Päivä 3.

Eilinen päivä oli kummallinen. Sen verran kummallinen, että valvoin melkein koko yön sitä ihmetellessä. Mainitsin eilen, että Marco aikoo tulla Suomeen. Sain illalla tekstiviestin, että lennot on nyt ostettu. Reilun viikon päästä Povero Marco tulee täällä käymään. Jaloista oli mennä tunto, mutta onnistuin ryntäämään ulos hippitapahtumasta, koska oli pakko saada happea. Olen odottanut tätä yli seitsemän kuukautta, mutta nyt en yhtään tiedä, että mitä tästä pitäisi ajatella. Sen kerran, kun olisin todella tarvinnut Söpöliiniä, niin sitten se ei ole illalla koneella. En voinut mennä edes Facebookiin huutamaan apua ja tukea. Ei sillä, että olisin osannut jotain sanoa. Tämä on niin omituista. Olen jotenkin nyt ihan sanaton.

Eniten minua ihmetyttää, että miksi en pompi riemusta? Miksi en kilju ja huuda onnesta? Tätähän minä olen halunnut tosi pitkään. Joko niin, että kaikkien entisten pettymysten jälkeen en uskalla riemuita ihan vain siltä varalta, että jostain syystä se pikavisiitti peruuntuu. Tai sitten laastarini on toiminut liian hyvin. No, ihan pian sen sitten kai näkee, että millä fiiliksellä ollaan. Elämme jännittäviä aikoja. Olisi tehnyt mieli soittaa eräälle rumpalille, mutta en voinut. Olen kuitenkin varma, että Angus olisi kyllä palauttanut maan pinnalle.

Eilinen hippitapahtuma oli ihan mukava. Hipin haju oli levinnyt joka paikkaan, sen avulla oli helppo suunnistaa. En vieläkään ymmärrä millä ne sen tekee. Olisi ihanaa, jos kotona tuoksuisi sellaiselle. Kovin moni ei ollut vaivautunut paikalle, mutta se ei näyttänyt haittaavan ketään.
Tilaisuus alkoi hämärällä mantra-musiikilla. Olen käynyt tuollaisissa tapahtumissa ennenkin, joten en osannut ollenkaan varautua siihen, miten nyt viritettynä reagoisin. Se loitsumusiikki vaikutti nyt enemmän kuin ennen. Jotenkin kadotin kuvan hetkellisesti. En tiedä miten sen kuvailisin paremmin. Enää nämä jutut eivät pelota, koska näitä outoja asioita on tapahtunut jo niin paljon, mutta tämä oli taas uutta. Pitää olla varovaisempi, kun olen nyt paljon herkempi. Jouduin oikeasti skarppaamaan, että pysyin normaalina, enkä siis vajonnut mihinkään joogaan. Erikoinen tunne.

En olisi ikipäivänä uskonut, että minulle voisi tapahtua näitä asioita. Olen kyllä vahvasti tunteva ja henkinen tyyppi, mutta olen myös erittäin järkevä, enkä usko kovin helpolla mitä tahansa. Olisi helppo nauraa päin naamaa ja kieltää kaikki, jos tätä kertoisi minulle joku toinen ihminen. Mutta kun nyt tätä kertoo minulle minun oma keho. Aika lailla avuton olo, peilille nauraminen ei ole ollenkaan niin mukavaa.

Peppi on huolissaan minun syömisestä. Tai lähinnä siitä, että en syö mitään. Väittää, ettei kahvilla elä. Niinpä sain lahjaksi kirjan. "Oikean ruoan ohjeet - Syöjän käsikirja". Se on kuulemma niin helppo, että minäkin ymmärrän. Ensi vilkaisulla olen samaa mieltä. "Mitä minun pitäisi syödä? (Syö ruokaa.)"
Juu, kyllä minä tuollaista tekstiä ymmärrän.
Kiitos, Peppi!