Toiveita.

Muutama viikko sitten sydänsuruissani kirjoitin Universumiboxiin pyynnön, että haluan kunnollisen ja hyvän poikaystävän. Kirjoitin myös haluavani valon uuteen upeaan lamppuuni. Sitten pyysin hyvän reissun Helsingissä ja uusia upeita ihmisiä elämääni. Tänään poistin kolme lappua, sillä nuo kaikki toiveet jo toteutuivat. Aika mieletön keksintö tuollainen Universumiboxi.

Haluaisin kiivetä jollekin suurelle kalliolle ja ihan vain huutaa tyhjyyteen. Nauttia ihanasta kesäpäivästä ja siitä, että minä olen nyt niin käsittämättömän onnellinen. En ole ihastunut. En ole rakastunut. Olen kokonainen. Tuo tunne todellakin on aivan uusi minulle. Se koko elämän mittainen etsintä on nyt päättynyt. Lopun ajan voi sitten vain nauttia, tuo upea mies rinnalla. Erikoista.

Karkauspäivän kunniaksi minä kosin. Ihan oikeasti. En saanut hamekangasta. Eikä se haittaa ollenkaan. Maailman nopeinta, mutta samalla myös maailman oikeinta. Ehkä ensimmäisen kerran elämässäni en välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Godinin sanoja lainatakseni:

Shun the non-believers. They won't be easily convinced, but they can be ignored.

Juuri näin.

   

H niin kuin Helsinki.

Edellinen kirjoitus herätti kysymyksiä. Paljon. Mutta ei se mitään, joskus elämä vain on sellaista. Viime viikolla minun asiat olivat hyvin toisin. Panikoin Helsinkiin menoa, ja sitä kaikkea juhlimista vieraassa paikassa, vieraiden ihmisten keskellä. Ja kaiken lisäksi mekossa. En koskaan käy Helsingissä, joten pelkästään liikkuminen siellä on minulle suuri mysteeri. Onneksi olin sen verran fiksu, että sovin treffit pikkusikson kanssa jo asemalle. Oli aivan mahtavaa nähdä niin pitkästä aikaa. Edellisestä kerrasta oli oikeasti vuosia. Meillä oli taas hillittömän hauskaa, ihan niin kuin silloin joskus ennen vanhaa. En ymmärrä miksi en ole pitänyt yhteyttä enemmän. Ehkä olin siinä käsityksessä, että sikso olisi muuttunut helsinkiläiseksi. Olin väärässä. Ihan sama pieni siksotyttö siellä yhä odotti. Löysimme minulle oikean bussin, jolla pääsin Otaniemeen. Bussikuski oli kovin avulias ja vinkkasi minulle milloin oli aika poistua kyydistä. Kampesin ulos, mutta bussi ei silti jatkanut matkaa. Sitten ensimmäinen ovi aukesi. Kävelin katsomaan mikä tämän aiheutti. Kuski halusi vielä neuvoa mihin suuntaan pitää lähteä. Aika mahtava tyyppi. Kaiken lisäksi löysin perille.

Tuo itse väitöstilaisuus oli aivan huikea. (Otsikolla: Linkages between employee and customer perceptions in business-to-business services - Toward positively deviant performances.) Mentorini oli loistava. Vastaväittelijä oli espanjalainen, eikä hänellä oikeastaan ollut paljoakaan sanottavaa, koska työ oli vain niin hyvä. Esa Saarinen tuomaroi väittelyn, joka oli todella mielenkiintoinen ja päättyi aivan suunnattomiin (kiellettyihin) suosionosoituksiin. En ole ennen ollut väitöstilaisuudessa, mutta tämä kyllä nosti riman aika korkealle. Löysin hotellikämppikseni, saimme kyydin hotelliin, ja pääsimme huoneeseen. Sitten tapasin pikaisesti Kirosanaa, josta on tässä vuosien mittaan tullut aika läheinen. Ehkä lempinimi ei enää ole kovin osuva, mutta kuitenkin. Minun ikioma F-word. Oli tosi mukava tavata ja todeta, että meidän elämät ovat taas aivan samanlaiset. (Ainakin oli sillä hetkellä. En ole enää niin varma asiasta.) Ollan niin samikset kuin kaksi ihmistä voi vain olla. Jos minä olisin mies, niin olisin juuri tuo mies.

Kun pääsin taas takaisin hotelliin, kiskoin pikaisesti mekon niskaan, ja menimme taksilla juhlapaikalle. Upea paikka, upeannäköisiä ihmisiä. Etsin oman paikkani ja totesin, että olen pöydässä yksin. Onneksi siihen tuli kuitenkin joku poikalapsi. Ja muutama nuori. Toinen tytöistä totesi, että tuntuu aivan siltä, kuin me olisimme lasten pöydässä. Hauskaa meillä kyllä oli, kun mietimmin käytössääntöjä, ja mitä haarukkaa tuli käyttää. Mentori tuli ja kertoi pöydän teeman: kummilapsia ja adoptiolapsia ja mentorlapsi. Eli tuo tyttö oli oikeassa. Lasten pöytä. Kemut olivat oikeasti tosi mukavat. Punaviiniä ja mukavia ihmisiä. Yksi poika näytti etäisesti tutulta ja sain myöhemmin kuulla, että olimme tavanneet vuosia sitten Kyproksella. Poika muisti minut, ja sen että tapasimme uima-altaalla, ja että olin polttanut itseni, ja että olin tullut hotelliin päivää aikaisemmin. Aikalailla hämmentävää, itse kun en oikein edelleenkään muista häntä.

Aamulla kävin nauttimassa huippuhyvän hotelliaamiaisen aivan itsekseni. Mietin, että ei tämä yksin yleisellä paikalla oleminen niin kamalaa olekaan. Olen selvästi kasvanut henkisesti. Yleensä inhoan tuollaisia tilaiteita, mutta toisaalta, selvisin niistä juhlistakin. Pakkailin tavaroita kaikessa rauhassa, koska kämppis jo lähti aikaisemmin. Ihmeellistä miten paljon voikaan nauttia siitä, että on yksin hotellihuoneessa ja voi ihan kaikessa rauhassa pakata tavaroita. Se oli aivan mahtavaa kaiken hulinan päälle.

Kotimatka alkoi hämmentävästi. Junassa vaununi oli nro 11. Yllättävästi juna oli aika paljon myöhässä, mutta kun se viimein saapui laituriin, kävelin kohti junan perää. Hämmennys oli melko suuri, kun tajusin, että junassa oli kuusi vaunua. "Minkälaiset paikat me oikein ostettiin? Taitaa tulla viileä reissu" sanoi joku vieressäni. Sitten joku tuli luoksemme ja sanoi, ettei loppuja vaunuja saatu kiinni. Että menkää millä menette. Suurin osa ihmisistä ahtautui noihin kuuteen vaunuun, mutta minä ja yksi vaalea tyttö menimme viereiseen junaan. Siihen nopeampaan. Se oli ihan hyvä idea siihen saakka kunnes tajusimme, että vaikka tämä juna oli ehkä nopeampi, se lähtisi vasta paljon myöhemmin. Eli me myöhästyimme jatkoyhteydeltä. Vaihdoimme paikkaa muutaman kerran, koska aina joku halusi penkkimme. Päätimme matkustaa ravintolavaunussa. Perustimme VR:stä kärsiville meille tukiryhmän. Kävi ilmi, että myös matkakaverini on tuleva kirjailija. Aika mahtavaa. Matka oli todella mukava uuden tuttavuuteni kanssa.

Mielettömän upea reissu. Sellainen jättiharppaus oman henkisen kasvun tiellä kaikkine kommelluksineen. Ihania ihmisiä. Mahtavaa aivan kaikki.
 

Hämmennys.

Minulla on ollut elämäni hämmentävin viikko. Olen yrittänyt jäsennellä asioita, mutta se on vaikeaa. Aivan liikaa ylikuormitusta aivoille. Helsingin reissu oli aivan mahtava. Väitöstilaisuus, juhlat, uudet ihmiset, pikkusikso, hotelli, junamatka ja uusi tuttavuus. Paljon asioita käsiteltävänä. En ehtinyt vielä edes aloittaa sitä, kun tapahtui jotain ihan muuta mullistavaa.

Jos joku olisi minulle vuosi sitten sanonut, että näin voi käydä, minä en olisi ikipäivänä uskonut. En olisi uskonut tätä vielä edes viikko sitten. Tai toissapäivänä. "Juu juu, niin siinä käy. Sinä tapaat hirmu mukavan pojan, joka pyytää kahville, koska on viimeistä päivää täällä töissä, ja on juuri lähdössä junalla Helsinkiin. Teillä on niin hauskaa, että hän siirtää lähtöä seuraavaan junaan, ja lopulta soittaa pomolleen, ettei tule ollenkaan, vaan jää sinun luoksesi asumaan. Ja että tuo hörökorvainen poika on sinua nuorempi ja pelaa jenkkifutista. Ja että hän on oikea israelilaissotilas." Ainakaan minä en olisi ikipäivänä voinut uskoa mitään tuollaista. Mutta niin siinä kuitenkin kävi.

Selvästi tarvitsen vielä muutaman päivän asioiden jäsentelyyn.
 

Shoppailua.

Minä en erityisemmin pidä kaupungilla ostoksilla ravaamisesta. Olen usein sanonut, että inhoa shoppailua. Liikaa ihmisiä joka paikassa, eikä ikinä löydy mitään. Mutta vika olikin siinä, että shoppailu on taitolaji. Ja koska minulta puuttuu se taito, piti saada apua. Niinpä hankin itselleni stailistin. Jokaisella itseään kunnioittavalla kirjailijalla pitää olla oma stailisti. Eli olen selkeästi matkalla itseään kunnioittavaksi kirjailijaksi. Ensin pikakierroksella kävimme katsomassa vaatteet, jotka minun pitää myöhemmin tulla sovittamaan. Totesin, että kaupungissani on aika monta sellaista vaatekauppaa, jossa en ole koskaan käynyt. Ostin heti yhden neuleen sovittamatta, koska Benetton on luottokauppa. Ei voi mennä vikaan.

Tuo ensimmäinen kierros tapahtui toissapäivänä. Tänään kävin sovituskierroksella. Testattavana oli lähinnä kauluspaitoja, joten aamulla odotukset eivät olleet kovin korkealla. Kunhan nyt käyn testaamassa, koska lupasin. Minä pidän mukavista vaatteista, ja kauluspaita ei voi olla mukava.

Se ensimmäinen istui täydellisesti. Ja tuntui kivalta. Ja oli kokoa pienempi, kuin ne vaatteet, joita yleensä käytän. Toinen oli ihan ok, mutta koko jäi vähän epäselväksi. Sovittiin myyjän kanssa, että voin sen palauttaa, jos Stailisti ei hyväksy. Takki oli upea, mutta en uskaltanut ostaa sitä omin päin, koska se on nahkatakki. Kolmas paita oli myös mahtava. Mallinuken päältä löytyi sopiva koko. Se yksi paita, jota itse ajattelin, näytti päälläni teltalta, ihan niin kuin Stailisti tiesi.
Kolmen uuden paidan kanssa menin hänen luokseen näytille ja yhdessä palasimme palauttamaan sitä paitaa, joka ei saanut hyväksyntää. Otin numeroa isomman. Ja sen takin. En voi käsittää miten tuo tyyppi pystyi rekkiä vilkaisemalla löytämään minulle täydellisesti sopivat vaatteet. Sillä ensimmäisellä kierroksella meni noin puoli tuntia. Stailisti tuumasi, että "Ihanaa kun voi shoppailla, eikä tarvitse maksaa mitään!" johon minä vastasin, että "Ihanaa kun voi shoppailla, eikä tarvitse etsiä mitään!" En enää ikinä osta yhtään vaatetta ilman, että Stailistini on mukana. Ja ihan vain tiedoksi, jos jäi epäselväksi: Minä palvon tuota miestä.

Siinä shoppailun lomassa israelilainen poika halusi hoitaa minun käsiäni. Koska tämä tapahtui puoli tuntia ennen kuin olin menossa elämäni ensimmäiseen kynsihoitoon, juttelimme mukavia ja minulle kiillotettiin vain yksi kynsi. Ellen olisi jo tuhlannut noin 400 euroa aamupäivällä, olisin ostanut ne ihmeaineet, sen verran pehmoiseksi minun kädet tulivat. Mutta käyn hakemassa purnukat sitten ensi viikolla, osittain myös sen takia, että minulle luvattiin puhelinnumero. Minähän olen menossa Israeliin, joten kaikki kontaktit ovat plussaa.

Shoppailupäivän saldo:
musta iltapuku

musta joustava kauluspaita
oranssiruudullinen ryppyinen kauluspaita

valkokauluksinen vaaleansiniraitainen kauluspaita
musta lyhyt nahkatakki
uudet (omat) kynnet
matkalippu

Ja nyt sitten lempipuuhailen pakkaamalla loppuillan.

   

Normimeininki.

Eilinen ilta töissä oli ihanan rauhallinen. Selvästi kannatti haluta sitä. Kaiken lisäksi telkusta tuli suosikkileffani ja suosikkikuskikin soitti. (Työasioissa, mutta kuitenkin. Ei ehkä tiennyt puhuvansa minun kanssa, mutta kuitenkin.) Illalla kirjoitin kirjaa, ja se sujui kellonajasta huolimatta niin hyvin, etten meinannut malttaa lopettaa. Lopulta oli pakko, sillä aamuvuoro tuli vastaan. Joka tapauksessa, kirja on hirmu hyvällä mallilla. Enää yksi ällöttävä romanttinen Trieste-viikonloppu puuttuu. Ja vähän lopetuksen hienosäätöä. Uskomatonta kyllä, jättisuuri projekti on ihan lopullaan.

En tiedä kuinka normaalia taiteilijan tuskaa se on, mutta välillä oikeasti tulee ahdistus kirjan mahdollisesta huonoudesta. Mietin, että kuka tätä kakkaa muka haluaa lukea? Olen vakuuttunut, että saan pelkästään haukkuja. Se olisi aivan kamalaa, koska otan aina kaiken niin henkilökohtaisesti. Onneksi suurimman osan ajasta on kuitenkin ihan hyvä fiilis. Aion pakottaa kaikki kaverit ja sukulaiset ja tuttavat ostamaan kirjani, ihan kannustuksen vuoksi. Ja se on silloin jo tosi monta myytyä kirjaa. En tiedä onko teksti hauskaa vai naurattaako minua vain ne muistot joihin kirjoitus liittyy, mutta välillä hekotan itsekin omille jutuilleni. Se voi olla merkki hyvästä kirjasta. (Tai lähestyvästä hulluudesta.)

Viime viikolla otin sellaisen suuren askeleen aikuisuuteen, että liityin liittoon. Tuli vain sellainen tunne, että nyt on sen aika. En oikein tiedä miksi. Tänään asia vahvistui, olen nyt virallisesti liittolainen. Ei kyllä tunnu yhtään eriltä. Töissä sen sijaan tuntui todella eriltä. Työilmapiiri oli taas aika mukava. Ehkä tuo fiilis riippuu vähän siitä ketä on töissä ja kenen kanssa juttelee. Ja nyt kun se ruuhka on siellä vähän helpottanut, niin työnteko on aivan huomattavasti mukavampaa, ja ainakin minuun se vaikuttaa tosi paljon. Tästä on tulossa upea viikko, tuntuu ihan siltä.

Yksi hauska asia on kyllä kerrottava työstäni. Ihmiset eivät tiedä sitä, että vaikka he itse lopettavat puhumisen meille, se puhelu ei silti välttämättä aina katkea heti. Joten me kuulemme kaiken sen jälkipuheen, mikä on selvästi tarkoitettu vain sille vierustoverille. Alkuvuodesta se puheiden sisältö on ollut pääasiassa kiroilua, koska jonottaminen on ymmärrettävästi kiukuttanut kaikkia. Mutta nyt lähiaikoina linjan toisesta päästä on kuulunut mm. "kylläpä siinä oli pätevä tyttö" ja "voi saatana miten porno muija!" ja "olipas sillä iloinen ääni". Pätevyydestä en tiedä, mutta ilmeisesti minulla on kyllä hyvä puhelinääni. Sanikin on siitä kerran huomauttanut, ihan jo vapaa-ajan puheluiden perusteella. Myönnän, että normaali puheääneni on kyllä hyvin erilainen, kuin se mitä luuriin lirkutan. Se on vuosien harjoitusta. (Höpö höpö.) Kivempi puhua "sillä äänellä" kuin kuunnella v***uilua takaisin, syy on niin yksinkertainen. Sain myös kuulla, että minulla on erilainen ääni, jos puhun lontoota. Erikoista.

Tänään minä haluan kirjan valmiksi.
   

Vastoinkäymisiä.

Sen lisäksi, että kaikki isot kuviot elämässäni ovat menneet vähän persiilleen, se sama suuntaus on tullut mukaan myös pienissä jutuissa. Ja usein ne pienet jutut ovat paljon merkittävämpiä. Ompelukone hajosi, joten Afrikka-hame on edelleen kesken. Töissä systeemit muuttuivat yllättävästi. Hyvä ilmapiiri on poissa. Mälli vaihtoi hanamerkkiä. Jääsankku on poissa. Grooveshark meni maksulliseksi. Ilmainen musiikki on poissa. En ymmärrä tätä. Aivan kuin koko maailmankaikkeus olisi minua vastaan. Jopa tuo uusi tyhmä lamppu on sellainen, johon käy vain ne IKEAn omat tyhmät valot. (Joita en tietenkään ostanut, koska en mitenkään voinut ymmärtää, että ruotsalaiset voisivat olla noin veemäisiä.)

Jos siihen Salaisuuteen on uskominen, tämä kaikki on minun omaa syytä. En yhtään ihmettele, sillä tammikuu oli aika rankka. Aivan taatustu universumi kuuli sen kaiken manauksen, ja luuli minun haluavan lisää hankaluuksia. Ei hyvä. Niinpä päätin muuttaa kelkan suunnan. Ja olen ollut täysin tyyni. Yllätin jopa itseni, sillä yksikään noista vastoinkäymisistä ei saanut minua maihin. Ajattelin, että ehkä ne olivat vain merkkejä minulle, opasteita uuteen suuntaan.

Ompelukoneen hajoaminen sai minut ottamaan yhteyttä äitiin. Tapaamme tänään pikaisesti ja saan hänen onpelukoneensa lainaan. Ja koruja juhliin. Ja pienen kameran matkalle. Samalla saan annettua hänen syntymäpäivälahjan, joka on odotellut jo tovin. Nuo kaikki ovat hyviä asioita.
Työpaikan muutos muistutti minua siitä, että tämä tosiaankin on vain väliaikainen työpaikka. Jotain, mitä teen kirjoittamisen ohella. Minun ei tarvitse ottaa sitä kaikkea niin henkilökohtaisesti. Minun ei tarvitse stressata työasioista vapaalla. Teen vain oman osani ja otan palkan vastaan. Ja keskityn kirjoittamiseen.
Edes Sankun puuttuminen ei haittaa, sillä ei minun tarvitse baarissa käydä. Koteloidun keskenäni tänne kellariin ja nautin muista jutuista. Ja saan paljon aikaan. Ja voin aina kylmettää kaupan Sankkua pakkasessa.
Musiikin puuttuminen on vähän enemmän ongelmallista, koska se on ollut oleellinen osa tätä kirjoittamista. Mutta toisaalta, minä olen aina hälinässä. Ehkä tämä oli hyvä merkki siitä, että pitäis olla välillä hiljaa. Ilman taustamölyä. Silloin joutuu vähän kuin vahingossa kuuntelemaan omia ajatuksiaan. Ne ovat lähes aina viisaita, mutta jätän ne usein huomioimatta, koska olen liian väsynyt ajattelemaan. Hiljaisuus on hyvä asia.

Nyt kun olen pystynyt kääntämään kaikki vastoinkäymiset voitoiksi, olen taas ihan hyvällä mielellä ja rauhallinen. Arvaan, että myös seuraavan kuukauden ajan elämäni tapahtumat tulevat olemaan rauhallisia. Ja minä hyvällä mielellä. Sitten alan taas iloita asioita. Ja sitä seuraavat elämäni käänteet ovat hyvin iloisia. Erittäin hyvä suuntaus.

Tänään minä haluan rauhallisen iltavuoron.
   

Bunkkeri.

Taas lennähti joku lappu lattialle heti aamusta. Haluaisin sanoa, että ei minun kellari oikeasti ole niin kaaoksessa, että lappuja vain lentelee tuon tuosta. Mutta kyllä se on, ainakin toisinaan. Minulla on aina tarkoitus saada kaikki se kaaos hallituksi, ja melko hyvin saankin, aika usein. Mutta heti jos ote lipsuu, kaaos valloittaa joka paikan. Minä hyvin harvoin heitän asioita roskiin pohtimatta ensin niiden merkitystä tai mahdollista tulevaa käyttöä ja tarvetta. Ja se tarkoittaa, että oikeasti vain siirrän kaaosta paikasta toiseen. Siksi lappujakin lentelee pinkkoja siirrellessä. Ja siksi monessa paikassa on monia asioita.

Vaikka haluaminen voikin olla vaikeaa, eniten kärsivät ne, jotka eivät tiedä mitä haluavat.

Tuo lattialle lentänyt päivän viisaus tulee jostain TV-sarjasta. Minun on aina ollut kamalan vaikea sanoa yksi tietty asia, jonka haluaa. Osittain koska en osaa päättää, mutta ehkä myös siksi, että mieli muuttuu usein. Ja se haluamattomuus on tehnyt elämästä aika ajoin vaikeaa. Kyse ei ole siitä, että olisin niin tyytyväinen siihen mitä on, ettei tarvitse haluta lisää. Se olisikin helppoa. Ei, kyse on siitä, etten ole tunnistanut sitä ahdistuksen aiheuttajaa. Haluan aivan hirvittävästi jotain. Sen jonkin määrittäminen vain on ollut vaikeaa. Yksi haluamisen kestosuosikki on kuitenkin aina ollut koti. Ei niinkään mikään tietty paikka, mutta se sellainen turvallinen kotoisan kodikas tunne. Tunsin sen Venetsiassa. Ja tunnen sen täällä kellarissani.

Tämä kellari on kyllä ihmeellinen paikka, ihan jo siis rakenteellisesti. Melkein kaikilla tuntemillani ihmisillä on paljon kaappeja ja varasto. Minulla on yksi vaatekaappiseinä. Sinne kyllä mahtuu yllättävän paljon kaikenlaista, mutta se täyttyi jo pelkästään niistä vaatteista. Kaikki mitä tänne on tuotu, on tuotu tänne. Auttamattomasti esille, sillä minkäänlaista vinttikomeroa minulla ei ole. Aluksi se oli ongelma. Olen pienestä asti ollut melkoinen hamsteri, joten ensin tänne muuttaminen oli sekä pelottavaa että työlästä. Onnistuin kuitenkin tyhjentämään kaiken ylimääräisen tavaran, tai ainakin järjestämään asiat niin, ettei esillä olevat tavarat ahdista niin paljon. Sitten mummo kuoli ja asunto täyttyi taas kaikesta mahdollisesta. Ja kesästä asti olen jälleen kerran käynyt läpi laatikoita ja tavaroita, miettinyt mihin ne laitan, mitä niille teen, vai teenkö. Olen onneksi jo voiton puolella.

Ahtaanpaikankammoiset eivät kellarissani pärjää. Jenkkifutiksenpelaaja on sellainen, eikä uskaltanut käydä täällä sisällä kuin kerran. Sai traumoja panssarilasi-ikkunoista ja jumiutuneesta ovesta. Se nauratti kyllä melkoisesti. Hän nimitti tätä kotiani bunkkeriksi (mutta kodikkaasti sisustetuksi sellaiseksi). Ehkä tuo nimitys ei olekaan niin väärä, kuin ensin ajattelin. Bunkkeri on yleensä sijoitettu lähes kokonaan maan alle ja se on kiinteä puolustusrakennelma, jota käytetään sodassa. Tämä maanalainen luolani on toiminut hienosti suojapaikkanani elämän taisteluissa. Enkä keksi mitään toista paikkaa, jossa voisi näin upealla tavalla yhdistää työn, asumisen, puuhastelun, urheilun ja taiteen. Nyt kun mietin asiaa - tämä kellari on kyllä pelastukseni. 

Mutta takaisin siihen haluamiseen. Jos jotain ei osaa, sitä pitää opetella. Ajattelin nyt harjoitella haluamista. Aion haluta joka päivä jotain selkeää ja helpostin määriteltävää. Ihan sama saanko sen vai en, mutta minun on päätettävä joku konkreettinen asia, jonka haluan. Harjoittelen siis samalla päättämistä.

Tänään minä haluan valon uuteen lamppuuni.

   

Leffa.

Sain muutama päivä sitten lahjaksi tämän leffan. En ollut siitä koskaan kuullutkaan, mutta minusta Matt Damon on ihan hyvä näyttelijä, joten katsoin sen avoimin mielin. Kaveri on sellainen aidonoloinen, eikä mikään kiiltokuvapoika. Upeat eriparia olevat silmät. Pidin Bourne-leffoista, ja myös tässä elokuvassa on hetkiä, jotka tuntuvat niin aidoilta, että aivan kuin nuo ihmiset todellakin vain puhuisivat keskenään sen mitä sylki suuhun tuo. Sellainen aitoudentunne ei onnistu monelta näyttelijältä. Se on juuri sitä, minkä vastakohtaa Salkkarit taidokkaasti edustaa.

Avointa mieltä tuo elokuva kyllä vaatikin ihan käsikirjoituksellisesti, mutta jos ei anna yliluonnollisuuksien ja "enkeleiden" vaivata, niin tuo leffa on oikeastaan aika hyvä. Tietysti jäin taas miettimään elämää ja kaiken merkitystä tuon elokuvan innoittamana. JOS haluaisi hetkellisesti leikkiä ajatuksella, että jokin tuollainen olisi totta, niin tuo ajatus on oikeastaan aika lohdullinen.

Leikitään nyt ajatuksella. Maailmankaikkeudella on suunnitelma. Sellainen suurempi kuva paremmasta maailmasta, jota päin mennään. Joillakin meistä on siihen liittyen suurempi osa kuin toisilla. Ja sitten on näitä ihme hiippareita, jotka muokkaavat meidän ihmisten toimintaa tuon suuren suunnitelman mukaiseksi. Pienesti ajateltuna ihmiset saavat elää ja puuhastella mitä haluavat, mutta sitten sellaisiin tärkeisiin asioihin liittyen olemme täysin ulkoisen vallan armoilla.

Selvänäkijä sanoi minulle puolitoista vuotta sitten, että minä tulen tekemään upeita asioita. Urakortti oli suurin mahdollinen, ja henkisyyden korkein kortti oli minussa itsessäni. Tuo on kyllä aivan helvetin hyvä tulevaisuuden ennuste, jos sellaiseen haluaa uskoa. Kun miettii minun elämää viimeisen vuoden ajalta taaksepäin... Ihan selvästi tuollaiset hiipparit ovat käyneet suolaamassa minun tapahtumia. Enkä tarkoita nyt sitä energisoivaa elämän suolaa, vaan sitä joka ei maistu hyvältä kahvissa. Olen tavannut kolme mukavaa poikaa ja aina jostain mystisestä syystä juttu ei ole saanut tulta alleen. Ja nyt kun ihastuin täysin jenkkifutiksenpelaajaan, niin kappas kun hänen reitilleen osui heti joku matkaromanssi. Kyllähän se kyrsii, mutta entä jos se onkin tarkoitettu niin? Entä jos minun ei kuulukaan löytää ketään tähän elämänvaiheeseen, sillä minun varalle on jotain suurempaa odottamassa? Ehkä minun kuuluu tehdä nyt jotain tärkeää! Olen aivan varma, että jos minä olisin nyt suhteessa, jättäisin sen tärkeän tekemättä. Tekisin ihan muita juttuja sen ihanan pojan kanssa. Sellainen minä olen, unohdan itseni, kun rakastun silmittömästi. Tai siis sellainen olin. Yritän kovasti oppia siitä pois.

Onhan tämä naurettavaa ajatella näin. Minä kirjoitan nyt oman elämäni käänteistä typerän keksityn elokuvan mukaan. Mutta tuo typerä keksitty elokuva on ensimmäinen asia, joka sai minut tuntemaan jotain positiivista. Joten ei arvostelua, kiitos. Kaiken lisäksi tuo typerä keksitty elokuva selittäisi myös täydellisesti sen, miksi sekosin siihen jenkkifutiksenpelaajaan niin totaalisesti, vaikka yhtään mitään ei ehtinyt tapahtui. Se tunne oli niin voimakas, täysin käsittämätöntä minulle. Yksi lyhyt hetki sotki ihan koko kaiken. Ja koska tuntee niin voimakkaasti pienetkin asiat, niin tuollainen suuri tunne on kerta kaikkiaan mykistävää.

Tuo elokuvan naispääosan esittäjä on aivan mielettömän kaunis. Ja hänellä on aivan ihana nauru. Kaikista maailman nauruista minä haluaisin juuri tuollaisen. (Nyt sinun pitää katsoa tuo leffa ihan vain, että kuulet täydellisen naurun.) Huomasin muuten, että Mattilla on vähän hörökorvat. Ei tarpeeksi, mutta ihan OK silti.

Hyvää viikonloppua!

    

Afrikka-hame.

En tiedä kuinka säälittävää on palata tai viitata omiin menneisiin blogikirjoituksiin, mutta teen niin taas. Syytetään kuumetta ja unettomia öitä, jos se on ihan älyttömän säälittävää. Mutta kuitenkin, 25. maaliskuuta 2010 minä listasin asioita, joita voisin tehdä silloin, kun en katso telkkaria. Se oli hieno lista, ja osaa asioista voin edelleen tehdä. Elämäni on kyllä muuttunut aika tavalla tuon päivän jälkeen. Ilokseni voin sanoa, että yksi noista muuttuneista asioista on TV:n poistuminen taloudestani. Tämä lista tuli mieleeni juuri sopivasti, sillä ihan vähän aikaa sitten suunnittelin telkkarin hankkimista uudelleen. Hyvin ajoitettu muistutus. Ja mistäkö tämä vanha päivitys nyt tuli mieleeni? No, Afrikasta. Tarkemmin sanottuna Afrikka-hameesta. Se on yksi asia tuolla listalla.

Kuumeessa maatessani tuumailin elämääni ja päätin koteloitua ja tehdä kesken jääneitä asioita loppuun - tästähän minä kirjoitin jo eilen. Kävin yöllä mielessäni läpi laatikoita ja kaappeja, ja niitä kaikkia asioita, jotka on tehtävä loppuun. Muistin yhden pahvilaatikon, jossa on korjattavia tai kesken jääneitä vaatteita, joita en vain ehtinyt ommella loppuun. Tai osannut. Jos en heti osaa jotain, jätän asian hautumaan.

En muista yhtään milloin aloitin, mutta tämä Afrikka-hame on nyt hautunut ainakin puolitoista vuotta. Ja nyt kun sen sitten laatikosta kaivoin esiin, keksin heti mitä sille pitää tehdä. Ongelma ratkesi sillä, että muutin päässäni olevaa kysymystä. Muistan silloin kauan sitten miettineeni, että haittaako minua, jos tämä kuvio jää näin. Olen pilkunviilaaja ja epäsymmetrisyys on ärsyttävää, mutta sitten toisaalta, en halua olla pilkunviilaaja ja tällaisten pienten juttujen jättäminen saattaisi auttaa siinä asiassa. Eli todellisuudessa puolitoista vuotta mielessäni hautunut kysymys kuuluu: Olenko minä niuho? Ei ihme, ettei vastausta löytynyt. Kuka sellaista haluaa itselleen myöntää? Ja jos ei myönnä, saattaa joutua valehtelemaan itselleen, ja se on tietysti paljon pahempaa. Joten tällä kertaa kysyin itseltäni: Mitä hameelle pitäisi tehdä, että siinä olevat asiat eivät enää haittaisi? Ja sitten vain leikkasin suikaleen pois. Se on edelleen vähän epäsymmetrinen, mutta ei niin paljon, että se häiritsisi. Voi tätä oivaltamisen riemua! Ja taisin saada samalla vastauksen siihen edelliseenkin kysymykseen. Olen seminiuho. Mutta valmiiseen Afrikka-hameseen pukeutuva seminiuho.

Ne menneet ajatukset löytyvät tämän linkin takaa, jos kiinnostaa.
Täällä oli muuten eilen taas silmää miellyttävä lukema: 12921.

   

Sydän.

Toinen kuumeisena sängyssä pyöritty, kokonaan uneton yö takana. Nyt tämä alkaa jo tympiä. Vaikka ei nukuta, niin silti väsyttää kyllä. Mietin miten ikinä selviän huomisesta työpäivästä. Kaveri totesi eilen, että "Sinun vuosi ei ole alkanut kovin vahvasti." Enpä voi väittää vastaan. Mutta voin taas todeta saman kuin vuosi sitten: on ihan hyvä asia, että se kaikki kakka tulee kerralla näin alkuvuodesta, niin sitten koko loppu vuosi on pelkkää auringonpaistetta.

Kipeänä tulee aina pohdittua asioita enemmän, kun ei voi oikein tehdä muutakaan. Sitä pysähtyy ja tarttuu ajatuksiinsa. Miettii asioiden yksityiskohtia. Minä ainakin. Tiedätkö sen kauhean äänen, kun jää jalkojen alla yllättäen alkaakin pettää? Sellainen viaton, kaiken paljastava rasahdus. Ei voi liikkua, ei sanoa sanaakaan, eikä melkein edes hengittää. Jähmettyy ja toivoo, että jää kantaisi vielä hetken.

Melkein yhtä jäätävä tunne on se kun ihminen, jota olet odottanut takaisin lähellesi kuukauden, sanoo sivulauseessa kuin ohimennen, ettei tunne samoin. Ei ainakaan sinua kohtaan. Sain kuulla jotain sen suuntaista reilu viikko sitten. Ja koko keho tunsi kenkien alla rikkoutuvan jään. Tämä on se syy miksi olen ollut vähän maassa.

Minä tein sellaisen typerän teon, että päätin lähteä aidosti mukaan tunteeseen. Minulle on sanottu, etten päästä ihmisiä lähelleni, ja että minun kanssa on vaikea olla, koska olen kuin liukas limainen kala. Juuri kun olet saamassa otteen, se luikahtaa käsistäsi pois. Sellainen ei ole hyvä asia, varsinkaan ihmissuhteissa. Joten minä päätin, että nyt toimin toisella tavalla. Heittäydyn täysillä mukaan, tuli mitä tuli. Siinä vaiheessa en tietenkään voinut kuvitellut, että tulisi jotain tällaista. Se heittäytyminen tuntui hyvältä idealta, koska sen piti tehdä asioista parempia.

"Oletko sinä laihtunut?" kysyi mekkokauppias eilen ensimmäisenä, kun vedin valitun juhla-asun päälleni. Sydänsuru on pienentänyt minua myös fyysisesti. Kuukausi sitten valitsemani mekko oli nyt liian suuri. Fuck. No, sitä pienennetään. Uusi sovitus sitten ensi viikolla. Kiitos vain jenkkifutiksenpelaajalle tästä laihtumisesta. Joka tapauksessa tehtävä/hankitalistani on enää pientä vailla positiivisen puolella.

kiharat
juhlamekko
mekkoon sopivat kengät
mekkoon sopivat alusvaatteet
käsilaukku
kynnet
majoitus Helsingissä
matka Helsinkiin
Väitöstilaisuudesta selviäminen mekossa ja korkokengissä

Ainakin minulla on nyt muuta mietittävää. Ja muuta miettiessä ajattelin koteloitua. Olen suunnitellut sitä jo muutaman päivän. Viime kerralla siitä seurasi pelkästään positiivisia asioita. Ja positiiviset asiat ovat nyt juuri sitä, mitä tarvitsen. Joten katson taas luottavaisesti tulevaisuuteen. Töissä on käytävä ja niissä juhlissa, mutta muuten minulla ei ole menoa. Ei ennen sitä Ranskan matkaa ensi kuussa. Ehkä tämä on sellainen semikoteloituminen. Lepään vain ja teen aloitetut asiat valmiiksi. Ja katson sitten tilannetta uudestaan matkan jälkeen. Uusin kirjailijan silmin.
    

Selviytymisohje.

Olen ollut aika surullinen tässä vähän aikaa. Viikon. Sain pettyä ja se jos mikä tympii. Ja kun lähden tunteella mukaan kaikkeen, niin myös pettymys sitten tuntuu. Sydän särkyi. Joten nyt pitää pysähtyä ja toipua.

Tukeva ystäväni Emma laittoi minulle linkin, jonka avulla voin seurata toipumistani. Se oli vitsi, sillä enhän minä oikeasti ole mitään menettänyt. Mikään todellinen katastrofi ei ole elämääni iskenyt, tämä on pieni takaisku vain. Lista on tehty niihin todellisiin kriisitilanteisiin liittyen, mutta tulkitsen ne nyt oman navan mukaisesti, koska minä nyt vain olen niin dramaattinen. (Aion käyttää tuota tekosyytä tästä eteenpäin aina. Aivan loistava.)

Ensin kielletään kaikki ja eristäydytään. En minäkään sitä uskonut. Olin varma, että käsitin väärin, vaikka henki ei kulkenut. Sen täytyi olla vitsi. Ei ollut. No, ainakaan en halua puhua asiasta. Pää pensaaseen piiloon. Tämä on ihan normaali defenssi, että kestetään se ensimmäisen shokki.

Sitten tullaan vihaiseksi. V***ttaa aivan helvetisti ja se vihaisuus kohdistuu yleensä vääriin ihmisiin. Ja sitten siitä hyvästä tulee vihaiseksi itselleen. Tulee omasta huonosta käytöksestä tai typeristä ajatuksista johtuva huono omatunto, mikä aiheuttaa lisää vihaisuutta. Tähän auttaa vain aika.

Seuraavaksi aletaan tehdä diilejä. Jotain myönnytyksiä ja lupauksia, että saisi vielä vähän siirrettyä tapahtunutta. Että jos jotenkin asiat saisi vielä paikattua. Tässä vaiheessa minä yleensä lupaan parantaa tapani. Muuttua paremmaksi ihmiseksi. Kaikkea sitä sellaista soopaa.

Sitten tulee masis. Surun taakka on aika painava. Masennus on myös defenssi, joka auttaa meitä toipumaan. Se on hyvä asia, joten sitä ei kannata pelätä. Ja ihmisten pitää antaa olla masentuneita ihan rauhassa. Se loppuu kun hetki on oikea, asioiden käsittelyyn tarvitaan aikaa.

Lopulta sitä vain hyväksyy asiat. Nyt kävi näin. Ei menneet taaskaan tasan nuo nallekarkit, mutta minkäs teet. Asialle ei voi mitään. Vaikka tämä juttu meni pieleen, niin seuraava voi onnistua oikein hyvin. Positiivisuus varmaankin auttaa.

Luulen, että olen nyt tuossa masisvaiheessa. Aikaisemmin sydän pomppasi kurkkuun joka kerta, kun sain viestin puhelimeeni. Vihaisuus siirtyi ja olin aika lailla valmis mihin tahansa diiliin, että saisin edes yhden hetken sitä mennyttä hyvää oloa takaisin. (Idiootti.) Mutta nyt olen luovuttanut sen osalta. Tympii, mutta minua lohduttaa, että tämä on jo neljäs vaihe noista viidestä. Kohta paha mieli menee pois.

Tämä ei kyllä ole ollenkaan ohje. Ihan vain lista. Mutta nyt en jaksa yrittää miettiä parempaa otsikkoa. Sori.

   

H-hetken jälkeen.

Aikamoinen ilta. Minulla ei ollut onnea, mutta haluan onnitella Saulia! Itse äänestin Pekkaa, mutta olen ihan tyytyväinen. Uskon, että Sauli kyllä hoitaa hommansa hyvin, ja ottaa huomioon sen huomioitavan seikan, jonka Pekan kannattajat näyttivät. Ihmiset haluavat muutosta. Suomi voitti ja sehän on pääasia. Mutta mietin kyllä sitä, että miten nuo toimittajat voivat joka vuosi olla niin töykeitä idiootteja? Tämä on taas sitä, miksi hävettää olla suomalainen. Vaikka samanlaisia urpoja on kyllä varmasti joka maassa. Joka tapauksessa, ihan Saulin voiton kunniaksi pesin vessan.

Illalla olin jo vajoamassa synkkyyteen, mutta ihana Aatu pelasti taas neidon pulasta. Todellinen ritarini! Hän soitti ja ponnekkaan voimakkaasti teki selväksi asiansa:
"Nyt lakkaat suremasta, laitat vaatetta päälle, tulet hakemaan avaimet tästä minulta töistä, ja menet minun luokse peliä katsomaan. Siellä on jääkaappi täynnä olutta."
Olisi ollut suorastaan typerää väittää vastaan. Joten niinpä minä lampsin Rautpohjan pääportille, otin avaimet ja jatkoin matkaa Aatun erikoiseen kotiin. Sitten tyytyväisenä join kolme olutta ja katsoin suuresti odotetun Super Bowlin. Ei voi valittaa, paitsi siitä, että NEP ei voittanut. Vaikka sekään ei kyllä harmittanut kovin paljon.

Ensi vuonna katson matsin kotona. Päätin siis ostaa kunnon telkun ja muutaman maksullisen kanavan. Tajusin nimittäin, että jenkkifutis on se mun juttu. Tai yksi niistä. Tuo laji on niin huikea, että sen vuoksi kannattaa jo vähän maksaakin.

      

Yövuoron jälkeen.

Olin taas näppärä töissä. Yhdistelin sanoja ja sen sellaista. Tuo aikaisempi blogipäivitys tuli suustani ääneen sanottuna ulos muodossa "pikkukisu ja pallit" (eli pahat kollit). Sitten laitoin autolle lisätietoihin pyynnön "aja alasti". Asiakas tosin pyysi vain ajamaan alas asti. Jyväskylän lähettyvillä on ilmeisesti nykyään paikka nimeltä Lievestuire. Yksi asiakas puolestaan tilasi autoa viidelle hengelle, ja kun tilauksen vielä kertasin, sanoin: "Ja se oli viisi autoa". Lievästi hämmentynyttä asiakasta nauratti. Itsekin repesin siinä vaiheessa. Puhelun päätteeksi asiakas vielä muistutti sanoen: "Ja se oli siis YKSI auto." Juu, juuri näin. Selvästi sitä voi olla joko nopea tai osaava.

Mutta tuo armoton työrupeama on nyt päättynyt. Raskas iltavuoroputki loppui pariin erikoispitkään viikonlopun yövuoroon. Tämän lisäksi se -33 astetta pakkasta sai hymyn hyytymään, mutta sitten pelastava työkaveri huomasi, että Suosikkikuskini onkin töissä. Joten sain autokyydin kotiin ja Suosikkikuskistani tuli ainakin toistaiseksi myös minun suosikki-ihminen.

Minulla on ihania ystäviä. Joku heistä oli minusta huolissaan. Ja siksi minun pitää nyt muistuttaa, että tämä on blogi. Aivojumppaa ja sormijumppaa kirjan kirjoitusta varten. Päässä pyörivien asioiden jäsentelyä ja sanoilla leikkimistä. Ei siis välttämättä ihan koko totuus. Sellaistahan ei yksi ihminen voisi edes kertoa. Ja koska minä elän tunteella, niin kirjoitus on myös tunnepitoista, niin hyvässä kuin huonossa. Sitä ei kannata ottaa kovin vakavasti. Niin kuin ei mitään muutakaan tässä elämässä. Minusta on mukava jakaa oivalluksia ja iloja ja surujakin, koska arvelen ja toivon, että joku saattaa ihan oikeasti saada niistä jotain. Tietysti välillä saattaa korvia punottaa lukiessakin, mutta mitä siitä? Jos kaiken sen lisäksi, mitä itse tästä kirjoittamisesta saan itselleni, saan vielä Sinutkin ajattelemaan tai tuntemaan, niin se on pelkkää bonusta! Kirsikka leivoksen päällä. Ja minä rakastan kirsikoita.
 

Odotetut.

Ihan tähän alkuun ennen kuin unohtuu:

Hyvää syntymäpäivää, äiti!
Ja Minttu!

Huomenna on se H-hetki. Super Bowl XLVI, se koko vuoden odotetuin spektaakkeli. Tämän lisäksi meillä on myös vaalipäivä, joka on tällä kertaa erityisen kiinnostava. Illasta tulee kaikin puolin jännittävä. En tosin tiedä missä sitä jännittäisin, tai viitsinkö edes jännittää, minun suunnitelmat nimittäin menivät ihan myttyyn.

Olin tietysti ajatellut sen niin, että vietän tuon yön upean Jenkkifutiksenpelaajan luona. Koska meillä on tämä yhteinen kiinnostuksenkohde ja se taatusti pelin valvoo myös. Mutta aivan selvästi minä en nyt menekään hänen luokseen peliä katsomaan. Kahdesta pahasta on valittava se pienempi paha, joten jää peli näkemättä. Näistä pettymyksistä johtuen vaalivalvojaisetkaan eivät jaksa minua niin kiinnostaan. Ilmeisesti olen koko illan vain kotona. Katson sitten netistä kumpi voitti. Kummassakin tapauksessa.

Olen ollut vähän maassa. Ihastun aina niin vahvasti ja kokonaan, ja sitten kun petyn, niin sekin on hirmu suurta ja tunteikasta. Olen siis oikeasti dramaattinen, ihan niin kuin Jenkkifutiksenpelaaja sanoi. Nyt tunnen itseni vain tosi tyhmäksi, kun annoin itseni taas hullaantua näin. Minä ja minun typerät haaveeni. Harvinaisen ärsyttävää. Varsinkin, kun en voi edes olla vihainen kenellekään, koska eihän kukaan ole tehnyt mitään väärää. Minkäs sitä sydämelleen mahtaa. Minä en ainakaan mitään. Että valoa ja rakkautta vaan kaikille. Varsinkin Jenkkifutiksenpelaajalle.

Pettyminen on kyllä ikävää, mutta jotain positiivista minun surkeaan elämääni vielä kuitenkin mahtuu. (No aika paljonkin, mutta minä nyt olen dramaattinen ja pistän tämänkin ihan överiksi.) Olen pala palalta saanut juhla-asua kasaan. Ensin hankin isoja kiharia päähän. Sitten valitsin mekon, siis oikean iltapuvun. Sitä tuunataan sopivaksi ensi viikolla. Tänään valitsin kolmet rintaliivit, joita sitten samalla sovitetaan mekon kanssa, joista sitten ostan ne parhaat. Nauratti hieman, kun jo vuosikausia samana pysynyt kuppikoko muuttui kolmella kirjaimella. (Ei, en ole hankkinut uusia tissejä.) Sitten löysin korkokengät. Ne eivät tietenkään ole korkokengät, mutta osittain kyllä avokkaita muistuttavat ja kohtuullisen siistit. Jaksan yhä uskoa, että kyllä minusta vielä saadaan esiin ihan kelpo daami.

Shoppailun lisäksi olen ollut töissä ansaitsemassa rahaa tuleville hankinnoille. Pitkää yötä teen ja se on ihan OK, nyt kun meitä on kuunneltu ja saatiin lisää porukkaa hommiin. Se on käsittämätöntä, miten paljon parempi siellä on olla ilman silmitöntä painostavaa ruuhkaa. Työ on suorastaan miellyttävää. Iso kiitos pomolle siitä, ettei antanut kenkää, vaan tyynesti kuunteli valitukseni ja teki asialle jotain.

Sellainen yllättävä juttu kävi tänään, että tulin elämäni ensimmäisen kerran töistä kotiin paaritaksilla. Ihan hyvinvoivana, mutta silti. Virallisesti paaritaksilla. Kovin moni ei kai voi sanoa tehneensä niin. Ja työstä puheen ollen palaan vaaliaiheeseen, joka ei juurikaan liity työhöni. Mutta minun työmatkan varrella on vaalimainosteline. Se on ollut siinä tietysti jo viikkoja. Tänään töihin mennessä huomasin, että joku oli pyyhkinyt koirankakat Saulin naamaan. Iso jäätynyt kakkakökkäre oli kiinni Saulin nenässä. Vaikka luomutoimesta olikin kyse, en usko sen olleen Pekan hippikannattajien tekosia, sillä Pekkan kuva oli poistettu kokonaan. Voihan Väyrynen!

Minulla on ajoittain hieman kyseenalainen suhtautuminen Suomeen, tämä tuskin tulee kenellekään kovin suurena yllätyksenä. Yllättävää on lähinnä se, että vasta Italiassa opin, kuinka tosi suomalainen minä olen. Ja nämä tällaiset ovat niitä juttuja, miksi on todella upeaa olla suomalainen. Siis ei tuo kakkajuttu, vaan tämä: Katso ja vaikutu. Sitten mene, ja vaikuta.

(Niin, ja jos nyt joku tietää linkin, mistä Super Bowlin voisi katsoa netin kautta suorana, niin olen vinkistä ja linkistä ikuisesti kiitollinen.)
    

Muistilappu.

Minulla on sellainen jännä tapa kirjoittaa itselleni muistilappuja. Siinä ei sinänsä ole mitään jännää, aika monet tekevät niin. Mutta aika monet myös sitten lukevat niitä lappujaan ja muistavat asioita, joista lappu on muistuttamassa. Minä sen sijaan vain unohtelen muistilappujani erinäisiin paikkoihin ja sitten niitä löytyy aivan omituisilla hetkillä. Varsinkin kirjoja lukiessa kirjoitan hyviä lauseita muistiin, jos niistä vaikka tulisi ajatuksia, ja sitä kautta aiheita esimerkiksi blogiin. Ei tarvitse tehdä tikusta asiaa, kun on asiallisia paperilappuja. Vaikka se on sitten vähän kuin lukisi pirun raamattua, en ikinä yhtään muista mistä yhteydestä mikäkin lause on tullut. Tosin se ei tietenkään haittaa, tärkeintähän on se syntynyt ajatus. Tänään jotain paperipinkkaa siirtäessäni sieltä jostain välistä lattialle tipahti lappu, jossa sanottiin:

Ihminen ei pääse syvällisesti kokemaan elämänsä tarkoitusta, jos hän ei ole valmis luopumaan tarpeettomista elämänalueistaan.

Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mihin tuo liittyy, tai minkä kirjan muistiinpano sieltä jalkoihini lennähti. Mutta olen varma, että sen oli tarkoitus osua silmiini juuri nyt. Olen nyt liian monta kertaa valittanut työstäni. Siis en vain täällä blogissa, vaan myös työpaikalla ja kavereille. Meillä on kauhea kiire koko ajan, eikä asialle oikein ole pystytty tekemään mitään lukuisista pyynnöistä huolimatta. Se on asia, johon minä ihan selvästi en voi vaikuttaa. Joten voin vain yrittää estää sen vaikuttamasta minuun.

Jenkkifutiksenpelaaja sanoi minulle, että "Älä ole niin dramaattinen." Höh. Olenpas! Koska minä olen. Elän tunteella ja voimakkaasti, ja se on parasta minussa. Haalea ja vaisu on pahinta mitä tiedän. (Okei, pakkanen ja kirkas talvi on pahinta, mutta ei nyt puututa siihen.) Minun on siis vain opittava kanavoimaan se dramaattisuus johonkin hyödylliseen ja positiiviseen. Sillä energiamäärällä tekee kyllä ihmeitä. Ja koska tuo työ nyt on mitä on, minun pitää vain oppia jättämään se kaikki omaan arvoonsa. Sillä tämä ressi ei todellakaan ole sitä minulle tarpeellista elämänaluetta.

Voisin soittaa Hyönteiseen ja tilata sairaslomaa. Monet tekevät niin. Minä mieluummin teen toisin. Päätin, etten ressaa enää tuosta työstä. Joka kerta kun minulle vittuillaan, tai muusta syystä pahoitan mieleni, menen hakemaan kinuskikuulan kaapistani. Niitä on siellä jemmassa. Kinuskikuulat auttavat mihin tahansa vaivaa. Liimaan stressitarran siihen kohtaa näyttöä, missä näkyy jonottavien määrä. Minä en anna sellaisten asioiden enää painaa mieltä.

Nyt kun mietin, niin oikeastaan minun elämässäni ei ole mitään muuta sellaista, mikä estää minua kokemasta syvällisesti elämäni tarkoitusta. Kaikki muu on hyvin. Vaikka minua v***ttaa tämä Suomen ilmasto, niin se ei silti saa minua raivon partaalle. Ja voin aina muuttaa lämpöiseen. Minulla on upeita ystäviä ja sellaisia ominaisuuksia, joilla pääsee tosi pitkälle. Elämäni on hirmu hienoa. Ja tästä yhdestä tarpeettomasta asiastakin olen ihan valmis luopumaan.

Olinpa kirjoittanut hyvän lauseen muistiin.

    

Kesto-ongelma.

Joku viisas sanoi kerran, että elämässä olevat ongelmat eivät ole huono asia. Kaikilla on ongelmia ja niitä tulee aina lisää, mutta se on hyvä asia, sillä ongelmat saavat meidät toimimaan. Mutta jos ongelmasi on sama kuin vuosi sitten, niin se on huono asia.

Minulla on sellainen viiden vuoden päiväkirja, johon koitan kirjata kaikki elämäni kohokohdat. Toissayönä ahdistuksissani uhosin tekeväni suuren muutoksen, ja että lopetan ahdistuneisuuden ja murjotuksen, ja että nyt vain painan täysillä oikeaan suuntaan ja teen elämästäni hyvän, ja toteutan kaikki haaveeni. Päätin kirjata sen myös tuohon päiväkirjaan. Luin samalla sivulla olevan edellisvuoden kirjoituksen ja repesin nauramaan. Riitti, että tälle vuodelle kirjoitti: "Sama."

Hei nyt oikeesti. Samana päivänä täysin sama uhoaminen. Eli nyt voi sanoa asioiden olevan huonosti. Tammikuu on ihan selvästi kompastuskiveni. Talvi on kirous minulle selkeästi ihan joka vuosi. Joten nyt on vain yksi asia tehtävissä. Kirjoitan Italia-kirjani loppuun ja matkustan joulukuussa Indonesiaan. Tulen takaisin sitten huhtikuun alussa. Suotta minä täällä kidutan itseäni vuodesta toiseen.

Päätin koteloitua taas. Pysyn pois Facebookista ja ihmisten ilmoilta, keskityn oleelliseen. Unohdan kaikki tyhmät miehet, varsinkin jenkkifutiksenpelaajat, pysyn vain kotona ja kuuntelen ihanaa Samulia, kunnes olen sisäistänyt tämän biisin todellisen sanoman. Enkä minä mitään miehiä muutenkaan tarvitse, sen verran suuri kyrpä otsassa tulen kotiin jokaisen työvuoron jälkeen nykyään muutenkin. Vähän vain kun treenaa tuota notkeutta, niin se on siinä.

Jospa ensi vuonna voisin kirjoittaa myös tuolle kirotulle sivulle jotain ihan muuta.
 

Pikkukisu ja pahat kollit.

Sain aivan yllättäen pienen kissan lainaan. Minikokoinen kisu tuli isolla tilataksilla talon pihaan, josta kävin sen hakemassa. Koko matkan se oli jutellut kuskille mukavia, mutta kellariin päästyään rauhoittui heti ja meni piiloon. Hetken jo epäilin, etten näe koko otusta enää, mutta kyllä se sitten kuitenkin uskaltautui vähän tutustumaan ja evästämään. Lyhyt hoitoaika meni oikein mukavasti, tosin minun silmät olivat aamulla allergian lähmäämät. Mutta ei kuitenkaan niin paljon, että kieltäytyisin seuraavasta hoitovisiitistä.

Jenkkifutiksenpelaajani tuli viimein takaisin reissustaan. Olen odottanut jo kuukauden unelmatreffejä. Nyt tuntuu siltä, että saan odottaa niitä elämäni tappiin asti... Reissun päältä oli löytynyt jokin romanssi. Voin kertoa, että nyt kyllä vi***taa. Vajosin jopa niin alas, että otin Nappisilmään yhteyttä. Tässä oli tietysti takana se vanha totuus, että minkä tahansa surun saa poistettua nopeimmin kunnon panolla, tai vetämällä perseet. (Koska typerehtimällä perspektiivi asioihin muuttuu.) Seuraavana päivänä oli mentävä töihin, joten ryyppääminen oli pois laskuista. Ikäväkseni Nappisilmäkin seurustelee nykyään (vaikka eipä tuo kaveria ole ennenkään estänyt), joten päätin vain syödä suklaata. Paljon.

Hengitä syvään.
Hyvä ilma sisään, nuuh!
Paha ilma ulos, puuh!
Kyllä tämä tästä.

Tammikuu oli perkelettä, mutta onneksi tänään on jo helmikuu.