Päivää.

Yritin olla tänään positiivinen. Ja olinkin, heti aamusta asti. Oli niin aikaista, ettei todellisuus ollut vielä ehtinyt masentaa, mutta yritin pitää siitä tunteesta kiinni. Tuotti suunnatonta riemua nykäistä ensimmäinen piikki aamukammastani. Siitä se alkaa. 

Aamukahvin aikaan kävin tervehtimässä firman lääkäriä, joka on kyllä niin komediaa koko ukkeli. "Just shut up", se sanoi minulle. Äänihuulissa on nyt joku virustulehdus ja sain viiden päivän  juttelukiellon. En tiedä onko asioilla yhteyttä, mutta kylläpä taas kannatti huutaa siellä matsissa.

Kävelin kotiin aivan hillittömässä tuulessa, se oli melkein myrsky. Se puhalsi miten sattuu, eli oli vain ajoittain vastatuulta. Mutta kaikkialla lentele lehtiä ja roskia ja ties mitä. Samalla tietysti aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja oli ihanan lämmin. Tämä maa on niin sekaisin. Edes ilmasto ei ole normaali. Tämä luonto on muutenkin täällä niin omituinen. Ja kun sanon luonto, niin tarkoitan tietenkin tätä meidän omaa pikku gettoa. Tuossa ihan lähellä on sellainen pieni "metsä" eli alue, jossa on muutama hassu puu nurmikolla. Ne ovat kuitenkin valtavia. Ja tänään puista lähti aivan hirvittävän kova humina. Kuulin tuulen. Matkan varrelle oli kaatunut muutamia pienempiä puita, jotka on istutettu kadun ja jalakaytävän väliin. Ne olivat vain napsahtaneet poikki. Ihminen ei ollut osannut rakentaa luontokappaletta kestäväksi. Ihme juttu. Ja sitten yksi omatoimisesti elämänsä aloittanut voikukka oli päättänyt alkaa kasvaa keskellä syksyä jostain betoniaidan rakosesta, eikä välittänyt ollenkaan myrskyistä. Erikoista.

Laitoin tuohon vielä kuvan Dublinista. En oikein tiedä miksi, mutta siinä se nyt on.
Ja bonuksena vähän ajateltavaa. Tämä on ihana. Huomattavasti ihanampi, kuin tuo yllä olevan kuvan kaupunki.