Ensimmäinen yö.

Täällä minä istun, Joonan ja Sanin sohvalla. Istuin myös hetken ajan aivan mielettömän ihanassa nojatuolissa. Katsoin ihan oikeaa TV-ohjelmaa, oikeasta telkkarista. En edes muista milloin sellaista olisi tapahtunut viimeksi. Katselin myös laavalamppua. Sekin tuntuu kovin ihanalta. Minulla oli sellainen Irlannissa. Mikä lie siinäkin on niin kiehtovaa? Olen laavalamppuhullu. Nesteessä lilluvia mönjäpalleroita voisi katsella ikuisesti, ihan niin kuin aaltoja.

Ensimmäinen yö sujui mukavasti. Heräsin taas neljältä, mutta se ei ole asunnon syytä. On niin paljon hommaa ja kaikenlaista mietittävää, että pää ei vain pysy mukana vaudissa. Ja sitten se vain epäreilusti karkoittaa kaikki mahdolliset unet. Mutta ehdottomasti parempaan päin ollaan menossa, muutto on jo käynnissä. Sanoisin, että puolet hommasta tehty. Tiistaina voin istua tällä samalla sohvalla ja todeta, että minun ei tarvitse tehdä mitään muuta. Ja varmasti sitten nukuttaakin oikein hyvin.

Ensi viikolla on minun lähtöjuhlat. Ihan pienellä porukalla. Kaikki ystävät eivät tietenkään pääse mukaan, mutta aika moni kuitenkin. Ja loput ovat toivottavasti henkisesti läsnä. Olen saanut mukaan myös Lego-ukon, mikä on aivan mahtava asia! Vaikka ei vielä ole mitään tietoa siitä mihin päin lähden, on silti hyvä viettää lähtöjuhlaa. Se tekee tuumasta jotenkin todellisemman. (Koska ilmeisesti tämä tavaroiden pakkaaminen ja kantaminen paikasta toiseen ei vielä tunnut tarpeeksi todelliselta...) Siitä tulee mukava ilta.

Sain tänään Astrokalenterilta pitkästä aikaa viestin. Kerro mitä haluat ja saat sen. Pidän tuosta asenteesta. Voisin tänään tehdä listan siitä kaikesta. Otin taas Universumiboxinkin käyttöön, ihan varmuuden vuoksi. En kyllä tiedä miksi siitä piti luopua, edes väliaikaisesti.

Minä haluan...
a) NUKKUA. Kunnolliset yöunet, jotta voin sitten herätä virkeänä.
b) kaikki loput tavarat sinne ja tänne. Ei siis hujan hajan, vaan mihin kuuluvat.
c) ...

En keksi mitään. No, otan vastaan tuon ensimmäisen kohdan ensin, niin sitten ajattelu sujuu huomattavasti paremmin ja keksin asioita vaikka kuuhun asti. Siihen kirjaimeen.
   

Viimeinen yö.

Alkaa olla tämäkin homma sitten taputeltu. Viimein yö viimeisimmässä kodissani. Huomenna lähtee sänky, joten on syytä vaihtaa toiseen paikkaan. Sinänsä jännä, että vaikka ympärille katsoessa näyttää kaaokselta ja kamalalta, niin sisäinen tietoisuus on silti voitolla. Tiedän mihin mikäkin asia on menossa, ainakin 99 %. Ne ehdottomasti pidettävät tavarat menivät jo eilen varastoon. Kaikki taiteeseen viittaava muuttaa vielä kerran mukanani. Iso kasa menee kirpputorille. Ja se, joka on vielä ilman tulevaa osoitetta, kuuluu tuohon yhteen prosenttiin. Joten ei anneta tämän vallitsevan laatikko-säkki-irtoroina-kaaoksen säikytellä. Tilanne on täysin hallinnassa.  T ä y s i n.

Tiedän mitä olen tekemässä. Pitkästä aikaa. Se tunne on vieras, mutta jollain tavalla aivan uskomattoman rauhoittava. Vaikka tämä sisäinen levottomuus on karkoittanut kaikki yöunet, mistä johtuen harhailen päivät puolihorroksessa, hallitsen silti tilanteen. Siihen vaikuttaa muutamat ystäväni, jotka ovat nyt viime aikoina nousseet lähes sankarin rooliin elämässäni. Pienillä ja suurilla teoilla. Palaset löytävät paikkansa, niin kuin minäkin. Se on aina mukavaa.

Huomasin myös sellaisen erikoisen merkin vanhenemisesta, että osaan suhtautua vastaiskuihin nykyään hyvinkin tyynesti. (Oletan sen olevan jonkinlainen merkki vanhenemisesta.) Kun joku asia ei mene niin kuin toivoo tai odottaa, niin olen vain hymyillen sanonut kiitos. Ja ihan oikeasti tarkoittanut sitä. Jotenkin se on vähentänyt vastaiskun voimaa, melkein ei edes tunnu sellaiselta. Vähän niin kuin joutuisi jostain syystä menemään kiertotietä määränpäähän, mutta joka sitten osoittautuisikin oikotieksi. Joku voisi tähänkin taas sanoa, että se on sellaista itsensä huijaamista. Asennoituu kurjiin juttuihin tietyllä tavalla, jotta sitten voisi kuvitella, ettei menekään niin huonosti, vaikka oikeasti ei itsekään siihen usko. Se on kai sitä sellaista Suomessa huonomaineista positiivisuutta. Mutta jotenkin nyt ei ole kyse sellaisesta. Minä vain tajusin, että olemalla kiitollinen (siis todella aidosti) saa hyviä asioita. Ja vaikka se ei olisi nyt juuri se käsillä oleva juttu, niin siitä voi silti seurata jotain vielä parempaa. Kiitollinen ihminen on onnellinen ihminen. Ja onnellinen ihminen vetää puoleensa lisää onnellisuutta.
 

Viimeinen tiistai.

Toissailtana tein listan asioista, jotka pitää hoitaa. Päätin siis jo illalla, että nyt muuten olen tehokas. Se oli hyvä päätös, sillä päivä todellakin meni juuri tuon suunnitelman mukaan. Olin aivan tavattoman tehokas. Sen lisäksi sain todella miellyttävän kirppisasiakkaan kylään. Puhuttiin elämästä. Jotkut ihmiset sitä vain osaavat kannustaa juuri oikealla tavalla, ilman minkäänlaista tuomitsemista, vaikka oma elämä olisi hyvinkin erilaista. Erilaisuus on rikkaus. Sääli, että kaikki eivät sitä ymmärrä.

Minulla on kahdeksan pientä pahvilaatikkoa valmiiksi pakattuna. Ne odottavat muuttoa Annen vintille. Sani totesi tuossa vähän aikaa sitten aivan ohimennen, että yleensä ihmisillä ei kestä muuttaminen ihan näin pitkään. Tavallaan hän oli oikeassa. Yleensä muuttojen kesto lasketaan päivissä. Mutta nyt minä en ole vain muuttanut. Minä tein koko elämän inventaarion. Olen tuonut koko omaisuuteni aivan jokaisesta varastosta. Laatikko laatikolta purkanut ne ja tavara kerrallaan käynyt kaiken läpi. En vain tunkenut asioita kaappiin odottamaan, vaan arvioin niiden tarpeellisuuden ja uudelleenohjasin oikeaan paikkaan. Säilöön, käyttöön tai poistoon. Joka ainoa esine. Ja nyt - what you see is what I have. Minulla ei ole enää mitään missään jemmassa. Jos noita taidematskuja ei lasketa, niin minun omaisuuteni on yksi puutuoli, kaksi säkkiä ja muutama pahvilaatikko. Ja se tuntuu niin todella hyvältä.

Mieti hetki omaa kotiasi. Lisää siihen minun hamsteriluonne. Ja sitten ne 20 vuotta mukanani paikasta toiseen muuttaneet tavarat. Ne, joista on ollut syystä tai toisesta vaikea luopua, mutta joita en kuitenkaan tarvitse. Ehdin jo saada kritiikkiä siitäkin, kuinka ei ole järkevää hävittää kaikkea (ihmiseltä, joka myös muistaa aina mainita siitä, että minulla on aivan liikaa tavaraa). Yritän jättää tuollaiset kommentit omaan arvoonsa, vaikka ainahan se mieltä surettaa. Olisi paljon kivempi kuulla vaikka siitä kuinka hienoa on, että olen saanut tehtyä näin suuren päätöksen. Ja kuinka ihailtavaa on, että jaksan aina kehittää itseäni, ja kuinka kunnioitettavasti minulla on halua mennä eteenpäin. Sellaiset viestit olisivat mukavia. Mutta totuus kuitenkin on (vaikka kuka sanoisi mitä), että niin kauan kuin minulla on 20 vuotta menneisyyttä mukana roikkumassa, eteenpäin meno on aika vaikeaa. Joten tämä on ehdottomasti oikea tapa toimia. Koska eteenpäin meneminen on ehdottomasti se oikea suunta.
 

Koulutusta ja elämää.

Viikonloppu meni todella nopeasti. Oli tapahtumia. 

Lauantaina olin koulutuksessa. Se oli hyvä muistutus asioista, joita haluan. Aluksi oli vähän kuivaa ja huomioni keskittyi vain edessä istuvan kaljun miehen selässä olevaan pitkään hiukseen. Mutta sitten, kun alkoi se varsinainen koulutusosuus, niin muistin taas miksi olin asiasta innostunut. Miksi olen yhä innostunut.

Illalla käytiin taittajan kanssa yhdellä. Yhden jälkeen taittaja lähti kiltisti kotiin. Minä sen sijaan liityin neljän herran seuraan. Yksi kerrallaan he siihen viereiselle sohvariville olivat tulleet, niin ajattelin että minäkin voisin ihan hyvin tehdä niin. Sen ensimmäisen kanssa olin jo pari sanaa vaihtanut tiskillä. Ihmeellisesti siinä meni sitten koko ilta, oli niin mielenkiintoisia keskusteluja. Yksi oli yrittäjä, yksi putkimies, yksi parturikampaaja ja yksi sähköautomaationero. Loppuillasta parturikampaaja sanoi ihaillen: "Ilona, katso nyt tätä, täysin eri alojen ihmiset yhdessä näin... Sinä sait aikaan tämän aivan ihmeellisen keskustelun ja upean illanvieton." Olin vähän ihmeissäni, minähän vain istuin heidän seuraan. Kävi ilmi, että nuo kaverukset eivät edes tunteneet toisiaan, siis ennen sitä iltaa. (Kaksi oli tavannut jossain pelissä, yksi tiesi toisen jostain, ja koska yksin olivat baarissa, niin jotenkin vain ajautuivat samalle suunnalle istumaan.) Minä vain pölähdin pöytään ja kysyin, että ketäs te oikein olette. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Olin kuulemma se voima joka veti porukan yhteen ja loi sen keskustelun. Tämä tuli minulle täysin yllätyksen. Olin sanaton. Mutta näköjään näinkin voi käydä. Ja hyvä että kävi.

Sunnuntaina sitten kävin hakemassa avaimet joulukuun kotiini. Joonan ja Sanin asunto on niin ihana. Siellä on hiljaista ja rauhallista ja... No, sitä ihanaa. Saan olla aivan yksin koko kuukauden. Tajusin samalla, että viimeksi olin yksin tasan puolitoista vuotta sitten. Sen jälkeen olen asunut kämppisten kanssa, sohvaillut kavereiden luona ja ollut kiertolainen. Käsittämätöntä. Tai lähinnä se on käsittämätöntä, että olen selvinnyt näin hyvin.

Tämä on siis viimeinen viikko tässä asunnossa. Ja se tarkoittaa, että tämä on viimeinen viikko, kun voi tulla hakemaan tavaraa. Toivon että tulet. Pian.
   

Pako.

Learn to take the initiative, to stand on your own feet, to act from within, to 

lean on no-one else. Never look to someone else for the answers, go on and on seeking within until eventually you find that answer yourself within. Do your own
thinking, your own reasoning. This can only be done in the Silence, when you are at perfect peace and can hear My still small voice. Be very, very still and never
imagine you are wasting time when you go into the Silence, for it is in the Silence
you live and move and have your being in Me.

(Eileens Weekly Guidance)

Joskus sitä vain tulee täydellisesti ajoitettuja juttuja ihan automaattisesti omaan sähköpostiin. Tämä viikko on ollut melko rankka, olen joutunut miettimään hirvittävän suuria asioita. Pohtimaan omia arvoja. Ja sitä kuinka paljon olen valmis joustamaan. Selvästi ei vahvuuteni. Olen kuitenkin jo oppinut sen, että vastoinkäymiset tulevat, koska on jotain mitä pitäisi kehittää itsessään. Ja mitä enemmän joku asia kiristää hermoja, sen enemmän siellä taustalla on asioita selvitettävänä. Ja sitä olen tehnyt. Ja koska minä olen sillä tavalla outo, että tarvitsen jonkinlaisen pakokeinon jopa omista ajatuksistani, olen tehnyt taidetta. Paras pakokeino ikinä. Antaa vain alitajunnan selvitellä asioita.

Olen siis puuhastellut kutakuinkin aamusta iltaan. Minun sekatekniikka vaatii pitkiä kuivatusaikoja, joten jokainen työ valmistuu hitaasti. Mutta etenee siitä huolimatta. Löysin kaapista kehykset joiden reunat oli vähän kuluneet. Päätin maalata ne. Vasta sen jälkeen aloin miettiä, mitä kehysten sisälle voisi maalata. Hyllyllä oli ranskasta tuomani pieni kynttilänjalka, afrikkalainen naishahmo. Sen varjo näytti kynttilän valossa hienolta. Joten päätin maalata sen. Varjon. Lopulta kaivoin punaisen matskulaatikon ja työstä tulikin jotain aivan muuta. Jotain lähes valmista kuitenkin.

Lähes valmiiden listalla on myös Emman seinämaalaus, jota en muuton vuoksi koskaan päässyt tekemään, mutta jonka Emma haluaa nyt pienemmässä koossa tauluksi. Samoin lähes valmiina on kammottava kuvasta ulos tuleva nainen. Ja Tietoisuustaulu. Yksi Universumiboxi (valokuvaajan tilaama). Pieni taulu, jota kutsun nimellä Messy love. Moni asia on lähes valmis. Ja se on paljon enemmän, kuin vähän aloitettu. Siitä huolimatta. Alkaa olla takki aika tyhjä. Ja nyt vain tuijotan ulos.

Talvi tuli ja pimeys meni. Ihana maisemani oli pilalla, koska kaikkialla oli vain harmaata. Valojen hienous heikkeni, kun kaikki näytti vaalealta. Ja laimealta. Ja likaiselta. En tykkää yhtään sellaisesta. Mutta onneksi sitä kesti vain pari päivää. Vesisade sulatti lumet ja nyt on taas ihana pimeä maisema ikkunassa. Kumpa sitä kestäisi vielä ainakin kuun loppuun. Sitten en enää välitä minkälainen näkymä tämän huoneen ikkunassa on. Koska en ole sitä täällä katselemassa.

   

Kasvatus.

Onpa tässä taas joutunut tuumailemaan elämää lähipäivinä. Voisi luulla, että olen vakavammin otettavissa oleva filosofi. Vaan enpä ole. Tuumailen vain, ihan omaksi iloksi. Ja joskus päänvaivaksi. Mutta kuitenkin.

Kahden vaiheilla oleminen on kohtalokasta. On parempi tehdä vaikka väärä päätös kuin piinata itseään jatkuvalla epävarmuudella.

Positiivarit taas kiteytti faktaa. Vuosikymmeniä kahden vaiheella keikuttuani voin vakuuttaa tuo todeksi. Tukeva ystäväni Emma on vastakohtani. Järkevä ihminen, joka tietää mitä tahtoo ja järjestelmällisesti toteuttaa sen. Olisipa minussakin edes hitunen sellaista. Olen sitä omaa juttua etsiessäni yleensä aina verrannut itseäni johonkin. Yleensä sellaiseen mikä on mahdotonta. Ja sitten tuntenut suunnatonta pettymystä, koska en pääse niihin järjettömiin tavoitteisiin. Onneksi olen alkanut antaa edes vähän armoa. Ainakin silloin kun teen taidetta. Ja nykyään uskallan räpellyksiäni nimittää taiteeksi. Tai no, "minun taiteeksi". Se on eri asia. Sellaisen ei kuulukaan olla kovin hienoa. Se on vain jotain mitä minä tein. Itseäkin kyllä ärsyttää tuo asenne, mutta en tiedä miten siitä pääsisi eroon, kun sen on jo lapsena oppinut. Kaikki neuvot otetaan vastaan. (Oikeasti. Kommentoi.)

Tuli vastaan aika mahtava juttu. TÄMÄ on mielestäni sitä hyvää vanhemmuutta. Tietysti lapsettoman on hyvä huudella. "Lapsen kasvattaminen on hyvin helppoa. Kuvittele vain, että se on jonkun toisen lapsi. Jokainen tietää, kuinka toisten lapsia olisi kasvatettava." (Positiivarit tiesi tämänkin taas.) Minä en kasvata ketään, ja nykyään pyrin olemaan ottamatta edes kantaa aiheeseen. Mutta voin kyllä sanoa jos joku tekee mielestäni oikein. Minulla on ystävä, joka on tajunnut täydellisesti mistä kasvattamisessa on kyse. TÄSSÄ esimerkki. Tämä kuvasarja on pojan tulevia tyttöystäviä varten. Asioita ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti. Siksi pojalle voi ihan hyvin laittaa saparot. Ja pinkkejä vaatteita. Nauroin kuollakseni, kun hän sanoi (leikillään): "Mä kuvittelen, että se on jonkun toisen lapsi aina kun se saa raivokohtauksen jossain julkisissa tiloissa. Jos mä olen kerta tehnyt lapsia, niin mä olen tehnyt niitä sen takia, että voin nauraa niille." Arvostan. Todella.
 

Kotikylä.

Olen monta kertaa sanonut, että inhoan tätä kaupunkia. Se ei kyllä alkuunkaan pidä paikkaansa. Tämä on oikeasti tosi mukava kaupunki. Minä en vain kuulu tänne. Ja inhoan sitä tunnetta, että joudun olemaan jossain, jonne en kuulu.

Kävelin eilen kotiin hammaslääkäristä ja tuumailin. Katselin valoja ja ihmisiä, sen mitä pystyin. Tuuli taas niin kamalasti, että heti oli silmät täynnä hiekkaa. Täällä tuulee melkein aina. Johtuu varmaankin tuosta järvestä. Tuuli voi kyllä olla ihan kivaakin, mutta ei täällä, eikä syksyllä. Syksyllä tuulee aina kylmästi.

Keskustaan oli tullut jouluvaloja. Ja joku jättimäinen valohiutale roikkui keskellä kompassia. Tai tähti tai mikä nyt ikinä. Sellainen ydinkeskustan merkki, vaikka kuulemma kapungin keskikohta on todellisuudessa noin sata metriä alempana. No, sivuseikka. Kyllä nämä valot kuitenkin voittaa viimevuotiset Tyrrelstownin hirvitykset. Siellä oli kyllä ihan oma meininki. Mitä enemmän väriä ja vilkettä ja vauhtia, niin ilmeisesti sen parempi. Mitä ihmeellisempiä valonauhakuvioita. Niillä ihmisillä ei kyllä ollut minkäänlaista tyylitajua. Aivan kuin olisi tipahtanut johonkin huonoon 80-luvun jouluelokuvaan. Melkein teki mieli perua koko joulu. Että siihen nähden tämä kaupunki on kyllä aivan ehdottoman hyvä.

Täällä on myös maailman paras hammaslääkäri. Oikeastaan kaksi. Minulla oli jo paras, mutta sitten löysin vielä paremman, joten täällä ne on molemmat parhaat. Minulla on järkyttävä kammo, johtuen siitä että puudutusaine ei toimi minuun normaalilla tavalla, joten lapsuudessa on tullut muutamia melko kammottavia kokemuksia. Tämä uusin lääkäri on aivan mahtava tyyppi. Hän kysyi nytkin jo käytävällä, että onko minulla stressilelu mukana. Sellainen ihan oikeasti auttaa, en tiedä miksi. Jos saa räpeltää käsissään jotain niin ei pelota, eikä satu, eikä muutoinkaan tunnu pahalta. Mutta ei ollut sellaista. Vaan eipä haitannut, sillä siellä se oli kirjoituspöydällä vieteri jo minua odottamassa. Hän oli sen hakenut sinne valmiiksi. Aivan mahtava tyyppi! Ja näin on taas hampaat huollettu ja tarkistettu täysin kivuttomasti ja jousella leikkien. Että kiitos vain Kiti, kun suosittelit minulle tuota paikka pari vuotta sitten.

Nyt lähden aamupalalounaalle Valokuvaajan kanssa. Keskustelun teemana työnhaku, koodisana: NI. Että näihin tunnelmiin. Ta ta!

Rakkaat onnittelut ottoäitille 100-vuotissyntymäpäivänä!

   

Erimielisyyttä.

Hyvää huomenta! Tänään on se mainostamani puuhakas päivä. Toimintaa ja tehokkuutta. Sen kyllä piti olla jo eilen, mutta toisin kävi. Kello oli yli keskipäivän kun huomasin, että olin puuhakkaasti saanut tehnyt aamulapan ja syönyt sen. En mitään muuta. Arvelin, että ehkä olin tällä kertaa väärässä. Ehkä sunnuntai on sunnuntaina, vaikka pitäis sen myös lauantaina. Joten päätin panostaa maanantaihin, viikon parhaaseen päivään!

Jostain syystä minun ikkunasta ei näe tänään. Se on puoliksi huurtunut. Ja vielä sillä tyhmällä tavalla, että keskeltä menee sellainen metrin leveä sumea kaistale ylhäältä alas saakka. En ymmärrä. Enkä näe maisemaa. Mutta sehän ei haittaa yhtään tänään, koska puuhastellessa ei ehdi kuitenkaan maisemia ihastelemaan. Kävin silti puuhakkaasti tekemässä ikkunan tiivisteisiin isomman kolosen. Jos vaikka auttaisi. Turvallista tasapainoilla kuudennessa kerroksessa ison avoimen ikkunan vieressä pehmeällä sängyllä veitsen kanssa. Eikä se edes auttanut. Mutta tulipahan tehtyä kuitenkin.

Aloitin eilen tyhjentämällä yläkaapit. Tai se oli tavoitteeni. Todellisuudessa sain kaappien ovet auki ja yhdeltä hyllyltä vähän tavaraa pois. Sevästi ei ollut sellaisen toiminnan aika. Mutta sain minä kuitenkin raivattua tyhjäksi tuon lavapöydän. Siinä oli suuri pakollinen homma, koska en päässyt jatkamaan naamiota ennen kuin se on tehty. Ollaan edetty siihen maalausvaiheeseen, ja se vaatii pöydän. No, en minä kyllä päässyt jatkamaan naamiota tyhjennyksen jälkeenkään, koska oli jo niin myöhä, että piti olla hiljaa. Vaan ei se homma silti hukkaan mennyt, olen nimittäin nyt lopulta päättänyt myydä tuon pöydän, joten siitä on saatava kuva. Yksi niitä harvoja huonekaluja, joista luovun hammasta purren.

Tänä aamuna tuli vastaan JUTTU otsikolla: 8 parasta asiaa sinkkuudessa, joita parisuhteessa elävät kadehtivat. Siihen oli listattu seuraavat asiat: deittailu, flirttailu, ihastuminen, vapaa-aika, ystävät, uni, vapaus ja oma elämä. Nyt täytyy kyllä sanoa, että mitä ihmettä? Järkyttävää soopaa. Otti päähän, että menin sen edes lukemaan, koska nyt sitten on pakko aiheesta kirjoittaa. Tuolla tavallako ihmiset ajattelevat? Näinkö muiden aivot toimii? Koska minulle tuossa ei ollut yhtään kohtaa oikein. Ihastuminen on kamala tunne. En voi syödä, eikä ajatella, eikä saa mitään aikaan. Ja deittailu se vasta kamalaa onkin! Pitää yrittää tehdä vaikutus ja olla edustava samalla kuin on oma hermostunut itsensä. Minä en edes osaa fllirttailla. Ystävät eivät liity mitenkään aiheeseen, eikä vapaa-aika. Niitä joko on tai ei ole. Ja uni?! Hei oikeesti nyt. En minä sen paremmin nuku olin yksin tai en. Ja tuon perustella ei kyllä kannata edes suhteeseen ryhtyä, jos se tarkoittaa, että menettää vapauden ja oman elämän. Anteeksi nyt vaan, mutta minua ärsytti tuo kirjoitus. (Vaan peitin sen onneksi tosi hyvin.)

Yksi linkki on ihan pakko jakaa. Sellainen mukava juttu. Tuon edellisen päälle kaivataan nyt jotain oikeasti hyvää. Anna lähetti eilen TÄMÄN linkin, kummasti piristää päivää. Varsinkin jos sattuu pitämään kisuista ja kuumis kolleista. (Minä satun.)

   

Viikonloppu.

"Tuolla se harjasi takkia eteisessä kissanharjalla ja tuli halaamaan pyjamassa."

Kutakuinkin näin alkoi perjantain illanvietto. Ja noilla sanoilla vieraani raportoi tilanteesta kämppikselle, joka liittyi hetkeksi seuraan myöhemmin. (Ja joka vain tyynesti vastasi "Welcome to my life.") Ja juuri noin se meni. Vieras tuli vartin etuajassa, joten en enää ehtinyt vaihtaa housuja. Ja koska olin löytänyt monta päivää etsimäni kissanharjan juuri hetkeä aikaisemmin, minun oli ihan pakko testata sitä. Hyvin pörhensi takin hihansuut, joten kokeilu oli onnistunut. Ajoitus vain ehkä vähän ontui.

Baarin puolella kysyin mahdunko istumaan eräiden herrojen pöytään, kun melkein kaikki muut penkit olivat varattuja. Ihmettelin herrojen asuja, koska yhdellä oli JYPin paita ja kolmella muulla HIFKin kaulahuivit. Kertoivat juuri tulleensa pelistä. JYP oli voittanut. (Miehiä kiroilutti.) Ihmettelin yhä sitä paitaa. Kävi ilmi, että jokaisella oli sellainen paita, herrat kaivoivat ne esin kuka mistäkin. Paidat olivat olleet lahja asiakkaalta. Jokaisen selässä oli oma nimi. Mutta että oikeasti he olivat Helsingistä ja fanittivat tätä hävinnyttä joukkuetta.

Minäkin haluan sellaisen! Oman tiimin pelipaita, jossa lukee selässä i niin kuin ilona. En varmasti koskaan riisuisi sitä. Tai ehkä joskus, mutta kaikki kiekkopelit voisi katsoa se päällä ihan hyvin. Minulla on nyt vain Suomen paita, eikä sekään kovin sopiva. Toisaalta, jos saisin sellaisen Suomi-leijona paidan omalla nimellä, niin se olisi kyllä aikamoista. Voisi mennä katsomaan pelejä missä päin maailmaa tahansa ja samalla tunnustaa sinivalkoista sieluaan. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta minä tunne olevani todella suomalainen vain jääkiekkoa katsoessa.

Tänään vietän sunnuntaita. Joten huomenna sitten pitää saada asioita aikaan. Täytyy tehdä sellainen puuhalista. Aina kun lopetan listojen tekemisen, loppuu myös aikaansaaminen. Ja sellainen ei nyt sovi. Joten huomenna toimin toisin. Täten julistan sunnuntain tehokkaaksi puuhapäiväksi! Muutkin saa osallistua. Sen kunniaksi olen myös tilannut ilotulituksen. Katsotaan onnistuuko.

TÄSSÄ olis sitten vielä tällainen teemabiisi, ihan vaikka loppuelämälle.
 

I love my life!

Luultavasti parasta maailmassa on se, että joku kamppaa kuoppaan ja sitten saa itse omatoimisesti kiivetä sieltä takaisin ylös. Voimauttavaa huomata miten vahva sitä onkaan. Ja kaikki tuntuu selvemmältä. Oma polku (oli se kuinka kuoppainen tahansa) on saanut valaistuksen. Tänään tuntuu taas siltä. Tiedän niin varmasti mitä haluan.

Vielä 16 päivää tässä kodissa, joka ei tainnut missään vaiheessa kodiksi muuttua. Huone oli tilapäisratkaisu, varasto, kirpputori ja ympäristö hämärille tilanteille, joista muodostui päivät tähän Suomi-vierailuun. Näköalaa tulee kyllä ikävä, on se sen verran upea. Minun ikkunasta näkyy melkein koko kaupunki. (Kaupunkin josta en juuri pidä, mutta kuitenkin. Pidän valoista ja yöllä ne näyttävät upeilta myös täällä.)

Vielä 47 päivää tässä maassa, joka ei ole tainnut kotimaani olla enää pitkään aikaan. Oikeastaan lasken päiviä vuoden loppuun, vaikka en aivan tarkasti tiedä milloin maisema vaihtuu. Joulukuun asusta Sanin ja Joonan ihanassa kodissa. Sen jälkeen on taas muutoksen aika. En ole lyönyt mitään lukkoon, mutta vahvasti näyttäisi siltä, että tänne en malta jäädä. Malta. Hehe.

Vielä 20 päivää etäsuhteessa, joka alkoi yllättävästi hiipien, mutta tuntuu nyt todella oikealta. Sitten en päivitä blogia ainakaan viikkoon, koska minulla on muuta tekemistä. Yhden illan varaan ystäville, jotka voivat tulla morjestamaan minua ja minun omaa. Juttelin eilen suosikkistalkkerini kanssa. Hän toivoi, että kertoisin enemmän poikaystävästäni. Ja koska olen vahvasti sitä mieltä, että toiveet eivät koskaan ole turhia, tämä on Stalkkerilleni.

Minun poikaystävälläni on maailman kauneimmat ruskeat silmät ja niin lempeä katse, että se sulattaa minut jo pelkällä vilkaisulla. Hän on järkevä, mutta ei tylsä. Pitää jalat maan pinnalla, mutta ei anna minkään rajoittaa haaveitaan. Hymy paljastaa ujouden. Ja saa minut ihan sekaisin. Hän oli ensimmäinen, jonka näin Irlannissa ensimmäisenä työpäivänä, uudessa työpaikassa. Ja kun näin hänet, näin vain hänet. Katselin salaa neljä kuukautta. Poikaystävälläni on ääni, joka pysäyttää. Siis ihan oikeasti, työt keskeytyi välittömästi kun hän tuli juttelemaan vieressäni istuvalle ystävälleen. Painostin tuota ystävää kyselemään aina kaikkea kun hän siihen viereeni tulee, ihan vain että saisin kuulla lisää sitä upeaa ääntä. Vaikka tässä välillä on tapahtunut kaikenlaista, voi kai sanoa, että tämä tunne oli kytemässä vuoden. Eikä siihen tarvittu enää kuin pieni puhallus. Nyt olen aivan liekeissä. Sellainen poikaystävä minulla on.

 

Oivallus.

Eilen illalla päätin, että tänään toimin toisin. Ja melkein heti herättyäni, menin käymään ruokakaupassa. Siis jo ennen aamukahvia. Satoi vähän vettä, mikä oli mukavaa, koska pidän vedestä niin paljon. Joulukoristeet olivat jo valloittaneet paikan. Siis ei ne myytävät, vaan ne käytäviä koristavat. Kuuntelimme silti Abbaa, ilman jouluista tunnelmaa. Kaupassa ei ollut juuri ollenkaan ihmisiä. Se oli aivan mahtavaa! Sain olla aivan rauhassa. Tästä eteenpäin aion käydä ruokaostoksilla aina aamuisin, jos vain mahdollista.

Sain eilen kakkosnaamion valmiiksi massan osalta. Nyt se saa kuivua vielä pari päivää, sitten hion sen ja sitten maalaan. Ja sitten myyn. Tässä nyt hyvä esimerkki siitä miten hidasta tuollaisen tekeminen on. Ja vaikka unohtaa ne välipäivät, niin pari viikkoa sitä on silti hinkattu. Mutta on se kyllä hienokin.

Aloitin joku aika sitten myös ensimmäistä kollaasityötäni. Kokeilin erilaisia asioita ja totesin, että ei toimi. Joten poistin osan ja muutin muun. Koko idea muuttui. Mutta samalla huomasin tosi selvästi mitä ja miten haluan tehdä. Tajusin, että värit ei ole ollenkaan se mun juttu. Taulun värikäs versio tuntui oikeasti fyysisesti pahalta. Niin vahvasti minä tunnen taiteen tekemisen. Eikä sekään versio ruma ollut, se oli vain vääränlainen. Huone 13 on mustavalkoinen. Kaikki merkit viittavat nyt siihen. Aivan selvästi.

Tämä oli ihan käsittämätön riemuoivallus. Mustavalkoisuus on ollut mukanani koko ajan, ja se on aina se juttu johon palaan, kun kokeilen etsiä tyyliäni. Koska se ON minun tyylini. Hei ymmärsitkö? Minä löysin tyylini! Ja nyt kun tarkemmin miettii asiaa, niin se näkyy myös tavassani kirjoitta. Äärettömän mustavalkoisesti kaikkia harmaan sävyjä pohtien. Ei värejä. Tämä tunne... Tämä on nyt jotain suurta. Huone 13 on pelastettu.

Tänään on 13. päivä. Ilmankos, se on aina hyvä päivä minulle.

   

Ratkaisuja.

Tapasin viime viikolla valokuvaajani lounasaamupalan merkeissä. Olin vähän etuajassa, joten siinä aikani kuluksi ihan ensimmäisenä noudatin Emman neuvoa ja kirjoitin ylös kaikki kysymykset. Ihan miettimättä, kynä sauhuamaan vain. Kaikki kysymykset mitä ikinä mieleen tulee, edes hitusen aihetta sivuten. Hyvä tekniikka. Nyt on nimittäin paljon kysymyksiä, kun pitää miettiä mihin päin sitä tästä jatkaa. 

Valokuvaajalla puolestaan oli kaikki vastaukset. Eli minulla itselläni, mutta hän vain osasi kaivaa ne esiin. Itsehän sitä aina parhaiten tietää, kun vain pysähtyy hetkeksi miettimään mitä todella haluaa. Joskus vain kysymyksiä on niin paljon, että niihin tukehtuu, eikä löydä niitä omia vastauksiaan. Joten silloin on hyvä kirjoittaa (esimerkiksi blogia) tai jutella asioista ystävän kanssa. Sellainen peilailu auttaa aina. Kävimme yhdessä kirjoittamani kysymykset läpi. Valokuvaaja siis tuumaili vastauksiani ja sitten kirjoitti tiivistetyt ratkaisut vihkooni. Ja jotenkin ihmeellisesti se auttoi. Ahdistus katosi. Kaikelle löytyi ratkaisu. Nämä eivät ole ongelmia, nämä ovat vain ihan hoidettavissa olevia asioita. Helpottava tunne.

Positiivareista löysin ohjeen, joka oli mielestäni hyvin ajoitettu. Sellainen lyhyt oppimäärä stressittömään elämään, ainakin uskoisin niin.

1. Selvitä itsellesi, miksi suoritat tehtävän, ja pidä se mielessäsi.
2. Kuvittele, millaiselta työ näyttää loppuun suoritettuna.
3. Jaa tehtävä osiin, joita on helppo käsitellä, ja hoida ne yksi kerrallaan.

Heleppoo ku heinänteko. (Joka ei kuulemma edes ole ollenkaan helppoa, vaan kamalan raskasta ja vaativaa työtä. Meille kaupungin lapsille nuo sanonnat antavat ihan vääränlaisia mielikuvia.)

Näin unta, että tein työkseni jälkiäänityksiä, eli dubbasin elokuvia. Eikä mitä tahansa elokuvia, vaan aikuisviihdettä. Jos tuo ei vielä todista alitajuntaani häiriintyneeksi, niin sitten se kuinka uni jatkui. Menin naisen kanssa naimisiin. Hän oli ystäväni. Se tapahtui nopeasti, ja siinä oli joku todella hyvä syy taustalla. Illallispöydässä sitten mietin, että pitäisiköhän minun mainita kuitenkin vielä poikaystävälleni tästä, ennen kuin laitetaan uusi siviilisääty Facebookiin näkyviin. (Sillä jos se on Facebookissa, sen täytyy olla totta.) Heräsin tyrmistyneenä. Avasin koneen, sillä osa minusta halusi tarkistaa, että Facebook profiilissani lukee mitä pitääkin. Unet ovat ennenkin olleet petollisia. Sitten huomasin MacGyverin uusimman päivityksen. Mitä ihmettä? Olenko minä nyt varmasti hereillä? Onko MacGyver kaverini?

Mutta se hyvä puoli tässä kuitenkin on, että alan olla ihan OK. Olen selvästi saanut asioita sen verran selväksi, että näen taas unia. Stressi on selätetty. Olen löytänyt itsestäni jotain, jonka hetkellisesti hukkasin. Kiitos kritiikin, olen yhä vahvemmin menossa omaan suuntaani. Koska olen taas varma, että suunta on omani.

Vaihdoin koneeni taustakuvan. Tämä paikka on Arezzossa, Italiassa. Se on seinä. Jonkin rakennuksen ihan tavallinen ulkoseinä. Vähän ehkä rapistunut, mutta sellaista siellä Italiassa joskus on. Kuva muistuttaa minua siitä, että asiat voidaan tehdä tosi monella eri tavalla.

 

Vaikeita sanoja.

Olen viettänyt muutaman päivän harkiten sanojani. Sain niin nättiä palautetta blogistani, että mietin jo koko kirjoittamisen lopettamista. (No en kovin tosissani.) Onko tämä oikeasti kamalan väärin? Vaikka osaisin blogiin jotenkin ajatuksiani purkaa, ei ole ollenkaan itsestäänselvää, että lukijat sen tulkitsevat samoin. Joten väärinkäsitykset ovat melko varmoja. Mutta oikeastaan sillä ei ole edes merkitystä. Minä kirjoitan, koska se auttaa minua jäsentämään ajatuksiani. Jos joku ei niistä pidä, niin se on ikävää. Mutta lukeminen on yhä vapaaehtoista. Tarkoitukseni ei ole koskaan ollut loukata ketään. Käytän lempinimiä ystävistäni ja yritän aina kirjoittaa positiiviseen sävyyn. Mutta silti jopa tämä itseironiani tuntuu välillä loukkaavan muita. Dilemma. 

Olen kuitenkin aitouden puolella. Vuosien mittaan opin, että toisten mielipiteiden ei pitäisi antaa vaikuttaa. Sanat kannattaa kuunnella ja sitten miettiä niitä, mutta tehdä silti päätökset sen mukaan, mikä itsestä hyvältä tuntuu. Vuosia tein niin kuin muut sanoivat ja yritin elää sellaista elämää jota muut minulta odottivat. Ja en ollut yhtään onnellinen.

Minun onnellisuus ei tule perinteisistä asioita. Työoravanpyöristä ja paikalleen asettumisesta. Minun onni tulee odottamattomista asioista. Matkustamisesta. Uusista ihmisistä. Kirjoittamisesta. Ja siitä aivan käsittämättömästä rohkeuden määrästä jota vaaditaan, että näinkin arka ja pelokas tyyppi uskaltaa vain mennä ja seurata sydäntään. Ottaa riskejä, vaikka se ei muiden mielestä olisi ollenkaan viisasta. (Tai edes minun mielestä.) Rohkeus on minulle jotain niin vierasta. Ja ne harvat kerrat, kun olen uskaltanut tehdä jotain hullua, ovat vaatineet minulta aivan tavattomasti rohkeutta. Mutta mitä muuta voisin tehdä? Minä tarvitsen merkityksen päiviini, muuten masennun. Ja minä en saa merkitystä siitä, että toistan samaa, samassa paikassa. Minä saan merkityksen rohkeudesta. Ja vaikka tapahtuisi mitä, vaikka asiat menisivät kuinka huonosti, vaikka epäonnistuisin suhteissa ja kokisin kamalia asioita ja itsekin ymmärtäisin tehneeni suuren virheen... Ainakin olin rohkea ja tein sen. Ja sitä tunnetta ei kukaan minulta voi viedä. Se tunne tekee minut onnelliseksi.

You have chosen the wrong path if it’s not fun. And you are probably not taking enough risk if it’s not hard and rocky sometimes.

(Marc Benioff)

  

Merkityksiä.

Olen nyt jo useampana päivänä herännyt ahdistukseen. Nukun yleensä ihan hyvin, mutta sitten herätessä tuntuu kamalalta. Eilen alkoi tuntua virheeltä koko kaikki. Muuttaminen ja muutos. Ja tämä tunne tuli niinkin typerästä syystä, kuin matskulaatikoista. Olen jo myynyt lähes kaiken käyttökelpoisen ja tavallisen. Jäljellä on enää se sellainen roska, jota olen kerännyt taidetta varten. No on toki muutakin, mutta kuusitoista laatikkoa matskua oli se juttu mikä sai ajattelemaan, että minä en oikeastaan halua muuttaa. On niin paljon kaikkea ihanaa, josta voi tehdä vielä ihanampaa. Aika loppuu kesken.

Joko niin, että tämä on taas se päätöksestä seuraava kieltovaihe, kun olen aivan varma, että tein kamalan virheen ja yritän nyt perua itseltäni kaiken tulevan hyvän. Se sellainen tapahtuu ilmeisesti muillekin kuin vain minulle. Tai sitten minä ihan oikeasti olen tajunnut mitä haluan tehdä elämälläni.

Huone 13. Taide ja kaikki se, mitä olen nyt jo nyt saanut ja josta olen pitkään haaveillut. Ei ollut helppo päätös hypätä tyhjän päälle ja aloittaa yrittäjänä Suomessa. Maassa, joka kaikin tavoin riistää pienyrittäjiä. Jos nyt lopetan, se tuntuu että luovuttaisin. Ja minä vihaan luovuttamista.

Ja sitten taas toisaalta. Ihana ymmärtäväinen poikaystävä. Aurinko. Meri. Treffit riippukeinussa. Uusi alku. Pääsylippu pois Suomesta. Molemmat vaakakupit ovat niin painavia, että koko hemmetin puntari on vääntynyt aivan mutkalle. Story of my life.

Luulisi olevan helppo valita noiden kahden väliltä. Ahdistavaa rahatonta raatamista ankeassa Suomessa vai helppoa ihanaa elämää auringossa? Tajusin, että se todellinen kysymys ei ole kumman valitsen, vaan se miksi sitä pitää edes miettiä? Osaisinko minä olla onnellinen tekemättä mitään sen kummempaa? Kuinka pitkään jaksaisin viettää tavallista elämää, ilman haasteita? Minä en pysty katsomaan edes elokuvaa loppuun ilman, että keksin jo jotain tekemistä siihen samalla. Tavallinen tylsistyttäisi minut kuoliaaksi. Tarvitsen haasteita. Ja siksi tänne jääminen tuntuu niin hyvältä vaihtoehdolta, vaikka onkin selvästi se huonompi vaihtoehto.

Joten. Minun täytyy keksiä jokin ratkaisu, joka on jotain näiden vaihtoehtojen väliltä. En luovuta, mutta en myöskään luovu haaveesta. En tiedä mikä ratkaisu tähän nyt auttaa, mutta aion miettiä sitä seuraavat päivät, samalla kuin teen sitä mitä rakastan tehdä, nyt kun vielä voin.
 

Sarjakuva.

Yksi entinen poikakaverini pohti kerran elämää ja avioliittojen toimivuutta sanoen, että ehkä sitä pitää yksinkertaisesti vain päättää, että tuon minä otan. Valitsee yhden ja pysyy sitten sen kanssa. Tekee kaikkensa, että suhde toimii. Minä vähän epäilin tuota teoriaa silloin, mutta toisaalta, ei minulla kyllä ole kokemusta avioliitoista. Minun tyylillä ei ole päästy sinne asti. Joten nyt minä sitten ajattelin kokeilla tuota tekniikkaa. Aikani veivasin vaihtoehtoja ja mietin mitä todella haluan, kunnes sitten tein päätöksen. Tuon minä otan. Valitsin yhden ja päätin tehdä kaikkeni, että se toimii.

Ja siitä johtuen kävin eilen kirjastossa. En käy melkein koskaan, ahdistava paikka. Ostan yleensä aina kirjat omaksi, niin ei tavitse lainailla. Onneksi Anna tuli mukaan, henkiseksi tueksi ja järjen ääneksi. Menin epämukavuusalueelle ja siihen tarvitaan aina ystävän tukea. Kävin nimittäin lainaamassa sarjakuvia. En ikinä lue sellaisia. En ole koskaan ollut niistä vähääkään kiinnostunut, koska minulle sarjakuva tarkoittaa vain sitä junttia koulukiusaajaa, joka luki Aku Ankkoja ja hekotti itsekseen. Sitä joka oli liian tyhmä ja laiska lukeakseen oikeaa kirjaa. Ja kun sitten eilen menin ja vahingossa kerroin mielipiteeni, sain aivan hirvittävän sanallisen tukkapöllyn. Tietämättäni puhuin väärin, kun aihe oli minulle niin vieras.

Käännyin viisaan kämppikseni puoleen. Hän oli selvästi poikaystävän kanssa samaa mieltä. Sain uuden saarnan ja linkkejä sarjakuvien historiasta. Pystyn kyllä myöntämään, että olin väärässä. Minulla ei ollut kerta kaikkiaan mitään käsitystä siitä mitä sana sarjakuva oikeasti tarkoittaa. "Comics-sana juontaa juurensa 1800-luvun lopun satiirisiin (huom: satiiri!) sanomalehtisarjiksiin. Yleensä niissä kritisoitiin poliitikkoja." Juu, ihan eri juttu on. Käsi pystyyn virheen merkiksi.

(Voit lukea lisää historiaa vaikka TÄSTÄ, mutta minä anna sen jo olla ja keskityn nyt vain paikkaamaan tätä nykyajassa tehtyä suurta erhettä.)

Joten kävin kirjastossa. Ja nyt opettelen. Yritän selvittää miksi poikaystäväni rakastaa sarjakuvia niin paljon. Ja ennen kaikkea sen, miksi se tosiasia, että minä en rakasta, kävi niin kovasti hänen hermoon. Minä en juuri välitä sci-fistä enkä fantasiasta. Sellaiset jutut eivät ole koskaan iskeneet minuun millään tavalla. En ole lukenut sarjakuvia, paitsi niitä Aku Ankkoja mökin vintillä lapsena. En minä niistäkään kuitenkaan ollut kovin innostunut. Mutta täällä minä silti nyt luen sarjakuvakirjaa.

Selvästi en ole kovin hyvä seurustelussa, mutta tämä on nyt sitä, kun minä teen kaikkeni, että suhde toimii. Koska on tärkeää ymmärtää toista, vaikka ei olisi samaa mieltä.

 

Taide.

Olen ollut saamaton. Tai sanotaan, että olen suunnannut aikani ja energiani hieman hukkaan. Mutta nyt loppuu se sellainen. Tänään on taiteen aika. Tänään minä aloitan sen jo kauan suunnittelemani sekataiteen tekemisen. Minun piti antaa sen ajatuksen hautua ja tehdä kaikenlaista muuta. Hankkia poikaystävä ja sen sellaista. Mutta nyt voin taas keskittyä itseeni ja omiin juttuihin. Ja taide, se se vasta onkin minun oma juttu.

Sain perjantaina tosiaan ystäväni avulla kutsun taidenäyttelyn avajaisiin. Ne teokset olivat aivan mielettömiä. Poikaystävä (ah, en ikinä kyllästy sanomaan tuota!) kysyi lähtiessä, että onko ne maalauksia vai veistoksia. En oikein osannut vastata. En osaa vastata vieläkään, työt olivat tavallaan molempia. Ja niin upeita! Sain luvan ottaa kuvia ja tässä suosikkini. Pyhää naiseutta, à la Nina Parkkinen.

    

Kuvat eivät tee vähääkään oikeutta töille. Nämä teokset

ovat juuri sitä tyyliä, jota täytyy tarkastella tosi läheltä,

koska yksityiskohtia on vain niin paljon.

Ja jälleen kerran astrokalenteri komppaa suunnitelmiani.

Tällaisen jakson aikana voit luottaa innostuksen ja ilon tunteisiin 100 prosenttisesti päätöksiä tehdessäsi. Luottamus palkitaan huikeilla onnistumisilla kotiin, perhe-elämään ja turvallisuuteen liittyvissä asioissa. Nyt kannattaa satsata kaipaamiisi muutoksiin sisustamisessa, pihatöissä, perhe-elämän uudistamisessa tai vaikkapa uuden asunnon hankinnassa. Aktiivinen tekeminen tulee palkituksi tavalla tai toisella.

Ei voi kyllä mitenkään mennä pieleen, kun on Universumi noin vahvasti omalla puolella. Eilen juuri pohdin asumis- ja työ- ja suhdejuttuja. Alkaa olla selkeä suunnitelma. Enää puuttuu toteutus. Eli puolet hommasta jo tehty. Aikamoista. 

Nyt levitän kaikki matskulaatikot sängylle ja alan rakentaa oikeanlaisia ryhmiä. Sitten Anna tulee käymään, jos leuka suostuu yhteistyöhön ja lopun ajan minä teen taidetta. Ihan koko päivän.

Mitä muuta voisin vielä sanoa tänä ihastuttavana sateisena marraskuisena maanantaina? No, TÄMÄN.

   

Lista.

Viikonloppu piti sisällään ystäviä, keskustelua, taidenäyttelyn avajaiset ja selkeän suunnan pitkäksi aikaa. Hauska kyllä miten Universumi komppaa. Kun selvitin itselleni mitä haluan, ja sitten tein päätöksen suunnasta, niin kaikki palaset alkavat loksahdella paikalleen. Tämä Universumi on niin mahtava! Aina saa kaiken mitä toivoo. Aivan ihanaa.

Pyysin Universumilta Aatulle kunnollisen tyttöystävän ja itselleni kunnollisen poikaystävän. Molemmat saatiin mitä haluttiin. Tuli vähän puskista, mutta olen huomannut, että siellä on kaikki parhaat jutut. Tämäkin aivan ihana tapaus. Mainitsin minun valokuvaajalle, että voisit sitten samalla ottaa minun uudesta poikaystävästäkin kuvan. "Ja siis tämä uusi ihana poikaystävä on ihan oikea henkilö nyt, eikä mikään kalenteripoika seinällä?" Ja sitten vielä jatkoi melkein selitellen: "Siis sen suhteen, että siitä on helpompaa ottaa kuva." Niin. Koska sehän on luonnollisesti ihan normaalia, että joku on suhteessa seinällä roikkuvan alusvaatemallin kanssa (tai sellaisen kuvan). Minua nauratti aika paljon, mutta sitten toisaalta, ystäväni ovat olleet seurassani aika paljon. Ehkä mikään ei enää yllätä ja kaikki todellakin on mahdollista.

On tämä ihan oikea ihminen. Iho ja hassu tukka ja kengät ja kaikki. Paitoja vissiin vähemmän, mutta kuitenkin. Minä katselen mieluummin paidatonta poikaystävää. Kannattaa tosiaan tehdä näitä toivelistoja Universumille ja sitten yksi kerrallaan keskittyy sellaisen saamiseen. Toimii.

Suunta
Poikaystävä

Työpaikka

Uusi koti
Kirja

Elämä hymyilee. Minäkin hymyilen. Ja glögiäkin oli jo tullut kauppoihin!
 

Käänteitä.

Kaikenlaista sitä elämä tuokin vastaan. Kuten vohvelirautakaupat keittiössä. Kukkakoreja, ovensa avaamaan tullut puolialaston nainen ja karvainen herra nimeltä Sergei. Pöytämyyntiä vinttikomerossa. Shoppailukierros jättimarketissa. Ystävä, italialaista kahvia ja paljon puhetta. Mahdollinen tuleva kunnollinen poikaystävä. Ja tonttu ikkunassa.

Tavara vaihtaa omistajaa ja minä tapaan omituisia ihmisiä. Eilen joku mies soitti ja kyseli rinkasta jonka laitoin torille myyntiin. Se puhelu lähti heti ihan lapasesta, minä kuulostin niin nuorelta, 21-vuotiaalta. Tyyppi halusin nähdä miltä näytän, joten sain uuden Facebook kaverin. Ja sitten kuulin mitä hän teki, mitä oli tehnyt aikaisemmin ja kuinka edellisen ihastuksen kanssa oli käynyt. Lopulta mies sanoi, ettei ole enää kiinnostunut koko rinkasta, haluaa vain tavata minut. Nauroin vedet silmissä, se puhelu oli niin hämärä. Jospa se rinkka menisi jollekin toiselle.

Juttu luistaa ja kynä kulkee työelämään liittyvissä asioissa paremmin kuin aikoihin ja nyt onkin aika pistää jengoilleen asioita jopa vuoden tähtäimellä.

Astrokalenteri kannustaa taas. Varmaakin parasta hakea sitä työpaikkaa, jonka eilen huomasin. Osoitekin olisi oikea. Jotenkin tuntuu niin hassulta, että olin taas niin oikeassa itseni suhteen. Muistatko, kun kirjoitin muutama päivä sitten MERKEISTÄ? (Lainaan taas itseäni, mutta menköön.)

Ja tähän on nyt hyvä lisätä, että tänään en halua muuttaa Kapkaupunkiin. Haluan vain sen laukun ilman minkäänlaisia merkkejä. Olen siitä ehdottoman varma. Mutta olen myös varma, että sitten kun menen viikon päästä laukkuani etsimään ja jos se siellä vielä on (tai ei ole), otan sen merkkinä. Tiedän tarkalleen mitä haluan. Ja mihin haluan mennä.

Juuri noin siinä sitten myös kävi. Eilen oli se laukunostopäivä, mutta en edes käynyt siellä kaupassa. Ei ollut tarvetta. Minä tiedän jo mitä haluan ja mihin haluan mennä. Ihan niin kuin ennustelin. Toisaalta, se laukku oli kyllä hieno. Pitäisikö mennä katsomaan siitä huolimatta, josko se siellä vielä minua odottaa? 

Universumi toimii erikoisella tavalla. Tosi useasti, jos joku kysymys tulee mieleen, niin siihen ilmestyy vastaus hyvinkin nopeasti. Riittää kun vain pitää silmät ja korvat auki. Muutama päivä sitten sain valokuvia tämän kesän rohkeimmasta teostani. Niitä kuvia katsellessani minä totesin kaksi asiaa. Minun suu on auki joka kuvassa, eli ihan selvästi minä huusin koko matkan. Ja toiseksi, näytän kamalan vanhalta. Tuntuu, että olen ihan nyt vuodessa muuttunut hyvin paljon vanhemman näköiseksi. Mietin tätä jo aikaisemmin. Okei, olihan tässä kyllä pari melko rankkaa vuotta, että ei kai ihme. Mutta vanhentunut peilikuva alkoi silti jo huolestuttaa. Vaihdoin takaisin sellaiseen ihonhoitotuotesarjaan, jota käytin teinistä ihan aikuiseksi saakka. Muutaman vuoden kokeilin muita, mutta eipä kannattanut. Kannattaa olla merkkiuskollinen silloin, kun on aihetta. Ja sitten tänään tuli vielä tällainen LINKKI vastaan. Sisällön opetus lyhyesti: Juo ilona vettä kolme litraa päivässä. Joten kuukauden päästä minä näytän taas nuorelta ja kauniilta. 

Urheat koskikelkkailijat. Minä olen tuo jälempi.

Ja tässä otan näemmä juuri kuohut päin näköä.

 
Kiitos kuvista Assarille, joka ei tiennyt mitä on Väyrysen pää karkit, kuvaajalle, jonka nimen olen jo unohtanut, ja koko upealle Kapeenkosken väelle tästä huikeasta kokemuksesta.