Sanoja.

Muutama viikko sitten sain aika erikoisen muistutuksen siitä, miten vaikuttava hahmo minä olen. Tosin kunnia taitaa kyllä kuulua teille, blogini lukijoille. Kaikesta päätellen te 13 (ja vähän päälle) olette hurjan vaikutusvaltaista jengiä. En oikeasti ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että joku asia, jonka kirjoitan tähän yhden hengen arkielämästä, henkisen kasvun tiestä, ja maailmalla matkaamisesta kertovaan blogiini, voisi teidän kauttanne vaikuttaa vaikka jonkin yrityksen liikevaihtoon. Tai ylipäätään mihinkään todelliseen.

Tämä sai minut kyllä miettimään. Minähän en ole maailman ainoa bloggari. Itse asiassa tuo taitaa olla ensimmäinen kerta, kun käytän itsestäni moista nimitystä. Olen vain kirjoittaja, joka verryttelee sormia ja aivoja blogin avulla, ennen kuin syventyy kirjan kirjoittamiseen. 

Joku tätä kuitenkin lukee. Joka päivä. Tilastot kertovat, että tätä blogia luetaan jo 1000-1500 kertaa kuukaudessa. Se ei ole paljon, mutta se on kuitenkin jotain. Osaltaan se kannustaa kirjoittamaan lisää ja yhä paremmin. Olen saanut aika paljon palautetta tämän kesän aikana. Harva oikeasti kommentoi tänne blogiin mitään, mutta välillä saan viestejä sähköpostiin ja tutuilta Facebookiin. Sekin on todella upea juttu. On aivan mahtavaa tietää, että joku on ihan oikeasti saanut jotain itselleen lukemalla minun höpinöitä. Jonkinlaista vertaistukea melkein. 

Kolikon kääntöpuoli on tietysti siinä, että vaikka kirjoittaisin miten hienosti, joku urpo voi aina käsittää väärin. Tehdä omia tulkintojaan ja vetää johtopäätöksiä. Tai niin kuin en halua ajatella - tarkoituksella vääristää sanojani. Asiayhteydestä irrotettuna mistä tahansa saa huomattavasti pahempaa, kuin mitä se on. Eikös siihen perustu idea lehtien myymisestä lööppien avulla? Mutta olenko minä silloin vastuussa? Ainakin minä olen se, joka siitä sitten saa tukkapöllyä. Ja sitä paitsi, hyväntahtoistenkin silmissä minulla on vain se 3 % kommunikaatiosta käytössä. Opin koulutuksessa, että kehon kieli on 70 % ja äänenpaino 27 %. Joten niillä minä täällä kirjoitan, vaivaiselle 3 %:lla, ilman ääntä ja kehoa. Toki voisin laittaa hymiöitä, mutta sitä en missään nimessä tee. Joku raja.

Olen luonteeltani sellainen ihminen, joka haluaa hyvää muille. Pyrin siis kirjoittamaan vain hyviä asioita. Kurjastakin aiheesta koitan kaivaa jotain hyvää, tai ainakin nauraa sille. Myönnän, että joskus olen saattanut avautua mieltä painavista asioista, mutta senkin pyrin aina tekemään positiiviseen sävyyn, ja ehdottoman epähenkilökohtaisesti.
Olen todella oikeudenmukainen tyyppi. Jos joskus tuntuu, että joku asia on pielessä, niin yleensä tunnen tarvetta puuttua siihen. Ja sitten kirjoitan aiheesta, koska kuten sanottu, tämä blogi kertoo elämästäni. Tästäkään kaikki eivät pidä. Ja se kääntyi minua vastaan. Siinä yksi syy, miksi vaihdoin työpaikkaa. Selkään puukotus ei tunnu hyvältä.

Voisin tietysti lopettaa blogin kirjoittamisen ja keskittyä vain pöytälaatikkorunouteen. Voisin myös samalla masentua ja haaskata lahjani. Mitä jos sittenkin vain jatkan omaa polkuani omalla tyylilläni? Kirjoitan rehellisesti, siitä mitä näen ja koen, ja toivon parasta kaikille. Enkä anna ihmisten rajoittaa sananvapauttani. Minusta se on hyvä suunnitelma. Silti, sanoissa on yllättävän paljon voimaa.