Sarjakuva.

Yksi entinen poikakaverini pohti kerran elämää ja avioliittojen toimivuutta sanoen, että ehkä sitä pitää yksinkertaisesti vain päättää, että tuon minä otan. Valitsee yhden ja pysyy sitten sen kanssa. Tekee kaikkensa, että suhde toimii. Minä vähän epäilin tuota teoriaa silloin, mutta toisaalta, ei minulla kyllä ole kokemusta avioliitoista. Minun tyylillä ei ole päästy sinne asti. Joten nyt minä sitten ajattelin kokeilla tuota tekniikkaa. Aikani veivasin vaihtoehtoja ja mietin mitä todella haluan, kunnes sitten tein päätöksen. Tuon minä otan. Valitsin yhden ja päätin tehdä kaikkeni, että se toimii.

Ja siitä johtuen kävin eilen kirjastossa. En käy melkein koskaan, ahdistava paikka. Ostan yleensä aina kirjat omaksi, niin ei tavitse lainailla. Onneksi Anna tuli mukaan, henkiseksi tueksi ja järjen ääneksi. Menin epämukavuusalueelle ja siihen tarvitaan aina ystävän tukea. Kävin nimittäin lainaamassa sarjakuvia. En ikinä lue sellaisia. En ole koskaan ollut niistä vähääkään kiinnostunut, koska minulle sarjakuva tarkoittaa vain sitä junttia koulukiusaajaa, joka luki Aku Ankkoja ja hekotti itsekseen. Sitä joka oli liian tyhmä ja laiska lukeakseen oikeaa kirjaa. Ja kun sitten eilen menin ja vahingossa kerroin mielipiteeni, sain aivan hirvittävän sanallisen tukkapöllyn. Tietämättäni puhuin väärin, kun aihe oli minulle niin vieras.

Käännyin viisaan kämppikseni puoleen. Hän oli selvästi poikaystävän kanssa samaa mieltä. Sain uuden saarnan ja linkkejä sarjakuvien historiasta. Pystyn kyllä myöntämään, että olin väärässä. Minulla ei ollut kerta kaikkiaan mitään käsitystä siitä mitä sana sarjakuva oikeasti tarkoittaa. "Comics-sana juontaa juurensa 1800-luvun lopun satiirisiin (huom: satiiri!) sanomalehtisarjiksiin. Yleensä niissä kritisoitiin poliitikkoja." Juu, ihan eri juttu on. Käsi pystyyn virheen merkiksi.

(Voit lukea lisää historiaa vaikka TÄSTÄ, mutta minä anna sen jo olla ja keskityn nyt vain paikkaamaan tätä nykyajassa tehtyä suurta erhettä.)

Joten kävin kirjastossa. Ja nyt opettelen. Yritän selvittää miksi poikaystäväni rakastaa sarjakuvia niin paljon. Ja ennen kaikkea sen, miksi se tosiasia, että minä en rakasta, kävi niin kovasti hänen hermoon. Minä en juuri välitä sci-fistä enkä fantasiasta. Sellaiset jutut eivät ole koskaan iskeneet minuun millään tavalla. En ole lukenut sarjakuvia, paitsi niitä Aku Ankkoja mökin vintillä lapsena. En minä niistäkään kuitenkaan ollut kovin innostunut. Mutta täällä minä silti nyt luen sarjakuvakirjaa.

Selvästi en ole kovin hyvä seurustelussa, mutta tämä on nyt sitä, kun minä teen kaikkeni, että suhde toimii. Koska on tärkeää ymmärtää toista, vaikka ei olisi samaa mieltä.