Eilen olin katsomassa, kuinka miehet mätkivät toisiaan kilpailumielessä. (Ja pari tyttöä.) Dublinissa järjestettiin joku Thai boxing ilta, jonne minulla oli ringside lippu. Töistä lähti isompi porukka matsia katsomaan, koska kämppiksen työkaveri oli siellä kisaamassa. Itse tapasin kaverin vasta ensimmäistä kertaa, en ole tanskalaisten kanssa niin paljon tekemisissä. Tänään ääni on kovin käheä, suustani tuli suoraa huutoa sen verran voimakkaasti illalla. Se oli aivan mahtavaa!
Työkaveri voitti oman ottelunsa. Vastustaja oli paikallinen, joten kannattajajoukko oli melkoinen. Mutta kyllä meidän pienestä porukasta lähti myös yllättävän kova meteli. Huikea tunnelma. Hämmentävin hetki taisi kuitenkin olla siinä, kun joku nainen halusi minut samaan kuvaan erään kisaajan kanssa. No mikäs siinä, kuva otettiin. Lupasin häntä kannustaa ja niin teinkin sen ensimmäisen erän. Enempää ei oteltu, koska kaveri tipahti jo hyvissä ajoin. Ihan selvästi toin onnea vain sille vastustajalle. Hups. Muutama muukin ottelu loppui nopeasti, yksi taidettiin lopettaa ensimmäisen iskun jälkeen, kun lääkärin mielessä kaverin naamassa oli jo riittävästi verta. Yksi matsi nollattiin, koska toinen potkaisi ilmeisesti vahingossa vääränlaisesti, eikä vastustaja voinut enää jatkaa. Illan kruunasi jumalainen musta mies, joka sitten lopulta vielä otteli ja voitti oman kamppailunsa. Taas huusin paikallista vastustajaa kannattavaa enemmistöä vastaan.
Minä olen kyllä ihan irti tuollaisissa tilanteissa, vaikka täällä osasin kyllä olla melko hillitysti. Irlannissa kaikki on jotenkin lievempää. Minäkin fanitin lievästi. Paitsi kun sille oman firman kaverille huudettiin, siitä oli lievyys kaukana. Minä olisin kyllä tosi hyvä fani. Jos minulla olisi joku sellainen tyyppi, jota voisin ihailla niin täysillä. Olisin varmasti juuri se kaikista kahelein, joka saa koko muunkin porukan ihan irti. Innostus tarttuu, ja minä innostun aina ihan silmittömästi. Jos siis innostun aidosti.
Kuusi viikkoa ja kolme päivää. Aamukampa on yhä runsas. Mitä enemmän laskee päiviä, sitä pidemmältä aika tuntuu. Vaikka kyllähän ne aamut vähenee joka päivä. Kun nyt maltan odottaa, niin pääsen Toyboyn luokse paratiisiin ihan tuota pikaa. Kyllä tämä aika menee ihan hyvin. Jutellaan niin usein kuin mahdollista. Sekin tuntuu aina niin oikealta, vaikkei puhuttaisi mistään tietystä, mutta varsinkin silloin, kun on jotain todellista sanottavaa. Olen lähiaikoina kuullut useaan otteeseen siitä miten omituinen minä olen, joten on aivan ihana tietää, että on kuitenkin se yksi, joka tajuaa minua oikein. Hyväksyy sellaisena kuin olen. Tuntee minut, ja rakastaa silti. (Oho, voimasana.) Miten joku voikin olla niin upea?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti