Laidasta laitaan.

Minä olen Lohikäärme. Kiinalaisen horoskoopin mukaan tuona lohikäärmeen vuonna syntyneet ovat idealisteja, perfektionisteja, joustamattomia ja itsetietoisia. Lohikäärmeet ovat myös aggressiivisia, päättäväisiä ja luovia. Tuo sopii minuun, vaikka päättäminen ei olekaan vahvuuteni. Ilmeisesti juuri Lohikäärmeen vuosi on suosituin kiinalaisen astrologian merkeistä. En kyllä tiedä miksi. Ei tämä elämä Lohikäärmeenä niin ihmeellistä ole.

Mutta sitten mietin uudestaan, ehkä koska elämääni on tullut uusi hieno ihminen. Ensin ajattelin, että tuo kaveri on kyllä niin omituinen, jonnekin kauas menneisyyteen jämähtänyt nörtti. Nyt olen eri mieltä. Yleensä ensivaikutelmat ovat olleet aina oikeassa, mutta tällä kertaa täytyy nostaa käsi pystyyn virheen merkiksi. Olin todella väärässä. Se "menneisyyteen jämähtänyt nörtti" -osuus pitää yhä paikkaansa, mutta huomasin, ettei se olekaan välttämättä paha asia. Ihmiset ovat aina niin erilaisia. Ja sitten kaksi hyvin erilaisesta voi silti tulla juttuun hirmu hyvin. Kuten me. Ehkä se johtuu siitä, että myös Pete on lohikäärme. Tosin eri vuosikertaa.

Pääasiassa jutellaan elämistä. Olen kertonut kaikenlaisista kommelluksista ja asioista, joita on tullut tehtyä ja koettua. Paljon sellaistakin, jonka olin jo unohtanut. Jotenkin alkoi tuntua, että ehkä minä en olekaan tuhlannut koko elämääni turhaan. Olen oikeastaan ollut aika monenlaisessa upeassa jutussa mukana. Vaikka ehkä jonkun mielestä valintani ovat jatkuvasti vääriä, enkä saa koskaan mitään aikaiseksi, ja että minun pitäisi jo aikuistua ja olla niin kuin normaalit ihmiset... Luulen, että minä itse olen kuitenkin se, joka tietää parhaiten miten minun elämän kuuluu mennä. Huomaan sen nyt paljon selvemmin, kun viimein olen alkanut kuunnella itseäni, ja jättää ne arvostelut ja määräilyt vähemmälle huomiolle. 

Viime viikolla Pete vei minut Irlannin korkeimmalla paikalla olevaan ravintolaan syömään. Ajettiin täydenkuun loistaessa pimeän ihmissusialueen läpi ja päädyttiin omituisimpaan taloon, jonka olen täällä ollessa nähnyt. Se oli täynnä tavaraa. Ja kun sanon täynnä, tarkoitan siis  t o d e l l a  täynnä. Joka paikkaan oli tungettu vanhoja esineitä, katosta roikkui kymmeniä pottia, seinillä oli tauluja, valokuvia ja artikkeleita, aseite, täytettyjä eläimiä, työkaluja, piironkeja, kippoja, ja mitä ihmeellisimpiä esineitä. Vessaan mennessä unohduin lukemaan artikkelia lehdestä, jossa kerrottiin Elviksen menneen naimisiin. Se oli hyvin vanha artikkeli, josta oli tehty taulu. Seinällä oli Martti Ahtisaaren kuva kehystettynä. Ei vessassa, vaan ihan siellä käytävällä. Takkatulen yllä oli kuivumassa sukkia ja kalsareita. Suosikkini taisi silti olla hirven pää, joka heilutti korviaan ja lauloi elvistä, ja joitain muita vanhoja biiseja. Jukeboxi asenteella. Lisätään tämäkin siihen listaan Asioita, joita olen kokenut.
   

Viikonloppu.

KS kerhon tapaaminen ei tietenkään mennyt ihan niin kuin suunniteltiin, kuminaama jäi näkemättä. Mutta jotain sentään tapahtui. Ensin herkuteltiin. Ilta alkoi näin:

Ja jatkui näin:

Mutta sitten tapahtui jotain omituista...

Muut saa selittää.

Pikkujoulut oli tietysti yhtä lailla menestys. Perhoskirjan sivut saivat taas täydennystä, nautin runsaasti alkoholia, ihan niin kuin viimeksi lupailin, ja näin osan työkavereista ensimmäisen kerran niin sanotusti ihan irti. Mutta sitähän se juuri tarkoittaa, kun mennään pikkujouluihin. Skippasin jatkot, koska olen vanha. (Uskoo ken haluaa.)

Sunnuntai koitui kohtalokkaaksi, sillä kun krapula alkoi hellittää, niin sain järkyttävän migreenikohtauksen. Hetken jo mietin, että mitenkä minä täällä pääsen piikille, mutta onneksi tajusin ottaa oikean lääkkeen tarpeeksi ajoissa, ja sain Toyboylta etätukea, joten selvisin säikähdyksellä. Ja siis suunnattomalla kivulla, mutta kuitenkin.

Miksi pidän Irlannista, no 2:
MEHU. Yksi täällä myytävä appelsiinimehu on ehkä maailman parasta. Ensinnäkin se on aivan sairaan hyvää ja täynnä niitä appelsiinitäkyjä, jotka tuntuvat hassulta suussa. Toiseksi sen etiketteihin on panostettu. Mehun nimi on Innosent (Never ever from concentrate, Orange juice with bits). Tuollaisen nimen kanssa ei voi mitenkään mennä pieleen. Ja sitten takapuolen sisältö on ilmeisesti usein vaihtuva. Ensimmäiseen en kiinnittänyt muuta huomiota, kuin että siinä luki "Better together" ja mietin, että sehän on ihan kuin minä ja Toyboy. Tänään tyhjensin purkin, jossa lukee: (Pla pla plaa, mehu on hyvää koska... jne.) "But rather than going on about it, we thought we'd show you a picture of a goat in a bit of a pickle." Ja sitten oli valokuva vuohesta korkealla puun oksalla. Kuvan alla on teksti: "We'll talk about WHY I'm up this three later, but for now Martin, just get the ladder." Tulee väkisin hyvä mieli, kun aamulla lukee jotain tuollaista. Vaikka se aamu oliskin klo 5.
 

Torjantai.

Uusi Anna lähetti tämän linkin ja sanoi, että olin tullut mieleen. Ensin ajattelin, että kylläpä se pitää minua torspona. Anna kyllä perusteli sen sillä, että itse väkersin viime vuonna joulukalenterin itselleni. (Saatat muistaa sen, koska kirjoitin siitä vuosi sitten. Ja aika moni teistä osallistui sen tekemiseen.) Minusta omani oli kyllä paljon parempi kuin tuo räpellys, vaikka se on myönnettävä, että minulla on samansuuntaisia ongelmia numeroiden kanssa. "Kaikki oli hyvin 9 asti, mutta sitten tapahtui jotain hämärää."

I know the feeling.

Olen nyt angstannut kolme päivää. Mistä lie tuo synkkyys ja ahdistus tulikin, halusin päästä siitä eroon. Päätin, että nyt jumalauta. Keksin vaikka väkisin edes joitain hyviä asioita. Haastoin itseni. Minulla on työpaikan seinällä se aamukampa, joka laskee kaikki jäljellä olevat työpäivät. Päätin, että keksin yhtä monta asiaa miksi pidän tästä tyhmästä maasta. Aloitin sen tänään, joten 22 hyvää asiaa Irlannista tulossa.

Miksi pidän Irlannista, no 1:
MERI. Koska Irlanti on saari, tätä koko maata kiertää meri. Minä rakastan merta. Vaikka vesi onkin täällä kylmää, se tarkoittaa kuitenkin sitä, että täällä on paljon merenrantaa. Ja ainakin paikka paikoin on tosi ihania biitsityyppisiä rantoja. Olen kyllä tutustunut vain yhteen, mutta siellä oli aivan älyttömän ihania kiviä! Se oli upea päivä.

Hörökorvainen poika ja ihania kiviä. 

Meillä on työpaikalla chatti, jonka avulla voi kysellä viisaammilta neuvoa. Arvatenkin se on kovassa käytössä. Viime viikolla joku kirjoitti sinne niin hyvän viisauden, että se oli pakko varastaa tänne. Computer without Windows is like a cake without mustard. Repesin.

Huomenna olisi jälleen KS kerhon iltama. Siitä tulee arvatenkin jotain hyvin mystistä, olemme nimittäin menossa kummitusbussiin! Olin jo melkein kuolla nauruun, kun näin mainoksen aiheesta. Voin vain kuvitella sitä myötähäpeän määrää. Tai sitten toisaalta, voihan se olla ihan hirmu hyväkin juttu. Matkataan katsomaan nähtävyyksiä pimeässä yössä kummituksen kanssa. Eihän sitä koskaan tiedä, Irlanti saattaa ihan hyvin yllättää toistamiseen. Oli miten oli, huominen päivä menee koko lailla puuhastellessa. 

Lauantaina meillä on ns. firman pikkujoulut. Sitäkin odotan kauhulla. Nämä kemut on samalla myös Kupu-kaverin synttärit. Uskoisin, että alkoholilla on osuutta asiaan ja kaikkiin siitä johtuviin asiattomuuksiin. Nähtäväksi jää. 

Joka tapauksessa: Hyvää viikonloppua!

   

Päivää.

Yritin olla tänään positiivinen. Ja olinkin, heti aamusta asti. Oli niin aikaista, ettei todellisuus ollut vielä ehtinyt masentaa, mutta yritin pitää siitä tunteesta kiinni. Tuotti suunnatonta riemua nykäistä ensimmäinen piikki aamukammastani. Siitä se alkaa. 

Aamukahvin aikaan kävin tervehtimässä firman lääkäriä, joka on kyllä niin komediaa koko ukkeli. "Just shut up", se sanoi minulle. Äänihuulissa on nyt joku virustulehdus ja sain viiden päivän  juttelukiellon. En tiedä onko asioilla yhteyttä, mutta kylläpä taas kannatti huutaa siellä matsissa.

Kävelin kotiin aivan hillittömässä tuulessa, se oli melkein myrsky. Se puhalsi miten sattuu, eli oli vain ajoittain vastatuulta. Mutta kaikkialla lentele lehtiä ja roskia ja ties mitä. Samalla tietysti aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja oli ihanan lämmin. Tämä maa on niin sekaisin. Edes ilmasto ei ole normaali. Tämä luonto on muutenkin täällä niin omituinen. Ja kun sanon luonto, niin tarkoitan tietenkin tätä meidän omaa pikku gettoa. Tuossa ihan lähellä on sellainen pieni "metsä" eli alue, jossa on muutama hassu puu nurmikolla. Ne ovat kuitenkin valtavia. Ja tänään puista lähti aivan hirvittävän kova humina. Kuulin tuulen. Matkan varrelle oli kaatunut muutamia pienempiä puita, jotka on istutettu kadun ja jalakaytävän väliin. Ne olivat vain napsahtaneet poikki. Ihminen ei ollut osannut rakentaa luontokappaletta kestäväksi. Ihme juttu. Ja sitten yksi omatoimisesti elämänsä aloittanut voikukka oli päättänyt alkaa kasvaa keskellä syksyä jostain betoniaidan rakosesta, eikä välittänyt ollenkaan myrskyistä. Erikoista.

Laitoin tuohon vielä kuvan Dublinista. En oikein tiedä miksi, mutta siinä se nyt on.
Ja bonuksena vähän ajateltavaa. Tämä on ihana. Huomattavasti ihanampi, kuin tuo yllä olevan kuvan kaupunki.
 

Aamuja.

Minulla on 43 aamua jäljellä. Ilmeisesti. Olen laskenut monta kertaa, mutta se voi ihan hyvin olla +/- 2 siitä huolimatta. En ole niin hyvä numeroissa. Mutta tein tällaisen virallisen työpäivämittarin.

26 aamua. Koko aikaa on turha laskea, mutta koska pitää aina herätä töihin neljältä, niin se on jo jonkin arvoista. Viikonloppuisin ja vapaapäivinä saa nukkua ja tehdä mitä haluaa, joten sellaisista ei ole niin harmia. Vapaalla on kaikkia ihan OK juttuja. Ei niitä päiviä tarvitse laskea. Aamukampa on vain työpäiville.

Ahdistuskertoimet ovat olleet tänään taas katossa. Töissä pärjään vain nippa nappa, salilla ei mikään onnistunut ja tuntuu, että vastoinkäymiset on nyt kyllä ihan täysillä kimpussa. Mutta siihen on ihan oikea syy, sellainen yhden ihmisen elämää suurempi. Olen jaksanut olla iloinen 86 päivää ( +/- 2 ) mutta nyt tuntuu, että Dublin alkaa ottaa yliotteen.

Meditoin eilen pitkästä aikaa. Se on täällä kamalan vaikeaa, kun on kämppiksiä ja pahviseinät. (Eikä sellainen oikein millään uppoa tähän kulttuuriin, saati seuraan.) Mutta nämä hifikupit taitavat pelastaa minut. Täytyy vain koittaa soveltaa ja keksiä väliaikaisia ratkaisuja, joka tämä tietysti onkin. En melkein malta odottaa, että pääsen istumaan rannalle ja voin vain kuunnella aaltoja. Sen parempaa meditaatiopaikkaa ei olekaan.

Tein tänään pienen teon, mutta sellaisen merkittävän päätöksen. Seurasin tunnetta ja toimin. Ja se kyllä helpotti vähän. Eilinen vaikutti siihen aika paljon. Minun pitää ihan selvästi meditoida enemmän. Ja piirtää. Se oli kovin vapauttavaa, piirtelin ensimmäisen kerran täällä Irlannissa ollessani vasta eilen. Muistaakseni. Sen hirviölaitteen piirsin kyllä jo aikaisemmin, mutta se oli ihan eri motiiveista. Tämä oli energiavirtaharjoitus. Piirsin taulun. Pienen, mutta kuitenkin. Omituisen, mutta kuitenkin. Ja nyt kuuntelen oopperaa.

Ellen täysin väärässä ole, niin Salarakas on tänään taas vanhentunut vuodella. Eli ihan älyttömän paljon rakkautta ja onnea siihen suuntaan! Ja tähän oikea sydän.
   

Fight night. ( Ja vähän söpöilyä. )

Eilen olin katsomassa, kuinka miehet mätkivät toisiaan kilpailumielessä. (Ja pari tyttöä.) Dublinissa järjestettiin joku Thai boxing ilta, jonne minulla oli ringside lippu. Töistä lähti isompi porukka matsia katsomaan, koska kämppiksen työkaveri oli siellä kisaamassa. Itse tapasin kaverin vasta ensimmäistä kertaa, en ole tanskalaisten kanssa niin paljon tekemisissä. Tänään ääni on kovin käheä, suustani tuli suoraa huutoa sen verran voimakkaasti illalla. Se oli aivan mahtavaa!

Työkaveri voitti oman ottelunsa. Vastustaja oli paikallinen, joten kannattajajoukko oli melkoinen. Mutta kyllä meidän pienestä porukasta lähti myös yllättävän kova meteli. Huikea tunnelma. Hämmentävin hetki taisi kuitenkin olla siinä, kun joku nainen halusi minut samaan kuvaan erään kisaajan kanssa. No mikäs siinä, kuva otettiin. Lupasin häntä kannustaa ja niin teinkin sen ensimmäisen erän. Enempää ei oteltu, koska kaveri tipahti jo hyvissä ajoin. Ihan selvästi toin onnea vain sille vastustajalle. Hups. Muutama muukin ottelu loppui nopeasti, yksi taidettiin lopettaa ensimmäisen iskun jälkeen, kun lääkärin mielessä kaverin naamassa oli jo riittävästi verta. Yksi matsi nollattiin, koska toinen potkaisi ilmeisesti vahingossa vääränlaisesti, eikä vastustaja voinut enää jatkaa. Illan kruunasi jumalainen musta mies, joka sitten lopulta vielä otteli ja voitti oman kamppailunsa. Taas huusin paikallista vastustajaa kannattavaa enemmistöä vastaan.

Minä olen kyllä ihan irti tuollaisissa tilanteissa, vaikka täällä osasin kyllä olla melko hillitysti. Irlannissa kaikki on jotenkin lievempää. Minäkin fanitin lievästi. Paitsi kun sille oman firman kaverille huudettiin, siitä oli lievyys kaukana. Minä olisin kyllä tosi hyvä fani. Jos minulla olisi joku sellainen tyyppi, jota voisin ihailla niin täysillä. Olisin varmasti juuri se kaikista kahelein, joka saa koko muunkin porukan ihan irti. Innostus tarttuu, ja minä innostun aina ihan silmittömästi. Jos siis innostun aidosti.

Kuusi viikkoa ja kolme päivää. Aamukampa on yhä runsas. Mitä enemmän laskee päiviä, sitä pidemmältä aika tuntuu. Vaikka kyllähän ne aamut vähenee joka päivä. Kun nyt maltan odottaa, niin pääsen Toyboyn luokse paratiisiin ihan tuota pikaa. Kyllä tämä aika menee ihan hyvin. Jutellaan niin usein kuin mahdollista. Sekin tuntuu aina niin oikealta, vaikkei puhuttaisi mistään tietystä, mutta varsinkin silloin, kun on jotain todellista sanottavaa. Olen lähiaikoina kuullut useaan otteeseen siitä miten omituinen minä olen, joten on aivan ihana tietää, että on kuitenkin se yksi, joka tajuaa minua oikein. Hyväksyy sellaisena kuin olen. Tuntee minut, ja rakastaa silti. (Oho, voimasana.) Miten joku voikin olla niin upea?
 

Teema.

Otin ihan kokonaisen vapaapäivän itselleni. Minun ei tarvitse mennä minnekään, eikä varsinaisesti edes tehdä mitään. Saan kirjoittaa ja pestä pyykkiä ja kuunnella musiikkia ja vain mynnistellä koko päivän. Aika mahtavaa. Harvinaista herkkua.

Alkoi taas kiristää. Ei mistään tietystä syystä, mutta se on yleensä hyvä merkki siitä, että tarvitsen hetken omaa aikaa, ja että pitää kirjoittaa. Joten päätin käyttää nyt yhden vapaani, ilman mitään sen suurempaa syytä. (Toiaalta, se on kyllä minulle aika suuri syy. Oikeastaan suurin kaikista.)

Viikko oli aika raskas ja tapahtumarikas. Melkein jo itkin yksi päivä, kun ahdisti niin kovasti oma osaamattomuus, ja kun siitä sitten vielä vi***illaan, mutta huulta purren pidin mielipahan sisälläni. Pääasiassa kuitenkin töissä on hillittömän hauskaa. Minä aina nauran asiakkaille. En tietenkään sillä tavalla ivallisesti, vaan koska he ovat yleensä niin hauskoja. Yksi herra uhkasi kolme kertaa saman puhelun aikana heittää tietokoneensa ikkunasta. Minä tietysti koitin luoda uskoa kaveriin, ettei nyt kuitenkaan ihan vielä luovuttaisi. Yhdessä päätimme pitää tämän Plan B:nä. Tietokonekin oli tästä tyytyväinen. Jotkut kyselee kuulumisia odotellessaan koneen käynnistymistä, jotkut kyselevät Irlannin säästä. Useimmat kuitenkin hämmentyvät kuullessaan, että olemme Dublinissa.

Kävin Suharin ja Abrahamin kanssa Guinnessin vanhalla tehtaalla. Tällä kertaa ihan oikeasti päästiin tehtaalle asti. Se on museo, joka kertoo hyvin tarkasti tuon oluen syntyhistoriasta ja tekotavoista. Täytyy sanoa, että tässä asiassa nämä irlantilaiset kyllä onnistuivat. Yleensä täällä on asiat kerta toisen jälkeen osoittautuneet pettymykseksi. Mutta tämä ei. Tähän paikkaan on panostettu. Minut opetettiin kaatamaan täydellinen Guinness tuoppi, ja sain siitä ihan todistuksen. Tuo kaatamani olut myös maistui hyvälle vaikka en kyllä usko, että minulla oli paljoakaan tekemistä asian kanssa. Joten meidän KS-kerho oli kierrokseen hyvin tyytyväinen. Osteltiin myymälästä Guinness tuotteita. (Ei olutta, tämä oli ihan oikeasti myymälä, eikä baari.) Ostin kynän, jonka sisällä liikkuu Guinness tuoppi, ja pussukan. Niitä on minulla jo useita, mutta ei juuri tuollaista. Ja koska niitä purnukoitakin on niin monta, niin ostokseni oli mielestäni hyvin perusteltua.

Mutta iltahan ei loppunut tähän. Ulos päästyämme Abraham kysyi, että otetaanko taksi vai kävelläänkö, johon Suhari vastasi: "Vai otetaanko hevonen?" Ja niinhän siinä sitten kävi. Köröttelimme hevosella Temple Bariin. (Se on se kuuluisa baarien ja myymälöiden keskittymä.) En ole koskaan käynyt Hard Rock Cafessa syömässä, mutta uskoisin, että varmaan kovin moni muukaan ei ole mennyt sinne hevosella. Tarjoilija kävi lukemassa muistiinpanojani olkani yli ja kun sitä ihmettelin, hän kertoi olevansa kirjailija. Meille löytyi heti yhteinen sävel. Hän piti ideastani matkustaa kaikkiin i:llä alkaviin maihin. Kaveri itse matkustaa ja kaataa naisia, ja kirjoittaa siitä. Sovimme, että tapaamme vielä uudestaan, tosin ei ollenkaan siinä kaatomielessä. Jos kiinnostaa lukea kaverin tekstiä, niin tätä kautta pääset alkuun.

Minä keksin juuri teeman tälle blogilleni. Sitähän olen miettinyt jo monta kertaa. Tämä on Hyvän mielen blogi! Vaikka sisältö onkin ihan mitä tahansa, niin tarkoitukseni on kuitenkin joka kerta tuottaa hyvää mieltä kirjottaessani. Joskus onnistunkin siinä. Iloa ja naurua ja hyvää mieltä. Siinä se on. Sain teeman!
 

Rakkaus.

Ei siitä kauan ole, kun tuskailin kaverille omaa elämääni. Että juuri kun on saanut kaikki palikat paikalleen, niin miksi se pitää sitten itse omatoimisesti käydä sotkemassa. Entinen minä olisi vajonnut epätoivoon ja manannut. Mutta tämä uusi minä jaksoi silti uskoa hyvään ja siihen, että universumi antaa sen mitä pyytää, ja että vetovoiman laki toimii. Välillä elämään tarvitaan kaaosta. Vain sillä tavalla voi syntyä jotain upeaa.

Juteltiin tänään Toyboyn kanssa. Kaikki nämä viimeaikaiset hämmentävät tapahtumat olivat aiheuttaneet kaaoksen, josta saatiin aikaiseksi jotain aivan ihanaa. Nyt voisin sanoa olevani hyvin onnellinen. Ja sanonkin. Ja sitten heti siihen perään, että minulla on maailman ihanin poikaystävä.

Ja tässä on norppa, jonka tapasin eilen. Niitä oli useita, mutta vain tämä vilkutti meille. Kuski oli varma, ettei niitä nähtäisi, se on kuitenkin harvinaista ja epätodennäköistä. Minä taas olin aivan varma, että norppia näkisin, koska se oli ainoa syy koko reissuun. Olin siitä niin varma, etten edes yllättynyt, kun mokomat pökäleet sitten köllöttelivät siinä ihan vieressä. Ne olivat kyllä hienoja. Kuvassa on siis meri, eikä mikään tyhmä eläintarhan allas. Se on aito luonnonnorppa.

Jännä miten asiat voivat olla ensin hyvinkin sekaisin, ja sitten ihan yhdessä hetkessä kaikki on täydellisen selvää. Kaikki valinnat käy järkeen ja tietää olevansa menossa oikeaan suuntaan. Minun suunta on tänään (enemmän kuin koskaan aikaisemmin) Toyboyni luona. Rakkaus, mikä ihana syy.
   

Pohdintoja.

Katsoin elokuvan Adaptation. Olen nähnyt sen jo ennenkin, mutta huolimattomasti, joten oikeasti näin sen vasta nyt. Aivan mahtava! Elokuva kertoo käsikirjoittajasta, joka kirjoittaa elokuvan käsikirjoitusta kirjasta, joka kertoo orkideoista. Elokuva kertoo kirjoittamisen vaikeudesta. Mikä oli hienosti ajoitettu, kun olin juuri kirjoittamassa omaa kirjaani, hienosäädän sitä yhä. Olin Italiassa orkideahoitajana, joten sekin osui aika hyvin yhteen. Parasta tuossa on ehkä kuitenkin se, että elokuvassa ollaan muun muassa toisen hyvän elokuvan kulisseissa. Being John Malkovich. Sekin on sikahyvä leffa. Ihan sekoa. Kannattaa katsoa ne molemmat. Kummatkin on yhtälailla omituisia.

Henkilökohtaisesti osuvin lainaus tästä elokuvasta: I had this idea... If I waited long enough, someone would come around and just... You know, understand me.

Luulin, että minulle kävi juuri niin, kun tapasin Toyboyn. Mutta elämä on joskus melko omituista. Ihan pieni käänne voi muuttaa isosti suuntaa. Yksi valinta vaikuttaa moneen sellaiseen asiaan, jota et arvannut ennalta. En ikinä uskonut olevani tilanteessa, että joutuisin valitsemaan näin. Minulla on kaksi huonoa vaihtoehtoa. Haluan pitää hyvän kaverin, mutta en halua aiheuttaa pahaa mieltä rakkaalle ihmiselle. Miten tuollaisessa tilanteessa voi edes valita? Vaikka ottaisin sen vähemmän pahan, niin aiheutan kurjan mielen joka tapauksessa jollekin. Epäreilua. Sitä paitsi olen aina ollut sitä mieltä, että ystävistä ei pidä luopua kenenkään vuoksi.

Kypsä ratkaisuni tähän on: Kupit korville, poppis kovalle, ja kirjoittamaan. Kun vain malttaa penottaa, niin ongelma menee ohi itsestään. Ja sitten voi vielä pyytää apua. Rakas Universumi... Haluan molemmat. Kiitos!
   

Päivä.

Olikohan se Horsti kun sanoi kerran risteilyllä, että "Ruotsissa on kaikki paskaa, paitsi kusi." Tuo lause on tullut mieleeni täällä nyt monta kertaa. En ole niinkään miettinyt Ruotsia, vaan tätä nykyistä paikkaani. Välillä tuntuu, että tuo lause sopii tänne kuin nyrkki silmään. Ja selvästi Dublin on tehnyt minusta myös vaimonhakkaajan, vaikka eihän tuo vertaus kyllä erityisesti silmän sukupuolta määritä. En kuitenkaan yhtään pidä tuosta sanonnasta.

Opin lopulta muotoilemaan kysymykseni kolikolle, joka neuvoi minua lähtemään kohti keskustaa. Niinpä vietin tiistaisen vapaapäivääni kiertelemällä keskustaa. Tutustuin yhteen nähtävyyksistä ja maistoin mm. kaupungin parasta kaakaota. Maistui kyllä ihan tavalliselle. Mikä tietysti kertoo vain maan tasosta. Paras ei täällä ole läheskään aina kovin hyvää. Yhä ihmettelen tämän maan ankeutta. Jopa kauppoihin levinnyt joulu kertoo siitä. Koristeet ovat pääasiassa niin mauttomia, että oikein pelottaa tuleva. Aivan kuin olisin tipahtanut 80-luvulle, mutta ei sille jonka olen kerran elänyt, vaan jenkkien korniin överiällötykseen. Inho nousee kurkkuun.

Katselin päivällä ihmisiä. Joku tässä kuvassa on pielessä. Vanhojen ihmisten kasvoilta voi lukea sen huolen. Minkälaiseksi tämä maa on mennytkään... Ja jopa hirmu nuorten silmissä on toivottomuus. Ei ole häävit tulevaisuudenkuvat. Kaikki siinä välillä ovat vain turtuneita ja välinpitämättömiä. Se tuntuu minunlaisesta, ylivälittävästä ihmisestä tosi pahalta. Mutta olen jo ylittänyt puolivälin. Se lohduttaa jollain tasolla. Pari kuukautta kun vielä jaksaa... Kyllä se siitä. Minulla on jo nyt sellainen tunne, että muutamia näistä ihmisistä tulen kyllä kaipaamaan tosi paljon. (Ja muutamia en ollenkaan.) Eli onhan täällä hyvääkin. Mutta kai se kertoo jo jotain, että parasta tässä maassa ja kaupungissa on suomalaiset työkaverit ja pohjoismaiset kämppikset.

Kokemuksena tämä reissu on kuitenkin ollut aivan mahtava. Ja kuten sanottu, vielä olisi puolet jäljellä. Siinä ajassa ehtii vielä jos vaikka mitä.
 

Vapaapäivä.

Kuinka saada uusia ystäviä Irlannissa, vol 1:

1) Järjestä Verikostojuhlat jonkun toisen kotona.
2) Unohda puhelin laturiin heidän olohuoneeseen.
3) Pidä huolta, että herätys on päällä klo 04:04.
4) Toista tarvittaessa.

Että sellaiset Verikostojuhlat. Seinän kokoisesta telkkarista katsottuna V for Vendetta oli kyllä aika hemmetin paljon parempi, kuin pieneltä läppäriruudulta. Tapasin uusia tanskalaisia. (Joista yksi oli ehkä suloisin poika, jonka olen koskaan nähnyt.) Pudotin oluttölkin nurinpäin kokolattiamatolle. Nukahdin kesken toisen leffan. Ja arvaan, että talon asukkaat eivät arvostaneet aikaista herätystä tänään. Syvä huokaus. Viralliset pahoittelut tässä ja nyt.

Onneksi minulla on vapaapäivä tänään. Halusin sellaisen, koska Verikostojuhla osui maanantaille. Ennakoin. Halusin myös jutella Toyboylle, koska töissä se ei ole enää mahdollista, ja sitten kun tulen kotiin siellä kaukana on jo niin myöhä. Tyhmä aikaero. Tietysti en muistanut sitä tosiasiaa, että myös Toyboyn pitää tehdä töitä päivällä, joten jutellaan sitten illemmalla joka tapauksessa. Nyt siis vain venyttelen ja mynnistelen. Syön salmiakkia ja raavin, jos kutittaa. Olisin tietysti voinut mennä keskustaan. Tai kuvaamaan hautausmaata. Tai reissata ihan mihin vain. Voin toki tehdä sen vieläkin, kellohan on vasta 08:08, paikallista aikaa. Heräsin kuudelta, koska unirytmi nyt vain on tällainen. Vielä ei tiedä tuleeko tästä nätti päivä, mutta ainakaan ei sada. Päättäminen on taas tosi vaikeaa.

Mutta hei, minullahan on kolikko! Hieno tanskalainen 50 øre, jonka sain Muusikolta. Sellainen sydämellä varustettu raha. Juuri tällaisiin tilanteisiin sopiva. Sydän on tietysti kyllä ja kruunu ei. Kun kysyy, niin Universumi vastaa! Eli: jäänkö kotiin vai menenkö ulos etsimään seikkailua? "Kyllä." Hmm... Huomaan, että täytyy ehkä muotoilla nuo kysymykset vähän paremmin.

Löysin taas biisin, joka on kuin tehty minun elämästä. Niitä tulee aina silloin tällöin vastaan. Aika vahva ikäväkerroin päällä tänään, joten tämä on tietysti Toyboylle.
  

V.

Taas on se aika vuodesta. Mutta ennen kuin jatkan enempää, ja kerron mikä aika vuodesta nyt on, haluan kertoa jotain muuta. Nimittäin sen, että minä en ole kovin perinteinen. Tiedän, että se tulee yllätyksenä monelle. Mutta se on totta. Minun vuosi koostuu erilaisista asioista, joita minä en juhli. Ja juhlista, joita yleensä muut eivät juhli. Tai ainakin juhlivat vähän eri tavalla.

Vuosi alkaa samaan aikaan kuin muillakin, mutta yleensä ilman krapulaa, sillä minä vietän uuden vuoden yksin, kirjoittaen. Kiteytän itselleni edellisen vuoden tapahtuimia, mietin tapaamiani ihmisiä, mitä olen tehnyt ja mitä oppinut. Se on sellainen hyvän olon ja oman ajan hetki. Erityisen tärkeää minulle. En tiedä milloin se alkoi, mutta se on todella tärkeää. Tämän vuoden viimeistä päivää odotan erityisen paljon.

Sitten minulla on perhosjuhla. Se ei ole mihinkään tiettyyn päivään sidottua, se ei ole edes jokavuotinen tapahtuma. Se on juhla, jonka järjestän silloin, kun on vain sen aika. Perhonen on minun juttu, se symboloi vapautta, muistuttaa elämän kauneudesta ja perhosvaikutuksesta. Tämä on juhla vain todella merkittäviin tekoihin ja tapahtumiin. Suuriin oppeihin ja onnistumisiin.

Minä en ole varsinaisesti jouluihminen, mutta vietän joulua kyllä koko joulukuun. Se on rauhoittumista ja askartelua ja koristelua ja ihanuutta. Joulu loppuu heti, kun ne viralliset joulupäivät on vietetty. Uusi vuosi pitää aloittaa puhtaalta pöydältä. Joulua voi viettää kuitenkin vain jos on koti. Täällä Irlannissa ei ole, joten en ole ajatuksesta kovin innostunut. Kämppikseni sen sijaa on todellinen jouluihminen. Meni sekaisin IKEAssa, osti joulukuusen ja koristeita ja pukin ja kynttilöitä ja ties vaikka mitä.

Ja näin syksyllä minulla on Verikostojuhla. Se on tänään.

Remember, remember!
The fifth of November,
The Gunpowder treason and plot;
I know of no reason
Why the Gunpowder treason
Should ever be forgot!
 

Meri.

Went to Bray to pray. En siinä kirkollisessa mielessä, mutta jonkinlaista ajatusten nollaamista oli havaittavissa koko päivän. Oli vähän mieli maassa lähtiessä, mutta onneksi seura oli iloisen piristävää. Kupu-kaveri ja se maailman suurin norjalainen (joka sai matkalla nimen Tankki) lähtivät mukaan. Ja sitten kun viimein näin junan ikkunasta sinisen kimaltelevan maiseman, niin se oli siinä, ilo palasi elämääni. Minä niiiiin rakastan merta. Olen sen kai jo sanonut tuhat kertaa, mutta näin taas todistin väitteen ainakin itselleni. Kivet ja vesi. Mikä niissä voikin olla niin kiehtovaa? Minun kotiplaneetalla täytyy olla paljon molempia, koska niitä niin kovasti aina kaipailen. Sitten, kun pääsin rannalle istumaan, en ollut itsekään kestää sitä riemua. Tällä kertaa en tuonut mukanani kotiin kovin montaa kiveä, mutta se olikin kiellettyä, kuten myös polkupyöräily. Yhden golf pallon löysin myös.

Matka ei olisi ollut minunlainen, ellei olisi taas ollut pakko kivuta jonnekin helvetin korkealle. Rannalta katsottuna jossain kaukana kukkulan päällä näkyi pieni risti. Ajattelin, että sinne varmasti menee joku kiva kiipeilyreitti, josta pääsee helposti ja näppärästi kulkemaan. Huipulle oli siis päästävä. Lähdin reippaana seuraamaan ihmisiä jonkinlaisen rämeikön läpi. Onneksi minulla oli ne kalliit vedenpitävät ja muutenkin hyvät rämeikössärämpimiskengät. Muuten olisi tyssännyt matka siihen ensimmäiseen nousuun. Vilkaisin ylöspäin, ja se risti oli siinä ihan lähellä. Kuitenkin matka vain jatkui. Pikkuhiljaa risti alkoi näyttää aika isolta. Ja sitten huomasin, että siinä sen juurella oli jotain pieniä hahmoja. Ihmisiä. Kuinka helvetin suuri se risti on?! Sen täytyi olla siis vielä kamalan kaukana, jos ihmiset ovat noin pieniä. Mietin hetken, että käännynkö takaisin, mutta en vain voinut antaa periksi. Ei puolivälissä voi kääntyä ympäri. Vaikka arvasin, ettei siellä ylhäällä olisi yhtään mitään muuta. Olin oikeassa. Siellä oli vain huohottavia ihmisiä ja yksi koira.

Takaisin päin tullessa ajattelin Toyboyta. (Oikeastaan ajattelin koko päivän, mutta erityisen paljon juuri silloin.) Edellinen huono keskustelu on vaivannut minua. Ja sitten näin tämän. Joku oli raapustanut puuhun rakkauttaan. Jostain syystä halusin tehdä samoin. Mutta hippinä minun on vaikea vahingoittaa puita sillä tavalla. Joten se jäi sitten tekemättä. Ehkä ajatus on tärkeintä.

Lauantai oli hyvä päivä. Hyvää seuraa ja hyvä sää. Se on iso juttu Irlannissa. Ja oikeastaan ihan missä tahansa. Tämän päivän pyhitän ajattelulle. Tulevaa pitää nyt vähän miettiä uudestaan, tehdä suunnitelmia ja päätöksiä. Ja ehkä käydä IKEAssa.

   

Kiukku.

Mietin eilen pitkää, että miksi minulla oli niin paha olla. Oli jo töissä sellainen ikävä fiilis. Ajattelin, että se menee ohi, kunhan vain pääsen juttelemaan Toyboylle. Sitten tulin kotiin ja ensimmäisenä kuulin, että yhteys ei oikein toimi. Se oli sitten ehkä just pikkuisen liikaa. Arvelin, että olut saattaa auttaa, se ainakin yleensä rauhoittaa jos on kiukkuinen. Ei auttanut. Väsytti niin kamalasti, ja väsyneenä minä en jaksa puhua nätisti, saati olla pirteä ja mukava. Varsinkin jos toinen ei edes kuule mitä sanoo, kun linjalla on kaikua ja viivettä ja pätkimistä. Voi jumalauta. Ei näin.

Sain linkin yhden blogin hörhökirjoitukseen ja luin sen aamulla. Siinä kerrottiin, että nyt tällä viikolla meidän "valon lasten" elämässä on suuria tunteita, joita ei oikein osaa selittää. Mieli saattaa muuttua ilosta raivoon ihan hetkessä. Sillä oli jotain tekemistä näiden meneillään olevien Universumin muutosten kanssa. Blogissa neuvottiin, että nyt kannattaa vain olla ja kuunnella omia tuntemuksiaan, oli ne sitten hyviä tai pahoja. Antaa itsensä tuntea sitä mitä tuntee. Ihminen on iloinen vain jos sallii itselleen kaikki muutkin tunteet silloin, kun ne ovat aitoja. Vaikka yhteiskunta ei olisi samaa mieltä. Tai kaverit.

Nyt voin olla iloinen, että olin eilen niin vihainen. Jos en olisi eilen sitä kiukkua ääneen purkanut, niin se odottaisi sisälläni vielä huonompaa hetkeä. Asiat menevät niin kuin on tarkoitettu. Joten minun on ihan turha olla huolissani tulevasta.

   

Muusikko.

Hämmentävä päivä. Niin hämmentävä, että en edes mene yksityiskohtiin. Juuri tällä hetkellä en tiedä mistään mitään. Paitsi sen, että muutosta on ilmassa. Suunnan kanssa ollaan taas vähän hakoteillä. Mutta suunnan voi aina etsiä uudestaan. Sehän voi olla ihan mukavaakin. Ja on sentään perjantai. Sen ainakin tiedän.

Juttelin pitkästä aikaa Muusikon kanssa. Olen tainnut ennenkin hehkuttaa kaverin lauluääntä, varsinkin silloin, kun sain nauttia niistä ihan omista yksityiskonserteista alakerrasta. Talon seinät ovat lähinnä näköesteenä, joten se kuului hyvin läpi. Tulppien korviin tunkemisen sijasta tässä talossa vain jokainen sammutti oman musiikkinsa, että kuulisi kämppiksen paremmin. Se oli vaan niin hienoa. Sitä on ollut ihan ikävä, uusi kämppis kun ei juuri laula.

Sain tänään linkin. Ajoituskin oli lähes täydellinen, sillä sain ihan kurjimpaan olooni mahtavan vastalääkkeen. Kuuntele tämä. Biisi löytyy myös single versiona Spotifysta. Voisin melkein sanoa, että ystävälläni on aika hyvä ääni. Sovitaanko, että Muusikosta kuullaan vielä. Ja paljon. (Ensimmäinen lempinimi jonka paljastan oikealla nimellä, mutta luvan kanssa.) Olen ehkä vähän rakastunut tuon pojan ääneen.

Huomenna pitäisi mennä maailman suurimman norjalaisen kanssa tuonne jonnekin meren rannalle. Se olisi ihanaa, ellei olisi marraskuu ja aivan jäätävän kylmä. Mutta hei, tänne on tultu. Ja täällä nyt ollaan. Joten onhan tätä nyt sitten myös koettava.