I'm back.

Olen selkä. Siltä ainakin tuntuu, sillä koko elämä pyörii nyt tuon yhden kehon osan ympärillä. Tai oikeastaan nimenomaan ei pyöri, eikä liiku, sillä kongi on melkoinen. Tänään sitten maailman suurin norjalainen avusti minua selän korjaamisessa. Tyyppi nosti minut ilmaan ja retuutti niin, että varmasti aivan jokainen selkänikama rusahti. Tuska oli melkoinen. Hetkellisesti olin varma, että tältä tuntuu kivulias kuolema. Mutta jäin henkiin. Jalat oli pettää, kun viimein koskivat lattiaa. Huutoni oli kuulunut melko kauas. Jonka jälkeen kyllä selkäkin alkoi taas liikkua. Jumit oli korjattu. Mutta sain silti oksettavan olon koko päiväksi. Onneksi luita ei kuitenkaan murtunut, niin kuin kävi edelliselle, jota kaveri leikkisästi vähän nosteli. Ainakin tuntuu kaikki osat vielä ehjiltä. Se on siis todella iso kaveri, ja vahva.

Sain tänään aivan oikean kirjeen. Paperisen. Ja se ei ollut mikään tyhmä lasku tai mainos, vaan oikea kynällä kirjoitettu pitkä kirje! Voi miten upeaa tuollainen. Miksi ihmiset ikinä lopettivat paperikirjeiden kirjoittamisen? En ymmärrä. Minä haluaisin, että kirjeiden kirjoittelu alkaa uudestaan. 

Ja juuri nyt muistin jotain ihmeellistä. Jotain niin uskomatonta, että iho meni ihan kananlihalle. Yleensä minä aina aamun hämärinä tunteina kirjoitan ne niin sanotut aamusivut. Toisinaan (aika harvoin, mutta kuitenkin) pyydän Universumilta jotain. Se liittyy siihen Salaisuuteen eli kirjaan, josta olen kovin innostunut. Olin jo vähän ehkä unohtanut sen, mutta nyt muistin taas. Pitää vain pyytää, että saa. Halusin taas testata teoriaa, koska en oikein vieläkään usko tuota millään. Olen sillä tavalla itsepäinen. Vaikka onhan noita todisteita jo tullut. Joten juuri tänään minä pyysin jotain. "Rakas Universumi, haluan saada tänään ihanan yllätyksen ihmiseltä, joka pitää minusta. Kiitos!" 

Enempää ei olisi voinut toiveeni toteutua. Tähän taitaa joutua kohta jo uskomaan.

    

25252.

Nauru on kyllä aivan ehdottomasti minun suosikkivatsalihasharjoitus. Nyt on muuten treenailtu paljon. Pääsin varmaankin pahimman pelon yli, kun aloin oppia asioita, ja se auttoi. Ja ehkä siksi vietin eilen sellaisen hyvin nauravaisen päivän. Kaikki asiakkaat olivat mukavia ja varsinkin yhden kanssa nauroin niin, että vedet tuli silmistä. Työ on tosi mukavaa, nyt kun sitä jo vähän osaa. Tänäänkin, vaikka oli tiistai. (Tiistai on viikon kurjin päivä.)

Viikon hienoin ajatus tuli ehdottomasti ruotsalaisen kämppiksen suusta, kun hehkutin miten tykkään työstäni. Olemme samalla työmaalla, tosin eri tiimeissä, mutta jaamme suurimman osan työpaikan kummallisuuksista. Tämä kiteyttää kyllä täydellisesti koko kaiken. "And you are learning so much every day. You don't know what it is you are learning, but you know how to do it!"

Minä olen alkanut myös ymmärtää mitä teen. Inhoan sitä tunnetta, että pitää tehdä jotain mistä ei tiedä mitään. Koittaa vain muistaa mistä pitää painaa, ymmärtämättä miksi siitä painetaan. Joten olen opiskellut omin päin, käyttänyt kahvitauot ja kaiken vapaan ajan muistiinpanojen läpikäymiseen ja uusien tekemiseen. Minulla on sellainen hyvä systeemi. Kirjoitan vihkoon kaikkea uutta, ja sitten etsin selityksen ja yhteyden. Siinä vaiheessa kirjoitan sen koneelle ohjelistaan samalla, kun yliviivaan muistiinpanon vihkosta. Muutama viikko sitten, kun vielä istuin tiukasti Suharin vierihoidossa, toisella puolellani oleva hyvin hiljainen Abraham katsoi puuhaani ja kysy, että mitä minä teen. Muistiinpanoja, minä vastasin. "Mutta sinähän suttaat. Ei silloin jää mitään muistiin."

Repesin.

   

Hippi.

Aika on luonnon keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa.
Viime aikoina se ei ole oikein toiminut.

Lainaus kirjasta 'Kerralla valmista'. Luen sitä taas. Kolmas kerta toden sanoo. Postin mukana tuli paketti Suomesta saakka, tämä oli yksi sen sisällöstä. Ihana kirja. Aion saada taas elämäni ruotuun sen avulla. Niinpä rakensin keskeneräisten asioiden keräyspisteen, päivitin kalenterin, luin keskittyneesti ohjeita, tein listoja, järjestelin ja siivosin.

Mitä enemmän mielessä on asioita, sitä vähemmän saa aikaiseksi.

Olen elävä todiste siitä. Minun mieli on aina hyvin täynnä. Moni asia on kesken. Mutta silloin kun kirjoitan kirjaani, kun todella keskityn ja uppoudun tarinaani, silloin syntyy hemmetin hienoa tekstiä. Hukkaan kaiken ympärilläni. On vain minä, Mac ja Italia. Ja muutama ajatus matkaan liittyen. Se tunne on upea. Ja ilmeisesti sen tunteen voi saada mitä tahansa tehdessä. 

Aion ainakin yrittää. Tämä elämä on muutenkin jo niin ihmeellistä, joten miksi se ei toimisi? Olen ylittänyt itseni jo nyt niin suunnattomasti, että en masennu kenenkään kritiikistä, tuli se kuinka tärkeältä ihmiseltä tahansa. Minä olen löytänyt sen jonkin, mikä oli pitkään hukassa. Ja löysin sen ihan itse. Termiä en kuitenkaan sille keksi... Ehkä se on suunta. Juu, suunta on hyvä termi sille. Enkä tarkoita tätä matkaani.

Löysin viimein ne Keijukortit. Nimi on kyllä minusta ihan harhaanjohtava, koska keiju viittaa sellaiseen pieneen siivekkääseen satuolentoon. Tämä on kyllä erikoista. En ole koskaan ollut minkäänlaisten fantasiajuttujen ystävä (vaikkakin fantasion Toyboystani tuon tuosta). The Faeries' Oracle on jotain aika paljon enemmän. Se on kyky nähdä ja tuntea ja tietää enemmän, sellaisella leikkisällä ja iloisella tavalla. Hippien höpinöitä voisi joku sanoa, ja varmaankin olisi ihan oikeassa. Mutta se on silti osa minun oikeaa suuntaa. Koska minähän olen hippi.
   

Puhelin.

Arvatenkin siitä viimeviikkoisesta salittomuudesta johtuen sain ihan kostoksi kiputiloja. Selkä muistutti tärkeydestään menemällä kongiin, joten tänään en sitten kovin suuriin urotekoihin kyennyt. Aika lailla paikallaan saa silloin olla. Tosin yllättävän ketterästi singahtelin tänään vähän niin kuin hätätilanteessa. Juu, selitän.

Juttelin Toyboyn kanssa taas. Siellä se vain istui ihanan meren rannalla nauttimassa ihanasta auringosta ja raikkaista juomista. En ole yhtään kateellinen. Jos joku muuta väittää, niin jäin heti valheesta kiinni. Täällä Irlannissa sitä vastoin sataa vettä. On satanut melkein koko päivän. Meidän piti mennä Peten ja ruotsalaisen kämppiksen kanssa katsomaan norppia, mutta se peruuntui. Autossa ei ole hyvä istua jos selkä on tässä kunnossa, eikä ne norpat siellä kuitenkaan sateella olisi olleet. Tämä jäi nyt toiseen päivään.

Juttelin mukavia Toyboyn kanssa Skypellä, kun kuulin puhelimen tärisevän. Koska sänkyni on aina täynnä kaikenlaista oheistavaraa, en löytänyt puhelinta heti. Arvelin, että se on jossain peiton alla. Kiskaisin peittoa rivakasti ilmaan. Harmikseni puhelin olikin siinä jossain peiton päällä piilossa peiton poimussa, ja nyt siis lennähti hienossa kaaressa sängyn ja patterin väliin. Syöksyin puhelimen perään, mutta käsi ei mahtunut niin pienestä kolosta. Pomppasin toiselle puolelle kiskomaan sänkyä irti seinästä ja syöksyin uudestaan sängylle puhelimen perään. Puhelin löytyi, mutta vastatessani siihen ei enää sanoja tullut, nauroin vain hysteerisesti. Jostain syystä Pete ei edes yllättynyt moisesta, vaan keskusteli minulle hyvin normaalisti. Ehkä hän on seurannut toimintaani töissä?

Toyboy sen sijaan katsoi ihmeissään koneelta, sillä kamera oli tietysti yhä päällä. Mitä hemmettiä se puuhaa siellä? Saattoihan se näyttää hullulta, kun sinkoilin äänettömän puhelimen perässä. Ilmeisesti olin myös huudahdellut äänimerkkejä. Juu, olen vähän tohelo. Kysyin onko Toyboy ihan varma, että haluaa minut sinne Thaimaahan, kun olen tällainen... "Joo. Mutta älä vastaa mun puhelimeen."

Yhtä juhlaa.

Viikko oli vähintäänkin hämmentävä. Humputeltiin, joten salille en ehtinyt lainkaan. Töissä oli mieletön kiire, varsinkin yhtenä päivänä, kun iski joku globaali jättiongelma. Puheluita tuli parissa tunnissa reilusti yli sata. Pientä haipakkaa. Olin niin poikki koko viikon, etten voinut edes blogia päivittää. Mutta vaikka mietinkin ihan vähän aikaa sitten, että ilmeisesti silloin tietää tulleensa vanhaksi, kun alkaa rakastaa hiljaisuutta, niin se mitääntekemättömyys on silti pahinta. Joten nautin viikosta kaikesta huolimatta suunnattomasti.

Raskas työ, raskaat huvit. Mietin aina ennen, että tämä oli joku äijämiesten selitys silmittömälle ryyppäämiselle ja junttikäytökselle. Mutta täällä on alkanut tuntua, että minäkin tarvitsen välillä silmitöntä irrottelua. Senkin vuoksi oli hyvä viettää tällainen viikko. Ja nyt sitten levätä viikonloppu hiljaisuudessa sen päälle.

Päätettiin käydä Suharin ja Abrahamin kanssa Guinnessin tehtaalla. Tätä reissua oli suunniteltu jo useita viikkoja. Viimein torstaina sitten töiden jälkeen hypättiin bussiin. Abraham oli jo keskustassa vastassa. Vähän oli nälkä, joten päätettiin haukata jotain pientä mennessä, eihän sinne hyvän äärelle sovi tyhjällä vatsalla mennä. Siinä ruokaa odotellessa sitten tutkittiin esitettä, joka matkalla oli mukaan napattu. Kävi ilmi, että koko tehdas oli menossa kiinni. Näin sesonkiajan ulkopuolella sisään pääsi vain viiteen asti. Sanovat, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. En tiedä kertooko tämä nyt enemmän meidän suunnitelmista vai tuosta typerästä sanonnasta, mutta tehtaalle ei päästy.

Perjantai-iltaa vietin Kupu kaverin luona oluesta ja seurasta nauttien. Meidän lisäksi töistä mukana oli Voimanainen, Pete, maailman suurin norjalanen ja sen outo tanskalainen kaveri. Ilta oli hillittömän hauska, syötiin niin paljon herkkuja, että taisi tulla kuukauden kiintiö täyteen. Nautin paljon. Niin paljon, että yhä väsyttää.

Olipa muuten taas mukava lukulukema, kun avasin blogin pitkästä aikaa: 25052.
Kiitos siitä teille.
 

Thaimaa.

Olen miettinyt koko päivän lähtöä Thaimaahan. Jotenkin en enää mieti menisinkö vai en, vaan milloin menen. Ja sitten tänään, kuin pisteenä iin päälle (jota sanassa 'päätös' ei kylläkään ole) sain kortin Toyboyltani. Kortin kuvassa on meri (jota minä rakastan) ja aurinkoa (jota Toyboy rakastaa) tekemässä toisistaan täydellisiä. Ja kiviä. Minä rakastan kiviäkin.

Ihana Emma lähetti minulle eilen Koreasta biisilinkin. Se on kuulemma tehty meille, minulle ja Toyboylleni. Täytyy sanoa, että Emma oli taas erittäin oikeassa. Kappale sopii kyllä niin täydellisesti tilanteeseen ja ajatuksiin ja kaikkeen. Ehkä tämäkin pitäisi jo ottaa jonkinlaisena merkkinä. Raappana tekee meille oman biisin. Se on jo aika hyvin, vai mitä?

Toyboy on edelleen ilman uutta nimeä. Ajattelin kyllä jo yhtä lempinimeä, mutta se on hyvin merkittävä, ehkä liiankin. Jostain syystä nimi vain tulee toistuvasti mieleeni, kun mietin häntä. Mutta se on vakava nimi, ja me emme lainkaan pidä vakavasta. Mehän ahdistumme vakavasta. Me todennäköisesti ahdistumme jo siitä, että kirjoitan tästä asiasta me-muodossa. Otan siis yhä nimiehdotuksia vastaan. Vaikka toistaiseksi tämä interaktiivisuus ei ole osoittautunut suunnattomaksi yleisömenestykseksi, olen silti toiveikas. Annetaan asian nyt hautua.

Mietin jo sitäkin miten ja mitä pakkaan mukaan matkaan, koska kaappini ja huoneeni on täynnä lämpimiä vaatteita. Niitä joita ei juurikaan Thaimaassa tarvita. Luultavasti lähetän osan Suomeen, tai pidän jonkinlaisen kotikirpputorin ennen lähtöä. Mutta ongelma ei ole ne vaatteet, joita en ota mukaan. Ongelma on ne asiat, joita ilman en voi elää. Minulla oli jo tullessa matkalaukku täynnä purnukoita ja kirjoja, vaatteet olivat täysin sivuosassa. Esimerkiksi minä ihan oikeasti käytän ja tarvitsen näitä kaikkia. Varmasti myös Thaimaassa.

(Kuvasta puuttuu kaksi purnukkaa, jotka olivat unohtuneet laukkuun.)

Kirjoja on vain kaksitoista. (Plus ne kahdeksan muistikirjaa, joihin kirjoitan. Ja kolme sanakirjaa.) Miten tässäkin nyt näin kävi? Milloin minusta tuli tyttö, jolla on purkkeja?
 

Kaksi kissaa ja ihq kolli.

Olin kissanhoitotätinä tämän viikonlopun. Vaikka paikan päälle pääseminen olikin kahden bussin päässä, onnistuin löytämään oikean talon ja oikean oven ihan niin kuin oli suunniteltu. Mutta avain ei kuitenkaan käynyt oveen. Hetken jo mietin viime kesää, kun muuttokuorman kanssa huomattiin, että vuokraisäntä oli antanut väärän avaimen ja homma niin sanotusti tyssäsi siihen. Noin kymmenen minuutin räpeltämisen jälkeen annoin periksi. Voi ny helvetti.

Sopivasti puhelimestakin oli akku loppunut matkalla. Arvelin, etten kuitenkaan sitä tarvitse nyt, ja että voisin sitten ladata akun perille päästyäni. Eihän siihen kukaan soita täällä muutenkaan. Miksi, oi miksi minä AINA joudun tällaisiin tilanteisiin?! Arvelin, että tässä oli nyt joku juttu, mitä en vain tajunnut. Joku irlantilainen juttu. Joten päätin pyytää apua naapurista ennen kuin soittaisin poliisit. En tiedä avaavatko poliisit ovia tässä maassa muutenkaan. Itse asiassa en tiedä avaavatko he ovia missään muussakaan maassa, mutta ehkä jotain apua olisin kuitenkin saanut. Mutta kun oli se akku loppunut. Naapurin apu oli siis tarpeen siinäkin tapauksessa, että pitää soittaa jonnekin. 

Niinpä pimputtelin naapureiden ovia, vaikka kukaan ei tuntunut olevan kotona. Sitten viimen yhden oven takaa kuului ääntä. Nuori tyttö/nainen avasi oven. Selitin tilanteen pahoitellen häiriötä. Olin tullut kissanhoitajaksi, mutta nyt en saanut ovea auki. Tässä vaiheessa huomasin, että se perkeleen laturi oli jäänyt kotiin. En siis voinut soittaa kissojen omistajille. Pohdimme mitä tehdä, ja lopulta päädyimme siihen, että hänkin tulee kokeilemaan lukkoa. Ajattelin sen olevan hyvä idea, koska paikallinen varmasti osaa paremmin paikallisia lukkoja. Ovi ei silti auennut. Tyttö väänsi ja käänsi pitkään. Oli käsittämätöntä, että avain käy oveen, mutta ovi ei aukea. Kunnes sitten viimen hän teki jotain, ja ovi piti uudenlaisen äänen. Sitten kuin Universumin lahjana se aukesi. Olin tytölle käsittämättömän kiitollinen. Pitää aivan varmasti muistaa Zaraa jotenkin myöhemmin.

Viikonloppu meni ihan kohtuullisen hyvin. Kissat olivat oikein mukavia. Saimi varasti pumpulipuikot ja leipäpussin sulkijan ja hiuslenkit, söi lankani limaiseksi ja osallistui kirjoittamiseen läppärillä, kun taas Alli pääasiassa lymyili vain muualla. Sitten yhtäkkiä sekin päätti tulla syliini nukkumaan. Kun Saimi sitten liittyi seuraamme, Alli lähti pois hyvin närkästyneenä. Selvästi näillä tytöillä on erittäin erilaiset luonteet. 

Juttelin ihanan Toyboyn kanssa. Tosin en saisi enää kutsua pojua tuolla nimellä. Jos elää it's complicated suhteessa, ei voi enää nimittää toista Toyboyksi. Joten nimi on vaihdettava. Kupu-kaveri ehdotti uudeksi nimeksi Joyboyta. Onhan siinä jotain perää. Tällä pojalla ei enää leikitä, tästä nautitaan. Mutta enhän minä pääse edes nauttimaan Joyboysta. Tyyppi on niin kaukana kuin vain pääsee menemättä kuuhun, niin kuin Heppu hienosti asian muotoili. Nimi on mietittävä uudestaan. Ehdotuksia? 

Saimi.

Alli.

Toyboy. 

(Pahoittelen muokattua kuvaa. Oli pakko, koska laitoin tämän

tänne ilman lupaa... Mutku sopi aiheeseen. Beibe älä suutu.)

  

P.S. Olen aivan hulluna tuohon poikaan. Miten tässä näin kävi?! Joudun varmaankin poistamaan kuvan, mutta nauttikaa nyt vielä kun voitte.

    

Arkea.

Tämä koko viikko on ollut aivan hillitöntä menoa. Tuntuu, että olen oppinut töissä neljän päivän aikana enemmän kuin koko aikana. Tosin Suhari kiteytti sen niin, että alan nyt viimein ymmärtää oppimaani. Sisäistän asiat. Ja siksi se tuntuu siltä, että opin asiat nyt. (Vähän jos on pitkät piuhat...) Mutta pääasia, että olen oppinut! Pystyin jopa opettamaan jotain minun jälkeen tulleelle, joten se on selvästi oppineen merkki. Kuka olisi uskonut, että minusta voisi tulla ihan oikea nörtti? No ei vielä olekaan tullut, mutta voisi ihan hyvin tulla.

Olen innostunut. Työssä on mukavaa, kun tuntee onnistuneensa. Ja kaiken töppäilyjen välissä tuollaisiakin tuntemuksia on ilmennyt. Yhä useammin. Kunpa saisin siirrettyä sen saman innostuksen myös kirjoittamiseen. Se on vähän taas jäänyt. Lainaan nyt kouluttajaani parin viikon takaa. Aion pitää tämän henkilökohtaisena mottonani aina kun kirjoitan. Kirjoittaminen on juuri näin yksinkertaista.

Keep up the good work. Unless you're doing a bad job. Then just do it better.

Olen myös käynyt punttisalilla. Se minulle tehty ohjelma oli aika helppo, liian helppo minusta. Ajattelin, että voisin ihan omin päin keneltäkään kysymättä vähän muokata suunniteltua ohjelmaa. Niinpä lisäsin huolettomasti painoja. Aika paljon. Ja tein yhden ylimääräisen sarjan joka liikkeeseen. Kyllähän sen pitää edes jossain tuntua, jos salilla kerta käy rehkimässä. Juupa juu... Nyt sitten tuntuu. 

Eräänä päivänä Dublinissa, pienen kämppiksen kanssa.

Omistan tämän kuvan Toyboylle, ajoituksen mestarille.

Vettä ja tipuja. (Tietoisesti väärin kirjattu kuvateksi. Opetus:

älä koskaan kirjoita kuvatekstiin sitä, minkä katsoja voi nähdä.

Se on lukijan aliarviointia ja ärsyttää todella paljon.)

    

Cork.

Ymmärrän jo ihan hyvin Irlannin englantia, vaikka jos totta puhutaan, olen tavannut hyvin vähän aitoja irlantilaisia. Enemmistö tapaamistani dublinilaisista on kotoisin jostain muualta. Yleensä Puolasta. Huomasin, että en pidä kovin paljon puolalaisista. He ovat niin synkkiä. Ja puhe kuulostaa venäjältä, josta en kyllä myöskään pidä. Joka tapauksessa, tämä paikallinen aksentti alkaa jo jollain tavoin tuntua tutulta. Enää ei tarvitse pyytä toistamaan jokaista lausetta. Kunnes matkustin Corkiin.

Kun vielä kolmannen kerran jälkeen tuijotin kassaneitiä typerä ilme naamalla, oli pakko kääntää anova katse kohti vieressä seisovaa kaveria. Mitä helvettiä se sanoi?! Veikkaisin naisen puhuvan paikallista "turunmurretta" - siihenkin tarvitsee tulkin.

Pitkä viikonloppu alkoi hämmentävällä bussimatkalla. Tai matka sinänsä muistutti bussimatkaa kotikylältä Jämsään, maisemakin oli samanlainen. Järvet tosin puuttuivat, mutta muutama pelto tulvi sen verran, että ihan täydestä meni. Vielä vähän lehmiä ja muutamia lampaita, siinäpä kiteytettynä Irlannin maaseutu. Mutta se bussiin meno! Aivan mahdotonta. Kun auto viimein pysäkille kurvasin, alkoi hirvittävä tunkeminen. Jonottaminen on näille vieras käsite. Kannattaa ostaa bussilippu etukäteen netistä, koska sellaisella pääsee ensin sisään. Minulla ei ollut lippua, mutta sitä vastoin hirmu hyvä tuuri. Olin juuri katsomassa aikataulua, kun kun bussi paikalle kurvasi, joten jäin vähän nalkkiin tunkevin kanssamatkaajien alle, lähelle ovea, joten mahduin mukaan. Noin puolet jäi kadulle odottamaan seuraavaa autoa. Huh.

Cork toi minun Irlantimatkaan paljon hyvää. Pääsin tapaamaan ihanaa ihmistä monen vuoden jälkeen. Entinen työkaverini on asunut Irlannissa jo useita vuosia, joten siitä on pitkä aika, kun viimeksi nähtiin. Omituista tässä oli kyllä se, että taisimme oikeastaan tavata nyt ensimmäistä kertaa. Kumpikin meistä on muuttunut täysin viime näkemästä. Molemmat hyvään suuntaan. Meistä löytyi niin paljon samaa, että tämä tapaaminen ei voinut enää olla sattumaa. Meidän piti tavata uudestaan juuri nyt.

Pääsin teatteriin, joka oli aivan mahtava kokemus. Syntymäpäivälahjani oli erityisen mieluinen. Upean improvisaatio-teatterin lisäksi sain paljon naurua, joka oli aivan ehdottomasti tarpeen. Kävimme muutamassa baarissa, ja tapasin erittäin erityisiä ihmisiä. Sain kuulla, että työpaikkani on paha. Ei siinä merkityksessa kuin edellinen, vaan tästä käytettiin sanaa "evil". Ilmeisesti yritys on toisen maailmansodan aikana vaikuttanut siihen kuka kuolee ja kuka ei.

Kiertelin kuvaamassa kaunista kaupunkia, ja ymmärsin jotain tärkeää. Irlanti ei ole sitä mitä odotin. Ei sinne päinkään. Mutta se on omanlaisensa. Minun tulisi kirjoittaa siitä juuri sellaisena. Ja löytää kaikki ne kauniit rumat asiat. Tässä on ensimmäinen yritys. Tällainen Irlanti on. Ainakin Corkissa.

Toinen päätös.

Tukeva ystäväni Emma lähetti minulle kuvan muutama päivä sitten. Kuva ei ollut Koreasta, jonne hän meni kaikesta päätellen viihtymään erityisen hyvin. Kuva oli keittiön pöydästä, jonka äärellä istuimme viime kesän. Läppärit vastakkain, Sankku tölkki pöydällä. Vaatteita, kirjoja. Asianosaiset olivat poistuneet paikalta, toinen Koreaan ja toinen Irlantiin. Kuvassa on vain tuo pöytä muistoineen.

Tuntuu, että kaikki on muuttunut tuon hetken jäkeen. Tuntuu tietysti ihan oikealta, sillä se on totta. Viime kesä oli ehkä elämäni paras, ainakin Suomessa vietetyistä. Ja nyt... Nyt en oikein tiedä mitä ajatella. Odotukseni eivät kohdanneet ollenkaan todellisuuden kanssa. Ja kun viimein aloin tottua siihen kakkaan, jossa päivittäin tarvon, asiat muuttuvat taas. Tai ainakin sain lisää vaihtoehtoja. Vaihtoehdot tarkoittavat lisää päätöksiä.

Mutta tässä on se hyvä puoli, että olen oppinut päättämään. Ymmärsin, että vaikka haluan jutella ihmisten kanssa ennen kuin teen päätöksi, minä harvoin kuitenkaan pyydän heitä päättämään puolestani. Se on enemmänkin sellaista ajatusten vaihtoa ja keskustelua, että löytäisin sen vaihtoehdon, joka tuntuu minusta eniten oikealta. Se ei ole ollenkaan niin paha asia.

Minä päätin, etten enää yritä kotiutua tänne. Tämä on kuitenkin vain väliaikainen maa. Joten siitä kannattaa nyt nauttia sillä samalla ilolla kuin matkustaessa, sillä kaikki loppuu aikanaan. Sitten aika kultaa taas muistot.

Sama aurinko teekee illasta upean täälläkin.

Päätös.

Mietin aamulla päätöksien tekemistä. Se on aina ollut minulle älyttömän vaikeaa. Olen monesti sanonut, että en osaa päättää mitään. Se on totta. Ollut aina, ehkä juuri siksi, että uskoin siihen niin lujasti.

Olen taas ollut kahden vaiheilla pitkään, isoja ääripään valintoja. Mennäkö vai jäädä? Mitä ihmettä teen? Puolet minusta haluaisi jättää tämän kaiken ja sännätä suin päin Thaimaahan Toyboyn luokse. Haluan ottaa selvää asioista. Tietää mitä tämä on, vai onko. Voisiko edes olla. Ja tietysti haluan sen nyt heti, ennen kuin on liian myöhäistä. Mukanani oleva riippumattokin kyllä tasaisin väliajoin muistuttaa minua siitä, että hänet on tuotu aivan väärään paikkaan. Keinu ei kuitenkaan syytä minua. Siihen oli varmasti joku syy, että hänet otettiin mukaan. Tosin sillä ei ollut mitään tekemistä kaapissaolon kanssa. Puhtaasti hetero riippumatto.

Muusikko on totaalinen romantikko ja hänen mielestään minun pitäisi ehdottomasti lähteä aivan saman tien. Irtisanoa itseni töistä, ja vain sännätä tuiki tuntemattomaan. Pakata laukku, kuunnella sydäntä ja vain mennä, koska minä olen rakastunut, vaikken sitä itse tiedäkään. Muusikko sanoi, että minun pitää alkaa elää!

Se toinen puoli minusta ei millään halua antaa periksi. Minä tulin Irlantiin hyvästä syystä. Kirjoittaminen on tärkeää minulle. (Vaikka en ole kirjoittanut juuri ollenkaan.) Tässä maassa on varmasti paljon sellaista, jota minun pitää vielä ihan ehdottomasti nähdä ja kokea. Uusia paikkoja. Uusia ihmisiä. Uusia tarinoita. Uusia asioita. Minulla on 5,97 lomapäivää käytettävänä. Itseni ja elämäni tuntien siihen mahtuu monenlaista tapahtumaa.

Nallekarhu on täysin eri mieltä Muusikon kanssa. Ehkä se on isällistä suojelua (koska haluan ajatella meidän suhteen enemmän isällisenä, vaikka Nallekarhu on täällä ainoa, joka on kehunut persettäni, ihaillut ulkonäköäni ja puhunut rivoja). Hänen mielestään minun pitäisi ehdottomasti unohtaa koko Toyboy. Olen jo satuttanut itseäni tarpeeksi. Nallekarhu sanoi, että minun pitää alkaa elää!

Yhä en tiedä mitä tehdä. Joten päätin jutella Toyboyn kanssa. Kirjoitin siihen mustaan vihkooni aamulla, että pitää vielä odottaa, että sitten kun jutellaan, Toyboy kyllä auttaa minua tekemään päätöksen. Laitoin vihkoni laukkuun, lukitsin oven, ja suuntasin kohti bussipysäkkiä. Matkalla tajusin mitä juuri tein... Mitä helvettiä?! Odotanko minä taas jonkun toisen tekevän päätökset puolestani? Sanovan miten pitää toimia, että se olisi helpompaa. Ja sitten myöhemmin huomata, että se oli aivan väärä päätös, koska en tehnyt sitä itse. Auts! Tunsin piston sydämessä. Se näytti tältä. Sitten ymmärsin. Ja se kuulosti tältä.

Töiden jälkeen ostin naulakon. Sitten otti päähän tämä tietämättömyys, mutta onneksi työtoverit auttoivat. Tutustuin ehkä hämmentävimpään henkiloon, jonka olen koskaan tavannut. Olkoon hänen nimensä Heppu. Hän on jo nyt antanut upean opin kirjaani, vaikka en ole sitä vielä edes aloittanut. Pohdimme tovin pitäisikö mennä vai jäädä. En taaskaan saanut vastausta. Mutta ymmärsin, että naulakon ostaminen oli selvä merkki siitä, että aion ripustaa tavaroita ainakin vähän aikaa. Siis täällä.

Päätös on sana, joka merkitsee minulle kahta eri asiaa. Päättäminen, on sitä, että päättää jonkin asian suhteen. Se juttu missä minä olen surkea. Sitten on päätös, joka edustaa jonkin asian loppumista. Tänään ymmärsin, että nuo kaksi ovat täysin sama asia. Kun päättää jotain, samalla myös lopettaa jotain. Silloinkin, kun päättää aloittaa jotain uutta, siinä samalla myös lopettaa sen entisen, joka oli silloin, kun ei ollut vielä aloittanut sitä uutta.

Ja sitten lopulta Heppu keksi ratkaisun ongelmaani: Kolikko! Kruuna = jään tänne ja unohdan Toyboyn. Klaava = menen Thaimaahan viimeistään helmikuussa. Kruuna on se puoli, jossa on pää. Ehkä koska päähän menee kruunu, joka taas on melkein sama kun kruuna. Joten numero tarkoitti aurinkoa. Heitin kolikon ilmaan.

Se oli kaunein kakkonen, jonka olen koskaan nähnyt.
   

"Rakkautta ja inkivääriä"

Dear Jeffrey!

Here the leaves starts to fall and the days are getting shorter...

(Doesn't make any sense, does it?)

I heard that in absence the heart grows fonder.
Maybe that's why I feel this way.
(I'm just a pop musician so I write only cheesy songs.)
I try to put my mind at ease but everything gets so confusing. 
I want you back so much, but I wouldn't phrase it like that. 
We are both so white and the summer is so hot in Thailand... 
Who is going to put the lotion on your back?
This relationship is missing dimension.
The motions are there but not the closeness.
Skype is so old-fashioned in that way. 
(Crying comes now.)
Someone I used to know choose to throw the dice. 
(How personal can it be?)
He did it, not once, but twice.
So after that I had another plate of rice.
If this doesn't make any sense, what does?
You got the time of your life and I got the time of my life.
Now finish what you started!
I'm looking outside but there's really nothing there.
Tears are coming from my eye.
I'm only half way crying.
Blinded by the light...
So I'm coming to Thailand with or without you.

Poem from the pilot soap-opera "Love & Ginger".

(Made by people at Muusikko's last night ytrap in the Crazy House I live in. Toyboy has been the inspiration of this real life story even though the most important people were in the house. Jeffrey is the main character in the show.)

"This is perfection!"

-AnnaKarin-

"Good stuff!"

-ilona.-

"It's maybe the most beautiful poem I've ever written."

-Muusikko-

   

Maata näkyvissä!

En saanut millään unta illalla, joten se tietysti kostautui sitten välittömästä aamulla. Hemmetin aikaero ja aamuherätykset ennen auringonnousua. Töissä sohlasin ja olin hukkua kiireeseen. Ahdistus tuli hyökyaaltona, kun tajusin, että tätä se nyt sitten on. Meidän tehtävä ei ole osata. Meidän tehtävä on yrittää selvittää mitä asiakas haluaa ja päätellä siitä kuka sen mahdollisesti osaisi hoitaa. Se minun eniten vihaamani olotila tietämättömyys on ilmeisesti vallitseva tunnetila useimmilla ja koko ajan. Nyt en kestä. Olen hermoraunio viikossa, se on varmaa.

Jotain hyvääkin aamun järkytyksestä kuitenkin oli. Kun minut heitettiin suden suuhun, se oli kamalaa. Mutta ne kaikki asiat, joista hermoilin edelliset päivät, tuntui nyt aivan lasten leikiltä. Ja aikalailla kaikki meistä on käynyt tämän läpi. Ilmeisesti kenelläkään ei ole mikäänlaista oikeaa koulutusta alalle. Se ei kyllä lohduta minua lainkaan. Voisiko joku heittää sen pelastusrenkaan? Kiskoa minut ylös tästä ahdistuksen aallokosta.

Vaan kuten tavallista, en varmana anna periksi. Hengitän syvään, koska sitäkin pitää nyt opetella. (Uimisesta ei muuten tule mitään.) Sitten otan vähän olutta. Se autta aina. Huomenna on päivä uusi. Huomenna onnistun varmasti paremmin. Vaikka kuljen tänään leuka rinnassa, menen kuitenkin eteenpäin. Ja sitä paitsi, kun on mieli maassa, voi huomata kaikenlaista mukavaakin.

Kesti tovin opia. Mutta nyt jo pärjään. Onneksi Dublin opastaa tien yli kulkijaa.

Tosin vieläkin kyllä vilkuilen vähän joka suuntaan, ihan kaiken varalta.

Siistein "laatoitus" ikinä. Puupiha sai ihan uuden merkityksen.

Ihan tyhmiltä näyttää nuo kuvat harmaalla pohjalla. Haluaisin saada niihin valkoiset reunat, mutta en tiedä miten se tehdään. Paina kuvaa, niin se menee isommaksi, tosin mustalle pohjalle, mutta on sekin parempi kuin tämä näkymä.
   

Arkisia asioita.

Voi ei. Tähänkö on tultu? Luultavasti syynä ei ole uusi saliharrastukseni, mutta minun suuri norjalainen kämppis pelkää minua. Raasu oli käynyt töissä varovasti kysymässä Nallekarhulta "Is she still mad at me?" Voi toista. Saatoin toki olla vähän vihainen eilen (savu nousi korvista ja murisin), mutta eihän sellainen koskaan kestä kauan. Saatoin toki näyttää pelottavalta, mutta eihän katse voi tappaa. Nallekarhu oli perustellut sen suomalaisella temperamentilla. Muistutin, ettei suomalaisilla ole temperamenttia. Hän oli samaa mieltä, mutta jotainhan sille norjalaiselle piti sanoa... Tänään törmättiin rappukäytävässä ja nauroimme molempien hölmöydelle. Joten talossa on taas rauha maassa, ja muissakin kerroksissa.

Muusikko oli ilmestynyt tänään takaisin kotiin. Oli tosi kiva nähdä. Sovimme jo treffit huomiseksi. Huomenna ei ole salipäivä, niin voi ihan hyvin ottaa vähän olutta. Vaikka onkin tiistai. Tapaamme todennäköisesti olohuoneessa ja vietämme "viimeistä iltaa" yhdessä, sillä hän tuli tänne vain hakemaan tavaroitaan. Perjantaina lähtö on sitten lopullinen. Se on kyllä surullista. Minä pidän kovasti tuosta pojasta. En ole koskaan ennen tavannut 19-vuotiasta nelikymppistä.

Olen ehkä vähän innostunut tuosta saleilusta. Vaikkakin siellä on se yksi hirviölaite, johon minun pitää mennä. Kaikki raajat tekevät asioita eri suuntaan ja kone komentaa. Ensimmäisen treenikerran jälkeen sanoin sille ohjelman suunnitelleelle tytölle, että minä ihan virallisesti vihaan tuota laitetta. Suussa maistui ruoste ja tein kuolemaa. Ohjelmaa säädettiin hieman armollisemmaksi. Tänään pärjäsin hyvin, ei tehnyt mieli kaataa koko rakkinetta. Kaiken lisäksi se näyttää paholaiselta. Koska minulla ei ollut kameraa mukana, piirsin siitä kuvan. Tietenkään se ei nyt siirry tuosta paperilta tähän koneelle. Eli unohdetaan sittenkin koko juttu. Mutta voit uskoa kun sanon, että se on kammottava laite. Sarvi päässä ja nyrkit uhkaavasti pystyssä se vain puree korttiani. Näyttö säteilee pahuutta ja kuuluu murinaa. (Tai ehkä se kuuluu vain minun päästä, kun ärsyttä niin kovasti sillä rehkiä.) No, ainakin minä menen sillä eteenpäin, toisin kuin tänään vieressäni askeltanut mies. Selvästi joku ei ollut kuunnellut ohjeita.

Tämä kirjoitus on 555. Ihan sen kunniaksi laitan kuvan, jonka otin lauantaina, kun uusin ja pienin kämppis yritti lentää puuhun. Oli se ainakin puoli metriä ilmassa. Ei ihan ylettänyt oksalle. Mutta se oli mukava hetki. Vähän tämän jälkeen Toyboy soitti. Elämä on karusellia. Vai oliko se vuoristorataa?

Lentävä ruotsalainen.

Sunday bloody Sunday.

Tänään oli heikko hetki. Sellainen koko päivän kestävä. Henkisesti verinen sunnuntai. Tämä oli jo kytenyt pinnan alla tovin, mutta tänään meni hermo kämppikseen, joka ei osaa noudattaa talon sääntöjä. Siellä hänen ulottuvuudessaan on ihan erilaisia juttuja. Kaikia se ärsyttää, mutta vain minä en osaa olla tunteitani näyttämättä. Ja kun joutuu sanomaan toiselle ikävästä asiasta, tulee itselle kamala olo. Aina sama juttu.

Ensin raivosiivosin, ja sitten menin suihkuun. Annoin veden viedä kaiken sen kiukun mukanaan viemäriin ja rauhoituin. Sitten tulin surulliseksi. Normaalin kaavan mukaan siis. En voinut ajatella muuta kuin että haluan täältä pois. Haluan kotiin. Ahdistuin. En kyllä vieläkään tiedä missä se koti mahtaa olla, mutta ei täällä ainakaan, se on varmaa. Puin uuden oloasun päälleni ja menin alakertaan. Sanoin keittiössä Nallekarhulle, että haluan kotiin. Ei ole hyvä olla täällä. Hän meni huoneeseensa ja laittoi musiikin niin kovalle, että minäkin sen varmasti kuulin. Kappale pysäytti minut täysin. Tuli hymy huulille ja kyyneleet silmiin yhtä aikaa.

Sulkeuduin huoneeseeni. Tuijotin tyhjää ja tuumailin. Kuulokkeissa soi U2. Miten voikin olla, etten ole koskaan ennen tajunnut miten upea bändi U2 on? Olen kyllä pitänyt musiikista aina, mutta vasta nyt täällä se menee sieluun saakka. Ehkä koska kuuntelen sitä ensimmäisen kerran näillä hifikuulokkeilla. Tajusin tänään myös sen, että se jokin, mitä minulla yhä on Toyboyn kanssa... Se taitaa olla epäyhtälö, eikä pelkästään olosuhteiden pakosta. Joidenkin ihmisten on vain mahdoton sitoutua millään lailla, vaikka kuinka toisesta välittäisi. Villiä sielua ei voi vangita ilman, että se vahingoittuu. En ole varma kummasta nyt puhun. Tiedän vain, että minulla on paha olla näin.

En ole koskaan näyttänyt naamaani täällä. Ajattelin tehdä sen nyt. Tältä minä näytän Dublinissa tänä sunnuntaina, heti suihkun jälkeen surut pois pesseenä, uudessa harmaassa oloasussa, kun kuuntelen upeaa U2:ta ja ikövöin Toyboyta.

Rakkauskurssi.

Minulta on kyselty silloin tällöin, että mikä ihmeen juttu se rakkauskurssi oikein on. Ilmeisesti olen kirjoittanu siitä vain epämääräisesti. Nyt minä kirjoitan selvemmin.

Mentorini kertoi jo kauan sitten käyvänsä tuota ihmeellistä kurssia. Oikeiden ihmisten kanssa, säännöllisesti. En ollut tiennyt, että rakkauttakin voi opiskella ihan kurssilla. Tarkoitus on siis löytää se oikea elämään. Kuulostaa paljon tyhmemmältä mitä on, sillä kyseessä ei ole mikään kuinka-isket-miehen-opas. Ei ollenkaan, ei mitään sellaista. Koska minä en asunut siellä pääkaupunkiseudulla missä kyseinen kurssi järjestettiin, pyysin mentoriani kuitenkin lähettämään minulle sen kurssikirjan. Näin tapahtui.
(Kyllä, tälle kurssille on myös oppikirja!)

Kirjan nimi on Calling in "The One" - 7 Weeks to Attract the Love of Yout Life. Kuinka tuollaisesta kirjasta edes voisi olla innostumatta? Minulla on siis seitsemän viikkoa aikaa opiskella ja toimia niin, että saan houkuteltua sen oikean elämääni. Joka päivälle on yksi kappale ja tehtäviä.

Kerron mielelläni niistä lisää, mutta siirrän tämän aiheen sinne hörhöblogiin. Teksti vaatii kuitenkin tietynlaisen mielen ja avoimuuden. Minä sovellan kirjan oppeja niin kuin aina, suomennan oman mieleni mukaan, kirjoitan ajatuksistani ja lainailen. Lukeminen on siis taas omalla vastuulla. Jos kiinnostuit siitä huolimatta, niin löydät rakkauskurssin opastuksia täältä. Käyn jokaisen päivän läpi, mutta en välttämättä aina pysy aikataulussa kirjoitusten suhteen. Minulla on nykyään myös elämä.

Lainaa tähän loppuun erään ihanan ihmisen Facebook statuksen parin päivän takaa. Minusta tämä voisi olla mottona meille aivan kaikille:

Life is funny. If it is not, think again and just admit it is.
   

Urheiluhullu.

Minä hommmasin salikortin. Olen nyt ihan oikea jäsen. Aivan työpaikkani lähellä on jättimäinen fitness center, jonne en varmasti olisi koskaan omin päin mennyt. Kaikki merkit viittasivat juuri niihin asioihin, joita olisin ehdottomasti halunnut välttää. Mutta ensin työkaveri alkoi puhua käyvänsä siellä, ja että minunkin kannattaisi. On hirmu hyvä paikka. Sitten Nallekarhu aloitti kuntoilun samalla salilla. Joten lopulta kävin tutustumassa. Ja oikeassa he olivat, paikka on tosi mukava. Joten minkäkin liityin urheilijaksi. Ja täällä minä nyt käyn.

Aluksi se oli kamalaa. Ensin mennään yhdellä kortilla systeemiin sisään. Laitteet taas piippailevat. Sitten sama kortti laitetaan pukukopin oven lukon sisäpuolelle, jotta sen ulkopuolella oleva avain irtoaa, ja oven saa lukkoon mennessään suorittamaan. Itse punttisali oli myös haastava. Hirvittävästi laitteita, joita en ymmärtänyt. Mutta sinnekin pitää mennä sisään kortilla. Tämä on tietysti eri kortti kuin se joka jätetään kaappiin. Kun aloitan, minä laitan kortin laitteeseen ja se kertoo paljonko säädän mitäkin asiaa. Sitten kun alan tekemään, se laskee ja neuvoo. Joskus myös komentaa. Käytä enemmän käsiä! Polje voimakkaammin! Mutta se on hyvä, sillä minä pärjään paremmin selkeiden ohjeiden kanssa. Juoksumatossa voi vaihtoehtoisesti myös katsoa televisiota, jos ei halua seurata reittiä tai kaloreiden kulutuksia. Alkuverryttelyn aikana opin, että pieni tyttö oli kaapattu ja neonkeltaisiin pukeutuneet poliisit olivat eristäneet jonkin alueen, ja että tyttöä kovasti etsittiin jonkin joen luona. 

Sain hienon minulle suunnitellut saliohjelma. Todella mukava tyttö neuvoi kuinka laitteita käytetään ja minkälaisia liikkeitä voin tehdä. Sitten menin uimaan. Se oli aivan mahtavaa! Heti välittömästi muistin miksi rakastan vettä. Uiminen oli mukavaa, vaikka tuli suonenvetoja jalkoihin joka ainoalla pätkällä. Se oli toki vähän kurjaa, mutta aina siihen asti uiminen tuntui tosi hyvältä. Tutustuin kahteen australialaismieheen altaan päässä. Juteltiin vaikka mitä, ja epähuomiossa tein jonkinlaisen sopimuksen, että kuukauden päästä pystyisin uimaan kerralla sen minkä nyt jaksoin yhteensä. Eli ilman niitä päätytaukoja. Uiminen on raskasta. Mutta annoin armoa ensikertalaiselle. En ollut käynyt altaassa ehkä 20 vuoteen. En tiedä miksi, sillä vesihän on mun juttu. Tein juuri jonkun testin, ja se kertoi mikä eläin olen. Olen viisas valas. Näin se sanoi:

Olet sielultasi valas, merten lempeä jätti. Äänesi kantaa kilometrien päähän, vaikket edes korota sitä; joudut harvoin konflikteihin, ja ratkaiset ne mieluiten lempeästi. Et etsi riitaa etkä valokeilaa, vaikka se tarkoittaisi, että olet toisinaan se, jota ei huomioida. Silmäsi ovat kenties pienet, mutta sydämesi valtava. Nnäetkin asiat mieluumin sydämelläsi silmien sijaan.

Kyllä minä tuon allekirjoitan.

   

Työmatka.

Viime viikonlopun sohlauksen jälkioireina reippailin työkavereiden perässä tekemään katumusharjoituksia punttisalille. Minulla oli se hyvä suunnitelma jo Suomessa, että sitten täällä Irlannissa aloitan terveellisen elämän. Kyllä vain! Sitten urheilen ja paljon. Kävelen töihin ja takaisin joka päivä.

No eihän se ihan sillä tavalla sitten kuitenkaan mennyt. Ensimmäinen vastaisku tuli jo siinä vaiheessa kun sain kuulla, että pitää herätä joka hemmetin päivä jo aamuyöllä, sillä työt on aloitettava klo 6:00. Toinen vastaisku tuli heti perään kun sanottiin, että ei saa kävellä yksin niin aikaisin, koska matkalla on roistoryökäleitä. Siitä tuli oikein sähköpostiviesti managerilta. Joten niinpä minä tallustan joka aamu klo 5:25 yhdelle gettomme laidalla olevalle bussipysäkille.

Työpaikkani on jättimäinen kalterein ympäröity alue. Kaltereiden sisäpuolella on useita jättimäisiä rakennuksia, jokaisessa joku menestynyt yhtiö. Meidät viedään ihan omalla firman bussilla ensin valvotusta portista sisään. Tänään tosin puomi ei auennut, joten bussi joutui vain odottamaan. Kopperon kaveri oli ehkä pissalla. Pääsimme kuitenkin eteenpäin, sitten lopulta. Bussi tuo meidät punatiilisen rakennuksen ovelle kuin vangit. Sitten marssimme hiljaisessa jonossa sisälle systeemiin. Kukaan ei koskaan sano mitään. Vain aulan vartija tuntuu olevan hereillä.

Aluksi tuo aamuinen matka oli hämmentävä kokemus. Kutsuin pysäkkiä aavelaituriksi. Kukaan ei puhu mitään, pojottaa vain paikallaan ja tuijottaa tyhjää. Joka aamu samat ihmiset. Tanskalaisia, ruotsalaisia, suomalaisia ja norjalaisia. Pohjoismaisen tuttuun tapaan tällä pysäkillä bussia saa odottaa vasemmalle katsellen, sillä se ajaa ensin ohi ja käy kääntymässä liikenneympyrässä ennen kuin ottaa uniset kansalaiset kyytiin. Kun bussi näyttäytyy ensimmäisen kerran, ihmiset alkavat äänettömästi valua kohti sitä yhtä pistettä, jonka kohdalle auton ovi kohta pysähtyy. Pipopäinen tanskalainen aina ensimmäisenä.

Viime viikolla bussi meni rikki. Ensin vauhti hidastui, ja lopulta pysähtyi kokonaan. Kuski meni ulos soittamaan ja yritti saada sen toisen aamubussin kuskia kiinni, että hän ajaisi hakemaan meidät sieltä tienposkesta. Mutta kaikki bussissa nuokkuneet hahmot vain yhteisesti äänettömästä sopimuksesta suuntasivat ulos sanomatta sanaakaan, ja jonossa marssivat kohti kalterissa olevaa porttia. Sama äänetön jono valui sisälle taloon, jokainen vuorollaan painoi tunnustuslätkän koneeseen, ja kone piippasi jokaiselle. Tuo hiljainen jono oli pitkä. Piip. Piip. Piip. Piip... Jono etenee ja lopulta jokainen kurvaa omaan kopperoonsa. Tämä sama tapahtuu joka aamu. Olemme osa systeemiä.

Minä tein testin. Aloitin huomenet. Joka kerta, kun tulen pysäkille sanon iloisesti hyvää huomenta kaikille. En tunne heitä, mutta voi nyt hyvänen aika - aina samat ihmiset paikalla! Kyllä sen voi jotenkin huomioida. Sanon huomenta sillekin tanskalaiselle, joka piiloutuu kuulokkeiden taakse. Menen naaman eteen seisomaan ja sanon huomenen niin, että sen myös näkee. Ja tiedätkö mitä? Ne ihmiset ovat alkaneet huomioida minut. Sanovat huomenta minulle, siis ensin. Nyt pysäkillä on sanoja. Oikeaa puhetta. Aika jees.