin kuvan. Lopuksi poika pyysi: "Tee minusta kuuluisa!" Juu juu. Jatkoin matkaa, mutta kun palasin kuvausretkeltä, sama poika istui kavereineen lähipuistossa. Yhtäkkiä kaikki huutelivat minulle, olenko oikeasti kirjoittamassa kirjaa? Mistä se kertoo? Ota meistä kuva! Juu, kyllä. Kirjoitan Irlannista. Otin heistä useita kuvia. Paikalle kertyi lisää nuoria. Yksi vanhempi poika tuli hirmu lähelle ja kysyi olenko vartioitu. Mitä...? En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. "Vartioidaanko sua?" No tuota, ei... Samassa joku tyttö puuttui keskusteluun, ja alkoi selittää pojalle, että älä nyt viitti, se on Suomesta ja kirjoittaa kirjaa. Nuorimies selvästi rentoutui, ja alkoi kertoa kuinka on ollut huumeissa kiinni jo lapsena, ja että Dublinissa on nyrkkeilyclubi, joka ottaa nuoria nistejäkin harjoittelemaan ja sillä tavalla auttaa eroon huumeista ja pois kadulta. Kuuntelin ihmeissäni pojan tarinaa, joka poukkoili aiheesta toiseen. Yhtäkkiä hän lähti hakemaan minulle isänsä kirjoittamaa runokirjaa. Muut naureskelivat, kunnes poika tuli takaisin ja ojensi vihkosen. A Book of Poems by Bernard Power. Olin hämmentynyt. Poika lupasi kertoa minulle tarinoita elämästään, voisin kirjoittaa hänestä. Mutta ei kaikkea, sillä hän joutuisi vankilaan. Sovittiin, että tavataan uudestaan tulevalla viikolla.

Pari päivää sitten tuli vastaan kuva, jossa sanottiin näin:

Three simple rules in life

1. If you do not go after what you want, you'll never have it.
2. If you do not ask the answer will always be no.
3. If you do not step forward, you will always be in the same place.

Erityisen hienosti sanottu. En tiedä kuinka viisasta on mennä kyselemään näiltä "travellereilta" heidän elämästään, mutta nyt se kannatti. Saan hyvää materiaalia tulevaan kirjaan. Ja samalla minusta tuli paikallinen kuuluisuus. Tänään, kun kävelin kauppaan, joku huusi perääni. En noteerannut sitä ensin, mutta sitten kuulin sanan "suomalainen" ja käännyin katsomaan. Menin juttelemaan pojalle, joka jo tiesi, että olen kirjoittamassa kirjaa Irlannista. "Kirjoitatko travellereistakin?" Kyllä vain, kaikesta aidosta. "Haluatko kysyä minulta jotain?" Ja siitä se sitten alkoi. Myös tämä poika kertoi kuinka kurjaa Irlannissa on asua, varsinkin jos on köyhä. Ja kuinka paljon täällä on huumeita. Hän kuvaili minulle eri huumeiden vaikutuksia, oli nähnyt sitä niin paljon. Itse poltti vain pilveä, koska se rauhoittaa. Sain näkemyksen myös tähän kulttuurien sekamelskaan. Nyt tiedän missä asuu mustat, missä puolalaiset, missä travellerit ja missä "ulkomaalaiset". (Siis me, pohjoismaiset työläiset. Yksi rotu heille.) Hän kertoi kuinka muutama vuosi sitten täällä oli puukotettu poika. Siitä olin jo kuullut, mutta en näin yksityiskohtaisesti. Olin aika sanaton. Mainittakoon vielä, että tämä poika ei ollut varmasti enemäpää kuin 14.

En tiedä mitä kuvassa on, mutta ainakin se on tuossa ihan lähellä.