Ratkaisuja.

Tapasin viime viikolla valokuvaajani lounasaamupalan merkeissä. Olin vähän etuajassa, joten siinä aikani kuluksi ihan ensimmäisenä noudatin Emman neuvoa ja kirjoitin ylös kaikki kysymykset. Ihan miettimättä, kynä sauhuamaan vain. Kaikki kysymykset mitä ikinä mieleen tulee, edes hitusen aihetta sivuten. Hyvä tekniikka. Nyt on nimittäin paljon kysymyksiä, kun pitää miettiä mihin päin sitä tästä jatkaa. 

Valokuvaajalla puolestaan oli kaikki vastaukset. Eli minulla itselläni, mutta hän vain osasi kaivaa ne esiin. Itsehän sitä aina parhaiten tietää, kun vain pysähtyy hetkeksi miettimään mitä todella haluaa. Joskus vain kysymyksiä on niin paljon, että niihin tukehtuu, eikä löydä niitä omia vastauksiaan. Joten silloin on hyvä kirjoittaa (esimerkiksi blogia) tai jutella asioista ystävän kanssa. Sellainen peilailu auttaa aina. Kävimme yhdessä kirjoittamani kysymykset läpi. Valokuvaaja siis tuumaili vastauksiani ja sitten kirjoitti tiivistetyt ratkaisut vihkooni. Ja jotenkin ihmeellisesti se auttoi. Ahdistus katosi. Kaikelle löytyi ratkaisu. Nämä eivät ole ongelmia, nämä ovat vain ihan hoidettavissa olevia asioita. Helpottava tunne.

Positiivareista löysin ohjeen, joka oli mielestäni hyvin ajoitettu. Sellainen lyhyt oppimäärä stressittömään elämään, ainakin uskoisin niin.

1. Selvitä itsellesi, miksi suoritat tehtävän, ja pidä se mielessäsi.
2. Kuvittele, millaiselta työ näyttää loppuun suoritettuna.
3. Jaa tehtävä osiin, joita on helppo käsitellä, ja hoida ne yksi kerrallaan.

Heleppoo ku heinänteko. (Joka ei kuulemma edes ole ollenkaan helppoa, vaan kamalan raskasta ja vaativaa työtä. Meille kaupungin lapsille nuo sanonnat antavat ihan vääränlaisia mielikuvia.)

Näin unta, että tein työkseni jälkiäänityksiä, eli dubbasin elokuvia. Eikä mitä tahansa elokuvia, vaan aikuisviihdettä. Jos tuo ei vielä todista alitajuntaani häiriintyneeksi, niin sitten se kuinka uni jatkui. Menin naisen kanssa naimisiin. Hän oli ystäväni. Se tapahtui nopeasti, ja siinä oli joku todella hyvä syy taustalla. Illallispöydässä sitten mietin, että pitäisiköhän minun mainita kuitenkin vielä poikaystävälleni tästä, ennen kuin laitetaan uusi siviilisääty Facebookiin näkyviin. (Sillä jos se on Facebookissa, sen täytyy olla totta.) Heräsin tyrmistyneenä. Avasin koneen, sillä osa minusta halusi tarkistaa, että Facebook profiilissani lukee mitä pitääkin. Unet ovat ennenkin olleet petollisia. Sitten huomasin MacGyverin uusimman päivityksen. Mitä ihmettä? Olenko minä nyt varmasti hereillä? Onko MacGyver kaverini?

Mutta se hyvä puoli tässä kuitenkin on, että alan olla ihan OK. Olen selvästi saanut asioita sen verran selväksi, että näen taas unia. Stressi on selätetty. Olen löytänyt itsestäni jotain, jonka hetkellisesti hukkasin. Kiitos kritiikin, olen yhä vahvemmin menossa omaan suuntaani. Koska olen taas varma, että suunta on omani.

Vaihdoin koneeni taustakuvan. Tämä paikka on Arezzossa, Italiassa. Se on seinä. Jonkin rakennuksen ihan tavallinen ulkoseinä. Vähän ehkä rapistunut, mutta sellaista siellä Italiassa joskus on. Kuva muistuttaa minua siitä, että asiat voidaan tehdä tosi monella eri tavalla.