Povero Marco.

Tänään se sitten tapahtuu. Odotin tätä hetkeä 234 päivää. Se on älyttömän pitkä aika ja samalla hieno numero. Minua jännittää. Paljon. Vaikea muodostaa kokonaisia lauseita. En edes yritä. Olisi tosi kiva olla terve. Sen kerran kun Marco tulee tänne, on vappu ja minä olen kipeä. Great.

Juttelin eilen muutaman sanan Anguksen kanssa. Taisin valita vähän huonon laastarin, ei auttanut ollenkaan. Olen ihan yhtä innoissani Marcon vierailusta, kuin olisin ollut syksyllä. Uskottelin itselleni ja muille, että olen ihan kokonaan unohtanut italiaanoni. (Kukaan muu kuin minä ei sitä kyllä uskonut.) Ihan hyvin se menikin siihen asti, kunnes Marco päätti tulla käymään luonani. Ja sitten Angus päätti olla tulematta. Erittäin huono ajoitus. Tai hyvä, mistä sen vielä tietää...

Tulee kyllä ikävä niitä korvia. Ja ääntä. Koko Angusta, vaikka minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä se tarkoittaa. Ehkä Angus ei päästä ketään lähelleen. No, ainakin yritin. Pakka pitää nyt vain järjestää uudestaan, ei tässä muuta. Teen sen ensi viikolla. Sitten kun Marco on mennyt takaisin kotiinsa ja minä jään kellariini ihmettelemään, että mitä hittoa oikein tapahtui.

Valituskaa.

En osannut olla tarpeeksi rauhassa eilen. Puuhastelin, tietysti. Niinpä heräsin myös tänään kipeänä. Äh. Tänään pysyn koko päivän sängyssä. Ihan varmana. Siis tämän kirjoituksen jälkeen.

Mini-Minnalla on synttärit tänään. Paljon onnea!

Hei mistä lähtien Greyn Anatomia on ollut musikaali? Näin pitkästä aikaa yhden jakson ja mitä hittoa?! Nimihenkilö oli ruudussa sivuosan verran ja näytti hirmu vanhalta, kaikki lauloivat ja olivat surkeina. Ja sitten siellä laulettiin The Story oudolla tavalla. Tuntui melkein pahalta edes katsoa. Mitä on tapahtunut?! En ymmärrä. Lopetin tuon sarjan seuraamisen siihen kauteen, kun George kuoli. Se oli niin suuri shokki, etten koskaan siitä toipunut, enkä siksi enää ostanut tuotantokausia lisää.

Joku tuntematon henkilö soitti minulle eilen. Latvialainen surffari oli jättänyt jonkin vihkon hänen autoon. Vihkossa oli minun numero, mihin kuski siis soitti. Kävi ilmi, että "vieraani" oli tänään liftannut takaisin Tampereelle, eli ei siis tullutkaan vieraakseni, eikä myöskään siitä ilmoittanut minulle. Tämä ystävällinen kuski sen sijaan soitteli jonkun vihkon vuoksi. Mitä ihmettä?! Mahtava tyyppi. Sain vihdoin illalla yhteyden myös itse tyttöön, ihan hengissä selvisi Suomen reissusta. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Olin viikon pois Facebookista ja nyt huomaa ahdistavan selvästi sen, miten negatiivisia ihimiset ovat. Kaikki valittavat. Jos joku tekee jotain hyvää, niin takuulla statustekstiin on löytynyt siitäkin jotain, mistä valittaa. On inhokkeja ja solvauksia ja mitä tahansa pahaa. Miksi? En tajua. En kuitenkaan viittis poistaa kaikkia valittavia kavereita. Eihän sinne jäisi enää muita kuin Tiina ja Päivi, kaksi positiivisinta ihmistä, jotka olen koskaan tavannut. He ovat aina iloisia ja onnellisia, ainakin statusten mukaan. Ihailen sellaista. Okei, Angus ei valita myöskään. Edes silloin, kun olisi syytä. Tyyppi osaa muotoilla asiat niin, että kaikesta jää positiivinen fiilis. Angus selvästi murjottaa vain sisään päin. Huomasin myös, että kaksi minun Facebook kavereista näyttää paavilta. Toinen on se, jolle olen ihmisjätettä.

Ehkä Facebookin asenne tarttui minuun. Huomaan, että tuo valitussävy tuli tähänkin tekstiin. Pahoittelut. Ehdin valittaa siitä, että ihmiset valittavat. Ja siitä, kun entinen lempisarjani onkin muuttunut. Valitin siitäkin, kun asiat eivät menneet juuri niin kuin suunnittelin. Hmm. Alan ruksailla valittajaihmisiä pois Facebookistani, koska en missään nimessä halua, että sellainen tarttuu minuun. Pakkoko siellä on olla miljoona puolituttua?

Ei ole.

Kuumehourintaa.

Minä olen nyt tuumaillut. Se on tämä sairastamisen haittapuoli. (Tai hyöty, ihan miten vain.) Tulee mietittyä, kun ei oikein voi tehdä muutakaan. Minä olen nimennyt vuosiani jo muutaman vuoden ajan ja se on aina toiminut. Mutta nyt tuntuu, että olen hieman hätiköinyt. Olen nimennyt nämä tulevat vuodet väärin. Tämä menestyksen vuosi tuli liian aikaisin. Ei vain tunnu oikealta ajalta nyt. Voikohan näitä vuositeemoja muuttaa lennosta? Arvelin, että voi. Niinpä tein muutoksia ja uusia suunnitelmia. Tänä vuonna on ehtinyt jo nyt tapahtua niin paljon, että tämä on aivan selvästi henkisen kasvun vuosi. Jatkan mieluummin sillä. Uusi nimi ja uusi suunta. Tämä on tärkeämpää, kuin muut jutut. Tulin taas kipeäksi juuri oikeaan aikaan. Pakollinen miettimistauko teki tosi hyvää. Uusittu vuosilista näyttää nyt tältä:

2008 henkisen kasvun vuosi
2009 toiminnan vuosi
2010 uuden kokemisen vuosi
2011 henkisen kasvun vuosi
2012 muutoksen vuosi
2013 menestyksen vuosi
2014 rakkauden vuosi

Pidän nuo menneet mukana ihan vain muistuttamassa siitä, että tämä tosiaan toimii, koska juuri tuollaisia vuosia minulla on ollut. Oikeasti mahtavia vuosia, olen onnistunut tavoitteissa. Ja sitähän tuo nimeäminen on, tavoitteiden asettamista. Siksi tämä muutos tuli nyt tarpeen. Tarvitsen henkistä kasvua lisää, juuri nyt.
 

Peura, perua, peruna.

Ei mennyt niin kuin Strömsössä. (Siistein nykyajan sanonta!) Näköjään ei kannata listata tulevia asioita. Tästä lähtien teen TOP listoja vain niistä asioista, mitkä ovat jo tapahtuneet. Iranilainen ei saanut opiskelijaviisumia, eikä viitsinyt tullut kokeeseenkaan, eikä siis myöskään tarvinnut minun hetekkaa. Latvialainen tyttö ei vaan ilmaantunut paikalle, en tiedä miksi. En ole kuullut koko tyypistä mitään. (Teinit...) Ja koska odotin tyttöä keskustassa aika pitkään, sain palkaksi sen, että nyt olen kipeänä. Mikä tarkoittaa sitä, etten pääse tänään siihen Salaseuran tapaamiseen. Enää tästä puuttuu, että Marco päättääkin jäädä Italiaan, ja että vappu peruuntuu.

Sain eilen yllättävän nimettömän postikortin maailmalta. Tiedän keneltä se on, koska on vain yksi ihminen joka ei laittaisi nimeään korttiin. Olin vaikuttanut tapahtumaketjuun maapallon toiselta puolelta. Minä ja minun jäätelöni. Tuli hirmu hyvä mieli, oikea posti on aina niin paljon parempaa. Varsinkin, jos sitä ei osaa odottaa.
Sitten nähtiin illalla Mukavan Mikon kanssa ja sain palloni takaisin! Se oli Mikolla hoidossa ollut jo varmaan kaksi vuotta. Mutta nyt se on täällä minulla taas. Aivan mahtavaa! Pallot ovat ihania. Ja varsinkin tuo minun oma koripallo, se on kaikista paras. (En todellakaan osaa selittää miksi rakastan palloja.) Spotify arpoi minulle juuri hyvin tilanteeseen sopivan biisin.

Tänään aion vain maata sängyssä ja reikihoitaa itseäni. Luen Venetsiakirjan loppuun ja lepään. Perjantaina olen sitten täysin kunnossa, kun rakkauspakkaus tulee. Dumdidum, eipä voi muuta kuin myhäillä onnellisena.

Odotus.

Kolme yötä jouluun on... Perjantaina tulee ilonalle joulu. Todellakin! Marco on ollut nyt mielessä ihan koko ajan. Tuntuu täsmälleen samalta kuin kesällä tuntui kaiken sen ajan, mikä oltiin erossa. Koitan elää tässä hetkessä, mutta se on kyllä tosi vaikeaa. Yritän hokea itselleni, että ollaan ihan vain kaverit. Ei tässä ole muuta. Kaveritkaveritkaverit. Pelkästään.
(Uskoo ken tahtoo.)

Oli tarkoitus tavata Angus vielä ennen perjantaita, koska sitten se lähtee keräämään hiekkaa uimahousuihinsa etelään Espanjan auringon alle. Eilen mietin, että ehkä tuo tapaaminen ei olekaan viisasta. Angus kuitenkin vain sekoittaa minun pääni ja sitten Marco ja vappu on ihan pilalla. Sillä on sellainen kyky. On aivan varmasti parempi, että nyt vain nautin tästä odotuksesta ja sitten perjantaina heittäydyn ihan täysillä Marcon lumoukseen. Ehdinhän minä tavata Angusta sitten ensi kuussa, eikö niin.

Anguksen kanssa puhuttiin tuosta kerran, siis heittäytymisestä. Se on joillekin tosi vaikeaa. Minä olin yksi heistä, mutta nyt olen oppinut heittäytymään. Suunta ainakin on oikea. Heittäytyminen tekee mistä tahansa asiasta tuhat kertaa perempaa. Olen ollut tosi arka ja mennyt kaikkiin asioihin mukaan varauksella. Mutta tajusin, että ei se heittäytyminen olekaan niin vaikeaa. Pitää ainoastaan ottaa se ensimmäinen loikka ja sitten vain luottaa siihen, että toinen kyllä opettaa lentämään. Vähän se vaatii rohkeutta, mutta on varmasti vaivan arvoista. Ja nyt pääsen kokeilemaan tuota omaa teoriaa käytännössä. Pelottavaa. Aion olla tosi rohkea, mutta minulla on silti perhosia vatsassa. Paljon.

Hirmu hyvää syntymäpäivää, Mukava Mikko! <3

Päivä 7.

No niin. Nyt se on sitten tehty. Tänään sain mennä kinuamaan isoa jätskiä Facebookiin. Voisin myös kiljua suurin kirjaimin, että Povero Marco tulee viiden päivän kuluttua, mutta taidan säästää sen huomiselle. Kyllä tuo riemu alkaa sittenkin jo vähän tuntua mahanpohjassa... Vaikea uskoa, että tänne se Marco on nyt tulossa sitten kuitenkin. Ihan oikeasti. Vain minua katsomaan. Ehkä tämä oli tarkoitettukin näin. Minun pitää kirjoittaa vielä se Venetsia osuus. Marco tulee sopivasti muistuttamaan itsestään ja arvatenkin niistä fiiliksistä, missä kesällä lentelin. En kylläkään tiedä onko se hyvä vai huono asia sitten loppujen lopuksi.

Kävin aamulla kuvakävelyllä Sanin kanssa. Sillä on uusi kamera, mitä vähän testailtiin. Istuttiin Lounaispuistossa juttelemassa ihanan lämpöisessä auringon paisteessa. Voi miten mahtavaa, kun on niin kesä jo! Muuten olen viettänyt tavallista sunnuntaita. Kotitöitä hiljaisella tahdilla ja sen sellaista. Maalasin kangasta, Sani teki siihen ihanan majakan. 

Iranilainen vieraani ei tullutkaan tänään, viisumiongelmia. Mutta huomenna tulee se tyttö kuitenkin. Mitähän sille kannattaisi tästä paikasta näyttää? Onko paikallisilla antaa jotain vinkkejä?

Ei mulla muuta. Tällä kertaa.

Päivä 6.

Vähiin käy ennen kuin loppuu, Facebookittomat päivät nimittäin. Sunnuntai on tullut. Huomenna saan taas mennä katsomaan mitä kavereille kuuluu. Oikeastaan tämä ei ole ollut kovinkaan vaikeaa, tosin minulla on ollut kaikenlaista mukavaa puuhaa. Kangas täyttyy kuvioista ja kirjaimista. Selitettiin sanoja ihan porukalla Mällissä. Hanna oli kolme päivää kylässä. Ja niin edelleen.

Oli ihana huomata, että vaikka me vanhenemme ja aika muuttuu, nähdäänkin tosi harvoin... Silti Hannan ja minun ystävyys ei ole muuttunut lainkaan. Meidän elämät ovat täysin erilaiset. Olemme kuin yö ja päivä. Ja jotenkin silti kovin läheiset. Kun hyvän ystävyyden kerran löytää, niin miksi siitä sitten luopuisi? En keksi yhtään syytä. Kaikki ystäväni ovat kyllä kovin erilaisia ja olen siitä tavattoman ylpeä.

Tulevan viikon tapahtumat TOP 5 lista:
1) Usher (iranilainen surffari) tulee maanantaina.
2) Dina (latvialainen surffari) tulee tiistaina.
3) Povero Marco tulee perjantaina.
4) Vappu.
5) Salaseuran tapaaminen.

Tästä tulee mielenkiintoinen viikko. Saan vieraita sieltä sun täältä. Tämä on muuten yksi asia, mikä on muuttunut. Ennen minä en tykännyt siitä, että kotiini tuli vieraita. Se oli ahdistavaa, koska koti on piilopesä ja turvapaikka. Ei sinne voinut vieraat tulla. Sitten yhtäkkiä pitikin luopua kaikesta roinasta. Kodin koko merkitys muuttui. Tai sanotaan, että koti onkin jotain minkä pidän itsessäni, tuon mukanani. Se ei ole enää paikka, ainakaan konkreettisesti, vaan käsite. Tämä kellari on nyt koti, koska minä asun, elän ja olen täällä. Mutta pelkkä asunto on vain asunto. Seinät ja lattia ja sen sellaista. Paikka missä voin nauttia tästä ihanasta elämästä. Vaikka sitten tuntemattomien vieraiden kanssa. En kerää enää roinaa ympärilleni vain sen roinan vuoksi, vaikkakin eilen kannoin roskakatoksesta taas yhden tuolin sisälle. Mutta minä tarvitsin yhden tuolin ja siinä se oli valmiina tulemaan tänne. Olen ymmärtänyt elämästä taas vähän enemmän. Tällä tavalla tulee onnelliseksi.

Päivä 5.

Minun elämä on kyllä aivan erityisen ihanaa. Tänään vietin laatuaikaa ihanan Hanna-ystävän kanssa, joka tuli vierailulle Tampereelta, söin suosikkiruokaani (kiinalaisesta), toimin onnenamulettina Sotilaalleni biljarditurnauksessa, matkustin oikean Porschen kyydissä, juhlin naapurikuppilan avajaisissa kuunnellen livemusaa ja syöden lisää mahtavia herkkuja, sain rakkauskirjeen Mukavalta Mikolta ja näin kuinka Suomi voitti Ruotsin jääkiekkopelissä. Siinä sivussa tietysti vielä silmänilona naapurikuppilan ylisuloinen uusi omistaja. Tästä ei päivä parane, ei sitten millään. Aurinkokin paistoi ja oli ihan kesä. Tähän ei tarvitse enää lisätä mitään. Täydellinen päivä!

Päivä 4.

Sain eilen äidiltä pääsiäisviiniä ja uuden Avotakka-lehden, missä oli yhtenä aiheena unelmakeittiöt. Huomaan, etten ole aivan täysin tuota oikeaa kohderyhmää, vaikka ikähaitariin osunkin. Kokkaustaidon lisäksi puuttuu se talo, avioliitto, lapset, lapselliset ystävät, jotka tulevat koko onnellisen perheen voimin viettämään iltaa ja niin edelleen. Eikä edes harmita. Katson nykyään joka aamu peiliin ja kysyn itseltäni, että mikä voisi tehdä sinut tänään onnelliseksi. Sitten vain toteutan sen, mitä saan vastaukseksi. Yleensä se ei ole mitään niin kovin ihmeellistä. Ihminen tulee hyvin vähästä onnelliseksi.

Minun punaisessa unelmien keittiössä on kaasuliesi ja kokki. Ja pinkkejä ja omenanvihreitä asioita. Ja sellainen italialaista kahvia yskivä ihmeelinen Mocca-laite.

Kun selailin tuota lehteä, niin en voinut kuin ihmetellä. Minä olen joskus tilannut tuon ja monta muuta vastaavaa lehteä kotiini. Luin niitä innosta piukeana ja suunnittelin ja haaveilin. Nyt vain katson tyhjää asuntoa ja hymyilen. Täällä on paljon sellaista millä on oikeasti merkitystä. Okei, asiat ovat ehkä rumia, mutta ainakin niillä on tarina. Niihin liittyy muistoja. Minulla on tavaroita vain niiden todellisen merkityksen vuoksi, ei sisustuksen. Olen hirmu ylpeä itsestäni. Voin sanoa, että olen onnistunut kitkemään materialismin melko lailla kokonaan pois. Se on minunlaiselle, nyt onneksi jo entiselle hamsterilla aikamoinen saavutus.
Things you own end up owning you. (Fight club)

Niinhän siinä kävi, että Marcon lipun kanssa oli kuin olikin ongelmaa. Lippua ei ollut. Olin jo ihan varma, ettei se tänne tulekaan, meni niin säätämiseksi. Mutta eilen tuli uusi viesti, missä sanottiin, että lippu on nyt sillä kädessä. Enää voi tulla esteeksi ainoastaan se, että Marco hukkaa lippunsa. Tai se, että meteoriitti osuu Maahan ja tuuppaa sen pois radaltaa ja sitten Marcon lentokone ei enää löydä tänne takaisin.

Päivä 3.

Eilinen päivä oli kummallinen. Sen verran kummallinen, että valvoin melkein koko yön sitä ihmetellessä. Mainitsin eilen, että Marco aikoo tulla Suomeen. Sain illalla tekstiviestin, että lennot on nyt ostettu. Reilun viikon päästä Povero Marco tulee täällä käymään. Jaloista oli mennä tunto, mutta onnistuin ryntäämään ulos hippitapahtumasta, koska oli pakko saada happea. Olen odottanut tätä yli seitsemän kuukautta, mutta nyt en yhtään tiedä, että mitä tästä pitäisi ajatella. Sen kerran, kun olisin todella tarvinnut Söpöliiniä, niin sitten se ei ole illalla koneella. En voinut mennä edes Facebookiin huutamaan apua ja tukea. Ei sillä, että olisin osannut jotain sanoa. Tämä on niin omituista. Olen jotenkin nyt ihan sanaton.

Eniten minua ihmetyttää, että miksi en pompi riemusta? Miksi en kilju ja huuda onnesta? Tätähän minä olen halunnut tosi pitkään. Joko niin, että kaikkien entisten pettymysten jälkeen en uskalla riemuita ihan vain siltä varalta, että jostain syystä se pikavisiitti peruuntuu. Tai sitten laastarini on toiminut liian hyvin. No, ihan pian sen sitten kai näkee, että millä fiiliksellä ollaan. Elämme jännittäviä aikoja. Olisi tehnyt mieli soittaa eräälle rumpalille, mutta en voinut. Olen kuitenkin varma, että Angus olisi kyllä palauttanut maan pinnalle.

Eilinen hippitapahtuma oli ihan mukava. Hipin haju oli levinnyt joka paikkaan, sen avulla oli helppo suunnistaa. En vieläkään ymmärrä millä ne sen tekee. Olisi ihanaa, jos kotona tuoksuisi sellaiselle. Kovin moni ei ollut vaivautunut paikalle, mutta se ei näyttänyt haittaavan ketään.
Tilaisuus alkoi hämärällä mantra-musiikilla. Olen käynyt tuollaisissa tapahtumissa ennenkin, joten en osannut ollenkaan varautua siihen, miten nyt viritettynä reagoisin. Se loitsumusiikki vaikutti nyt enemmän kuin ennen. Jotenkin kadotin kuvan hetkellisesti. En tiedä miten sen kuvailisin paremmin. Enää nämä jutut eivät pelota, koska näitä outoja asioita on tapahtunut jo niin paljon, mutta tämä oli taas uutta. Pitää olla varovaisempi, kun olen nyt paljon herkempi. Jouduin oikeasti skarppaamaan, että pysyin normaalina, enkä siis vajonnut mihinkään joogaan. Erikoinen tunne.

En olisi ikipäivänä uskonut, että minulle voisi tapahtua näitä asioita. Olen kyllä vahvasti tunteva ja henkinen tyyppi, mutta olen myös erittäin järkevä, enkä usko kovin helpolla mitä tahansa. Olisi helppo nauraa päin naamaa ja kieltää kaikki, jos tätä kertoisi minulle joku toinen ihminen. Mutta kun nyt tätä kertoo minulle minun oma keho. Aika lailla avuton olo, peilille nauraminen ei ole ollenkaan niin mukavaa.

Peppi on huolissaan minun syömisestä. Tai lähinnä siitä, että en syö mitään. Väittää, ettei kahvilla elä. Niinpä sain lahjaksi kirjan. "Oikean ruoan ohjeet - Syöjän käsikirja". Se on kuulemma niin helppo, että minäkin ymmärrän. Ensi vilkaisulla olen samaa mieltä. "Mitä minun pitäisi syödä? (Syö ruokaa.)"
Juu, kyllä minä tuollaista tekstiä ymmärrän.
Kiitos, Peppi!

Päivä 2.

Eilen innosta piukeana aloitin Venetsiasta kirjoittamisen. Pitkästä aikaa kävin kirjani kimppuun. Nyt pitäisi kirjoittaa se loppuhuipennus. Sain aikaan yksitoista riviä, kun poraaminen alkoi. Pääsin rautatieasemalle, siinä kaikki. Muistan niin elävästi sen kaiken. Ilman suolaisen tuoksun, turistit, auringon paahteen ja veneiden melun. Näin sen kaiken edessäni, tunsin jännityksen uudelleen. Iho menee nytkin kananlihalle. Ei siitä mitään tullut. Ei voi kirjoittaa, kun on silmät täynnä kyyneliä. Miten musta tuntuu, että yksi suhteellisen tärkeä elin unohtui Venetsiaan? Joskus on hankalaa, kun on niin herkkis. No, tänään yritän uudestaan.

Levitin kankaan pöydälle ja piirsin kissan kiemuroineen. Iltapäivällä kaveri tuli käymään ja kirjoitti kankaalle oman lauseensa. En voinut olla hymyilemättä, kun näin mitä kankaalla luki. "Rohkeus on huume ja mä haluun sitä lisää!" Mistä se tiesi, että juuri tuo on sopivin mahdollinen lause minun kankaalle? Kävi ilmi, että taistellaan samanlaisten asioiden parissa. Aivan mahtavaa. Ei ollut sattumaa, että tavattiin juuri nyt. Meillä oli hauska ilta, toinen meistä teki jotain rohkeaa ja sitä sitten juhlittiin yhden verran naapurikuppilassa. Ei oltu nähty neljään vuoteen, mutta ihan selvästi jatkettiin siitä mihin viimeksi jäätiin. Hassua miten joidenkin kanssa se on vaan niin helppoa.

Juttelin pitkästä aikaa Marcon kanssa eilen. Poju aikoo yhä tulla Suomeen. En aio herätellä mitään turhia toiveita, olen pettynyt noihin yrityksiin jo liian monta kertaa. Mutta silti. Olisihan se aika upeaa... Minulta on kysytty muutaman kerran, että miten voin vieläkin haikailla sen Marcon perään, vaikka tykkäilen Anguksesta niin paljon. En osannut siihen oikein sanoa mitään, mutta tänä aamuna eteen tuli sellainen teksti, mikä vastaa siihen hyvin. Joka kerta, kun nähdään ja ollaan yhteydessä niin minusta tuntuu, että Angus on parasta mitä voi olla, maailman mahtavin ja ihanin tyyppi. Kuka ei sellaisesta pitäisi? Mutta Marco saa minut tuntemaan, että minä olen parasta mitä voi olla, että minä olen maailman mahtavin ja ihanin tyyppi. Angus muistuttaa asioista, mitkä ovat pielessä minun elämässäni, Marcon mielestä olen täydellinen tällaisena. Povero Marco on vain onnellinen, että saa viettää aikaansa minun kanssa. Siinä on aika suuri ero.

Päivä 1.

Kokeilen olla viikon pois Facebookista. Se oli sellainen heitto vain, mutta kaveri lupasi tarjota jätskin, jos pystyn siihen. Ison. Jäätelö on heikkouteni, joten kokeilen. Maanantaina klo 15:55 saan taas avata facebookin. Tai saan minä sen tietysti avata jo huomennakin, mutta sitten saan myös tarjota ihan itse omat jätskini.

Viikko ilman Facebookia - Päivä 1.

Hyvin tämä sujuu, ihan tosi. En tunne vielä minkäänlaisia vieroitusoireita. Vai oliko se niin, että ne oireet alkavat näkyä vasta muutaman päivän jälkeen? Joku tietysti oli laittanut sähköpostia ja linkin, että luepas tämä... Enempää miettimättä painoin linkkiä ja vasta sitten huomasin tuon sivun olevan Facebookissa. Painoin salamannopeasti punaista palloa ja toivoin, ettei kukaan huomannut. Helvetti! Eihän tuo haittaa? Sivu ei oikeasti ehtinyt aueta. Ei sitä lasketa. Olen edelleen kisassa mukana. Juu.

Olen keksinyt vaikka minkälaista puuhaa aikani kuluksi. Ensin siivosin. Sitten maalasin asioita pinkiksi. Ompelin verhoja. Pengoin viimeisiä laatikoita - vielä niitä löytyi kaapeista. Koti näyttää siltä, kun olisin vasta tähän muuttanut. Tyhjää ja avaraa ja esineet etsivät paikkaansa. Tai paremminkin, paikat etsivät esineitä. Kieltämättä omituista. Ensi viikolla tulee ehkä pari surffaria kylään muutamaksi päiväksi, joten ainakin mahtuvat. Tuntuu, että siivoan aika usein, mutta ei täällä silti kyllä näytä siivotulta kovin usein. Tämä on nyt vieläkin sitä kevätsiivousta. Kerran vuodessa pitää putsata kaikki omaisuus läpi. Ei kun kaksi kertaa, joulua ennen on se toinen kerta.

Haluaisin myös maalata sellaisen ison kankaan seinälle, senkin homman tekemiseen olisi nyt tilaa joka paikassa. Ja aikaa. Kangas minulla on jo valmiina. Ehkä kuitenkin laitan sen vain pyödälle ja piirtelen kuvia ja pyörittelen. Jospa siitä sitten ihan ohimennen tulisi taidetta. Tuo yksi seinä on niin ruma, että siihen on jotain kivaa saatava. Ehkä myös jotain värikästä. Ehkä.

Selkä aiheuttaa sellaisen epämääräisen kyvyttömyysjäykkyyden. Paksu kerros Linimenttiä lämmittää ja kylmentää, mutta ei ainakaan vielä auta. Enkä edes tajunnut, että olisin voinut myös reikittää itseäni. (En tiedä voiko tuota sanaa taivuttaa noin, mutta en minä ole sellaisesta ennenkään välittänyt.) No, teen sen tänään. Kipu veti mielen vähän maata kohti, vaikka tämä onkin tilapäistä. Mutta sitten sain yllättävän tekstiviestin, mikä nosti mielen taas yläilmoihin. Vieras numero kysyi, että onko tämä vielä ilonan numero, oli löytynyt jostain neljä vuotta vanhasta sähköpostista. Se oli entinen koulukaverini. Hirmu hauska puhelu päättyi siihen, että tavataan tänään. Sitä odotellessa.

Näin unta Venetsiasta. Ihanaa unta. Ei pitäisi lukea Donna Leonia ennen nukkumaan menoa. Mutta nyt taidan olla valmis kirjoittamaan Venetsiasta. Ja Marcosta. Tuli sellainen tunne. Mukavaa päivää!

Ihan hyvä aamu.

Huomenta! Kaverin statuspäivitys tänään Facebookissa: "Sinipunaniskahallitus." Se sanoo kaiken. Jollain oli ollut statuksena: "Jos äänestit perussuomalaisia, poista itsesi kaverilistaltani." Oli ilo seurata, kuinka moni eli vaalivalvojaisten mukana nimenomaan Facebookissa. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki olivat melko lailla tyrmistyneitä. Valitsen kaverini huolella. Niin, tajusin tosiaan, että minulla on yksi persuystävä. Kommariystäväni on loikannut. Ei pitäisi olla yllättynyt, mutta olen silti. Tiesin aina, että kaveri on rasisti, mutta ihan noin hölmönä en pitänyt. No, jokaisella meillä oli yksi ääni ja oikeus käyttää se miten tahtoo. En kivitä. Silti surullista huomata miten paljon Suomessa on juntteja. Että onnittelut vaan persuille, kokeilkaa te nyt sitten parantaa asioita. Tämä varmasti muuttaa tilannetta ainakin sillä tavalla, että muiden puolueiden on nyt pakko skarpata, mikä on siis hyvä asia. Toisaalta, maailmankaikkeuden mittakaavassa tämä on tietysti hyvin pieni ongelma.

Tällä hetkellä henkilökohtaisesti paljon suurempi ongelma on selkä, joka on ollut muutaman päivän jumissa, tulehtunut ja kipeä. Ensin en keksinyt sille mitään selitystä, mutta nyt epäilen löytäneeni syyn. Exä haki tavaransa - myös futonpatjan. Nukun tavallisessa sängyssä ja sen ikävä kyllä huomaa. Nappisilmä kävi hieromassa illalla, se helpotti vähän. (Koska pyysin! Ja vain hieromassa.)

Ainiin. Lauantaina oli Salaseuran tapaaminen. Tutustuin uuteen mukavaa italialaiseen tyttöön. Oli taas niin upea kuunnella kun kaksi aitoa italialaista puhuivat keskenään, se on vaan niin erilaista, kun suomalaisten italia. Tuli ihan kamala koti-ikävä. Tietenkin. Ihan sen vuoksi aloitin uuden Donna Leonin kirjan ja fiilistelin Venetsiaa. Yritän henkisesti valmistautua kirjoittamaan Venetsiasta omaan kirjaani, se on ainoa osa mikä on vielä tekemättä. Jotenkin en ole löytänyt sanoja niille päiville. Ehkä tämä aurinko auttaa siihen.

Eilen piti suorittaa loppuun kevätsiivous, mutta sattuneesta syystä se sitten jäi. Teen sen tänään. Oikeastaan kovin paljon ei enää ole edes tehtävää. Tämä tilan tuntu on jotain niin upeaa. Täällä mahtuisi tekemään vaikka kärrynpyöriä. Melkein. Jos osaisi.

Viikon TOP 5 lista:
1) Ihana Hana-ystävä tulee kylään! Tämä on ehdottomasti niitä odotetuimpia once in a year -tapahtumia.
2) Hämmentävä hippi-iltama. (Eli hyvää, mutta outoa ruokaa, musiikkia ja seuraa. Ja joku luento aiheena joogaa ja ekologia.)
3) Naapurikuppilan avajaiskemut lauantaina.
4) Pääsiäinen. (En tiedä miten tämä liittyy mihinkään. Minulla ei ole mitään rituaaleja. Ei edes sitä heinää. Pitää käydä hakemassa jostain oksia. Tai jotain.)

En mä nyt keksi muuta tuolle listalle. Aatun kanssa viedään hylly ja muutama muu asia äidille. Se tarkoittaa lisää tilaa ja se taas on mahtavaa! Sitten viikonloppuna Nappisilmä hakee viimein tuon fillarinraadon ja tekee sille asioita, jotta minä voin sitten jatkaa maailman hienoimman fillarin rakennusta. Sekin on mahtavaa! Joten hieno viikko olisi tiedossa.

5) Lepoa, reikiä ja nauttimista!
(Meille kaikille!)

Iltalisä.

Mua ehkä hävettää vähän myöntää tätä, mutta olen höyrähtänyt countryyn. Tai oikeastaan vain yhteen tulevaan countrytähteen. Me love Scotty! Ensinnäkin, tyyppi on ihan Söpöliinin näköinen, mutta extrabonuksen on vielä nuo ihanat hörikset! Ja sitten se ääni. En kestä. Ja siksi kuuntelen countrya. Se duetto Laurenin kanssa... Iho irtoaa! Jos et tiedä mistä tällä kertaa horisen niin kerron, että olen höyrähtänyt myös Amerikan Idolsiin. Ne on kaikki tässä vaiheessa vaan jo niin  h e l e v e t i n  hyviä! Mun toinen suosikki on Casey, ihan tasoissa ovat Scottyn kanssa. Jacob on varmaankin paras taidoiltaan, mutta minä fanitan noita kahta edellä mainittua poikaa enememmän. Alkuperäinen American Idols on So You Think You Can Dance -sarjan lisäksi ainoa, mitä katsoessa poraan joka kerta. Säälittävää. Mutta olen herkkis. Voisin syyttää reikiä tai hormoneja, mutta en viitti. Kun tällainen minä olen. Eläydyn niin täysillä asioihin, että en vaan pärjää enää.

Kävin äänestämässä. Siihen meni kotiovelta kotiovelle kaikki kuusi minuuttia. Koppi oli lähellä ja ruuhka tuli äänestämään vasta myöhemmin. Ja tietty sekin auttoi, että tiesin jo ketä äänestää. Serkku kysyi heti, että äänestinkö persuja. No enpä kyllä äänestänyt. Sanon EI huumeille ja junteille. Minusta vihreä on hyvä väri. Tapasin ehdokkaani keskustassa päivällä ja katselin kommentteja netissä. Mutta vaikutuksen teki se, että kun illalla menin baariin, tyyppi oli yhä keskustassa jakamassa flyereita, siis tosi myöhään. Siinä oli jo tahtoa ja minusta tahto kuuluu palkita.

Toissapäivänä Facebook hämmensi minua. Olen tottakai Vin Dieselin fani, ja kaveri hellii meitä kerran viikossa jollain ihanalla lihaskuvalla. Tällä viikolla kävi toisin. Ei tullut vatsalihaksia. Tuli jotain muuta, minkä tietysti varastin ja jaan nyt teidänkin kanssa. Dwayne ja Vin onkin kamut. Minun suosikkimiehet, olkaa niin hyvä, samassa kuvassa. Enää puuttuu, että Angus olisi tuossa keskellä hymykuoppineen. Ehkä se olisi jo liikaa...

Tykkääkö ilona kaljuista kaapeista?

Baari.

Tämä ei varmaankaan ole yhtään hauskaa kirjoitettuna, mutta yritän silti. Ajattele se niin, että jos olisit ollut paikalla, olisit nauranut paljon. Joka tapauksessa, eilen illalla päädyttiin muutaman mutkan kautta Jazz-baariin Pepin, Ministerin ja Mukavan Mikon kanssa. Siellä oli joku keikka menossa. Hirmu hyvää musaa, vaikkakin kuultiin vain ne viimeiset biisit. Yksi hattupäinen herra oli selvästi eniten tähti, hän jakoi nimmareita keikan jälkeen lavan luona. Ei yhtään tiedetty, että kuka on kyseessä. Ministeri ja seuraamme liittynyt Antti kirjoittivat minulle nimmarin (ja nimenselvennyksen) paperille ja sitten menin tämän miehen luokse.
"Moi. Mulla olis tässä pari nimmaria ja nimenselvennystä, niin saisinko mä vielä sunkin?"
"Joo tottakai... (Mies tuijotti paperia.) Ketä nämä on? Ei ainakaan minun bändistä..."
"Ei niin, ne istuu tuolla pöydässä. Tule käymään niin mä voin esitellä teidät!"
Tyyppi nauroi ja lupasin tulla vähän myöhemmin. Sain nimmarin selvennyksineen, mutta en edelleenkään tiennyt kuka on kyseessä.

Lähtiessä törmättiin vielä uudestaan hattupäisen herran kanssa. Hän pahoitteli, ettei muistanut tulla käymään pöydässämme, mihin minä tietysti vinoilin, että tämä oli ainutkertainen tilaisuus minkä hän nyt missasi kokonaan. Naureskeltiin ja juteltiin niitä näitä, siinä ringissä oli kaksi miestä tämän hattupäisen miehen lisäksi. Arvaan, että olivat muita bändin jäseniä. Yksi niistä katsoi jotenkin omituisesti minua ja siitä sitten yhteistuumin kaverille vähän naurettiin. Mies sanoi, ettei ymmärrä mitään, että on sekaisin ja muuta sellaista. Minä tietysti siihen, että:
"Ai oletko sä joku basisti vai?!"
(Sillä ei basisteja arvostavalla äänellä.)
Kaikki miehet repesivät totaalisesti. En ymmärtänyt miksi, ennen kuin hattupäinen herra laittoi käden olalleni ja sanoi:
"Eh... MINÄ olen se basisti."
Siinä vaiheessa minäkin repesin. Tuollaista ei vaan voinut enää millään paikata, enkä edes yrittänyt, kun nauroin vain vedet silmissä. Tyyppi kysyi vielä nimeäni ja halasi. Hirmu mukava kaveri. Sitten hän kaivoi taskuaan ja antoi minulle käyntikortin. Aivan selvästi tein unohtumattoman ensivaikutelman. Joka tapauksessa, tällainen yritys sieltä käyntikortista löytyi. Ja tämä on se tyyppi. Hirveän vaikea blogintaa se tunnelma.

Että sellainen iltariento. Eilen näin, kun blogin surffareita oli 4444. Vähän siistiä. Seuraava etappi olisi äänestyskoppi.

Son moro!

Elämä on...

...ihanaa! Ainakin, jos on minä. Minäkin olen ihana! Ehkä juuri siksi, että elämäni on niin ihanaa. Ja nyt kerron miksi.

Ensinnäkin, maailman paras nojatuoli kantautui juuri ulos ovestani. Jättinojatuoli, joka piti minua sylissään elokuvien, kirjojen ja muutaman miehen kanssa. (Oikeudessa on todettu kerran, että muutama on 3-99. Tässä tapauksessa tarkoitan lähinnä tuota kolmea.) Jossa otin torkut jos toisetkin. Tuolin mukana meni jättiläistelkku ja jättiäiskajarit ja muutamia muita tyhmiä asioita, mitkä eivät niin miellyttäneet minua. Lisää tilaa on ehdottomasti hyvä asia. Joten kiitos maailman parhaalle nojatuolille näistä vuosista ja tyhjästä tilasta, mitä jätit jälkeesi! Muistan sinua lämmöllä.

Olen tässä seurannut jo pidemmän aikaa Facebook kavereiden jääkiekkokommentteja. Aika moni tuttavani fanittaa JYPiä. Mutta yksi asia minua ihmetyttää näissä jypiläisissä. Esimierkiksi eilen, kun kävin katsomassa pelin naapurissa ihan niin kuin suunnittelin, taas sain ihmetellä sitä kansaa ympärilläni. Aivan älyttömän synkkiä tyyppejä. Koko vuoden on kehuttu ja mehutettu saavutuksilla, kun JYP pelasi niin hyvin. Okei, minä itsekin kieltämättä jäin kiekkokoukkuun, koska onhan se siistiä kun oma joukkue pärjää. (Enemmän se syyllinen kuitenkin taitaa olla Angus.) Joka tapauksessa, nyt kun tuli niin törkeästi turpaan Bluesilta, kaikki käänsivät takkinsa. Ja eilen kun Lukko voitti, niin ympärilläni olevat "fanit" haukkuivat koko joukkueen, valmentajasta lähtien. Tänään Facebook huutaa kuinka tämä "ihan paska joukkue" "ei ansainnut voittoa" ja muuta sellaista. Kaikki kauden ennätykset ja hyvät pelit oli unohdettu. Tämä juttu tulee vastaan joka paikassa. Täällä tuppukylässä kannatetaan silloin, kun menee hyvin ja haukutaan jos menee huonosti. Säälittäviä faneja sanon minä. Ei ihme, että jyväskyläläisiä jääkiekkoihmisiä pidetään juntteina.

Jotain hyvää kuitenkin - Baaripoika (ei siis poka - heh!) oli paikalla. Tyyppi olikin yllättäen muuttunut baarin omistajaksi. Vähän siistiä! Meillä on ajavaiskekkerit pääsiäisenä. Siis heillä, mutta koska menen paikalle, otin jo sen me-hengen tähän keskusteluun mukaan. Ihan yhtä hyvältä kaveri näytti nyt omistajan ominaisuudessa, se tosiasia ei muuttunut millään tavalla. (Keskusteluun...?)

Tänään on hyvä päivä. Salaseuran tapaaminen klo 13. Sitten Ruamjai-kuoron ylivoimainen voitto suorassa lähetyksessä. (Muistakaa äänestää!) Illalla vielä oli joku keikka jossain. Facebook kutsui minut. Katsotaan jaksanko mennä. Minulla on nimittäin edelleen vähän sopeutumisvaikeuksia tähän uuteen "lahjaani". Se, että janottaa koko ajan on vielä ihan siedettävää, mutta nämä muut jutut hämmentää. En ihan täysin vielä pärjää kehoni kanssa. Huolestuttaa, koska kukaan ei varoittanut mistään tällaisesta. Mietin, että oliko virhe alkaa reikiläiseksi. Luulin, että koulutuksessa oppisin tekniikan, millä hoitaa itseä ja muita. Ei kukaan varoittanut siitä, että jo ennestään älyttömän vahvat aavistukset ja intuitiot moninkertaistuvat. Koko ajan palelee, mutta vaatteet ei auta, koska se kylmyys tulee sisältäpäin. 

Esimerkiksi eilen tapahtui outoja. Ensinnäkin, ei tehnyt mieli olutta. (Rasti seinään.) Sitten joku ihme tyyppi tarttui seuraani, mikä ei sinänsä ole outoa - kukapa ei minun seuraan haluaisi... (Huomaa huumori.) Mutta se ihminen teki minulle oudon ahdistavan olon. Haistoin oudon uuden hajun ja iho väreili. Heppu kiusasi minua yli tunnin ja melkein heti alkoi särkeä päätä. Kun kaveri viimein lähti, olo helpottui vähän. Tupa täyttyi, JYP hävisi, ihmiset synkkäilivät ja päänsärky iski kovaa. Lähdin kotiin hakemaan lääkettä heti pelin jälkeen, mutta särky loppui jo ulkona. Kokemuksesta tiedän, ettei minun päänsärky mene pois itsestään. Tämähän voi olla ihan sattumaa (mihin minä en ukso) mutta joka tapauksessa, jotain outoa minun kehossa tapahtuu. Nytkin iho on koko ajan kananlihalla. Helvetin pelottavaa.

En usko, että olen tullut hulluksi, sillä epäilen sitä yhä jatkuvasti. Minä en myöskään usko siihen, että palovamma paranee viidessä minuutissa (niin kuin tapahtui) tai että minä voisin aistia negatiivisen energian noin voimakkaasti fyysisesti (niin kuin myös tapahtui). Sanokaa nyt joku, että liikkeellä on sellainen flunssa tai hyppykuppa, mihin minun oireet sopivat. Menee järki.

Mutta silti. Elämä on ihanaa. Ja kaikista ihaninta on se, että blogilla on nykyään rohkeita kommentoivia lukijoita! Teistä minä pidän.

Pysällä.

No niin. Sanattomuutta ilmassa. Ajatukset katkonaisia ja harhailevia. Mutta yritän nyt muodostaa kokonaisia lauseita, että saatte edes jonkinlaisen kuvan pääkohdista. Pääkohdat ovat päässä. Heh.

1) Minä olen nyt virallisesti käynyt läpi ensimmäisen tason reikikoulutuksen. Sain todistuksen. Olen harjoitellut hoitoa ihmiselle ja nyt osaan. Vähän siistiä! Kävin illalla kiinalaisessa ihan sen kunniaksi ja ostin suosikkiruokaani. Eli juhlin.

2) Jos ottaa itse yhteyttä omaan stalkkeriinsa, niin voiko tyyppiä sitten enää sanoa stalkkeriksi? Vai menettääkö siinä stalkatun oikeutensa?

3) Tänään on JYPin peli. Ajattelin mennä katsomaan sen naapurikuppilaan ja toivon, että ihana Baaripoika on paikalla. Silmänilo taattu, vaikka pelissä kävisi kuinka.

 

4) Day 30 - your favorite song at this time last year. Nyt se on viimein tehty! 30 Day Song Challenge on loppuun suoritettu. Huh. Ei tarvitse enää käydä Facebookissa joka päivä. 

(Eikä varsinkaan 16 kertaa päivässä.)

5) Muistakaa kaikki äänestää lauantaina Ruamjai-kuoroa! Meidän möhömaha Elina on siellä laulamassa suorassa lähetyksessä. Eli: TV2 Suomen paras kuoro, alkaa klo 19:10.

6) Minun isä on sairas. Sillä inhottavalla en-voi-auttaa-tavalla. Hämmentävä tunne, kun ihminen jota on joskus ihaillut niin paljon, voi vaikuttaa niin pieneltä ja kamalalta, etten edes minä tunne sääliä. Ihmisen on ilmeisesti käytävä pohjalla, ennen kuin voi päästä ylös. Mutta pohja ei tule vastaan ennen kuin myöntää olevansa pohjalla. Eikä ole myöntämisen merkkejä näköpiirissä. En odota pahinta, mutta en olisi siitä yllättynyt. Nyt mietin mitä voin tehdä, että tilanne edes vähän helpottuisi, lähinnä meille muille ihmisille, jotka tästä eniten kärsivät. 

7) Älyttömän viikonloppua kaikille!

P.S. Elinan möhömahassa asuu ihmisloinen. Niin kuin seitsemän muunkin ystäväni mahassa. Ihme buumi päällä.

Pretty in pink.

Ostin toissapäivänä koulutukseen mennessä pinkin suihkupullon. Ja vielä pinkimpiä kynttilöitä. En varsinaisesti ole pinkki ihminen, mutta jostain syystä tuntui siltä. Haluaisin punaisen keittiön. Oikeastaan halusin sitä jo vuonna 2002 kun asuin Italiassa. Punaiset ja pinkit asiat olisivat hienoja keittiössä. Nyt minulla ei ole minkään väristä keittiötä, mutta voin silti hankkia tarvittavat asiat pinkkeinä. Puolihuolimattomasti mainitsin reikiopettajalle pinkeistä asioista (koska pöydällä oli niiiiiin siisti pinkki kynä). Tämä tuumasi vain, että minun sydän on aukeamassa. Ja yleensä kun sydän aukeaa, niin kuvioihin astuu mies ja rakkautta. Hmmm... rakkautta. Tervetuloa!

Viime yönä keskustelin Alex Stubbin kanssa. Sain kaverin niin hermostumaan poliittisilla näkemyksilläni, että tyyppi käveli kauemmaksi rähjäämään. Suu vaahdossa se pauhasi sen verran kaukana, etten kuullut selvästi kaikkea sitä kiroilua. Kun Alex viimein palasi, kysyin miksi se meni niin kauaksi vauhkoamaan. Kuulemma siksi, ettei voi käyttää sellaista kieltä äänestäjien kuullen. Että sellainen uni tällä kertaa. Minä selvästi tuon ihmisten parhaat puolet esiin. Yksi kaverini kehui Stubbia kauan sitten, että on siinä jämäkkä ja tyylikäs mies. Minusta se olemus on vain sellainen lipevä amerikkalaispoliitikko. Enkä minä oikein luota ihmisiin, jotka hymyilevät suupielet alaspäin.

Käsien palo on vähän helpottanut, mutta eron entiseen huomaa silti. Janottaa vieläkin koko ajan vaikka olen juonut vettä jatkuvasti. Iho menee vähän väliä ihan kananlihalle. Tänään on koulutuksen toinen osa, harjoitellaan niitä käden asentoja ja muuta sellaista. Aika jännä muuten, jos olisin tiennyt reikistä jotain ennen kuin menin tuonne koulutukseen, niin olisi varmaankin jäänyt menemättä. Sen verran rankkaa palautetta tästä on tullut. Tuttavapiirissäni on näköjään melko paljon niitä "uskon kun näen" juntteja. Vähän ristiriitaista kyllä. Ensin ajattelin tämän olevan huono juttu, pelkäsin että menetän ystäviä, kun nyt ne viimeistään pitävät minua ihan hörhönä. Sitten huomasin, että ne tuomitsevat ihmiset ovat myös hirmu negatiivisia. Minä olen yrittäänyt poistaa negatiivisuutta elämästäni tässä jo jonkin aikaa. Ja jos negatiivisuutta lähtee pois nyt näiden ihmisten matkassa, niin - minähän siinä taas voitan. Ehkä minä olen pitänyt mukanani vääränlaisia kavereita jo pitkään. Shun the non-believers.

30 Day Song Challenge, Day 29 - a song from your childhood. 

Huomenna tämä vihdoin loppuu. Sitten pysyn pois Facebookista viikon. Ainakin. Tänään päivän pituus on 14 h 41 min. Eilen näin, kun blogisurffauksia oli 4343. Hienoja numeroita taas. Pidän numeroista vain silloin, kun ne näyttävät hyvältä tai ovat jotenkin rimpsussa. Joka tapauksessa, hyvää keskiviikkoa! (Se onkin kuulemma torstaina, siis se viikon keski.)

Nyt hämmentää.

Eilinen koulutus oli kaikkea, mitä en ollenkaan osannut odottaa. Okei, minulla ei kovin paljon odotuksia ollut, koska pelkäsin pettyväni, jos odotan jotain mullistavaa. Joka tapauksessa, sain mullistavaa. Mikä ei sinänsä edes liittynyt siihen koulutukseen, vaan kouluttajaan. Ei ole sattumaa, että kaikista reikiopettajista minä päädyin juuri tämän luokse.

Kuvittele, että joku tuntematon ihminen sanoo sinulle jotain niin utopisen outoa, että hippien hörhöilytkin jää kakkoseksi. Asioita, joita ei tieteiskirjailijatkaan ole keksineet. Jotain sellaista, minkä tiedät varmaksi olevan täyttä soopaa ja mille normaalisti heti repeäisit nauramaan, sanoisit morjens ja kääntyisit pois. Ja kuvittele sitten, että tietäen kaiken tuon edellä mainitun, se asia selittäisi kaikki ne kysymykset, mitä olet koko ikäsi miettinyt. Se hullutus yhtäkkiä kävisikin järkeen ja tekisi selkoa kaikkeen elämässäsi. Jos pystyt kuvittelemaan tuollaista, niin et silti pääse lähellekään sitä, miltä minusta tuntuu nyt.

Ne kaikki aikaisemmat pelot ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tunnen nyt. Paitsi että tämä pelko ei pelota, vaan tuntuu hyvältä. Sellaiselta kotiintulolta. "Oooh! Nyt minä ymmärrän!" En ole tullut uskoon, mutta nyt tiedän miksi minulla on niin vahva kirkkoahdistus. En ole humalassa, mutta minulla on aivan jatkuvasti jano. Olen jo nyt aamulla juonut litran vettä, mutta kurkkua kuivaa koko ajan. Nyt tiedän miksi en osaa toimia rahojen kanssa. Tiedän miksi minulla on niin käsittämättömän suuri tarve olla aina suora ja rehellinen. Ja miksi tunnen aivan kaiken niin älyttömän vahvasti. Nyt ymmärrän miksi minun on jatkuvasti vaihdettava paikkaa, muuttettava asuntoa tai tavaroiden järjestystä. Ja miksi minun on helpointa olla silloin, kun reissaan. Tiedän myös sen, miten tärähtäneeltä tämä kaikki kuulostaa. Joku sanoi kerran, että niin kauan kuin itse epäilee tulleensa hulluksi, kaikki on vielä ihan hyvin. Minulla todellakin on kaikki vielä ihan hyvin.

Itse reikikoulutus meni todella hienosti. Opin reikihoidosta historiaa ja itse tekniikan. Tuo kaiken helppous on juuri kaikista hulluinta. Kun opettaja teki virityksen, niin olin valmis hoitamaan. Siinä se. Nyt ennergiakanavat on avattu. En minä siihen itsekään usko, mutta tässä on se hyvä puoli, ettei tarvitsekaan. Reiki ei ole uskonto, eikä siihen tarvitse uskoa, se vain toimii. Jano liittyy tuohon, eilinen energiapamaus oli niin suuri. Aineenvaihdunta alkoi toimia kunnolla, keho kai vain yrittää sopeutua muutokseen. Opettelen tätä nyt kuukauden.

Reikihoito tehdään käsillä. Ehkä omituisinta eilisessä oli se, että kun istuin tuoliin viritystä varten, niin minun kädet alkoivat täristä. Ei pelosta, vaan... No en tiedä miksi. Ja sitten kun viritys oli tehty, niin kämmenet olivat ihan tulessa. Ne ovat itse asiassa vieläkin aivan tulessa. Sormet yhtä kylmät kuin ennenkin, mutta kämmeniä polttaa. Jatkuvasti. En ymmärrä. Enkä varsinkaan usko. Keho kihelmöi ja iho on koko ajan kananlihalla. Tuntuu ihan siltä, kuin olisi tulossa kipeäksi, paitsi ettei satu mihinkään, vaan tuntuu hyvältä.

Olen melko varma, että tämän päivän jälkeen muutama vakava lukijani katoaa. Mutta sellaisen kuitenkin vielä haluan kertoa, että Englannissa tätä hoitomuotoa käytetään muutamissa sairaaloissa. Ihan siis vakavasti otettavassa laitoiksessa on reikiosasto. Kuka uskaltaa tulla koekaniiniksi? Pitäisi harjoitella tuota hoitamista.

Day 28 - a song that makes you feel guilty.

Eilinen merkitään kalenteriin päivänä, joka muutti elämäni.
Ihan sama kuinka hippinä pidätte.

    

Hyvää huomenta!

Näin pitkästä aikaa unta Anguksesta. Sellaista ihanan tuhmaa rakkausunta. Aamulla meinasi oikeasti itku päästä kun tajusin, ettei se ollutkaan totta. Ja miksi nämä tällaiset unet ei voi koskaan olla niitä enneunia?! En kyllä laittaisi ollenkaan pahakseni, vaikka Angus ampuisi nyt heti välittömästi tuosta ovesta sisälle ja kävisi vähän sotkemassa tukkaani. Huh. Mutta aikaimoisen rakkausenergian sain tähän päivään kuitenkin.
Onkohan minulla vähän kevät?

Italialainen ystäväni sanoi kerran, että on olemassa kahdenlaisia suomalaisia. On kesäsuomalaiset ja talvisuomalaiset. Ne ovat kuulemma kaksi täysin eri kansaa. Kesäminä alkaa herätä, sen huomaa kyllä ihan kaikesta. Esimerkiksi siitä, että aloitin kevätsiivouksen. Lauantaina lähtee siis loput exän tavarat pois, joten sain siitä mukavan kimmokkeen luopua kaikesta muustakin turhasta. Ja muutenkin, minun pitää myllätä koko kämppä aina, kun tapahtuu jotain muutosta elämässä. Se on mun juttu. Joten olen pari päivää penkonut laatikoita ja kaappeja ja mopannut ja siirrellyt asioita. Vielä on paljon hommaa, mutta voisin sanoa olevani voiton puolella. Minulla on kuitenkin koko viikko aikaa tähän projektiin, viimeistelyt tehdään sitten sunnuntaina.

Tänään menen illalla koulutukseen. Jännittää aika paljon. Mutta sillä hyvällä "mahtavaa kokea ja oppia uutta" -tavalla, ei mitään panikointia. Huomaan jo itsekin, että nämä rohkeusharjoitukset ovat tuottaneet tulosta. Ujous on vielä mukana matkassa, mutta meistä on tullut kaverit. Olen paljon rohkeampi nykyään. 

"Teinkö minä sen kaiken?", Nasu kysyi.
"Kyllä sinä sen teit, kun runossa niin sanotaan", vastasi Puh ja jatkoi: "Ja sen perusteella kaikki sitten tietävät sen!"
"Tuota", mumisi Nasu, "kun minä taisin vähäsen horjua. Ihan alussa. Kun siinä sanotaan, että 'Horjuiko hän, värjyikö hän - EI!', niin se ei taida ihan pitää paikkaansa..."
"Sinä horjuit vain sisältä päin. Eikä ole pienelle eläimelle rohkeampaa tapaa olla horjumatta."
Nasu huokaisi onnesta ja alkoi ajatella itseään.
Kuinka ROHKEA hän oli.

- A.A. Milne -

30 Day Song Challenge.

Day 26 - a song that you can play on an instrument.
Day 27 - a song that you wish you could play.

Viikonlopun saldo.

Perjantaina oli tyttöjen ilta. Käytiin katsomassa JYPin surullinen finaalipaikasta luopuminen naapurikuppilassa. Ainoa lohtu oli siinä silmien edessä pyörivä supersuloinen baarimikko, jota jostain syystä käyn katselemassa aivan liian harvoin. Pelin jälkeen tultiin takaisin kellariin, otettiin hullutuskuvia ja juotiin lisää viiniä. Sitten mentiin baariin. Kävin ensimmäisen kerran Mustassa Kynnyksessä. Minulla oli erittäin punainen paita päällä, saparot ja hippifarkut. Jotenkin saatoin pompsahtaa muusta mustiin pukeutuneesta kansasta. Samoin kuin Söpöliini, jolla oli valkoinen paita. Ei tiedetty paikan pukukoodia. (Baarin nimi tietysti olisi saattanut joillekin antaa jotain viitettä siitä.) 

Ensimmäistä kertaa ikinä portsari puki lähtiessä minulle päälle. Olin kyllä ihan kykeneväinen tekemään sen itsekin, ei siis johtunut kunnostani. Tai on toki takki ennenkin avustettu päälle, mutta tämä asetteli ja solmi huivinkin kaulaani. Siinä oli jotain kovin hellyyttävää. Jotenkin kummallisesti siinä kävi niin, että Kalpamies lähti mukaani ja suunta vaihtuikin yökerhosta kotiosoitteeseen. Ehkä tämä oli se sellainen tehdyn sopimuksen varmistus ja lukkoon lyöminen. Yön yllättäviä käänteitä en nyt sen kummemmin aio kommentoida, koska en halua kirjoittaa muiden asioista. Mutta usko kun sanon, että nyt ollaan erittäin puhtaasti pikkuveli-ja-sen-sisko-linjalla.

Lauantaina aamulla oli kemikaalit sekaisin päässä. Soitin Söpöliinille että tulisi seuraksi, mutta koska tuo poikalapsi ei ilmeisesti ole läheskään niin sympaattinen kuin minä, krapula voitti seurani. Sitten laitoin viestin Angukselle ja nukahdin. Oli mieletön rakkauden ja energian puutos päällä. (Ja tuossa ei ole mitään rivoa, nyt on tämä rakkauden kevät menossa.) Suureksi yllätykseksi Angus ihan oikeasti tulikin käymään. Toi minulle lainaan The Wire boxin, mitä olen vinkunut jo pitkään - niin mahtavaa! Paras poliisisarja, mitä on koskaan tehty. 

Sain samalla vähän rakkautta ja lämpöä ja läheisyyttä ja energiaa. On se vaan niin ihana tyyppi. Vähän ihmetyttää kyllä, koska minä en ollenkaan pidä yllätyksistä. Angus yllättää minut joka tilanteessa ja se on niin parasta. Ehkä se johtuu siitä, että minut on aikaisemmin yllätetty ikävillä asioilla. Eli voisin ihan hyvin alkaa tykkäämään yllätyksistä, koska nykyään ne ovat niin ihania. Mutta silti, Angus on outo. Ja nyt on nalle katossa. 

Salarakas vielä pyörähti iltapäivällä ja toi asuntorekvisiittaa kalusteiden muodossa. Kerroin tuossa joku aika sitten universumille (ja kavereille), että exä hakee viimein omansa pois. Sen jälkeen olen saanut vaikka mitä juttuja, mitä tarvitsinkin. Voisin tässä yhteydessä kertoa, että kohta minulla ei ole yhtään haarukkaa tai veistä.

Tänään aion vain valmistautua henkisesti tulevaan viikkoon, sillä on jo nyt melkoisen upeita juttuja tiedossa. Sen lisäksi aion ruumiillisesti siivota ja tanssia. Ja tietysti rakastaa oikein paljon.

30 Day Song Challenge.

Day 24 - a song that you want to play at your funeral. 

Ei mitään märsäystä niissä bileissä.
Day 25 - a song that makes you laugh.

Tässä vielä muutamia hullutuskuvia perjantai-illalta. Suosikkinaisiani.

Ihanaiseni.

Spontaani Sani.

Kesätär.

Girls night out.

Selvyys.

Eilen päättyi yksi epäselvyys elämässäni. Kalpamies on käynyt päivä päivältä läheisemmäksi ja se alkoi jo vähän mietityttää. Salainen semitykkäily oli vaivihkaa muuttunut ihan oikeaksi, viaton pikkupervoilu koneella oli sattuman avulla muuttunut livenuuhkimiseksi, ja koko feikkisuhde ei ollutkaan enää ihan niin täysin feikkiä. Joten otin asian puheeksi ja puhuttiin asia selväksi. Ihanaa, kun voi olla rehellinen ja suora ja saada mieltä painavat asiat kevyiksi. Nyt on taas helppo hengittää vapaasti, kun tietää missä kuuluu mennä. Meidän vuosia kestänyt ystävyys jatkuu juuri sellaisena, kuin mitä se oli kaikki ne vuodet, ennen kuin tavattiin.

Minä olen kauhean huono kestämään epätietoisuutta. Voin odottaa vaikka viisi vuotta jos vain tiedän, että on jotain mitä odottaa. Jotain todellista. Marcoa odotin epätietoisuudessa yli puoli vuotta ja se vei kaiken energian ja elämänilon ja rakkauden. Olin nääntyä siihen. Se oli ihan tyhmää, en halua sellaista enää.

Day 23 - a song that you want to play at your wedding.

Tässä välissä hyvä muistuttaa siitä Day 15 biisistä, mutta nyt kun tätä kerta kysyttiin, niin onhan se tunnustettava. Minä jo silloin pienenä tyttönä kihloihin mennessä päätin, että tämä biisi soi meidän häissä. Ja siitähän ei tosiaan ole kuin herranjumala vasta se 16 vuotta. Auts. Time flies when you're having fun.

Ei mulla muuta. Have more fun!

Rakkaus.

Minulla on maailman hienoin mentor. Sellainen ihminen, jota ihailen jo pelkästään sen vuoksi mitä hän on, mutta joka sitten vielä jaksaa kannustaa ja ilahduttaa minua tuon tuosta. Kuten eilen. Postiluukusta kolahti kirjepaketti. Paketissa luki nimeni yläpuolella "Taiteellinen Johtaja" - pelkästään jo se sai minut hymyilemään. Mentorini lähetti minulle upean CD:n, ohjaasi taas elämääni oikeaan suuntaan. Ajoitus oli jälleen kerran loistava.

Söpöliini sanoi vähän aikaa sitten, että minusta tulee mieleen pikku paatti, joka on keskellä Valtamerta, eikä oikein tiedä mihin suuntaan pitäisi mennä ja siksi pyörii vain ympyrää. Minusta se oli hauskasti sanottu, eikä ihan kamalan kaukana totuudesta. Tiedän hyvinkin tarkkaan mitä haluan, mutta en oikein tiedä miten sinne pääsisin. (Mikä sinänsä on jo suuri muuton entiseen, kun en edes tiennyt mitä haluan...) Tässä vaiheessa tulee kuvaan mukaan taas mentorini. Siltä suunnalta saa aina oikeanlaiset reittiohjeet. Johtopäätös: Taaskaan minulla ei ole mitään ongelmaa. Tuon ajatuksen tiedostaminen on jo iso asia, mutta sitten kun ympärillä on vielä monta oikeanlaisia ihmisiä, jotka tuuppivat oikeaan suuntaan, niin tässä ei voi muuta kuin voittaa. Aivan mahtavaa.

Day 22 - a song that you listen to when you’re sad.
Tämä on nähty ennenkin, mutta minkäs teet. Tuota minä nykyään kuuntelen kun surkeilen. Mitä kyllä tapahtuu yhä harvemmin.

Minä kokeilin eilen jotain uutta. Jokaisessa meissä asuu pieni teinityttö ja jokainen teinityttö on toisinaan hyvinkin ihastunut ja se tunne taas saa mahan kääntymään nurinpäin ja kaiken ihan sekaisin. Yleensä se sellainen tekee surkeaksi, jos ei esimerkiksi saakaan vastarakkautta, tai tulee jotain muita vastaiskuja. Sitten nollataan ja koitetaan päästä yli. Tässä ei ollut vielä mitään uutta. Eikä tuo oikeastaan edes ollut mitään teinityttömäistä, ihan normielämää. Mitenkähän tämän nyt selittäisi...? No, miksi en kääntäisi sitä toisin päin? Rakkaus on ihanaa! Sehän on vain tunne. Mitä sitten, jos toinen ei tunne samoin takaisin? Ei se vähennä tuota positiivisen energian määrää millään tavalla. Joten minä päätin vain nauttia siitä, että pidän ihmisistä. Rakkaus on tunne minussa. Mitä enemmän tykkäilen, sen parempi minulle. Minä voitan.

Selvästikään en osaa selittää tuota ajatusta kovin hyvin. Palaan asiaan, kun lauseista tulee järkeviä. Mutta joka tapauksessa, pointti tulee tässä: Minun eilinen päivä oli upea. Vaikka sain kyllä mahdollisuuksia tulla loukatuksi. Rakkaus voitti, ihan niin kuin olin aamulla päättänyt. Tästä lähtien päätän niin joka aamu.

Pelko on aseeni.

Edellinen aihe aiheutti mukavaa keskustelua. Siis tuo minun pelottavuus. Kaiken kuulemani jälkeen ainoa johtopäätös lienee se, että pelottavuus onkin hyvä asia! Minä olin ymmärtänyt sen väärin. Olen pelottava, koska olen niin vahva. Ja koska olen suora ja rehellinen. Ja minulla on kuulemma pelottavan kova itsetunto. Nuo on kaikki hyviä asioita! Eli eihän tässä olekaan mitään hätää. Yksi teoria oli, että jos olen joidenkin mielestä pelottava, se kertoo oikeastaan vain ihmisten omasta epävarmuudesta. Sillä tavallahan me toimimme, peilaamme itseämme toisistamme. Jos peili onkin liian suora, niin saattaahan se vähän pelottaa. Silloin ihmisten omat jumitukset voi tulla esille minun kautta. Ja voihan se yllättää, koska kuitenkin näytän mukavalta, pieneltä ja ihanalta. Sitä ei osaa odottaa, että suustani pääsee niin suoria sanoja. Elmeripelmeri sanoi vielä, etten minä kova ole. Ja että kyllä minulla on enemmän itseluottamusta ja avoimuutta nähdä asioita, kuin monella muulla. Kaikki nämä ovat hyviä asioita.

Day 20 - a song that you listen to when you’re angry.

Loistava. Myös silloin, kun ei kiukuta.
Day 21 - a song that you listen to when you’re happy.
Tämä on omistettu Sanille, koska Sani tekee minut onnelliseksi ja tiedän, että tästä biisistä se tykkäilee kovasti.

Katsoin eilen leffan, mikä sai kyllä mahan kääntymään nurinpäin. Ajan henki. Se oikea sivusto ei toiminut tänään, mutta tuon linkin takaa se löytyy myös. Suosittelen, siis todella. Ihanan silmät avaava, ja vaikka ahdistikin niin silti jotenkin jäi sellainen kyllä-tästä-vielä-voidaan-selvitä-fiilis. Leffa kestää melkein kolme tuntia, mutta kannattaa katsoa.

O'Mallysissa on ihana baarimikko. Sellainen tarroitettu, kalju, nuori, hymykuopilla (ja sormuksella) varustettu söpöys. Minusta asiakaspalvelussa työskentelevän ihmisen pitääkin olla juuri sellainen. Enkä siis tarkoita, että pitää näyttää niin syntisen hyvältä, vaan että levittää hyvänmielisyyttä ympärilleen. Olemuksella, sanoilla, hymyllä, kaikella. Huikea tyyppi. Tuli vain mieleen, kun sinne ollaan taas tänään menossa katsomaan peliä. Saa liittyä seuraan!

Pelkoja.

Minä olen kuulemma pelottava. Ei, vaan se oli "liian pelottava". Siinä ihan heti alkuun tyrmistys eilisillalta. Minä luulin, että olen mukava ja pieni ja ihana. Pelottava ei oikein sovi siihen kuvaan. Tuo kruunasi jo muutenkin omituisen viikonlopun. Nyt sitten Kalpamies sanoi heti aamutuimaan, että olen minä kyllä vähän pelottava. Ja verbaalisesti päällekäyvä, mitä ikinä sekin sitten tarkoittaa. Varmaankin rehellisyyttä ja avoimuutta, mitä kyllä olen. Tämä on todella hämmentävää. Ilmeisesti Angus on ainoa, joka ei pidä minua pelottavana. Mutta toisaalta, Angus ei myöskään tunne minua. Molempi pahempi.

Day 19 - a song from your favorite album.

Ei tästä tule nyt yhtään mitään. Menen itseeni ja parannan pelottavuudet ja yhä aivastamista sietämättömät vatsalihakset. Meditoin ja tanssin ja silitän ja pakkaan ja siivoan ja pistän tietokoneen kokonaan kiinni. Ainakin viikoksi. (Höpö höpö, tuota ei kukaan usko.) Menen vaikka lenkille. Ja illalla sitten katsomaan peliä. Kyllä tämä tästä.

Ja Hyvää Syntymäpäivää, Merja!

Shun the non-believers.

Afrotanssin jälkioireina löysin lihaksia, joita ei ole käytetty ehkä koskaan aikaisemmin. Oleminen ja liikkuminen onnistuu kyllä, mutta taju lähtee jos aivastaa. Tuntuu siltä, kuin kylkiluut olisivat saaneet suuresti kolhuja. Hämmentävää. Varsinkin, kun tämä tuli nyt niin viiveellä.

Tädistäni tuli toissapäivänä aikuinen. Minä en pidä juhlista, mutta koska tätini on mukava, menin näille 60-vuotisjuhlille. Oli kyllä ihan kiva nähdä serkkuja ja muita, mutta jotenkin se ajatus (suku)juhlista on minulle melkein vastenmielinen. Selvisin silti. Täti piti kovasti taulustani ja ruoka oli aivan älyttömän hyvää, siinä kai tärkeimmät.
Serkun pieneltä tyttäreltä kysyttiin minua osoittaen, että kukas tässä on, onko siinä täti? Korjasin välittömästi, että en varmana ole mikään täti, vaan nuori tyttö. Lapsi tuijotti minua pitkään. Lopulta suusta tuli jotain, mikä tulkittiin sanaksi tyttö, vaikka minulla olikin uusin miesten paita päällä. Fiksu pieni ihminen. Pääsi heti suosiooni.

Minä asun lähellä keskustaa, joten tänne kellariin eksyy usein irtolaisia. Sohvasurffareita, tai niitä kauempana asuvia tyyppejä, jotka eivät jaksa mennä kotiin. Paljon vähemmän paheellista, kuin miltä kuulostaa. Perjantaina löysin ehkä maailman suloisimman puolalaisen poikalapsen. Tukkaa oli enemmän kuin perinteisellä suomalaisella mylläkkäbändillä. Ja vielä punaista! Hauska poika, enkä edes rikkonut Söpöliinin asettamaa alaikärajaa. Voisi kuvitella, että jos saa tuollaisen nuoren, pitkätukkaisen, supersuloisen pojan kotiin, niin sitä olisi edes vähän tuhma. Mutta ei. Minä menin nukkumaan. Olin kyllä oikeasti hirmu väsynyt, mutta pääasiassa vikana oli Angus. Huomaan, että tästä on muodostumassa jo ongelma. Olen mennyt Anguksen takia ihan pilalle. Mutta silti, oikein mukava viikonloppu. Puola muuten kuulostaan aivan älyttömän ihanalta, kun sen nauttii aamukahvin kanssa.

Lupasin pysähtyä. Olen suunnitellut sitä nyt muutaman päivän. Tänään se tapahtuu. Oikeasti. Rauhoitun ja parannan itseni ja sitten otan ihanan, nuoren poikaystävän. Sellaisen kiltin kainaloisen, joka ei ole hankala tai monimutkainen. Mutta pääasiassa kuitenkin keskityn itseeni. Unohdan Anguksen.

Seth Godinin blogista löytyi muuten taas aivan upea lause, mikä olkoon mottoni tästä eteenpäin. Shun the non-believers. Tähän pyritään.

30 Day Song Challenge
Day 17 - a song that you hear often on the radio.
Jennifer olisi tietty pitänyt tajuta laittaa sille naislistalle.
Day 18 - a song that you wish you heard on the radio.
Ainakin toivon olevani siellä, missä tämä soi radiossa.

Perjantai.

Ihana aamu! Tai ehkä ihan tavallinen, mutta eiliseen verrattuna kaikki on niin juhlaa. Edellisyön painajaiskauhu sai selityksen sitten aamupäivällä, kun äiti soitti. Eipä liittynyt Angukseen se aavistus, ei. Mutta minä en voi muiden toimintaan vaikuttaa vaikka kuinka haluaisin, joten täytyy vain koittaa päästää irti. Jokainen on sitä mitä on, ja tekee sitä mitä tekee. Joka tapauksessa, olin hirmu huonolla tuulella koko päivän.

Illalla piti mennä tanssimaan, mutta JYPin peli oli samaan aikaan. Eli piti mennä myös O'Malleysiin. Tuskailin aikani, mutta sitten ajattelin, että ehkä saan ravistettua kiukun pois paremmin afrorumpujen tahdissa. Joten valitsin itseni nolaamisen. Olin oikeassa. Se oli niin hullua, että nauratti vielä illalla kotonakin, kun mietin asiaa. Ja uskoakseni muiden tanssijoiden itsetunto parani huomattavasti, kun saivat vertailukohteeksi minut.

I live to serve.

Tunnin jälkeen ehdittiin vielä viimeiseen erään näkemään JYPin ainoa maali ja karvas kotitappio. Mutta se oli vain pieni monttu matkalla kohti mestaruutta. Vähänkö olisin ollut pahana, jos olisin mennyt vain peliä katsomaan, kun vielä hävisivät... Mutta nyt kun kiukku oli rytmikkäästi poistettu alta, niin pystyin iloitsemaan siitä, että nähtiin se yksi hieno maali ja uljas taistelu.

Kotimatkalla vastaan tuli vanha koulukaveri. Jotenkin mahtava oli törmätä yllättäen niin pitkästä aikaa. Viime tapaamisesta oli muutama vuosi. Pikaisesti päivitettiin kuulumiset. Tytsi kertoi seurustelevansa nyt 19-vuotiaan pojan kanssa. (Itse on 30.) Angusta lainatakseni: Arvostan! Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nuoret pojat ovat parempia. En ole ikärasisti, mutta vanhat miehet ovat vanhoja. Nuoret pojat ovat ihanan energisiä ja suloisia ja iloisia ja jaksavia ja hauskoja. Ja nuoria. Söpöliinin kanssa ollaan kyllä sovittu minun henkilökohtaiseksi alarajaksi 26 vuotta, mutta silti... 19-vuotias poikakaveri. Wau.

Day 16 - a song that you used to love but now hate.
Tätä en suosittele kuunneltavaksi. Olen suorastaan pahoillani, että edes annan mahdollisuuden tuon linkin avaamiseen. Mutta kun leikkiin ryhtyy niin...

Mukavaa viikonloppua!