Päätös.

Tämä on todettu ennenkin, mutta kylläpä taas helpotti ahdistus, kun sain yhden suuren päätöksen tehtyä. Päätös päättää jotain ja aloittaa jotain muuta. Olen vasta alkanut ymmärtää miten tärkeää päättäminen on, se lievittää stressiä. On aivan käsittämätöntä miten suuri ajattelun voima voi olla. Stressi aiheuttaa ihmisten sairaudet. Kylmä tosiasia, jota on vaikea uskoa. Mutta se on myös tosi lohdullista, että voin vaikuttaa omaan hyvinvointiin niin helposti. Kaikki voivat. Kokeile vaikka. Aloita poistamalla stressiä. Minulle toimii musiikki parhaana lääkkeenä. Ihan sama mikä kiristää, riittää kun laitan kupit korville ja fiiliksestä riippuen lempimusiikkiani. Kohta kiukku unohtuu ja alkaa tuntua hyvältä. Hetken päästä on koko jännittynyt kroppa mukavasti rentoutunut. Ja silloin tuntuu koko keho voivan hyvin. Ainakin huomattavasti paremmin, kuin hetkeä aikaisemmin. Jotkut saavat samat kiksit laulamalla tai vaikka tanssimisesta. Minulle riittää ihan vain huojuminen musiikin mukana. Pääsen ihan erityisen hyvään fiilikseen pelkästään kuuntelemalla musiikkia. Ja siinä hyvässä fiiliksessä on sitten helpompi tehdä päätöksiä.

Äitini lähetti minulle yhden lehden Irlantiin. Käänsin tilaukset hänen osoitteeseen muuttaessani Suomesta pois, mutta äitipä päätti yllättää minut paketilla jossa oli mukana yksi Mondo. Tuntuu omituiselta lukea suomenkielistä matkailulehteä Thaimaassa. Varsinkin, kun takasivulla mainostettiin uutta Thaimaa-matkaopasta. Joka tapauksessa, tuo lehti osui taas silmiini. Se oli lattialla ja tuijotin kansikuvaa nurinpäin. Huomasin, että lehden kannessa oli piiloviesti.

Ei lisättävää.

Tiede.

Kirjoitin pitkästä aikaa hippiblogiani. Tuntui siltä, että henkisesti on taas kasvettu. Sain oivalluksen, joka tuntuu ääneen sanottuna yksinkertaiselta ja mitättömältä, mutta se mullisti elämääni aivan suunnattomasti. Ihme juttu.
(Ja koska lupasin, etten kirjoitan tuota "hippisoopaa" enää tänne, voit käydä katsomassa sitä muualta.)

Jos sinusta tuntuu ettei elämälläsi ole mitään tarkoitusta, niin voisiko se johtua siitä, että et ole sitoutunut mihinkään sellaiseen, joka toisi tarkoituksen tullessaan?

No helvetti. Kyllä voi. Siitä tässä tietysti onkin kyse. Tuo lause tuli vastaan taas juuri oikeaan aikaan. Se vastasi moneen kysymykseen. Huomasin myös, että olen hulluna tutkijoihin. Löysin taas pitkästä aikaa yhden sivuston, jossa julkaistaan tieteismusiikkia (tai miten ikinä sellaista pitääkin kuvata); Symphony of science. Minä en ole ollenkaan tutkija, mutta ihailen heitä suunnattomasti. He jaksavat paneutua yhteen ja samaan asiaan tavattoman pitkäksi aikaa. Ja sitten kaiken sen päälle ovat innostuneita! Tutkijat eivät epäonnistu. Jos joku kokeilu ei toimikaan, niin he oppivat uuden tavan millä asia ei tapahdu. Ja ovat arvatenkin ihan yhtä innoissaan. Minä haluan oppia tutkijaksi! Haluan innostua myös silloin, kun asiat eivät mene niin kuin odotan. Koska sitä tapahtuu jatkuvasti.

Jostain syystä nuo omituiset kappaleet tekevät todella turvallisen olon. Ja rauhoittaa.  Tässä taitaa olla uusin biisi, joka ei kylläkään rauhoita, mutta on hauska ja tähän hetkeen erityisen sopiva.
   

ilo.

Sain tänään karkkia ja kameran. Eli olen pelkkänä ilona. Karkki oli tosi pahaa ja aiheutti kuvotusta, mutta koska olin mieluillut ällölöllökarkkeja jo muutaman päivän, niiden ahmiminen tuntui (sen hetken ajan) erityisen ihanalta.

Ja sitten vielä se kamera. Se se vasta ilostuttikin! Olen kiroillut jo tosi pitkään vanhaa kameraani, joka on liian hieno minulle. En osaa ottaa sillä hyviä kuvia, se menee hukkaan minun käsittelyssä. Ja sitten hyvät tilanteet jäi kuvaamatta, koska kamera odottaa aina jossain kaapissa. Äärettömän turhauttavaa. Mutta nyt asiaan tulee muutos! Minulla on kamera, jota a) osaan käyttää, koska luin jo melkein koko käyttöohjeen odotellessani akun latautumista ja b) haluan pitää mukanani kaikkialla, koska se vain on niin näppärä.

Jännä miten pienet asiat voivatkin saada iloiseksi. Enkä nyt tarkoita niinkään asioiden hankkimista ja uuden ostamista, vaan ylipäätään minkä tahansa kovasti odotetun ja halutun asian toteutumista. Nyt minulla on tosi pitkästä aikaa aivan suunnaton motivaatio kuvaamiseen! Ei minusta koskaan tule ammattilaista, en ole koskaan edes halunnut ammattilaiseksi. Itse asiassa joka kerta, kun kuvaamisesta on maksettu, se on tuntunut jollain lailla taakalta. Pilasin lempiharrastukseni menemällä töihin tekemään samaa. Se oli virhe. Samoin kuin sen liian hienon kameran ostaminen. Mutta nyt on hyvä. Uusi kamera on juuri sellainen mitä olin mieluillut jo pitkään. Juuri sopiva minulle. Sillä tulee varmasti tosi hienoja, juuri minunlaisia kuvia.

En silti myönnä olevani materialisti. Tässä on taustalla vähän eri asia. Minulla on paljon hienoja tavaroita. Juuri sellaisia joista minä pidän, joista olen haaveillut pitkään ja joita sitten lopulta olen hankkinut. Kuten vaikka se uutuuttaan hohtava valkoinen Jopo, jolla ehdin ajaa vain ihan vähän aikaa ennen muuttoa Irlantiin. Mutta pelkästään jo se tieto siitä, että minulla on nyt se valkoinen Jopo, josta niin pitkään haaveilin, saa hymyilemään täällä maapallon toisella puolellakin, vaikka en ihan hetkeen sillä pääsekään ajelemaan. Kyse ei ole itse tavarasta, vaan siitä tunteesta, jonka saa kun saavuttaa jotain.

Enää pitää miettiä, että mitäs sitä seuraavaksi haluaa. Mitä sinä haluat?
 

Talo.

Löysin aivan ihanan talon. Halusin ehdottomasti muuttaa siihen. Johonkin on muutettava kuitenkin, joten tuo täydellinen pinkki talo puhutteli. Lähinnä minua, Toyboy oli vahvasti sitä mieltä, että talo on liian kallis meidän budjetille. (Ja selvästi aivan liian pinkki silmälle.) Sitä paitsi tältä saarelta pitäisi lähteä ihan kokonaan pois. Minä lupasin miettiä asiaa. Tästä talosta lähtemistä ei tarvitse miettiä, sillä taistelen päivittäin muurahaisten kanssa, jahtaan itikoita ja muita öttiäisiä (joilta Toyboy sai sen denguekuumeen), suihkun lattia kuhisee matoja, liskot lisääntyvät (siis ainakin ne parittelevat seinällä ihan siinä silmien edessä ja lukumäärä kasvaa - eilen niitä oli jo neljä) ja muuta sellaista miellyttämätöntä. Sitten käytiin uudestaan katsomassa sitä ihanaa pinkkiä taloa ja kävi ilmi, että se on vapaa vasta kahden kuukauden kuluttua. No, yksi ongelma ratkaistu, voin siis unohtaa sen.

Ajettiin saaren ympäri. Ja vähän mutkiteltiin muutenkin. Löytyi tosi kaunista aluetta, mutta suurimmaksi osaksi tämä ei ole mikään kaunis saari. Meri on aaltoineen tietysti aivan upea, mutta muuten. Se oli kyllä ihan tiedossa jo ennen tänne tuloa. Kaikkialla näyttää aika paljon sellaiselta kuin kuvittelinkin. Eli jokseenkin ränsistynyttä ja likaista, kaikki rakennettu vähän sinne päin. Huteria hökkeleitä. Paitsi ökyhotellit, niihin on laitettu niin paljon rahaa, että pelottaa. Rikkaat turistit saavat varmasti koko maasta hyvin erilaisen kuvan kuin minä.

Yritin kirjoittaa tuon epävalittavaan sävyyn, en ole varma onnistuinko. En minä viihtyisi pitkään sellaisessa luksuspaikassa. Yleensä tavallinen riittää ihan hyvin, vaikka olenkin vähän neuroottinen muutamien asioiden suhteen. (Sopiva ajoitus; sudenkorento törmäsi juuri otsaani, pysähtyi hetkeksi tissille, johon minä tietysti äkkireagoin huitomalla ja vahingossa löin hyönteisparan lattiaan, jossa se otti hetken lukua ennen kuin jatkoi matkaansa hoiperrellen. Hups! Pahoittelen.) Joka tapauksessa, ihan siltä varalta, että se ei tule tarpeeksi hyvin läpi sanoistani: Thaimaa 6 - Irlanti 0.
   

Viikonloppu.

Joku pohti Facebookissa viihdepaketin hankintaa. Seuraava sanoi käyneensä hiihtämässä, kun oli ostanut uuden suksipaketin. Mietin, että vähän on ihmisten harrastukset muuttuneet. Vanhan ajan viihdepaketilla hiihdettiin. (Okei, on tosi aikainen aamu ja olen nukkunut liian vähän yöllä.)

Toyboylla oli syntymäpäivä. Jos poikaystävä siirtyy neljännelle kymmenelleen, eli kolmenkympin paremmalle puolelle, niin pitäisi kai alkaa käyttämään nimitystä miesystävä. Aika kamalaa. (Tai sitten ihan suosiolla vaihtaa jo nuorempaan.) Toyman on huomattavasti kornimpi, mutta minkäs teet, jos ikä painaa. Minä kyllä inhoan noita termejä... Kaikki ovat niin harhaanjohtavia. Jos nyt kuitenkin jollain tavalla tuo tyyppi on kategorisoitava, niin sanotaan sitten vaikka "sohvalla krapulaansa paranteleva reissukaveri".

Meille tuli koira kylään. Sellainen likainen ja ruma, mutta ihana. Se seurasi yhtä Toyboyn työkaveria terassillemme ja jäi siihen makoilemaan. Minä tykästyin välittömästi. Sillä on puhevika. Koira ei osaa haukkua, pitää vain omituista ulinaa. Mutta se näyttää lempeältä. Ajattelin ostaa apteekista punkki ja muiden loisten poistoainetta, houkutella koiran suihkuun ja pestä sen kirppuisen turkin. Luulen, että sen olo helpottuisi paljon. Kukaan ei voisi enää nimittää sitä saastaiseksi. Mutta sitten taas toisaalta, voisin ihan hyvin perustaa tänne kulkukoirien pelastustarhan. Tuon koiran kohtalotovereita tuntuu olevan ihan joka paikassa. 

Minun piti viettää koko päivä pohtien, mutta se keskeytyi, kun työkaveritytöt tulivat koputtamaan ovelle. Lauantai-iltaan oli ohjelmaa tarjolla. Joten ajoimme Lamaille katsomaan Lady thai boxingia. Tosin ensin mentiin suomalaisen miehen pyörittämään hotellibaariin ja käytiin myös morjestamassa sen keinubaarin tuttuja. Oli ihan kiva nähdä oikeita thai boxing matseja, siis niiden nuorien miesten, jotka ottelivat jokaisen lady-ottelun välissä. En huutanut ollenkaan, koska tämä oli kuitenkin enemmän sellainen baarien järjestämä show.

Kotiin päin tullessa minä jo toisen kerran nukahdin mopon kyytiin. Se on aika erikoista, jopa minun unenlahjoilla. Otan sellaisen "lukko-otteen" ranteistani Toyboyn ympäriltä, nojaan eteenpäin ja lasken pään hartioille. Jotenkin se liikenteen melu on niin rauhoittavaa, että jossain vaiheessa havahdun, kun ollaan jo melkein perillä.

Eilen pyörästä puhkesi rengas. (Olin silloin jo hereillä.) Onneksi ei oltu enää kovin kaukana, joten lähdettiin sitten jatkamaan matkaa jalkaisin. Ensin yksi taksi pysähtyi ja kysyi halutaanko nostaa mopo kyytiin ja maksaa kamalan kallista hintaa erittäin lyhyestä matkasta. (Vain suomessa on taksit kalliimpia kuin täällä.) Ei haluttu, joten jatkoimme jalkaisin. Sitten tien toiselta puolelta kuului huutoa. Korjaamokaupan pojat olivat siellä viettämässä omia full moon partyja. Yksi heistä siirsi oman moponsa sivummalle, työnsi meidän mopon sisään ja istahti minikokoiselle pallille irrottamaan rengasta. Toinen kaveri toi meille tuolit ja minä ostin meille pari olutta. Yksi poika tuli lisää, tyttö vähän sivummalla paketoi savukkeita muoviin. Keskustelu oli hankalaa, koska pojat puhuivat englantia yhtä hyvin kuin minä thaita, mutta kaikilla oli juomista ja hauskaa. Sehän riittää. Ellen ihan väärin muista, niin sana joka kuulostaa äänteeltä "maa" on koira ja "meu" taas tarkoittaa kissaa. Istuimme vielä hetken olutta nauttien, vaikka pyörä oli korjattu. Mukavia ihmisiä, pyysivät meitä korjaamolle juhlimaan uudestaan.

   

Back to basics.

Universumi on taas ravistellut minua oikein kunnolla. Koko alkuvuosi on ollut pelkkää tunnemyrskyä. Ajattelin, että kun tulen tänne Thaimaahan, niin olo kyllä helpottuu. Irlannissa oli niin kamalan ahdistavaa olla. Olin oikeassa, olo helpottui heti. Täällä on lämmintä ja mukava. Hyvin erilaista kuin mitä olen aikaisemmin nähnyt, mutta se ei tietenkään ole huono asia. Olen myös kirjoittanut tosi paljon, ja se on aina hyvä. Mutta jotain omituista on edelleen tekeillä. Minun sisälläni on vieläkin tunteita, joita en osaa selittää. Kaikki nämä allergiat ja muut terveyteen kohdistuvat jutut ovat selvästi merkkejä siitä, että jotain ei nyt ole kohdallaan. Keho aina ilmoittaa, kun joku mitä teet ei ole hyväksi sinulle.

Taisin mainita jo kerran aikaisemmin, että ystäväni kirjoittaa onnellisuusblogia. Viimeisin lukemani teksti kolahti jotenkin todella vahvasti. Tämä oli nyt kolmas "sattumalta" vastaan tullut ärsyke, joka saa miettimään samansuuntaisia asioita. Selvästi suuria muutoksia on tulossa elämääni.

Ensin astrokalenteri kertoi hyviä uutisia työrintamalle. Vastoinkäymiset ja hankaluudet ovat vain merkkeinä asioista, jotka eivät oikeasti kuulu elämääni. Oikeat ratkaisut ovat helppo tehdä, kun vain kuuntelee sydäntään. Ilmeisesti nyt on se aika, kun nämä "väärät" asiat ja ihmiset on helppo tunnistaa.

Ja nyt kun henkisyyden ja ennusteiden linjalle lähdettiin, niin kyselin pitkästä aikaa myös korteilta, että mitähän sitä pitäisi tehdä. Mitä nämä tuntemukset oikein tarkoittavat? Vastaus oli todella osuva: Narri. Avoimuus, luottamus, valmius riskien ottamiseen, rohkeus seisoa omilla jaloillaan, vapaus, luovuus, riippumattomuus, suuret mahdollisuudet, mahdollisuus ottaa merkittävä askel elämässä, sydämen äänen kuunteleminen.

Olet valmis uuteen alkuun, kenties jopa merkittävään elämänmuutokseen. Antaudu, uskalla hypätä tuntemattomaan, vaikka pelko yrittäisikin pidätellä sinua. Luota sydämesi ääneen.

Ja sitten vielä tuo Hallan blogi, jossa hän kirjoitti arvoista. Mitkä arvosi ovat ja miksi ne ovat sinulle tärkeitä? Olen tehnyt tämän harjoituksen ennenkin, mutta siitä on jo liian pitkä aika, koska vastaus ei ollut kovin selvä. Sitä paitsi ihmiset muuttuvat. Elämä muuttuu. Tietenkin silloin arvotkin muuttuvat. Joten tänään on ohjelmassa pohtimista. Paljon.

     

"Menestys vaatii sitoutumista"

Kun tulin takaisin Lamailta tiistaina, vastassa oli kalju mies. Toyboyn tukka oli jäänyt Malesiaan. Ei haitannut yhtään, minä rakastan kaljua!

Pari päivää on mennyt vain lepäillessä ja kirjoittaessa. Sain niin hyvää palautetta blogistani ja samalla kannustusta kirjan kirjoittamiseen, että innostuin siitä aivan tavattomasti. Naputus on kuulunut aamusta iltaan. Toyboy tulee tasaisin väliajoin painamaan läppärin kantta kiinni ja sanoo, että nyt olisi tauko. Tai että eiköhän se nyt jo riitä tälle päivälle. Silloin enää viimeistelen kappaleen ja laitan koneen pois, ainakin vähäksi aikaa. Se on hyvä systeemi, minä kun en ikinä itse muista lopettaa. Kirjoittamiseen jää niin koukkuun.

Teksti tuntuu nyt hyvälle. Vaikka en minä missään vaiheessa kirjan kirjoittamista lopettanut, annoin silti muiden turhien juttujen harhauttaa ajatuksiani. (Kuten Irlannin tai etäsuhteen tai ahdistavan työpaikan.) En tee sitä virhettä uudestaan. Minun astrokalenterikin tiesi sen.

Sinulla on jotain suunnitelmissasi ja pohdit kovasti idean kannattavuutta. Miettimällä asia ei nyt tule yhtään selvemmäksi. Tänään on uskallettava sitoutua haaveittesi todeksi tulemiseen. Vasta sitoutuminen omaan päämäärääsi tuo vapauden tullessaan.

Olen erittäin samaa mieltä. Sitä paitsi yöllä saamani paniikkikohtaus palautti hyvin maan pinnalle, oli se niin pelottavaa. Olen koko aamun miettinyt, että elänkö minä nyt sellaista elämää, jota todella haluan. Suuria kysymyksiä. Mutta hyviä vastauksia. Selvästi on tehtävä muutoksia.
   

Paniikki.

Sain yöllä elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Siis ihan oikean. Se oli pelottavinta mitä minulle on koskaan aikuisiässä tapahtunut. Ja minä heräsin siihen, sen laukaisi uni. En tiennyt että sellaista voi edes tapahtua.

Sain unessa jonkin kamalan allergiakohtauksen, koska minun niskaan pistettiin jotain "vastamyrkkyä" lentokentällä, kun olin lähdössä maasta. Se aine aiheutti allergiakohtauksen, ja jalkoihini tuli jotain omituisia paiseita. Tuntui etten saanut henkeä ja aloin huutaa, mutta ääntä ei tullut. Yritin mennä makuulle, mutta en pystynyt. Siinä vaiheessa heräsin, mutta en silti vieläkään pystynyt liikkumaan. Herätin Toyboy ulinallani, kun yritin huutaa apua, mutta en pystynyt puhumaan. Koko kroppa oli puutunut ja kihelmoi, silmissä sumeni, enkä saanut henkeä. En pystynyt sanomaan mitään pitkään aikaan. Kuulin ja näin koko ajan kaiken, kun Toyboy tuli luokseni ja yritti kysellä, että mihin sattuu. Sitä kesti muutaman minuutin, en pystynyt hengittämään enkä liikkumaan.

Paniikkihäiriötä sairastava kaverini on kerran kuvaillu tuota kohtausta niin, että sitä tuntee kuinka kehon jokainen solu yrittää mennä eri suuntaan, mutta ei voi liikkua. Se yöllinen kohtaus tuntui täsmälleen tuolta. Kesti pitkään ennen kuin hengitys tasaantui ja pystyin taas liikkumaan. Lopulta nukahdin uudestaan. Sanon aina, että pärjään kyllä yksin, mutta nyt olisin kyllä tarvinnut jonkun lähelleni ja pitämään kädestä kiinni. En muista milloin olisin pelännyt noin paljon. Mutta selvisin hengissä.

(Virallisempaa tietoa paniikkikohtauksista tässä.)
 

Lamai.

Kuuntelen taas ysärihittejä keinubaarissa. Edessäni on puisia pöytiä ja tuoleja, lämpimässä tuulessa heiluvia vihreitä lamppuja, vanhat lankkulattiat, tuulettimia ja muutamia turisteja. Yksi pariskunta istuu pöydässä, molemmat naputtvat omia puhelimiaan. (Säälittävää.) Kun katson vasemmalle, näen avoimesta ikkunasta meren pauhun. Se on edelleen ällistyttävä. Rannalla on muutamia käristyneitä turisteja, jotka nauttivat olostaan aallokossa. Kun käännän päätä oikealle, näen koiran, jonka pyllyyn on piirretty naama. Silmät, suu ja pystytukka, töpöhäntä toimii nenänä. Koiraa se ei juuri tunnu haittaavan, mutta minua vähän mietityttää älykkyyden taso tällä kylällä. Koira on kuulemma omistajan, joka ei kamalasti ilahtunut, kun näki lemmikkinsä takapuolen.

Sanoin lähtiessä Toyboyn pomolle, että menen pariksi päiväksi Lamaille. "Miksi sä sinne menet? Se on saaren pahin huorakaupunki." Noh. Enpä kyllä tiennyt sitä. Kun ajattelin, että kirjoittaisin siellä. (En ole kirjoittanut.) Ja ajattelin nauttia omasta ajasta, ja siitä tosiasiasta, että olen niin lähellä merta. (Sitä olen tehnyt.) Mutta tuo kommentti kyllä jotenkin kiteytti koko paikan. Toyboyn pomo oli oikeassa. Tämä on bilekaupunki. Täynnä tyttöbaareja. Juhlintaa. Urpoja, jotka kännipäissään piirtävät naamoja koirien pyllyihin.

Olen kuitenkin viihtynyt. Varsinkin tässä keinubaarissa. Toki vähän haiskahtaa turistihinnoilta täällä kaikki, mutta koska saan käyttää nettiä ilmaiseksi, niin kärsin sen verran ihan mielelläni. Istun yleensä yläkerrassa, josta on huikeat näkymät merelle. Alakerrassa on toinen baari, jossa järjestetään joka perjantai ja maanantai beach partyja. Oikeastaan alakerta on kokonaan hiekkarantaa, täynnä aurinkotuoleja ja pöytiä, baaritiski vain seinän vieressä. Tämä on se sama baari, johon Toyboy tuli juttelemaan minulle, silloin kun minä olin Irlannissa. Näin Skypen kautta nämä samat paikat jo syksyllä. Luultavasti istun samassa pöydässä. Toyboy käänsi kameraa, ja näytti minulle ikkunasta pimeässä yössä liekkejä heiluttavaa poikaa. Se näytti upealta! Mutta ei läheskään niin hienolta kuin eilen livenä nähtynä.

Tutustuin tämän baarin yhteen tarjoilijaan jo lauantaina. Eilen lähdin kävelemään kohti keskustan vilinää, kun sama tarjoilija ajoi vierelleni skootterilla. Hän oli menossa käymään sunnuntaimarkkinoilla ja pyysi minua mukaan. En tiennyt sellaisista, joten hyppäsin kyytiin. Olin aivan innoissani. Taas. Pitkä katu täynnä kojuja, jotka ovat pullollaan koruja, laukkuja, vaatteita, koriste-esineitä, kenkiä, ruokaa ja juomaa. Taas. Täällä oli jopa samoja myyjiä, kuin siellä Bo Phutin markkinoilla. Arvatenkin myös ihan samat tarvarat. Mietin, että kuinka monta kertaa tästä jaksaa innostua näin, ennen kuin kyllästyy? Kävelin takaisin hotellille ja keinubaarin alakertaan. Liekkejä heiluttava poika tuli taas esiintymään. Tarjoilija istui kanssani koko illan juttelemassa. Kävi ilmi, että liekkejä heiluttava poika oli hänen miehensä. Mukava tyttö. Mukava ilta.

Palaan viidakkoon tänään. Ei pysty mitenkään olemaan haikea, koska siellä kotosessa on aallot melkein yhtä lähellä. Siellä on myös omaa rauhaa. Ja sitten siellä on minun Toyboy. Vaikka tämä yksinolo täällä uudessa paikassa teki hirmu hyvää, ja nautin tosi paljon tämän pikkukaupungin vilinästä, niin silti on ihan mukava palata takaisin niihin omiin ympyröihin. Kun kyllä sellaisia tännekin on jo muodostunut, siis niitä omia ympyröitä. (Ja saattaa minulla ehkä olla vähän jo ikäväkin.) Ja sitä paitsi, Lamai on alle puolen tunnin mopomatkan päässä, tänne pääsee milloin tahansa uudestaan.
 

Miniloma.

Toyboy lähti viisumimatkalle Malesiaan. Koska minä en viihdy ihan mielettömän paljon siellä viidakossa, en halunnut jäädä sinne yksin. Varsinkin, kun naapurissa asuu älyllisesti viisivuotiaan tasolla oleva kikattava paikallisen mafian edustaja. Kaveri on ilmeisesti tyhmä kuin saapas, mutta on siitä huolimatta onnistunut haalimaan ympärilleen äkkipikaisia ystäviä, jotka nimittävät häntä pomoksi. (Tästä voisi melkein päätellä, että nämä ystävyydet on ostettu.) Joten minäkin lähdin minilomalle.

Varasin hotellin jo etukäteen, koska en halunnut jättää mitään sattuman varaan. Pakkasin rinkan äärimmilleen, koska olin menossa kahdeksi yöksi naapurikylään. Toyboy pakkasi minirepun vajaaksi, koska on menossa samaksi ajaksi toiseen maahan. Nauratti - naiset ja niiden tavarat. (Huomaa ironia. Minä en ole sellainen nainen.)

Matka Lamaille oli hauskin pitkään aikaan. Minä käytännössä nauroin ääneen koko mopomatkan. Koko se asetelma oli niin käsittämätön. Ensinnäkin jo se, että minulla oli rinkka selässä skootterin takapenkillä. Se herättää hilpeyttä joka kerta. (Siis ihmisissä, jotka näkevät meidät.) Mutta tietysti juuri tänä aamuna alkoi sataa vettä. Joten minä vedin Irlannista tuomani sateenkestävän takin päälleni, köytin itseni kiinni rinkkaan ja vedin hupun tiukasti päähän. Toyboy sen sijaan haki itselleen paikallisesta Siwasta (jota täällä kutsutaan nimellä 7-eleven) sadeviitan. Sellaisen somasti purppuraisen. Olimme aikamoinen näky siis jo lähtökuopissa. Ensimmäisen kaasutuksen jälkeen sadeviitta oli täyttynyt ilmasta, ja Toyboy näytti michelin mieheltä. Sen lisäksi viitta lepatti niin raivokkaasti, että oli täysin mahdoton kuulla mitään muuta. Koska huppu teki kuskista lähinnä sokean, Toyboy luopui siitä hyvin pian. Tästä johtuen se lepatti raivoisasti nyt niskassa liimautuen minun naamaan. Jos märkä muovirätti hakkaa naamaan ja rätisee koko matkan, mitä siinä voi tehdä muuta kuin pitää lujasti kiinni ja nauraa hysteerisesti? Minä en ainakaan keksinyt mitään muuta. Mutta päästiin perille. Toyboy nousi mopon kyydistä naama kuravettä valuen, ja katsoi minua sellaisella "syö lääkkees"-ilmeellä. Minua nauratti edelleen. 

Hotelli on mukava. Minun huoneessa on ikkuna, mutta valitettavasti sen näkymä on hotellin käytävälle. Ei sillä että siitä katselisin, koska voin yhtä hyvin kävellä hotellin ovesta ulos, ja mennä tien yli baariin (jossa nyt olen), jonka takapihalla on meri. Sen lähempänä meri ei voisikaan olla, aallot tulee lähes rappusille asti. Nyt minä istun keinussa. Swing Barissa on ihan oikeasti keinuja ympäröimässä koko baaritiskiä. En voi uskoa tätä, en vain voi. Mutta kaikki on totta. Muistui taas mieleen ystäväni Sarin sanat vuosien takaa: "Ilona, sä elät sun unelmaa!" 

No niin teen!

   

Nähtyjä.

Jumalavita kun meinasi tulla sydänkohtaus eilen. Kaikkien niiden muiden pelkotilojen päälle sitten piti ihan täällä "kotona" säikähtää. Menin keittiöön, jossa oli ihan valotkin päällä. Yhtäkkiä sieltä katosta hyppäsi lisko keskelle keittiötasoa, kimposi ilmaan ja jatkoi pöydän reunaa pitkin kohti lattiaa, jonne sitten lopulta katosinkin. Yleensä ne tulevat esiin vain pimeällä. En huutanut, mutta oli se lähellä. Minä pidän kyllä meidän gekkosista, mutta helvettiäkö niiden tarvii tuolla tavalla säikytellä? Se oli tietysti se Säikky, koska niin kömpelösti liikkui.

Käytiin kiertelemässä yömarkkinoilla ihan tässä lähettyvillä Bo Phutissa. Se oli mahtavaa! Pitkä katu täynnä kojuja, jotka ovat pullollaan koruja, laukkuja, vaatteita, koriste-esineitä, kenkiä, ruokaa ja juomaa. Katu oli täynnä turisteja, pääasiassa venäläisiä ja jenkkejä. Irlannissa harjaantunut silmäni oli kyllä erottavinaan myös yhden puolalaisen perheen. Kai nekin joskus matkustavat. (Mutta eivät taatusti hymyile silloinkaan.) Ostin kaksi mekkoa, toisesta saa myös hameen. Saatiin tingittyä ne erityisen hyvään hintaan, koska täällä asuessa meidän ei tarvitse maksaa turistihintoja. (Ja kun sanon saatiin tarkoitan tietysti, että Toyboy sai.) Syötiin, juotiin ja käveltiin, katseltiin valoja, kuunneltiin hyvää livemusiikkia.

Kotimatkalla päätetti pysähtyä Big Buddha patsaalla. Mopolla ei saanut alueelle ajaa, joten jätettiin se vähän kauemmaksi ja käveltiin paikalle. Oli säkkipimeää, kun eihän siellä yöllä mitään valoja tietenkään ole. Munkit nukkuvat. Yksi koira sai hysteerisen haukkumiskohtauksen, mutta rauhottui, kun juttelin sille mukavia. Käveltiin patsaan luo, kun alkoi kuulua haukkuminen uudestaan. Yhtäkkiä meitä kohti juoksi toinen koira hillittömästi haukkuen. Sitten kolmas. Haukkuminen yltyi, koiria tuli joka suunnasta lisää. Yksi suorastaan ulvoi! Ne olivat jokainen kilttejä, tulivat juosten meitä morjestamaan. Koitin rauhoitella niitä, kaikkia piti rapsutella. Ja lisää koiria ilmestyi paikalle. Niitä oli ainakin kaksitoista, ja mekkala sen mukainen. Haukkuminen yltyi, tuntui että se ensimmäinen herätti koko kylän kaikki koirat, jotka varmasti herättivät joka ainoan munkin. Koirat ilmeisesti halusivat tulla tarkistamaan, että Big Buddhalla oli kaikki hyvin. Todettiin, että ajoitus oli nyt hieman huono. Lähdettiin rivakasti kohti mopoa. Haukkuminen levisi juorun lailla joka suuntaan. Nyt äkkiä pois täältä! Kokeillaan sitten päivällä uudestaan. (Tämä fiilis...)

Yksi juttu on vielä pakko kirjoittaa... Tarina on nolo, mutta kerron silti. Minun päässä täytyy olla jotain vikaa. Täällä yksi paikallinen olut on nimeltään Singha. Näyttää tältä:

Joka kerta, kun saan käteeni tuollaisen Singha pullon, tai ylipäätään näen kuvan siitä, minun päässäni alkaa soida tämä biisi. (Jos uskalsit painaa tuota linkkiä, niin olen tosi pahoillani!)
 

Outo päivä.

Pistin unisiepparin tuulettumaan. Se oli selvästi mennyt tukkoon. Viime yönä näin pelkästään painajaisia. Heräsin siihen, että itkin. En musta sitä ensimmäistä unta, mutta seuraava ei fiilistä parantanut. Löysin Toyboyn tajuttomana kylpyhuoneen lattialta. Ja sitten, kun viimein sain ravisteltua hereille, kaveri suuttui minulle ja alkoi räyhäämään. Päästä valui verta ja korvan lävistys oli repinyt korvanlehden halki. Se oli ahdistavaa. Pelkäsin kamalasti. Onneksi se oli vain painajaista. Niistä voi herätä. Mutta tänä aamuna peilistä katsoi taas Avatar. Ja se ei ollut unta.

Käytiin asioilla, ja nähtiin ruttuuntunut skootteri keskellä tietä. Kuskia ei enää näkynyt, mutta siinä risteyksessa oli monta autoa jo parkissa. Vähän myöhemmin Toyboy luuli näkevänsä ihmisen palasia vielä jossain mutkassa. Ennätysmäärä pelkoja oli siis tällä matkalla mukana. Ei ollut lainkaan miellyttävää olla kyydissä. Normaalisti pidän kyllä mopoilusta kovasti, taisi nuo viimeöiset tuskat vielä painaa mieltä.

Lähden huomenna minireissuun. Varasin hotellin Lamailta, ihan meren rannasta. Menen sinne vähän huilailemaan ja tuumailemaan. Tämä elämä kun on niin kovin rankkaa täällä missä nyt olen huilailemassa ja tuumailemassa... No, ainakin se on vaihtelua. (Enkä nyt tietenkään sano, että täällä olisi tylsää.) Joka tapauksessa, pakkaan toiseen rinkkaan purnukoita, kirjoja, mekon ja bikinit. Ja sitten ei muuta kuin nauttimaan elämästä!

Meidän gekkoset ovat lisääntyneet. Keittiön Kerttu ja ilmastointilaitteen Laitinen olivat kylppärissä kolmannen, pullean liskon kanssa. Se sai nimekseen Säikky, vaikka kyyhöttikin seinällä pidempään kuin toverinsa. Eilen illalla vaatekaapista (tai sen takaa) kuului hirvittävä napsutus. Arvatenkin se pullein oli siellä jumissa. Gekot pitävät kyllä omituista ääntä.
 

Uusia alkuja.

Minulla on ollut jo pidemmän aikaa sellainen tavaroiden harvennus menossa. Sitä tavaraa oli vain alunperinkin niin hemmetisti, että projekti on kestänyt vuosia. Toimintaa hidastaa se tosiasia, että olen kuitenkin samalla haalinut koko ajan lisää tavaraa. Loppua ei ole ollut näköpiirissä. Nyt kun sitten olen täällä kaukana vähäinen omaisuus mukanani huomaan, että tavaraa on siitä huolimatta kertynyt kamalan paljon.

Nyt on ihan selvästi ilmoilla sellainen "luovu kaikesta" buumi. Ensin se joku vei koko omaisuutensa varastoon niin, että sai hakea sieltä yhden tavaran päivässä. Ja sitten joku toinen luopui kaikesta niin, että jäljelle jäi sata asiaa. Minä innostuin tästä uudestaan. Haluan ehdottomasti kokeilla samaa näiden mukanaolevien tavaroiden kanssa. (Paitsi että minun pitäisi vetää se raja suosiolla tuhanteen, sata taitaa tuhlaantua jo pelkistä purnukoista...) Joten nyt pidän vain sen, mitä todella tarvitsen. Taas. Ja ennen kaikkea - en hanki mitään uutta. Ainakin pitää luopua jostain vanhasta, jos hankkii uutta. (Ellei se sitten ole jotakin aivan älyttömän tarpeellista ja välttämätöntä elämässä selviämisen kannalta.)

Innostuin myös piirtelemään. Tänään oli hyvä aamu. Istuin yksin terassilla, nautin kahvia ja tuumailin. Kirjoitin aamusivut pitkästä aikaa, ja sitten aivan yllättäen vaihdoin mustekynän puuväreihin. Ensin piirsin kuvan, joka oli ollut jo pitkään mielessä. (Apinoin idean Pinterestistä.) Sitten kokeilin uutta tekniikkaa. Siitä ei tullut niin hyvä kun ajattelin, mutta se ei haittaa yhtään. Ainakin minä tein sen. Seuraavaksi opettelin kameran käyttöä. Selasin opaskirjaa ja kaivoin kameran ensimmäistä kertaa moneen viikkoon laukusta esiin. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna, ja tässä maassa. Tällaiselta minun aamu näyttää.

Elämän pieniä iloja.

Toyboy on jo sen verran parantunut, että käytiin illalla syömässä ja ajelemassa. Olin tietysti aivan innosta piukeana, kun pääsin hetkeksi pois täältä viidakosta. Kaupungin vilinään, ihmisten sekaan, valojen keskelle. Ajettiin myös ylös vuoren huipulle, jossa on Jungle Club. Melkoiset näköalat, tosin illalla näkyi lähinnä valoja. Mutta sehän toimii minulle, kun rakastan pimeässä helmeileviä valoja. Ilotulituksiakin nähtiin. Sinne ylös on niin jyrkkä mäki, ettei mopo meinannut jaksaa. Sain siis kävellä jyrkimmät nousut. Onneksi oli jo myöhäinen ilta ja mukavan viileää. (Eli ei kovin paljon päälle 30 astetta.)

Tänäkin aamuna ehdittiin jo käydä ajelemassa Mae Nam nimisessä paikassa. Sain kahlata vuoden parhaissa aalloissa! Tuulinen päivä toi mukanaan jättiaallot. Voi sitä riemun määrää! Harmi, että aika loppui kesken ja piti palata töihin. Minä tähän terassille ja Toyboy tuohon viereiseen taloon.

Viihtyisä työympäristö. Näkymä nenän edestä.

Kuulumisia.

Niin Universumi vastaa kuin sille huutaa. Toiveeni toteutui ihan saman tien. Sain niiiin upean viestin Irlannista. Positiivisin ystäväni lähetti ihanaa energiaansa ja ilahdutti mieltä. Tuli tarpeeseen! Halla kirjoittaa onnellisuusblogia. Hän aikoo haastatella siihen inspiroivia ystäviään, sellaisia arjen sankareita. Ja minä saan kunnian olla yksi heistä! Olen kyllä tosi otettu tästä. Jotenkin tämä oli juuri sitä mitä tarvitsin. Mieli oli maassa, ahdisti. Tuntui, etten osaa mitään, ja kaikki mitä teen menee väärin. Mutta selvästi se ei ole ollenkaan totta, jos olen onnistunut innostamaan ystävääni noin paljon. Miten upea tunne!

Terveyttäkin sain, vaikka peilistä katsoo yhä Avatar hahmo. Turvotus ei nyt halua laskea. Ehkä pitää vain tottua siihen, että näyttää vähän kummalliselta. En sentään ole vihreä ja korvatkin ovat vielä ihmismalliset. Haluan uskoa, että Toyboykin voi jo paremmin, vaikka näyttää yhtä laikukkaalta. Kyllä se siitä. Kyllä kaikki niistä.

Löysin monta hyvää kuvaa Aarrekarttaani eilen. Huomasin myös, että siinä kuvia etsiessä alitajuntani selvitti monta solmua, jotka painoivat mieltä. Täydellinen selkeyden tunne! Mitä kauemmin istuin koneella, sitä vähemmän minua ahdisti. Kupit korville, musiikki soimaan, ja olin täysin yksin. Omassa rauhassa. Mietin, että ehkä se hyvä olo, jonka saan kirjoittamisesta, onkin osittain sitä, että olen silloin pois muualta. Sitä minä tarvitsen eniten, omaa aikaa. Ja sitä olen saanut viimeisen vuoden aikana aivan liian vähän. Tämä oli siis erityisen hyvä huomio.

Innostuin eilen sen verran saamistani hyvistä energioista, että aloitin kaksi uutta asiaa. Ensinnäkin, aloitin virkkaamaan maailman hienointa pipoa. (Nimi vihjaa Universumille toiveistani, sen täytyy onnistua!) Ja sitten katsoin ensimmäisen Tähtien sota elokuvan. Minulle vinoiltiin viime vuonna niin paljon tästä aiheesta, joten päätin viimein tarkistaa mistä kaikki puhuvat. Tiedän, että nuo elokuvat on tehty väärässä järjestyksessä, mutta minä aloitin ykkösestä. Täytyy kuitenkin myöntää, että näistä kahdesta asiasta pipon virkkaus oli selvästi enemmän minua. En kuitenkaan nukahtanut kesken leffan, niin kuin kävi Taru sormusten herrasta leffan kanssa.

Mutta tänään on uusi päivä. On monta syytä olla iloinen. Kaksi suurta perhosta tuli tanssimaan tuohon eteeni. Ja sudenkorento istui viereisen tuolin selkänojalle. Eilen illalla terassilla mönki pienen pieni sammakko. Seuraa siis riittää. Aurinko paistaa! Ja sitten se kaikkein tärkein... Tänään on Jumalan syntymäpäivä, keskityn siis palvomiseen. Paljon onnea!
 

Alku.

Meillä on täällä vähän sairasta. Olen ollut ihan hajalla pari päivää, tänään on sitten silmät ja koko pää niin turvoksissa, että turha ajatella yleiselle paikalle menemistä. En tiedä mille olen allerginen, mutta ihan selvästi jollekin. Selkä on kongissa, maha ja pää kipeä. Mutta turha tässä on valittaa, olen tämän talon asukkaista se jolla menee paremmin. Toyboylla on  ilmeisesti denguekuume. Tyyppi makaa neljättä päivää kuumeessa ja kun eilen kävin apteekissa, kaveri muuttui sillä aikaa pilkulliseksi. Tavallisen denguekuumeen testi oli negatiivinen, mutta siitä on olemassa toinen vähän harvinaisempi versio, jonka naapuri sairasti vähän aikaa sitten. Oireet täsmää. Toivottavasti lääkkeet auttaa.

Noniin, viikon valitusannos on nyt siinä. Man becomes what he thinks about. Joten nyt heti ajatukset toisaalle. Katsoin taas sen ihanan Salaisuusdokkarin. Siitä tulee aina niin hyvä mieli. Ja tänään todellakin kaipaan hyvää mieltä. Paljon. Rakas universumi, tilaan terveyttä, rakkautta, puhtautta ja hyvää energiaa, kiitos!

Mietin aamulla, mitä mentorini sanoi tuossa muutama päivä sitten. Pitää rakentaa Aarrekartta tälle vuodelle. Leikata lehdistä kuvia, jotka tuntuvat oikeilta nyt, asioita, joita haluan elämääni. Ihana idea! Koska askartelumahdollisuudet ovat vähän vähissä nyt täällä tropiikissa, niin päätin koota sellaisen kuvasarjan Pinterestiin. Voin katsella niitä ihan yhtä lailla joka päivä ja visualisoida. Eihän se toki ole sama asia, sähköinen maailma tuntuu aina vähän kylmältä, mutta se on varmasti parempi kuin ei mitään. Olen löytänyt vasta yhden kuvan. Tällaisen.
Ihan hyvä alku kuitenkin.

Kuvia etsiessä tuli vastaan lause, joka pysäytti minut. Tämä on suorastaan mullistava oivallus. Halusin jakaa tämän viestin heti kaikille, koska tässä piilee salaisuus. Näihin mietteisiin.

Forgive them even if they are not sorry. 
 

Aamu.

Istun nyt asuntomme terassilla. Suurin ikinä näkemäni perhonen lensi juuri ihan päin, minä olin se joka teki väistöliikkeen. Perhoset ovat täällä aivan älyttömän kauniita. Emma kertoi, että tällä saarella on myös joku perhospuisto! Sinne on ehdotomasti päästävä joku päivä.

Jostain kauempaa kuuluu mylvintää. Aivan kuin ihmisjoukko kannustaisi jossain tiukassa ottelussa. En yhtään tiedä mitä siellä tapahtuu, sillä nämä talot ovat keskellä viidakkoa, enkä oikein keksi, että mikä urheilupaikka tuonne olisi piilotettu kasvuston sekaan. Mutta kaikki on mahdollista, varsinkin Thamaassa.

Joka puolella terassia kasvaa jonkinlaisia tunnistamattomia kasveja. Mietin, että minulla oli joskus sellainen palmun näköinen kukka pienessä ruukussa kotona. Se oli kaunis kukka, kunne Aune kissa popsi siitä kaikki lehdet. Google kertoi, että kukka on nimeltään kultapalmu. Sellaisia meillä kasvaa nyt tuossa rappusten vieressä, maasta katonrajaan ja vähän yli. Olen nähnyt monta sisäkukkaa kasvamassa täällä ihan luonnossa, jättiläiskoossa. Kukkaset selvästi nauttivat Thaimaasta enemmän kuin Suomesta.

Meillä on täällä myös lemmikkejä. Keittiössä ja ilmastointilaitteessa asuu gekko. Olen tavannut molemmat vain kerran. Se isompi hermostui, kun laitettiin ilmastointi päälle. Kuului hirvittävä rahina, kun se hyppäsi jostain välistä ulos, ja kipitti seinää pitkin takaisin tuon katossa olevan laitteen taakse. Keittiön gekko on pieni ja se hyppii voltteja ikkunalla. Ne ovat mukavia, syövät kaikki tyhmät itikat ja ötökät pois. Arvostan. Vielä kun oppivat syömään muurahaiset, niin sitten ollaan tosi pitkästi plussan puolella.

Täällä terassilla on oikeastaan aika mukava istua. Kaksi sohvaa, pöytä ja kolme tuolia. Laattalattia ja raput. Koko terassi on selvästi perhosten kiitorata, niitä pyyhältää tästä läpi tuon tuosta. Aion virittää tähän vielä riippumattoni, kunhan saan hankittua köyttä. Tänään tuntuu tosi hyvältä.
 

Sunnuntai.

Minun unet ovat tulleet takaisin. Ero Irlantiin on melkoinen, sillä siellä en nähnyt unia juuri ollenkaan ja silloin harvoin kun näin, ne olivat jonkun toisen. Täällä näen monta unta yössä, uskomattomia seikkailuja ja paljon tuttuja kasvoja. Aivan mahtavaa! Minulla olikin jo ikävä sitä tunnetta, kun herää aamulla ja on täysin hämmennyksissä, että mitä ihmettä sitä tuli taas katseltua. Olen selvästi parantunut, ainakin vähän.

Toyboy raasu on kipeä. Minussa ei ole vähääkään sitä sisar hento valkoista, joten en oikein osaa sanoa mitään, kun toinen kyselee, että mitä nämä patit tässä on, kokeile. Minun terveystietoisuus rajoittuu henkimaailman juttuihin. Jos sattuu niskaan, olet ollut itsepäinen ja joustamaton. Joten silloin pitää päästää irti ja nähdä avoimemmin asioita. Ja jos ahdistaa, niin pitää yrittää hyväksyä itsensä ja luottaa elämän virtaan. Tai jos polvi kenkkuilee, niin sitä on taas oltu liian ylpeä ja itsepäinen, joten pitää koittaa antaa anteeksi ja joustaa. Ja sitten teen reikihoitoa itselleni. Ja meditointi auttaa kaikkeen. Tällä tyylillä minä paranen. Hyvä tyyli.

Haluaisin mennä käymään ostoksilla. Täällä saarella on muutama sellainen isompi prismatyyppinen kauppa. Pitäisi hankkia vedenkeitin ja pannu ja kattila ja muuta sellaista. Sitten pääsen keittämään kahvia ja tekemaan verikostoaamiaista. Maha kurnii jo ajatuksesta. Mutta koska meidän yhteenlaskettu energia/tajuissaolotaso on alle puolen, se tarkoittaa, että päästäkseni kauppaan minun täytyisi ajaa sinne itse. Olen kyllä jo ihan hyvä siellä takapenkillä, mutta että ajaisin itse skootterilla tuollaisessa liikenteessa... Huh. Vielä liian aikaista pelotella itseään sellaisella. Joten kahdesta pahasta valitsen pienemmän ja syön jotain muuta.

Oven takana kävi äsken pieni mies nimeltä Phu. Hän tuli lakaisemaan meidän terassia. Se oli oikein mukava yllätys. Minun pitäisi siivota täällä sisäpuolella, mutta eihän nyt voi, kun toinen on kipeä. Sänkykin pitää kääntää ja muuttaa vähän järjestystä. Siirtyköön huomiselle. Leppoisa sunnuntai, ei sitä kannata pilata hötkyilyllä.
  

Kotiutumista.

Olen ollut kymmenen päivää Thaimaassa. Palovammoja lukuunottamatta kaikki on ihan hyvin. Ihmeellisintä tässä on se, että vasta kymmenes päivä kärvensin nahkani. Päivät ovat olleet aivan mahtavia.

Nämä kolme päivää ystävieni kanssa pitivät sisällään hyvää ruokaa, paljon juomaa, shoppailua, kortin pelaamista ja meressä uimista. Kierrettiin Jumalan ja Emman kanssa skoottereilla koko tämän saaren ympäri. Tällä kertaa istuin Emman takapenkillä. Lempipaikkani. Emma teki näistä muutamasta yhteisestä päivästä täydelliset. Jotenkin vasta nyt tajusin, miten kamala ikävä minulla oli tukevaa ystävääni. Ja niin ihanaa kuin Emmaa olikin nähdä, oli melko kamalaa taas halata viimeisen kerran, kun sen aika tuli. Se aika tuli eilen.

Toyboyn kanssa muutettiin pari päivää sitten uuteen paikkaan, jossa on tarkoitus olla ainakin tämä tammikuu. Ehkä helmikuukin, riippuu vielä vähän muutamista muuttujista. Tavarat ovat aika hyvin löytäneet paikkansa. En vielä tiedä viihdynkö. Siihenkin vaikuttaa monet muuttujat. Nyt koitan vain kotiutua. Ainakin minulla on sänky, jossa ei ole selkää painavia jousia. (Se on kyllä kyseenalaisesti vajonnut jalkopäästä. Kauhulla odotan sitä päivää, kun se romahtaa kokonaan.) Minulla on peilipöytä, johon sain kaikki purnukat järjestykseen. Minulla on vaatekaappi ja uusia ripustimia, joilla saan vaatteeni ojennukseen. Kirjoille on hylly. Asunnossa on netti, joka toimii edes toisinaan. Ensi maanantaista alkaen saan omaa aikaa ja rauhaa, joten pääsen vihdoin kirjoittamaan kunnolla. En kai minä muuta tarvitse. No, hankintalista on pitkä, mutta kaikki aikanaan.  Siitä se arki sitten kai alkaa.

  

Ystävä.

Muistatko vielä Jumalan? Sen ihanan olennon, jota palvon (mm. tästä syystä). Kävin niin, että tämä palvomani Jumala tuli lomamatkallaan Thaimaan auringon alle. Sovittiin että nähdään, jos tälle saarelle eksyy. Eilen sain kuulla, että kyllä aikoo tänne eksyä. Joten tänä aamuna sovittiin, että nähdään jossain kahvilan tyyppisessä ravintolassa tuossa vähän matkan päässä. Mopoiltiin Toyboyn kanssa huminan keskelle, ja siellä Jumala vilkutti erään paikan rappusilta. Hirmu iloinen jälleennäkeminen. Edelliskerrasta oli jo monta kuukautta. Rappusissa Jumala alkoi kuvata minua ja sanoi: "Sähän tiedät, että Jumala pystyy ihmeisiin, eikö?" Tuijotin hölmistyneenä, mutta olin samaa mieltä. Jatkoin matkaa ja kamera seurasi minua ylös asti. Yläkerrassa näin hahmon. Se oli Emman hahmo. Tiesin, että tukeva ystäväni on lentokoneessa menossa kohti Suomea. Mutta silti Emma seisoi edessäni. Whaaaaat?! Mitä juuri tapahtui?! Syöksyin ystäväni kaulaan. Sitä halausta kesti ehkä tunnin. En voi uskoa,  e n   v a i n   v o i !! Ihana Emma on täällä! Minun Emma! Minun luona! Tyyppi oli vain päättänyt, että ei menekään vielä Suomeen, vaan tulee minua morjestamaan, ja lomailee vähän lisää. En kestä!

Menen nyt viettämään aikaa ihanan Emman, palvomani Jumalan ja rakkaan Toyboyn kanssa. Halusin vain käydä pikaisesti kertomassa, että tämä on vuoden paras päivä!

Lainaus.

Tällainen tuli vastaan. Ajattelin laittaa kiertoon, koska tässä on monta hyvää pointtia. Erityisesti pidin kohdasta yhdeksän. Kirjoittaja on 90-vuotias Regina Brett.

To celebrate growing older, I once wrote the 42 lessons life taught me. It is the most requested column I've ever written. My odometer rolled over to 90 in August, so here is the column once more:

1. Life isn't fair, but it's still good.
2. When in doubt, just take the next small step.
3. Life is too short – enjoy it.
4. Your job won't take care of you when you are sick. Your friends and family will.
5. Pay off your credit cards every month.
6. You don't have to win every argument. Stay true to yourself.
7. Cry with someone. It's more healing than crying alone.
8. Save for retirement starting with your first pay check.
9. When it comes to chocolate, resistance is futile.
10. Make peace with your past so it won't screw up the present.
11. It's OK to let your children see you cry.
12. Don't compare your life to others. You have no idea what their journey is all about.
13. If a relationship has to be a secret, you shouldn't be in it...
14 Take a deep breath. It calms the mind.
15. Get rid of anything that isn't useful. Clutter weighs you down in many ways.
16. Whatever doesn't kill you really does make you stronger.
17. It's never too late to be happy. But it’s all up to you and no one else.
18. When it comes to going after what you love in life, don't take no for an answer.
19. Burn the candles, use the nice sheets, wear the fancy lingerie. Don't save it for a special occasion. Today is special.
20. Over prepare, then go with the flow.
21. Be eccentric now. Don't wait for old age to wear purple.
22. The most important sex organ is the brain.
23. No one is in charge of your happiness but you.
24. Frame every so-called disaster with these words 'In five years, will this matter?'
25. Always choose life.
26. Forgive but don’t forget.
27. What other people think of you is none of your business.
28. Time heals almost everything. Give time time.
29. However good or bad a situation is, it will change.
30. Don't take yourself so seriously. No one else does.
31. Believe in miracles.
32. Don't audit life. Show up and make the most of it now.
33. Growing old beats the alternative - dying young.
34. Your children get only one childhood.
35. All that truly matters in the end is that you loved.
36. Get outside every day. Miracles are waiting everywhere.
37. If we all threw our problems in a pile and saw everyone else's, we'd grab ours back.
38. Envy is a waste of time. Accept what you already have not what you need.
39. The best is yet to come...
40. No matter how you feel, get up, dress up and show up.
41. Yield.
42. Life isn't tied with a bow, but it's still a gift.

 

Thaimaa.

Päätin Irlannissa, että tammikuussa minun ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin kirjoittaa ja levätä. Tätä vuotta on nyt mennyt melkein viikko, mutta vielä en ole ehtinyt tehdä oikein kumpaakaan.

Sani kyseli, että minkälainen on ensivaikutelma Thaimaasta. En osannut vastata mitään. Tänne tulo oli toki jännittävää, olen ensimmäistä kertaa Aasiassa, mutta jotenkin nämä ensimmäiset päivät ovat menneet totutellessa siihen ajatukseen, että olen viimein poikaystäväni kanssa samassa maassa. Hyvin erikoinen tunne. Tämähän on melkein kuin lähtisi sokkotreffeiltä alttarille. Ensin ei edes nähdä neljään kuukauteen ja sitten yhtäkkiä asutaan saman katon alla... Ihan pelkkä oleminen on ollut opettelua, kaikki on niin uutta, etten ole muistanut keskittyä Thaimaahan ollenkaan.

Mutta jos nyt jotain kuitenkin koitan kertoa. Thaimaahan sopii Kupu-kaverin ikimuistoinen lause alkusyksyltä: "On niin kuuma, että kaikki liimautuu ihoon kiinni, paitsi miehet." Täällä on siis mukavan lämmin. Jostain syystä kehoni reagoi lämpötilan muutokseen omituisella tavalla - minua paleltaa. Ehkä keho muistaa vielä neljän kuukauden horroksen, ja siitä syystä viluilen. Toyboyta kyllä naurattaa tämä, minä palelen tropiikissa. Onneksi tuli ne untuvatossut mukaan.

Majailen siis saarella nimeltä Koh Samui. En muista mikä tämä kaupunki/kylä on nimeltään. Toyboy osaa täällä liikkua, joten minun ei tarvitse miettiä tuollaisia asioita. En varmasti eksy. Istun vain tyytyväisenä mopon takapenkillä ja katselen ohi viliseviä kojuja ja hotelleja ja palmuja. Olen päässyt kahlaamaan aaltoihin jo muutaman kerran. Se on ollut aina yhtä mahtavaa. Voi taivas miten minä rakastan merta! Tätä kyllä kannatti odottaa.

Ensimmäisen hostellin (tai mikä lie majatalo se nyt olikaan) huone oli pimeä ja haisi homeiselle. Viereistä taloa purettiin aamusta lähtien, joten melukin oli melkoinen. Välillä tuntui, että ikkunasta puolen metrin päässä olevan seinän kappaleita tulee sisälle asti. Mutta kyllä vain onnistuttiin sielläkin nukkumaan päiväunet, siinä melussa. Ilmeisesti kaikkeen tottuu, jos on tarpeeksi väsynyt. Tämä toinen hostellin on huomattavasti parempi, täällä ikkunoista näkee ulos, ja meillä on jopa parveke. Telkkarista näkyy italialainen kanava. Mutta täälläkään ei päivisin kovin rauhallista ole, sillä taloa puretaan. Juu, tätä samaa taloa. Saatiin vaihtaa huonetta, koska seinä takaa kuului niin julmettu ryske aamusta asti. Kyllä se tänne toiseenkin huoneeseen toki kuuluu, mutta ainakaan ei tarvitse pelätä, että joku lyö epähuomiossa lekalla seinän läpi.

Ruoka on hyvää. Sää on hyvä. Seura on hyvää. Täällä suihkusta tulee kerralla riittävästi vettä. (Irlannissa ei tullut.) Olen virkannut yhden suojuspussukan. Nähnyt livenä elämäni ensimmäisen kerran ravun ja kaksi torakkaa. Ilmeisesti murtanut jalan (ihan vähän vain, hiusmurtumaa ei oikeastaan edes lasketa.) Ottanut päiväunia ja mynnistellyt. Kaikki on siis hyvin.

Ellen nyt aivan väärässä ole, niin tänään on loppiainen. Oikein hyvää sellaista siis kaikille! Tällainen ajatus vielä tähän loppuun, tuli vastaan joku aika sitten:

No matter how long it takes, true love is ALWAYS worth the wait.

P.S. Kaksi pientä tummaa poikaa kurkistelee parvekkeelta sisään tänne meidän huoneeseen. Asustavat naapurihuoneessa. Hmm... Pitää muistaa laittaa verhot kiinni, kun menee nukkumaan.

Matka.

Hyvää huomenta täältä Thaimaasta!

Pääsin hengissä perille. Matka oli pitkä, matkustin komerosta komeroon lähes 20 tuntia. Ensimmäinen pysäkki oli Pariisi, jossa yritin selvittää matkalaukkuni tulevaisuutta. Irlannin päässä poika sanoi, että laukku matkaa varmasti Malesiaan asti, mutta että siitä eteenpäin hän ei uskalla luvata mitään. "Tee jotain sitten Pariisissa." Halusin laukkuni perille saakka, joten neuvottelin Pariisissa erään ranskalaisherran kanssa. Mies naputti ja mumisi ranskaksi, ja lopulta sanoi, että laukku saattaa tulla nyt perille saakka.

Elämäni ensimmäinen pitkä lento meni yllättävän kivuttomasti. Topi niskan takana ja peitto päällä tarkeni hyvin. Katsoin ja kuuntelin elokuvia, mutta pääasiassa kuitenkin nukuin. Malesiassa minulla oli tunti aikaa löytää laukku ja lähettää se uudelle matkalle, saada oma bording pass ja löytää oikea portti. Mahdoton tehtävä. Päätin uskoa siihen, että asiat kyllä järjestyvät, enkä hötkyillyt ollenkaan. Kun tulin koneesta, portilla odotti mies "Koh Samui" kyltin kanssa. Mies tavasi nimeäni kömpelösti, kun kävelin häntä kohti. Hän antoi minulle käsin kirjoitetun bording passin ja sanoi mihin suuntaa pitää mennä. Kerroin, että matkalaukkuni pitäisi jostain hakea... "Minä tein sen jo, kaikki on valmista." Teki mieli halata tuota ihanaa miestä. Olin niin väsynyt, että melkein pääsi itku. Pääsin perille siis hyvin sujuvasti. Laukku ei ehtinyt sitten kuitenkaan samaan koneeseen, mutta osasi kuitenkin oikeaan paikkaan sitten seuraavana päivänä.

Minulla on vielä se yksi lista kesken. Kamalan vaikea keksiä näitä asioita, mutta olen luvannut, joten pinnistän loppuun saakka. Olen jo todistanut itselleni, että pystyn ihmeellisiin asioihin, kun vain en anna periksi. Välillä se on täysin turhaa ja tyhmää (kuten nyt) mutta siitäkin huolimatta.

Miksi pidän Irlannista, no 19:
BANANA PARADISE. Ostelukeskittymän yhdestä bagelipaikasta sai ostaa Irlannin parasta smoothieta. Se oli pinkkiä, kylmää ja sairaan hyvää.

Miksi pidän Irlannista, no 20:
ITIKATTOMUUS. Huomasin vasta aivan viime päivinä, että Irlannissa ei juurikaan ole itikoita. Jouluaattona työpaikalla oli yksi kärpänen ja yksi itikkaa. Se oli ensimmäinen, jonka tapasin koko reissulla.

Miksi pidän Irlannista, no 21:
TAKSIKUSKI. Viimeisellä matkalla kuskini kyseli mihin olen menossa (siis sen jälkeen, kun hän on vienyt minut lentokentälle) ja miksi. Yhtäkkiä hän alkoi avautua siitä, kuinka vaimo oli jättänyt hänet nuoren miehen takia. Ja että hän ajoi yöt taksia ja päivällä hoiti heidän lapsiaan. Rankkaa oli, mutta hän kyllä pärjäsi. Tämä keskustelu kiteytti koko Irlannin. Äänen apaattisuus. Tämä mies oli niin lyöty. Koko maa on niin lyöty. Mutta silti he yrittävät.

Miksi pidän Irlannista, no 22:

Kaikki loppuu aikanaan. Minä selvisin neljä kuukautta maassa, josta en oppinut pitänyt juuri ollenkaan. Sen sijaan opin todella paljon itsestäni. Monenlaiset harhakuvitelmat monenlaisista asioista rapisivat pois. Se on hyvä asia, laitetaan sekin Irlannin piikkiin. Muutoksen vuosi, melkoisia muutoksia.

Uuden vuoden kunniaksi uudistin vähän blogia. Hieman vielä työn alla, en saa tuon kuvauksen tekstiä vaihdettua valkoikseksi, vaikka se on laitettu valkoiseksi... Mutta pikkuhiljaa. Tästä tulee hieno vuosi!