Vuoristorata.

Rakastan vauhtia. Ja kaikkia hurjia huvipuistolaitteita. Pelokas pehmis sisälläni on villi ja hurja huimapää, jos kyseessä on mikä tahansa härveli. Olin sellainen jo lapsena. Mutta nämä aikuisena tulevat vuoristoradat eivät ole niinkään minun mieleen.

Viime päivät ovat olleen vähintäänkin hämmentäviä. Toyboy täytti pääni täysin turhilla
ajatuksilla. Sai minut miettimään vaihtoehtoja. Sai minut haluamaan muuta. Olen ollut täällä viikon, ja nyt jo joudun pohtimaan haluanko edes jäädä tänne. Ruotsalainen kurssikaveri luovutti perjantaina. Yhtäkkiä hän vain lähti, eikä koskaan tullut takaisin. Ihmettilin sitä koko päivän. Vaan en ihmettele enää.

Tilanne minun kohdalla on kuitenkin toinen. En missään nimessä ole luovuttamassa. Minä en ole lähdössä pois täältä, en kenenkään vuoksi, en edes sen itsessäni elävän pelkurin. Jos tänne asti on tullut kirjoittamaan kirjaa, niin en kyllä varmana mene mihinkään ennen kuin kirja on kirjoitettu. Tai ainakin aloitettu. Sen verran jääräpää minä olen. En tee enää yhtään huonoa päätöstä toisen ihmisen vuoksi. Yritän välttää tekemästä niitä ihan itsenikin takia.

Mutta olen katsellut maailman nyt aika tummansinisten lasien läpi. (Ja ne eivät ole aurinkolasit, sellaisille ei täällä juuri ole käyttöä.) Irlanti iski nyrkillä päin näköä. Tarvitsen nyt vähän aikaa sopeutua. En ollut ollenkaan valmis tähän kaikkeen. Että paikalliset alkuasukkaat ovat vaarallisia, ryöstelevät ja kulkevat hevosillaan liikenteen seassa, ja että siksi on vaarallista kävellä töihin yksin. Että bussini keskustaan kulkee alueen läpi, jonka nimi on "älä vain nouse bussista ulos, vaikka se hajoaisi". Tai että ylipäätään iltaisin ei kannata kulkea bussilla lainkaan, mutta jos on ihan pakko, niin pitää pysyä alakerrassa.

Istuin päivällä bussissa ja kirjoitin muistikirjaani. Leikittelin ajatuksilla ja koetin saada selvyyttä siitä mitä haluan. Olin juuri kirjoittanut lauseen: " Haluanko minä todella olla täällä?" kun edessäni istuva siistin näköinen poika oksensi lattialle. Aivan tyynesti kaveri vain poistuu autosta seuraavalla pysäkillä. Ja tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta. Nistit eivät näytä nisteiltä täällä.

Kaiken tämän lisäksi kuulin, että vaikka itse iloitsin kotilähiön monikulttuurisuudesta, muut ihan selvästi eivät tee niin. Puolalaiset ja musta ovat löytäneet erimielisyyksiä ja puukottavat toisiaan. Suurkaupungin riemuja. Tai oman lähiöni. Olen hämmentynyt.

Mutta minä tulin tänne kirjoittamaan kirjaa. Ainakaan ei puutu materiaalia.