Merkillisyyksiä.

Olen viettänyt elämäni hämmentävimmän vuorokauden. Oikeastaan parikin. Suorana jatkona edelliseen päivitykseen, jätin tavarani ihanan hippipariskunnan luomuravintolaan. Tarkoitus oli kiertää vielä vähän aikaa keskustassa. Itse liike meni jo kiinni, mutta sovittiin, että voisin hakea tavarani puoli yhdeksältä, he kun asuivat siinä samassa paikassa ja olisivat varmasti vielä hereillä. Olin erittäin kiitollinen, tavaraa oli aika paljon mukana.

Kävin hetken satamassa, sitten näin liikkeen, jossa myytiin erilaisia suuria huiveja ja kankaita. Juuri niitä hippiliinoja, joita minä rakastan. En osannut päättää kumman kankaan ottaisin, joten ilmeisesti intialainen mies kysyi: "Onko sinulla niska kipeä?" Tuota, on. "Niin, siksi et osaa valita. Minä voin auttaa sinua. Minä näen, että sinussa on paljon surua." Olin hämmentynyt, luulin hymyilleeni koko ajan. Mutta oikeassahan tuo mies oli. Yhtäkkiä istuimme huoneen perällä, hän teki minulle omituista kanavien avaushoitoa, tiesi syntymäaikaani perusteella elämästäni aivan kaiken ja sotki ajatukseni täysin. (Pidempi versio tapahtuneesta löytyy hippiblogistani, jonne pääset TÄSTÄ. Tiedän, ettei kaikki jaksa lukea hurujuttuja.)

Kun hain laukkuni, kerroin luomupaikan miehelle mitä oli tapahtunut, vaikka en ollut aivan varma siitä itsekään. Kaikki oli kuitenkin hyvin, tosin olo tuntui hyvin erilaiselta. Sitten kapusin kimpsuineni laivaan. Se oli pieni paatti. Yläkerrassa oli yksi suuri tila, jonka reunoilla oli kapeita patjoja vieri vieressä. Jokaisen patjan kohdalla oli numero, josta oman nukkumapaikkansa löysi. Siellä sitä sitten vain maattiin paikalliset ja turistit sulassa sovussa siskonpedillä. Sain jopa nukuttua, varmaankin koska olin niin äärettömän väsynyt.

Paatti oli Surat Thanissa amulla ennen auringonnousua. Laiturilla meidät jaettiin eri nippuihin pojottamaan, kunnes kaikki ihmiset oli saatu ulos laivasta. Sitten lavataksi vei jonkin toimiston pihaa. Siellä istuttiin tovi, kunnes meidät ahdettiin pieneen bussiin, joka ajoi Thaimaan rajalle. Nukuin suurimman osan matkasta. Rajalla tietenkin tarkastettiin passit ja osa tavaroista. Sitten matka jatkui kohti Penangia. Tässä vaiheessa hyvä mainita, että poliisi pysäytti meidät ja kuski sai sakot. Ei nimittäin ajeltu ihan liikennesääntöjen tai nopeusrajoitusten mukaan. Pääsimme kuitenkin hengissä ulos autosta George Townissa.

Olin matkan aikana tutustunut pariin saksalaiseen tyttöön, joten päätimme ottaa porukalla huoneen ja jakaa vähän kustannuksia. Aivan mahtavia tyyppejä! Ilta oli mukava. Syötiin hyvin. En juonut, osittain koska se on täällä Malesiassa todella kallista, mutta myös sen vuoksi, että en halunnut. Luulen, että tämä johtuu siitä mitä se minua hoitanut guru-mies teki. Sen lisäksi, että suru on lähes kokonaan poissa, minä en halua juoda enää. Jotenkin tuli sellainen aivan toisenlainen kunnioitus omaa kehoa kohtaan. En osaa sitä selittää vielä.

Nämä viimeiset päivät ovat olleet aivan mielettömän omituisia. Tuntuu, että koko minun elämä on ihan mullistunut. Ja taas miehen takia. (Hah.) Tuntuu, että siitä on viikkoja, kun viimeksi edes juttelin jonkun tutun kanssa. Minussa on nyt jotain erikoista voimaa, ei nimittäin pelota enää yhtään mikään. Kaikki on sujunut niin hyvin. Täällä Malesiassa on hyvä olla.
 

Hippi.

Joko voi perua puheitaan? Luin aikani kuluksi muutaman viimeisen päivitykseni ja voi ny helvetti. Hirveää märsäämistä! Anteeksi. Kyllä alkoi ihan tympiä. Nyt äkkiä joku roti tähän hommaan. Okei, alunperin tämä blogi oli minua varten, tosin toimii se vieläkin ajatusten selventäjänä. Minä ajattelen paremmin koneen kanssa. Mutta tiedän, että jostain syystä tällä blogilla on myös yllättävän monta lukijaa. Enemmän kuin nuo 16, jotka ovat sen tunnustaneet julkisesti. Joten pitäisi varmaankin alkaa vähän miettiä mitä sitä suustaan pästää. Tai siis sormista. Ettei karkoita kaikkia. Nyt minä lupaan, että skarppaan. En enää valita ja märsää, vaan kirjoitan iloisesti ja positiivisesti. (Ja sitten kun unohdan tämän, niin voitte taas muistuttaa.)

Niin. Nyt se puheiden peruminen. Sanoinko minä jossain vaiheessa, että tämä Koh Phangan ei ole minunlainen? Perustelin sen muistaakseni vielä sillä, että minä en ole hippi. No, jos hippi tarkoittaa pilven polttoa ja sitä, ettei käy suihkussa kovin usein, niin siinä tapauksessa ei tarvitse perua mitään. Minä en ole sellainen hippi. Mutta taidan viimein ymmärtää mitä se "Viihdyt siellä varmasti!" tarkoitti. Minä nimittäin viihdyn täällä. Nämä ihmiset ovat rentoja. Ilmapiiri tosiaan on erilainen, sellainen ihanan onnellinen. Huomasin sen heti, kun päästin omasta kiukusta irti.

Elin aivan upean päivä. Heräsin aamulla ja mietin, että mitä ihmettä minä teen. Jäänkö tänne vielä vai lähdenkö? Jos jään niin kuinka pitkäksi aikaa? Jos lähden, niin mihin? Pyörittelin vaihtoehtoja mielessäni pitkään, kunnes lopulta heitin kolikkoa. Eteenpäin. Samuille palaaminen olisi ollut vähän hölmöä, koska viisumi on kuitenkin uusittava ihan pian. Jos siis haluaa jäädä Thaimaahan. En ollut varma haluanko. Joten pakkasin tavarani mopon kyytiin ja ajoin nyt jo tuttua reittiä takaisin sinne mistä lautat lähtevät. Kävi niin sopivasti, että sinne minne minä olin menossa, kulkee myös yölaiva. Ja laivalta on suora bussikuljetus siihen oikeaan kaupunkiin. Olen sopivasti perilla päivällä, joten voi huoletta vielä eksyä, kun ei ole pimeää. Ostin yhden sellaisen. Tämä tarkoitti myös sitä, että minulla oli vielä kokonainen päivä aikaa seikkailla saarella.

Jätin tavarani jemmaan ja mopottelin takaisin sinne mistä aamulla lähdin. Kävin morjestamassa uusimpia kavereitani. Tutustuin illalla majapaikan rantabaarissa muutamaan norjalaiseen ja oli puhetta, että liittyisin seuraan ellen vielä jatka matkaa. Oletin, että seuraan saa liittyä tässäkin tapauksessa. Naurettiin taas aika paljon, kun viimein löysin krapulaiset tyttäret merestä. Ja se teki erityisen hyvää, naurulla on ihmeellinen voima.

Sitten päätin tehdä jotain, mitä joko katuisin todella paljon tai se vapauttaisi minut kaikesta kaunasta. Päätin ottaa sen riskin. Ajoin takaisin sille rannalle, josta murtuneena lähdin pari päivää aikaisemmin. Join kookosjuomaa nauttien ja katselin tuttuja paikkoja. Keinua, rantaa ja bungaloweja. Oli haikea, mutta hyvä olo. Keinuin hetken. Sitten kävelin rantaa pitkin baariin, jossa asuu sika. Siis sellainen ihan oikea jättimäinen sika. Tämä oli yksi syy, miksi minun oli pakko tulla takaisin. Halusin tavata tuon baarissa asuvan sian. Siellä se makasi maassa, ja kun lähestyin sitä varovaisesti ja tervehdin, se murahti minulle takaisin, mutta ei jaksanut edes silmiä avata. No, siellä oli kyllä aika kuuma. Myöhemmin se viipotti menemään pitkin pihaa ja huitoi pikkuiruisella hännällään. Hassu otus.

Mopoilin vielä lähikylän läpi ja katselin paikkoja. Pysähdyin norsujen kohdalla taas. Tällä kertaa menin katsomaan lähemmäksi. Pieni poika toimi oppaanani. Me taputtelimme norsua, joka ei tuntunut yhtään mukavalta, kuvasimme käärmeitä ja muita omituisia otuksia. En tiedä oliko se kuningaskobra pelottavin, sillä siellä käytävällä pomppi irtopupu! Krokotiilejä, apinoita, skorpioneja ja lisää käärmeitä. Poika otti minusta kauhistuneita kuvia milloin minkäkin ötökän luona, annoin banaania norsulle ja jollekin häkissä asuvalle olennolle, jota en edes tunnistanut minkään lajin edustajaksi. Olin tietysti aivan innoissani, varsinkin siitä norsusta, joka tökki minua kärsällään. Lopulta ajoin takaisin kaupunkiin. Luovutin moponi ja istuin hippipaikassa. Tällä kertaa sellaisessa terveellisessä. Join terveysjuomaa ja juttelin ihanien hippi-ihmisten kanssa. Oli tosi hyvä olla.

Niin siinä sitten kävi. Aivan viime hetkellä minä rakastuin tähän saareen. Ja jos vanhat merkit paikkaansa pitävät, tulen tänne vielä takaisin. Kuka väitti, että minä en ole hippi?
 

Kissa ja koira.

Istuin ensimmäisen illan pikkumökkini terassilla kirjoittamassa. Oli jo myöhä, kun kaksi koiraa säntäsi jostain paikalle. Molemmat kiipesivät omistajan elkein terassille ja toinen kävi nukkumaan löhötyynylle, josta olin hetkellisesti noussut ylös. Arvaan, että tätä on tapahtunut ennenkin. Röyhkeää ja määrätietoista. Toinen koira jatkoi matkaa, mutta tämä ensimmäin nukkui ovellani aamuyöhön saakka. Tiedän sen varmaksi, koska heräsin töminään ja haukkumiseen, kun koira lähti jahtaamaan jotain asiatonta ääntä pihamaalla. Kävin aamupalalla ja sama koira tuli heti vaatimaan osuuttaan annoksestani ja lopulta se nukahti pöytäni viereen.

Muutama päivä sitten käytiin syömässä jossain ulkoravintolassa. Jalkoihini tuli pyörimään kissa. "Varo, se puree." Luulin sitä vitsiksi, koska Toyboy on jo niin kyllästynyt siihen, että minun pitää aina koskea kaikkia kissoja. Riittää että näen kissan, niin lause jää kesken. Nostin tietysti tämänkin kisun syliini ja se lysähti nauttimaan rapsutuksesta. Kissa oli siinä hellittävänä niin kauan, kunnes ruoka tuli ja minun olin ihan pakko nostaa se maahan. Myöhemmin sain kuulla, että tuo otus oli ihan oikeasti purrut, kun Toyboy silitti sitä tullessamme ravintolaan. Se selvästi tunnisti kissaihmisen. Ja koiran.

Minulla on paha tapa lokeroida ihmiset. Tai en minä tiedä onko se edes kovin paha asia, se nyt vaan on. Yleensä ihmiset ovat joko tai. Mies tai nainen. Urheilija tai muusikko. Kissa tai koira. Spontaani tai pidättyväinen. Tietysti on ihmisiä jotka voivat olla molempia (varsinkin täällä Thaimaassa mies voi ihan hyvin olla myös nainen), mutta mennään nyt taas näin kärjistetysti. Vaikka sanotaan, että vastakohdat täydentävät toisiaan, tulin siihen tulokseen, että se puoliso kannattaa ottaa tuosta omasta ryhmästä. Reipas urheilijatyttö ei jaksa kovin pitkään katsella renttumuusikkoa. Ainakin kuvittelisin, minulla ei ole varsinaisesti kokemusta sellaisesta. Mutta sen tiedän, että kissa ja koira eivät tule toimeen. Se on täysin mahdoton yhtälö.

Minulle alkaa viimein valjeta minkälaisen ihmisen seurassa minun pitäisi viettää aikani. Minä tarvitsen älykästä keskustelua. Paljon läheisyyttä ja vähintään yhtä paljon omaa aikaa. Minua ei saa hoputtaa, vaikka sorrun siihen itse jatkuvasti. Se on niitä asioita, joista yritän nyt opetella pois. Kärsivällisyys on kultaa, hätäily pelkkää multaa. Uusi suomalainen sananlasku. Ne levottomat ja ympäriinsä säntäilevät, ylikierroksilla käyvät koirat saavat minut vain ahdistumaan. Sellaista ei kestä selvänä.

Horoskooppeihin liikaa uskomatta käytäntö on osoittanut, että myös Vesimiehet minun kannattaa kiertää kaukaa. Minä en yksinkertaisesti kestä niitä kovin isoa annosta kerrallaan. Eikä Vesimies kestä minua. Kummallista sinänsä, koska minä kuitenkin rakastan vettä. Tajusin sen vasta eilen, että elämäni ahdistavimmat ajat ja suurimmat riidat ovat olleet tuon merkin edustajien kanssa. Joten siinä täytyy olla jotain perää.

Eilen istuin jo hyvissä ajoin kirjoittamaan aamusivuja. Sitten kävelin takaisin mökille päin ja jäin juttelemaan hierontakatoksessa olevan naisen kanssa. Hänen pieni tyttönsä kävi eilen naputtelemassa tietokonettani pelien toivossa. Eipä löytynyt pelejä, tylsiä työjuttuja vain. (Työjuttu = kirjoitusjuttu.) En ollut vielä käynyt täällä hieronnassa, vaikka olen jo kolme kuukautta reissannut. En tiedä miksi. Joten päätin korjata sen virheen välittömästi. Mielikuvani thai-hieronnasta muuttui kyllä ratkaisevasti. Se oli ehkä paras hieronta ikinä! Täti löysi kaikki kipeimmät paikat. Niska-hartiaseudun jumitila oli kyllä tiedossakin, mutta en olisi ikinä arvannut, että kipein paikka minun kehossa löytyy nilkasta. Auts! Parasta oli, kun hierojan pieni tyttö tuli siihen viereen istumaan. Kun äiti hieroi päätäni, niin tämä pieni neiti alkoi varovasti koskea minun varpaisiin. Hymyilytti väkisinkin. Hieroja selitti, että tyttö piti kovasti minun kynsilakan väristä. (Vaaleanvioletti.) Minusta on niin hienoa, miten nuo hierojat käyttävät koko kehoaan siihen hommaan. Otin tietysti sellaisen tosihieronnan, enkä mitään silittelyä. Voimaa käytettiin ja se kyllä tuntui. Juuri niin kuin pitikin.

Hieronnan jälkeen tulin takaisin riippukeinuun kirjoittamaan. Aivan mielettömän ihana olo. Tätä minä tulin tänne tekemään. Nauttimaan hieronnasta, lepäilemään riippukeinuun ja kirjoittamaan. Katselemaan ja olemaan. Kaikessa rauhassa ja omaan hitaaseen tahtiini. Niin kuin kissat sen tekevät. Oli niin ihana olo, että päätin kokeilla vielä kerran jutella Toyboyn kanssa. Minusta tuntuu niin tosi pahalta jättää asiat näin. Minä en halua erota riidoissa. Mutta se keskustelu vain pahensi tilannetta. Me todellakin tuodaan toisistamme pahin esiin ja usko pois, meidän kummankin pahin on todella paha. Minulle tämä tilanne oli taas tuplasti kurja, sillä saan pahan mielen kun minua loukataan, mutta myös jos sanon jotain ikävää takaisi. Nyt sanoin, sillä tunsin hetken suorastaan vihaa tuota ihmistä kohtaan. Kadutti heti. En minä halunnut loukata. Enkä varsinkaan halua vihata ketään. Onneksi se laantui nopeasti. Päätin kääntää kaiken tämän negatiivisen energian rakkaudeksi. Mutta sitä ennen oli ymmärrettävä yksi asia.

Toyboy on poissa. Lopullisesti. Ei ole muuta mahdollisuutta.

Kiitos, että sait minut pelkäämään. Vain kohtaamalla pelkoni pystyin voittamaan ne. Kiitos, että hajotit minut. Sain tilaisuuden rakentaa itseni uudelleen, entistä vahvemmaksi. Kiitos, että johdatit minut Thaimaahan. En usko, että olisin tänne ilman sinua tullut. Ja ennen kaikkea kiitos, että näytit mitä en halua enää olla.
Voi hyvin.
 

Rankka päivä.

Eilinen päivä oli melkoinen tunnemyrsky. En nukkunut juuri ollenkaan, koska riita Toyboyn kanssa edellisenä iltana suretti niin paljon. Odotin tyyppiä illalla kuitenkin muutaman tunnin kotiin, koska olisin halunnut selvittää sen viimeisen taistelun. Minulla on sellainen periaate, että riidan päälle ei mennä nukkumaan. Jossain vaiheessa kuitenkin annoin periksi. Paha mieli ja valvominen vei vähätkin mehut minusta, mutta en silti nukkunut juuri ollenkaan.

Itse sankari ei palannut kämpälleen edes aamulla, joten annoin periksi tällekin asialle. Erotaan sitten riidoissa. En voi ymmärtää tuollaista, mutta en pysty asiaan vaikuttamaan millään tavoin. Minua vain ärsyttää kaikki selvittämättömät asiat. Tämä tuntuu olevan aivan loputon suo. Joten eiköhän ole vain parasta rämpiä sieltä silmäkkeestä ylös ihan omin voimin. Asiat eivät Toyboyn kanssa selviinny koskaan. Niinpä pakkasin tavarani, lastasin pienen moponi äärimmilleen ja kaasutin pois.

Mopoajelin koko päivän. Osittain uutta majapaikkaa etsien, mutta myös saarta katsellen ja kierrellen. Tämän saaren piti olla ihan minunlainen. Hippisaari... Rentoa meininkiä ja tietysti hippejä. “Viihdyt siellä varmasti!” oli se mainospuhe, jolla paikka minulle lopullisesti myytiin. Olin pitkään kahden vaiheilla, tulenko tänne vai matkaanko kokonaan maasta pois. Mutta halusin ehdottomasti nähdä minunlaisen saaren ja viettää sen viimeisen hyvän hetken Toyboyn kanssa. Sen, mikä ei koskaan toteutunut. Mutta tilastollisesti meni aivan oikein, sillä 50 % tavotteista täyttyi taas. Näin minä sen saaren kuitenkin.

Mielikuvitus oli jo parin viikon aikana tehnyt Koh Phanganista aivan unelman. Ja nyt kun makaan kirjoittamassa oman pikku bungalowini terassilla riippumatossa (jonka viimein sain ripustettua käyttökelpoisesti monen kuukauden odotuksen jälkeen) ja kuuntelen kun Bob Marley laulaa viereisessä ravintolassa (oletettavasti laulu tulee kuitenkin levyltä), olen aivan älyttömän tyytyväinen, että tulin tänne. En sen takia, että tämä olisi niin mahtava saari, vaan koska se ei ole. Jos en olisi tullut, en olisi päässyt siitä ajatuksesta koskaan eroon. (“Olisi sittenkin pitänyt mennä käymään siellä paratiisissa, voi miksi en mennyt, kun kerta olisin varmasti viihtynytkin.”) Ja sitten huonolla tuurilla olisin vuosia kestäneen päänsisäisen vainon jälkeen matkustanut Thaimaahan uudestaan ihan vain tämän saaren takia. En olisi ikinä päässyt yli siitä pettymyksestä.

Minä kerron nyt salaisuuden: Tämä on ihan tavallinen saari. Varmasti enemmän hippisaari kuin tuo viereinen, mutta täällä ei oikeasti ole mitään minunlaista, koska minä en ole hippi. Minua kutsutaan usein hipiksi ja saatan jopa kulkea hieman hipihtävissä vaatteissa, mutta tämä on kaikkea muuta kuin minunlaista. Tai minä en ole vähääkään tämänlainen. Se joka niin sanoi ei selvästi tunne minua lainkaan. 

Ja tarkennuksena: Tämä on tosi ihana paikka! Hienot näköalat ja meri kaikkialla. Aurinkoa ja mopoilua ja kaikkea sellaista, mitä ihmiset nyt tekevät lomaillessaan Thaimaassa. Kaikki on ihan mukavaa ja käy hetki hetkeltä paremmaksi, kun saan viimein levätä ihan omassa rauhassa ja vain nauttia olemisen ihanuudesta. Ei kiirettä, ei hösötystä, ei biletystä. Mutta kyllä ne Lamain aallot tuolla Koh Samuilla on paljon enemmän minua. Ja Venetsian kanaalit.

   

Lapsuus.

Muistatko, kun lapsena kaikki tuntui niin ihmeelliseltä ja suurelta? Hiekkalinna, jonka sukulaispoika rakensi oman ämpärillä kipatun möykyn viereen, oli aivan mahtava. Hattara, jonka tivolissa sai oli niin suuri, että sitä oli mahdotonta syödä kokonaan. Suurennuslasi, jolla saman talon poikariiviöt polttivat lehtiä, roskia ja ötököitä, oli aivan uskomaton. Lasi vain muutti auringon valon tuleksi. Muistan, kuinka keräsin mökillä mäntypistiäisiä nyrkkini täyteen ja ihmettelin, kun madot olivat niin vihreitä. Pyydystin pieniä sammakoita, koska minusta ne olivat niin suloisia ja mukavasti liukkaita. Kiipeilin valtavilla rantakivillä, raahasin lasten uima-altaan järveen ja kiipesin kyytiin tarkoituksenani veneillä jonnekin. Taisin jonkun melankin ottaa veneestä kyytiin. Kesät olivat niin ihmeellisiä.

Kaikki muuttuu, kun kasvaa isoksi. Mistähän se johtuu? Onko se vain tottumista? Asiat eivät enää ole uusia ja ihmeellisiä vaan tuttuja. Vanhemmat ihmiset usein päivittelevät maailman menoa sanoen, että ennen kaikki oli paljon paremmin. (Ennen se leipäkin maistui leivältä.) Mietin, että ehkä syy ei olekaan kokonaan tässä muuttuneessa maailmassa. Ehkä meidän tuntemukset vain tekevät meistä vaativampia ja turtuneita kaikkeen jo nähtyyn. Ja asioiden ihmeellisyys katoaa. Koska usko tai älä, aurinkoisena päivänä suurennuslasilla voi edelleen sytyttää asioita tuleen. Hiekasta saa yhä rakennettua hienoja linnoja, niin suuria kuin tahtoo rakentaa. Luonto on yhä täynnä ötököitä. On vain itsestä kiinni miten asiat haluaa nähdä.

Mietin toissapäivänä, että minusta on ehkä tullut aikuinen. Sitä tahtomattaankin vertaa itseään toisiin ja siihen mitä on ennen ollut. Huomasin, että minä olen vakavampi. Olen tarkempi asioista, vaativampi. Se on kai ihan normaalia. En vain tiedä onko se hyvä asia. Mitä jos joku päivä huomaa, että nyt se lapsen viattomuus on poissa? Säikähdin omaa ajatustani, koska tuollainen tilanne olisi aivan kamala. Ehkä juuri tämän vuoksi ei saa koskaan menettää lapsenmielisyyttään. Niinpä istuin keinussa ja potkin lisää vauhtia. Nauroin ääneen, vaikka olin yksin. Nautin aivan mielettömästi vauhdista, mutta samalla myös siitä rauhallisuudesta. Siellä ne olivat sisäinen lapsi ja ulkoinen aikuinen sulassa sovussa keinumassa.

Pakko myöntää, mietin minä kyllä vähän synkkiäkin asioita. Olen niin kyllästynyt itsekkäisiin ihmisiin. Olen kyllästynyt bilettämiseen, ryyppäämiseen ja peleihin. Ja pettymään ihmisiin, joista aina vain jaksaa uskoa parempaa, vaikka kaikki merkit viittaavat ihan muuhun. Olen kyllästynyt siihen, että "minä en polta" tarkoittaa oikeasti sitä, että polttaa vain muutaman savukkeen päivässä, pilveäkin ainoastaan silloin tällöin. (Enemmän tietysti, jos juopottelee. Sehän on eri asia.) Kun minun mielestä "minä en polta" tarkoittaa yhä sitä, että EI polta, ollenkaan.

Uskottelin Samuilla itselleni, että voisin tulla tänne nauttimaan vielä ennen lähtöä edes muutamasta hyvästä päivästä Toyboyn seurassa. Kaikessa rauhassa ja täysin stressittömästi. Ettei jäisi tästä suhteesta ja ihmisestä niin paska maku. Tarvitsin lepoa ja ihan vain olemisesta nauttimista. Mutta sen onnistumiseen olisi tietysti tarvittu kaksi ihmistä, jotka haluavat samaa asiaa. Jos toinen ei osaa päättää edes mitä haluaa tunnin päästä, saati että pysyisi viittä minuuttia paikallaan, sellainen ei voi onnistua. Minun haaveet revittiin taas kerran silpuksi aivan siinä silmieni edessä. Rellestäminen vei voiton. Mutta toisaalta, tämä on parempi näin. Paljon helpompi jättää tämä kaikki nyt taakse. Ja ainakin tästä jäi todellinen maku.

Nyt on aika mennä eteenpäin. Tutustua lapsen tavoin uuteen paikkaan, nähdä ja kokea ja ihastua. Lapsilla on kyky nähdä asiat uusina, koska uusia ne useimmiten heille ovatkin. Vanhempana voi enää yrittää katsoa asioita uudella tavalla. Aion panostaa erityisesti siihen tällä viikolla. Löytää hyvää tästäkin pettymyksestä. Onneksi voin tehdä sen melko hienoissa maisemissa.

   

Koh Phangan.

Kun hotellitäti sanoi, että hän tilaa minulle taksin niin minä luulin, että hän tilaa minulle taksin. Mutta pihaan tuli musta lava-auto ja isoisä. Lähdin hotellilta siis erittäin vanhan papparaisen kyydissä. Keskustelu oli koko matkan hyvin niukkaa. Isoisä sanoi jotain silloin tällöin ja minä nyökytin. Olen melko varma, että hän puhui thaimaan kieltä, jota minä en siis puhu. Hän kuitenkin vei minut oikeaan paikkaan ja melko ajoissa. 

Ostin lipun lauttaan ja raahasin järkyttävän painavat laukut laituria pitkin pieneen paattiin. Olin niin tyytyväinen, kun viimein istahdin lautan lattialle. Laivamies oli ottanut laukkuni vastaan, aurinko paistoi, lämmin meri-ilma puhalsi pehmeästi kasvoille. Mietin, että sinne ne nyt jäävät. Koh Samui, ahdistus, pelot, pettymykset ja ikävät ihmiset. (Jäi sinne myös muutama mukava ihminen, mutta aion kyllä pitää heihin yhteyttä, joten se ei aiheuttanut niin suunnatonta luopumisen tuskaa.) Päätin, että tästä eteenpäin matkani on pelkästään ihana.

Toyboy oli minua vastassa Koh Phanganilla. Jättiläiskassi, iso rinkka ja minä kyytiin, sitten mopolla siihen johonkin lähelle syömään. Ensimmäisen evästyksen jälkeen vuokrasin mopon koko viikoksi, joten matka jatkui nelipyöräisesti. Tämä minun mopo nro 2 on kyllä erityisen kelpo pyörä. Se on valkoinen, pieni ja hyvin ketterä. Oikukkaampi ja vaativampi kuin se vanha rouva Fiore, mutta pidän tästä kyllä enemmän. Aluksi vähän jännitti, mutta hyväksyimme nopeasti toisemme. Minua jännitti kyllä vähän tämä uusi maastokin, kovin on toisenlaiset tiet kuin Samuilla. Ajettiin heti aivan saaren päähän, missä Toyboy asuu. Olin äärettömän onnellinen, kun selvisin mutkittelevan vuoristoratatien loppuun hengissä, vaikka reitti alkoi sellaisella “ota kunnolla vauhtia, että pääset ylös asti” mäellä. Saari otti luulot pois heti ensimmäisenä päivänä.

Kuva ei ole vinossa, tie on vain pirun jyrkkä.

Toyboy pysähtyi kesken matkan, koska tien vieressa oli norsuja. Ihan oikeita, neljä kappaletta. Joku täti tuli yhden luokse letkun kanssa, suihkutti vettä norsun eteen, norsu imi veden kärsäänsä ja sitten ruiski kaiken itsensä päälle. Olin aivan ihmeissäni, en ole tainnut koskaan ennen nähdä norsuja livenä. En ainakaan noin läheltä. Ja ehkä jotain lapsena nähtyä sirkusta ei edes lasketa. 

Kun päästiin perille, totesin välittömästi, että tämä Coconut Beach on oikeasti paratiisi. Rinteeseen rakennettuja sinikattoisia bungaloweja aivan siinä meren rannassa. Hiekka on niin pehmeää, että se tuntuu melkein vedeltä. Vaikka ollaan selvästi viidakon keskellä taas, niin tämä on sellainen kaunis ja viihtyisä viidakko. Istuttiin illalla lähes täyden kuun valossa rannalla. Kuun valo on niin erikoinen. Sen sävyn ja voiman huomaa vasta silloin, kun kaikkialla on muuten aivan pimeää. Niin kuin täällä on. 

Parista rantapuusta roikkui sellaiset ihanat lankkukeinut. En edes muista milloin viimeksi olisin keinunut oikeassa keinussa, siitä on niin monta vuotta. (Suomessa kaikkialla on vain niitä mummokeinuja, joissa ei oikeasti voi edes keinua.) Istuin lankulla ja Toyboy antoi vauhtia. Se oli aivan mahtavaa! Keinuminen, miten voi joku noin yksinkertainen asia tuntua niin huikealta? Vauhtikin oli aivan mieletön. Suosittelen kaikille keinujen asennusta ensi kesäksi. 

Illalla käytiin ajelemassa kylällä, siellä oli kiertävät markkinat viimeistä päivää ja jotain bändejä soittamassa. Jo mennessä meidät pydäytettiin, nyt poliisien toimesta. Ajettiin huumeratsiaan. Toyboy tutkittiin tarkasti, samoin mopo. Kun tuli minun vuoro mennä kopeloitavaksi, setä vain nyökytti ja huitoi, että mene vaan. Minua ei siis tarkistettu. Ei minulla kyllä huumeita mukana ollutkaan, mutta silti. Omituista.

Kun yöllä istuttiin hiekalla, näin edessäni jonkin liikkuvan tosi nopeasti. Se oli rapu, sellainen vähän suurempi. Ne menevät aivan hirvittävän lujaa. Toyboy yritti tietysti pyydystää sitä, koska tietää kuinka sellaisen saa otettua kiinni ilman, että rapu pääsee saksimaan. Jos siis saa kiinni. Jossain vaiheessa ajojahtia rapu käänsi suuntaa ja lähtikin juoksemaan suoraan minua päin. Kaikki tapahtui kovin nopeasti, mutta ehdin ymmärtää, että tuo rapu tulee kyllä aivan kohti ja sitten se jo törmäsikin minun kankkuun. Törmäys ei ollut kovin voimakas, mutta siitä huolimatta tunsin sen hyvin. Siis oikeasti... Rapu juoksi hädissään päin minun pyllyä! Olin kuolla nauruun. Eihän tällaista tapahdu! 

Ihan selvästi olin oikeassa. Nyt matkani on pelkästään ihana. 

...vaikka mökin takana lymyilikin tällainen aamulla. 

Noin metrin pitkä ja ilmeisesti kovasti myrkyllinen. 

   

Uni.

Näin todella hämärää unta. Vaihdoin Onni-kissani käärmeeseen. Tai oikeastaan lemmikkikaupan taikuri muutti sen käärmeeksi. Sitten tajusin vähän pelkääväni tuota käärmettä, joten se vaihdettiin hummeriin. Myöhemmin alkoi kaduttaa, kun hummeria ei voinut samalla tavalla paijata kuin kissaa. Siihen ei saanut mitään kontaktia. Menin takaisin lemmikkikauppaan. Huomasin, että kissani oli vieläkin siellä jossain häkissä, eli tuo taikuri oli huijannut! Toinen työntekijä antoi kissani takaisin ja sanoi, että kirjaa sen 'kadonneeksi'. Kotiin tultuani huomasin, että äiti oli laittanut hummerin pakastimeen. Mutta kyllä oli ihana halata pehmeää Onnia.

Unessa oli siis onnellinen loppu, sain rakkaan takaisin. Mietin vain, että mikä sai minut alunperin vaihtamaan sen johonkin muuhun? Tässä on taatusti taustalla joku alitajunnan juttu, joka on vain puettu kummallisiin vaatteisiin. Ehkä minä haluan aina vaihtaa tai muuttaa hyvän toisenlaiseen. Sitten myöhemmin huomaan, ettei se uusi kuitenkaan ole yhtään parempaa kuin se, josta luopui. Päinvastoin. Tätä kyllä tapahtuu minulle oikeastikin, tosin valveilla sitä hyvää alkuperäistä harvemmin saa takaisin. Ihan selvästi pitää opetella arvostamaan sitä mitä on, niin kauan kuin vielä voi. Ja vaikka lakata haluamasta muuta, jos on jo kaikki valmiiksi hyvin.

Tänään matka jatkuu taas. Eilen olin kauhuissani, tänään on jo paljon parempi. Olen pakannut tavarat valmiiksi. Olen valinnut matkavaatteet ja sopinut hotellin kanssa asioista. Tätä voisi sanoa jo innostukseksi. Muutoksen tuulet puhaltavat, ainakin pään sisällä. Kaiken lisäksi astrokalenterini mukaan nyt on Erotiikkaa ilmassa.

Tunnistatko oudon jännitteen tässä päivässä? Jotain salaperäistä ja samalla ihanan kiehtovaa on nyt tarjolla, mutta se tuntuu aluksi jollain tavalla luvattomalta. Anna kehollesi lupa seurata päivän jännitteitä ja löydät jotain todella upeaa.

Kaikki on selvästi mennyt suuremman suunnitelman mukaan. (Ei minun, vaan Universumin.) Ero Toyboysta teki kipeää, mutta tuli tarpeeseen. Se jätti minut tänne yksin vahvistumaan ja oppimaan rohkeammaksi. Olen viimein päästänyt irti ja oleminen on paljon helpompaa. Otti tosi paljon päähän, kun ystäväni eilen ilmoitti, ettei tulekaan tänne. Mutta ehkä sekin oli tarkoitettu niin. Minun pitää päästää irti menneistä, johon tämä ystävä vahvasti liittyy. Ilman tuota eilistä ilmoitusta olisin luultavasti vain odottanut seuraavankin kuukauden. Nyt voin mennä vapaasti. 

Joten matka ja tarinat jatkuvat jännitteitä seuraillen Koh Phanganilla. 

   

Viimeinen.

Yksin vietetty kuukausi on aika lailla lopussaan. Palautin mopon ja pakkasin taas laukkuni. Niitä on aivan liian monta, kun ottaa huomioon, että minua on vain yksi kantamassa. Huomenna pitää päätyä satamaan, ostaa lippu, osata oikeaan paattiin ja päästä tuolle toiselle saarelle. Se on ajatuksena mukava, mutta tämä tavaroiden paljous ahdistaa. Yksin lähteminen pelottaa. Iho on palanut. Mahassa perhosia. En tiedä onko se jännitystä vai liian tulista ruokaa. Tämä epämiellyttävä tunne on niin tuttu. Juuri ennen muutosta tekisi mieli vain karata. Paeta paikalta ja juosta pois. (Kuvainnollisesti tietysti, en minä oikeasti juoksisi, kun kävellenkin ehtii ihan hyvin.)

On ollut hirvittävän vaikea hyväksyä, että minä ikävöin takaisin Suomeen. En niinkään paikkaan ja sääoloihin, mutta ystävien luokse ja tuttuun entiseen. Kolme kuukautta Thaimaassa kai vaikuttaa siihen, en tiedä. Tarvitsen jo muutosta, mutta sitten samalla se muutos juuri pelottaa. Niin kuin aina. Vuosi ei alkanut lainkaan niin kuin suunnittelin, mutta en tiedä onko se sittenkään huono juttu. Tämä vuosi on ollut vaikuttava. Vaikea ja pelottava, mutta ehdottomasti opettavainen.

En ole kirjoittanut Thaimaasta juuri mitään, koska tämä tuntuu välietapilta. Odotan ja haluan ihan muuta. Katselin jo lentoja Suomeen ja huomasin, että hinnoissa on eroa joskus yli tuhat euroa. Päivästä riippuen. Jos maltan odottaa juhannukseen, pääsen kaikista halvimmalla. Vaan enpä tiedä. Seuraava viikko tulee ratkaisemaan paljon. Matkustan oikealle paratiisisaarelle tuohon viereen, sikäli kun onnistun siirtymään tavaroideni kanssa oikeaan aikaan, oikeaan paikkaan.

Erään ystäväni piti tulla tänne lomailemaan, mutta kertoi tänään päättäneensä jättää reissun väliin. Olin hirvittävän pettynyt, mutta se on tietysti jo tutuksi käynyt tunne täällä. Ymmärrän kyllä, päätös on varmasti oikea. Minähän tulin tänne vaikken varsinaisesti halunnut. Halusin Toyboyn luokse, mutta paikalla ei ollut niin väliä. Thaimaa ei ole se minun juttu. Helle ei ole minun juttu. Joten nyt tuntuu virheeltä se kaikki. Opettavaiselta virheeltä. Niistähän sitä oppii eniten. Toivottavasti tuo toinen saari tuo mukanaan jotain parempaa. Joka tapauksessa, silloin kun on vähän hakusessa, kannattaa muistaa tämä:

Start by doing what's necessary, then do what's possible and suddenly you are doing the impossible. (St. Francis of Assisi)

   

Aurinko.

Eräs ihminen luonnehti minua vähän aikaa sitten sanoilla hellyyttävällä tavalla ärhäkkä. Mietin pitkään, että mitä se mahtaa tarkoittaa. Selvästi kuitenkin jotain hyvää, mutta että onko se kuinka totuudenmukaista. Tulin siihen tulokseen, että kyllä se on. Sellainen minä olen. Sitä paitsi minut hyvin tunteva Hallakin sanoi, että "tuo ärhäkkä ei ole missään nimessä negatiivinen, koska se on puettu niin positiivisiin vaatteisiin”.

Olin eilen hetken rannalla. Kävin uimassa kuumassa vedessä. Se ei ollut saaren paras ranta, oli tuskin ollenkaan aaltoja. Pohjassa oli paljon isoja kiviä. Minä rakastan vettä, mutta en ollenkaan pohjamutaa tai niitä satunnausia rehuja, jotka tarttuvat jalkoihin. Siksi pitää aina koittaa löytää sellainen ranta, joka syvenee nopeasti ja jossa on isot aallot (ne pyyhkivät kaikki epämääräiset pohjamönjät mennessään). Lamailla on sellainen ranta. Se mistä löysin sen kiven, jolle minun piti mennä kököttämään ja ottaa kuva. En voi käsittää, etten vieläkään asu siellä. Siis Lamailla. Jo kohta on jo lähdettävä pois.

Joka tapauksessa, sillä toisella rannalla minä lojuin auringossa ihan vain hetken, koska oli niin järkyttävän kuuma. Kun tulin kotiin, huomasin, että minun rinta oli hyvin keitetyn ravun värinen. Ja että siinä keskellä oli valkoinen laikku. Olin unohtanut skorpionikiven kaulaani. Taas. Ja nyt minulla on hieno valkoinen ihoon ikuistettu lähes pysyvä kaulakoru. Aurinko 2 – turisti 0. (Se ensimmäinen piste tulee minun mopoilijarusketuksesta. Jalat ovat muuten valkoiset, mutta polvesta puoleen reiteen, eli siihen mihin shortsit loppuvat, on aikalailla tummaa. Samoin jalkapöydät ovat tummat, lukuunottamatta varvastossujen valkoista veetä.)

Eilen yksi uusi sirkuksen poika kysyi kuinka kauan olen täällä ollut. Laskin, että melkein kolme kuukautta. “No miksi sinä oot noin valkoinen?” Niin. Noh. Kun minä en varsinaisesti rusketu. Minä pääasiassa vain pilkustun. Mutta nyt siis siihen on tulossa vakavia muutoksia. Olen ravustanut itseni.

   

Muutos.

Everything will change when your desire to move on exceeds your desire to
hold on. (Alan H. Cohen)

Olen täysin samaa mieltä tämän Alanin kanssa. Tuo on erittäin hyvin sanottu. Vähän ehkä turha itsestäänselvä fakta, melkeinpä toteamus, mutta silti hyvin totta.

Olen taas juoninut. Näinhän se aina menee, ensin ahdistuu, sitten virkkaan aivottomasti elokuvia katsellen, sitten piirtelee ja suunnittelee ja virkkaa lisää ajatellen, ja sitten lopulta kirjoittaa ja kaikki on ihan selvää. Se on hyvä prosessi. Tällä kertaa sivutuotteena tuli vielä hienoja pantoja, joiden avulla pääsen takaisin Suomeen. Ei huono!

Ensimmäinen pantapaketti lähti matkaan tänään. Se oli jotenkin merkittävä hetki. Jonkin tärkeän alku ja samalla tietyllä tavalla yhden asian loppuun saaminen. Sellaisella on merkitystä. Minulla on aina sata asiaa kesken ja joskus tuntuu, että repeän kun pitäisi riittää joka suuntaan. Usein asioita valmistuu ja tekeminen loppuu, mutta aika usein se jää liian vähälle huomiolle. On tärkeää "juhlistaa" saavutuksia, vaikka ne olisivat kuinka pieniä. Sillä on merkitystä. Joten tällä kertaa huomioin sen hetken, kun sain kuitin käteeni merkiksi siitä, että tämä ensimmäinen lähetys on nyt virallisesti matkalla Suomeen.

Huomasin, että olen taas hutkinut sinne tänne. Sellaista epämääräistä räpellystä ja aivan suunnatonta rimpuilua - ei valtavassa vaan siis siinä päämäärättömässä merkityksessä. Tilanne pitää rauhoittaa. Minun pitää järkeistyä. Tai sitten tilanne pitää järkeistää ja minun pitää rauhoittua. Joka tapauksessa, tämä on hyvä asia, koska nyt minä ainakin tiedän mitä pitää tehdä.

Tässä vielä pari kuvaa todisteeksi siitä, että Thaimaassa osataan.

Rappukäytävä. Jos yhdet raput menevät yläkertaan, niin täytyyhän

sieltä olla toiset raput pois. Kuvan hahmot testasivat kumpi rappukäytävä

oli nopeampi juosta alas. Että sitten osaa valita oikein jatkossa.

On ollut puhetta suomalaisten järkyttävästä kevätmuodista.

Mutta kyllä nämä thaikutkin osaavat! Nämä ovat siis miesten

paitoja, kevään uutta mallistoa. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?!

Ylivalottunut kuva ikkunastani. Sadoista sähköjohdoista näkyy vain

ylimmät. Ja kyllä. Se on elävä eläin auton lavalla. Kuski on luultavasti

lounaalla siinä viereisessä ravintolassa. (Tai sitten tuon ravintolan liha

 toimitetaan paikalle todella tuoreena.)

   

Tauko.

Olin muutaman päivän kokonaan kirjoittamatta. Ja tämä muutaman päivän kirjoittamattomuus johtui siitä, että Toyboy tuli käymään. Ihan pikaisesti vain yhdeksi perjantaiksi, vaikka lähtikin vasta maanantaina. Tiedän mitä ajattelet... Nyt se urpo on taas ihan sekaisin ja nyt ne idiootit palaavat yhteen. Tämä urpo on kyllä edelleen sekaisin, mutta ei nämä idiootit kuitenkaan ihan niin tyhmiä ole. Kaiken lisäksi olen ollut nyt yli viikon ilman ääntä. En tiedä miksi. En ole kipeä, mutta ääntä ei vain enää tule. Ehkä olen puhunut liikaa viime vuonna, minähän tein sitä ihan työkseni puhelimessa. Tosin tiedän kyllä, että tämä kirjoittaminen ei varsinaisesti vaadi ääntä, joten haiskahtaa tekosyyltä.

Sain jo monta pantatilausta ja se tietenkin teki minut äärettömän onnelliseksi. Suurkiitos kaikille! Ensin mietin, että onkohan hinta liikaa. Toyboy sanoi, että se on liian vähän. Laadukas käsityö saakin maksaa. Olin silti vähän epäileväinen, koska enhän minä ole mikään 'oikea' taiteilija tai käsityöläinen. Mutta sitten tuli vastaan ihan uusi verkkokauppa, jota kaverini mainosti Facebookissa. Silmäilin sitä pikaisesti ja huomasin, että myynnissä oli avaimenperä, joka maksoi 70 euroa. Nahkainen, mutta silti vain avaimenperä. Ensin luulin että se on pilkkuvirhe, mutta sitten huomasin toisenkin samanhintaisen avaimenperän. Joten tulin siihen tulokseen, että edes tuo kallein 15 euron hiuspanta ei todellakaan ole liian kallis. Ranteessa oleva rasitusvammapaisekin muistuttaa siitä joka kerta.

Joskus virkkaaminen auttaa tämän urpon sekavuuteen. Se antaa aikaa ajatteluun. Ja sitten jos ei halua ajatella, niin voi katsella samalla leffoja ja TV ohjelmia. Kaikki aivoton turha blokkaa hyvin ajattelun esiintulemisen. Alitajunta hoitaa likaisen työn. Onhan tästä ollut puhetta. Taidan toistaa itseäni. Sekin vielä.

Joskus elämä antaa etumatkaa, joskus edessä on kuoppainen tie, mutta jossain vaiheessa jokaisen meistä pitää päättää minkälainen ihminen haluaa olla, olosuhteista huolimatta.

Näyttää lainatulta ajatukselta, mutta ei se ole. Ihan tuli omasta päästä.

   

Tapahtumia.

Tapasin tosiaan Marcellon uudestaan aivan niin kuin lupasin. Kävimme näiden italialaisten kanssa syömässä huonossa ravintolassa. En ollenkaan muistanut miten upeaa on käydä syömässä italialaisten kanssa. Se on ihan erilaista, kuin kenenkään muun kansan. Kaikki tilaavat jotain, lautaset laitetaan keskelle pöytää, jokainen saa syödä kaikkea mitä haluaa ja yleensä miehet maksavat. Vieraatkin ihmiset tuntuvat tuon syömähetken aikana tutuilta. Ollaan yhtä suurta perhettä. Se oli erityisen tervetullut hetki minun nykyiseen, melko yksinäiseen arkeen.

Illalla ajoimme kepeillä kulkevan Marcellon kanssa lavataksilla Lamaille, sillä siellä oli suomalaisen Tomin syntymäpäiväjuhlat. Taksin kyydissä oli venäläinen nuoripari. Kumpikaan heistä ei puhunut sanaakaan englantia. Käsittämätöntä. Jotenkin sitä olettaa, että 2000-luvulla asiat olisivat toisin. Ja että englanti alkaisi olla jo melko globaali kieli. Mutta ei se ole. Omituista. Melkein yhtä omituista kuin se, että edellisestä huolimatta onnistuimme keskustelemaan koko tuon taksimatkat. He olivat juuri menneet naimisiin, eli ilmeisesti häämatkalla täällä.

Juhlat olivat vahvasti alkoholipitoiset, niin kuin suomalaiseen tyyliin kuuluu. Marcello katseli kauhuissaan, kun yksi sankari jouduttiin auttamaan vessaan ja takaisin pöytään, kun ei oikein jalat enää pitäneet. (Ja pöytään päästyään hän tietenkin otta heti lisää juotavaa.) Tervetuloa Suomeen! This is the finnish way. Myöhemmin kuulin, että yksi thaikkunainen oli tehnyt pikku kepposen ja laittanut miesystävänsä ja tämän kyseisen hoippuvan kaverin juomaan bonuksena myös huumausaineita, joten sekavuus selittyy osittain sillä. Mietin vain, että onneksi minun ystävät ovat parempia.

Seuraavan päivän makasin täysin äänettömästi kotona. Ei ollut sitä juhlinnasta johtuvaa heikotusta lainkaan, mutta ääntä ei enää tullut ollenkaan. Olen nyt pari päivää kähissyt hirvittävällä vinkumisäänellä. Tietysti yksin ollessa ei tarvitse kauheasti jutella, mutta koko viikko on siis mennyt pääasiassa sairastaen.

Vaan jotain kuitenkin - olen myös virkannut! Tein itselleni sellaisen hirmu hienon pannan, jolla saa hiukset näppärästi pysymään ojennuksessa mopollakin ajaessa. Panta myös suojaa päätä auringolta. Siitä tuli niin hieno, että päätin virkata niitä lisää sillä tajusin, että tällä tavalla minä saan myös tienattua lentolipun takaisin Suomeen. Olen jo saanut monta tilausta ja olen siitä erityisen onnellinen.

Ja nyt tulee se tärkeä juttu. Jos ja kun haluat tilata tuollaisen erityisen hienon pannan itsellesi ja samalla kartuttaa matkakassaani mahdollistaen livelaatuaikaa kanssani, niin se on täysin mahdollista ja erittäin helppoa. Nimittäin tilaamalla! Kuvia pantoihin löytyy TÄSTÄ painamalla. Menen tänään lainaamaan Jennin päätä, että saan sellaisia käytännön kuvia, jotka lisään tuolle sivustolle. Olen innostunut. Ole sinäkin! (Ja jos et halua tavata minua, niin pantoja voi tilata silti. Osto ei velvoita mihinkään muuhun.)
   

Marcello.

Kävelin eilen illalla pitkin Chawengin kävelykatua ja katselin sinne kyhättyjä kojuja. Kaikki ne sellaiset tavarat ja valot ja musiikki ja ihmiset saavat minut aina ihastumaan olemiseen. Se tunnelma ja markkinahumu on niin upeaa. Paitsi että ei ole enää. Sama paikka teki minut nyt surulliseksi. Itse asiassa aika moni paikka, jota ennen katselin ihastellen saa minut vähän surkeaksi. Kaikki on ennallaan ja yhtä ihanaa, mutta melkein kaiken olen jo nähnyt. Nimittäin Toyboyn kanssa. Se ensimmäinen kokemus piti aina sisällään myös tuon rakkaan ihmisen. Ja nyt muistan sen kaiken, joka kerta. Sen ihastuksen mukana tulee nyt myös ikävä ja suru. Nuo paikat ovat pilalla. Menen mihin tahansa, aina löydän jotain mikä muistuttaa yhteisistä jutuista. Ja silloin tunnen itseni tavattoman yksinäiseksi. Tämä on ihan perseestä. En keksi oikein mitään muuta vaihtoehtoa, kuin lähteä pois. Minä en viihdy täällä enää. Se ei tietenkään ole saaren vika. Se ei ole kenenkään vika. Se vain on.

Jätin mopon vähän kauemmaksi ja kävelin pääkadulle jalkaisin. Sain katsella kojuja rauhassa. Kukaan ei hoputtanut. Kukaan ei huokaillut turhautuneena vieressä tai valittanut ylihinnoista, jotka turisteilta pyydetään tai hoputtanut nälkäisenä. Se ei silti tehnyt minua yhtään onnellisemmaksi. Ei ollut ketään jolle osoittaa, kun näkee jotain ihanaa.

Löysin kujan, jolla en ollut käynyt ennen. Tuolla kujalla oli hauskannäköinen Rasta Bar. Katselin sitä vähän aikaa, mutta käännyin kuitenkin pois. Joku huusi perääni, että mihin sinä menet? Tule tänne sieltä. Käännyin katsomaan pöydässä istuvaa miestä, jolla oli toinen jalka paketissa. Arvelin, että myös tämä turisti on kaatunut mopolla. Olin väärässä. Kuulin surullisen tarinan siitä kuinka hän oli suihkussa silmät kiinni hapuillut shampoopulloa, mutta osunut vahingossa vähän lavuaariin, joka oli romahtanut jalan päälle. Kun hän viimein sai silmät auki, kaikkialla oli verta. Ja nyt jalka oli siis paketissa. Nauroin vedet silmissä, vaikka ikävä juttuhan tuo toki oli. En vain voinut uskoa sitä todeksi. Kysyin mistä päin tyyppi oli tullut tänne lavuaarin kanssa taistelemaan ja vastaus yllätti. Italiasta. Mitä ihmettä? Mies esitteli itsensä. Marcello. Ja taas minä repesin nauramaan. Eikä... (Tämä on hauska vain jos olet nähnyt tiettyjä Italiasta kertovia elokuvia.) Istuin alas ja jäin viettämään iltaan näiden italialaisten kanssa. Ja puhuin ihan oikeaa italiaa! 

Ilta muuttui todella mukavaksi. Sovittiin että nähdään uudestaan seuraavan päivänä. Tajusin vasta myöhemmin, että tämä oli ensimmäinen kerta kun nauroin vapautuneesti todella pitkään aikaan. 
   

Suunnitelma.

Luova päivä. Piirtelin suunnitelmia koko aamun. (Ei saa pilkata. Piirtäminen on minun ajattelutekniikka, teen aina mind mappeja ja kirjoitan listoja ja saan ajatukset sillä tavalla järjestymään.) Sitten menin suihkuun, laitoin itseni nätiksi ja menin syömään aivan ihanaa paikallista ruokaa. Se sellainen chili soppa-asia tilataan usein riisin kanssa, mutta huomasin tuossa yksi päivä, että minun maha täyttyy kyllä hyvin ihan jo pelkästään siitä keitosta. Tai padasta tai mitä se nyt onkin. Maittava ruokaisa mönjä heinillä ja valitsemallasi lihalla. Minun mönjä pitää sisällään aina kanaa.

Kun sain mahani täyteen, ajoin mopollani kauppaan ostamaan tykötarpeita, sillä suunnitelma ei ollut vielä valmis. Paikallisista lähikaupoista saa vain olutta, mehua, maitoa, pähkinöitä, outoja paikallisia "herkkuja" (kuten levää sen eri muodoissa), nuudeleita, sokerilla täytettyjä muita tuotteita ja sen sellaista. Minä tarvitsin toiselaisia juttuja. Niinpä ajoin Teskoon, tuohon paikalliseen kaiken tarjoavaan Prismaan. Ostin post it lappuja ja muita tyttöjen juttuja. (Kuten kyniä ja kynsilakkoja.)

Sitten tulin kotiin ja piirtelin taas, tällä kertaa sydämiä. Ne ovan muistuttamassa minua nyt siitä Rakkauskurssista. Olin tavattoman iloinen jo siitä ajatuksesta, että minä toimin. Tein suuren teon. Tai siis sellaisen pienen, jolla on suuri merkitys. Koska luovuin kalenteristani joku aika sitten, tein oman kalenterin, johon sain kirjattu jonkinlaista aikataulua seuraaville kuukausille. Sellaisen yhden sivun kokoisen. Heti oli helpompi olla, kun sain aikataulutetun suunnitelman. Joten illalla uskalsin taas ihmisten ilmoille.

Tyttöjen juttuja.

 

Uusia tapoja.

Heräsin hieman synkin mielin. Näin omituista unta Tarzanista. (En siitä liaaneissa roikkuvasta, vaan eräästä ystävästäni. Tuo lempinimi ei ole minun antama.) Uni jätti kummallisen tunteen. Mietin Toyboyta heti herättyäni. En ole vieläkään päässyt kokonaan yli tästä erosta. Kirjoitin aamusivut ja päätin, että tänään teen suunnitelman. Avasin koneen ja heti tuli vastaan artikkeli, joka neuvoi tekemään niin kuin minä olen tehnyt jo vuosia tällaisessa tilanteessa. Kirjoittamaan.

Kirjoita oma suunnitelmasi seuraavia vaiheita apuna käyttäen. Kirjoittaminen pakottaa muotoilemaan monesti epämääräiset ajatukset konkreettisiksi.

Todellakin. Tuo artikkeli tuli taas niin oikeaan aikaan vastaan, minähän olen juuri tekemässä suunnitelmaa. Katsoin jo elokuvia ja annoin aivojen tehdä alustavaa järkeilyä, että voin sitten itse vain kirjoittaa ylös kaiken sen, mitä päässäni on valmiina. Olin niin innoissani tuosta artikkelista, että päätin heti kokeilla sisällön toimivuutta. Katsoa kuinka oikein olen tähän asti toiminut. On eri asia olla samaa mieltä, kuin oikeasti toimia ohjeen mukaan.

Nimeä tapa.
Luo muistuttaja.
Motivoidu.

Fail. Fail. Fail. Pahus. Olen saattanut käyttää asioiden nimeämistä silloin tällöin (esimerkiksi nimeän vuodet), mutta en ollenkaan niin selkeästi kuin artikkeli kehottaa. Olen ajatellut muistuttajien tekemistä, mutta käytännössä niitä ei ole missään. En ole osannut motivoida itseäni. Onko siis ihme, jos asiat jäävät puolitiehen?

Eli jäivät. Nyt osaan paremmin. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi tuo ties kuinka monta kertaa aloittamani Rakkauskurssi. (Nyt se on nimetty.) Tehtäväni on lukea kurssikirjaa joka aamu ja tehdä siinä olevat harjoitukset. Laitan kirjan yöpöydälle, joten se muistuttaa olemassaolostaan heti kun herään. Sen lisäksi piirrän sydämiä joka paikkaan. Post it lappuja asunto täyteen. Sydän olkoon merkkinä kaikkialla, antamassa suuntaa ajatuksille. (Nyt on luotu muistuttaja.) Mietin, miten ihana on olla, kun se oikea tulee elämääni ja täyttää päiväni rakkaudella. Kuinka ei enää tarvitse olla surullinen, sillä voi olla onnellinen. Miten upea se tunne onkaan! (Ja nyt olen motivoinut minut.)

Mutta tämä oli vasta alkua. Suunnitelmaa pitää hioa ja siihenkin tuo artikkeli antoi vinkkejä. Poimin listasta mielestäni tärkeimmät tarkennukset juuri tähän tavoitteeseen.

Aloita.

Ajanhallinta. 

Aloita pienesti.

Epäonnistu rauhassa.

Palkinnot.

Olen kuullut monta kertaa, että ryhtyminen on kaikista vaikeinta. Pitään ensin aloittaa, että mitään tapahtuu. Minä olen hyvä aloittamaan asioita, mutta sitten kyllästyn helposti. (Ehkä juuri siksi, että en ole tehnyt tällaista kunnollista tapoja muovaavaa suunnitelmaa.) Ajattelin sen niin, että hallitsemalla aikaa en vedä heti kaikkea överiksi. Aloitan pienesti. Kiellän itseltäni liian kerralla tekemisen. Silloin jää aina haluamaan, että saisi lisää. Jos epäonnistun silloin tällöin, annan sen anteeksi. Ei se ole niin vakavaa. Ja kun onnistun silloin tällöin, niin teen siitä juhlahetken. Tietysti ystävät ovat osa tätä kaikkea. Kailotan suunnitelmistani todella julkisesti täällä blogissa ja tiedän, että saan kannustusta. (Vink, vink!)

Rakkauskurssin lisäksi minun uudistuneella puuhalistalla on Kirjan viimeistely ja Kunnonkohennus. Kaikki nämä tulevat uudet hyvät tavat ovat osa sitä suurempaa suunnitelmaa, jonka teen tänään. Ja arvaa mitä? Aamuinen synkkä mieli on nyt kokonaan poissa. Olen taas innostunut!

   

Tauko.

Jos älykkyys mitattaisiin vain ajattelun määrällä, niin olisin taatusti siellä aivan kärkipäässä niiden huippuälykköjen joukossa. Pääni on aina täynnä ajatuksia, joita en läheskään aina ehdi käsitellä tai hyödyntää. Siksi vietän säännöllisesti sellaisen ole hyvä ilonalle -päivän. Sen tarkoitus on mielihyvän tuottamisen ja usein laiminlyödyn kehon huoltamisen lisäksi antaa aivoille aikaa. Silloin pyrin olemaan ajattelematta mitään. Ja se taas onnistuu yleensä vain elokuvien avulla. Kun täyttää pään ulkoisilla ärsykkeillä ja vierailla äänille, ne päänsisäiset äänet hiljenevät. (Ne ihan normaalit, terveen ihmisen ei ollenkaan skitsofrenisella tavalla kuuluvat äänet.) Silloin aivot lepäävät.

Tämä aivojen lepotauko ei kuitenkaan tarkoita, että siellä korvien välissä ei tapahtuisi mitään. Päinvastoin. Välillä tuntuu, että pääni on nero. Ainoastaan typerä mieleni käy sotkemassa aivotyöskentelyä kaikenlaisella täysin turhalla ja epäoleellisella. (Näytän lihavalta, ei näitä housuja voi käyttää. Sain tällaisen tekstiviestin, se ei varmasti tarkoita hyvää. En minä voi tehdä sillä tavalla, en ole kuitenkaan tarpeeksi hyvä. Saatan vaikka epäonnistua.) Mutta kun mieli keskittyy elokuvaan ja virkkaamiseen, aivot saavat työskennellä aivan rauhassa. Ongelmat tuntuvat pienemmiltä. Pulmiin löytyy ratkaisuja. Ymmärrän elämää. Tunnen itseni onnelliseksi.

Olen ollut tällä saarella reilut kaksi kuukautta. (Eli 67 päivää. Ei sillä että laskisin, mutta tuo 67 nyt vain sattuu olemaan moponi rekkari. Moponi, jonka nokassa on numero 76. Erityisen hyvä vuosikerta.) Kaksi kuukautta, jotka ovat olleet ehkä elämäni pelottavimmat, mutta sitäkin vaikuttavimmat. Olen muuttunut. Tämä saari muuttaa ihmisen. Yleensä huonompaan suuntaan, mutta jostain syystä minä olen vahvistunut. Tullut rohkeammaksi. Tunnen vahvemmin ja tiedän selvemmin mitä haluan. Ymmärrän paljon paremmin miten paljosta minä voin selvitä. Olen selviytyjä! (Okei, tähän oivallukseen tarvittiin vähän tukevan Emma-ystävän apua, mutta sitä vartenhan ystävät ovat. Ja minulla on niistä maailman parhaat!)
 

Lähtö.

Näin on taas yksi vaihe elämässä saatu päätökseen. Tavallaan. Saatoin Toyboyn itkun kanssa satamaan, josta hän nousi paattiin ja lähti pois. Jätti koko typerän saaren. Olen täällä nyt ensimmäistä kertaa oikeasti ihan yksin. En oikein tiedä mitä siitä ajatella. Tosin tällä hetkellä en oikein tiedä mitä ajatella monestakaan asiasta. Mutta ei pelota ollenkaan niin paljon kuin voisi kuvitella.

Katselin niitä muita ihmisiä, jotka ostivat lipun ja matkasivat tuolle viereiselle, paremmalle saarelle. Iloisia turisteja. Onnellisia ihmisiä. Hippejä. Tunsin lievää kateutta. Olen selvästi väärällä saarella. Minäkin voisin ihan hyvin olla yksi heistä, ostaa lipun paattiin ja matkustaa pois täältä idioottien ja ahdistuksen keskeltä. Minä tulin Thaimaahan monesta syystä, mutta tällä saarella olen Toyboyn takia. Ja nyt... Enää ei ole mitään syytä olla täällä. Minä tarvitsen suunnitelman.

 

Kaatumisia.

Silmittömän paljon onnea, Uusi Anna!
(Synttärit. Laitan sydämiä ja kaikkea ällöä tähän mukaan.)

Kaadoin tänään moponi, mutta sitä ei lasketa. Se oli vahinko. No tietysti se oli, tuskin kukaan kaataa pyöräänsä tarkoituksella. Mutta se ei ollut ollenkaan niin dramaattista, kuin voisi olettaa.

Olimme Kaisun kanssa ajamassa Chawengilta Bo Phutiin. Eli sieltä missä minä asun sinne mitä kutsun viidakoksi. Edellämme mopoili pariskunta. He näyttivät etnisesti intialaisilta, mutta puhuivat kuitenkin englantia toisilleen. Täällä tuntuu olevan turisteja aivan joka puolelta maapalloa. Kukaan heistä ei oikeastaan osaa ajaa mopolla. Täällä ei tarvitse osata. Riittää, että antaa tupon rahaa ja ajaa ulos vuokraajan pihasta. Mikä selittää myös sen, että minulla on mopo.

Täällä Samuilla on satanut muutamana päivänä aika paljon ja se tarkoittaa, että kaikilla teillä on huomattava määrä irtohiekkaa. Joten kun tuo pariskunta kurvasi edessämme vähän liian vaihdikkaasti, mopo meni kadulle tulleella hiekalla nurin. Pysähdyimme auttamaan. Tytön jalka oli vähän verinen, mutta selvää oli, ettei käynyt pahasti. Tyttö itse ei sitä tiennyt, vaan istui maahan, tärisi, tuijotti tyhjää ja meni selvästi shokkiin. En ole koskaan nähnyt niin valkoista tummaihoista. Poika irrotti tytön kypärän ja minä pysäytin ohi ajavan kojukärryn. Jotain sokeria oli tytölle saatava heti. (Ja tässä yhteydessä minä kaadoin oman moponi, koska hyppäsin kyydistä liian vauhdilla ja tukijalka ei mennytkään ihan perille asti. Loiva mäki kippasi mopon nurin. Onneksi Kaisu sanoi heti, ettei sitä lasketa kun en ollut itse kyydissä.)

Kun väri alkoi palata tytön kasvoille ja tärinä loppui, me pääsimme jatkamaan matkaa. Hiekkaa oli oikeasti kaikkialla, joten ajaminen suoritettiin erityisellä varovaisuudella. Päästiin hengissä perille. Leikkasin Kaisun hiuksen ja tarjosin Toyboylle lounaan, jonka olin hävinnyt niin sanotussa vedonlyönnissä. Viime viikolla en uskonut kun tyyppi väitti, että paavi on eronnut virastaan. Ei paavi voi erota! Se ei yksinkertaisesti käy päinsä. Ja sitä paitsi, minulla on niin monta italialaista kaveria, että joku heistä olisi taatusti laittanut jonkun linkin asiasta. Olin siis täysin varma, että Toyboy puijaa. Siis siihen asti, kunnes googletin ja totesin, että mitä helvettiä. Miten tämä on mahdollista?! Paavin eroamisen vielä ymmärrän jotenkuten, mutta miten kukaan ei ollut maininnut asiasta mitään? Sitä en ymmärrä. Joten maksoin laskun.

Matkalla ruokapaikkaan edessämme kaatui joku paikallinen nainen moponsa kanssa. En ehtinyt ymmärtää mitä tapahtui. Ensin hän ajoi eteenpäin ja yhtäkkiä oli maassa. Kypärä vain lensi kaaressa. Näin siis tämänkin koko tilanteen, en vain osaa selittää sitä. Suoraan ajaessa harvemmin se hiekka vaikuttaa noin. Paikalle ryntäsi heti useita ihmisiä auttamaan, joten me jatkoimme matkaa.

Olin hyvin tyytyväinen, kun selvisin itse ehjänä takaisin tänne hotellille. Laitoin oven säppiin, enkä aio poistua enää mihinkään koko päivänä. Vietän loppupäivän herkuttelukirjotteluiltaa. Do not disturb. Ei huono vaihtoehto ollenkaan.
 

Ystävyyksiä.

Haluan olla sun hyvä ystävä.

Hulluin lause pitkään aikaan. Eihän tuollaista voi sanoa. Tai ainakaan siihen ei voi vastata mitään järkevää. Ja jos vastaakin, niin ei sitä välttämättä sitten kuitenkaan voi toimia niiden sanojensa mukaan. Ja silloin on tehnyt itsestään tahattomasti valehtelijan. Mitä jos ei vain tunnukaan hyvältä ystävältä? Ei sitä voi noin vain päättää. Haluan olla pääasiassa kaikille ystävällinen, mutta ei se tarkoita, että muuttuisin salamannopeasti parhaaksi ystäväksi. Olen tosi kriittinen sen suhteen, ketä päästän tuon rajan paremmalle puolelle.

Minä olen teini-iästä asti ollut sarjaseurustelija, joten erojakin menneisyyteen mahtuu enemmän kuin lemmikkejä. Yleisesti ottaen olen ihan hyvissä väleissä entisiin, mutta tietysti on ne muutamat kusipäät, joiden suuntaan ei halua edes sylkeä. Entiset poikaystävät tai hoidot eivät yleensä pääse ystäväpiiriini. (Ihana entinen poikaystäväni Aatu tekee myös tässä asiassa poikkeuksen sääntöön, mutta sellainen kaveri Aatu on. Poikkeusta poikkeuksien perään ja vähän edellekin.)

Jos on suhteessa ja kiintyy ihmiseen, niin ero voi ottaa koville. Mutta onko se sitten sen arvoista, että haluaa väkisin erota ystävinä? Ja pysyä ystävänä suhteen jälkeen. Hyvissä väleissä on tietysti parempi erota kuin huonoissa. Mutta jos toinen vaikka pettää, niin silloin ei tarvitse jäädä kiduttamaan itseään "hyviin väleihin". Ja eihän sitä siitä huolimatta tarvitse polttaa kaikkia siltoja takanaan. Joskus sellaiset ihan neutraalit välit voi olla parempi ratkaisu. Ainakin helpompi. Se joka päivä kaverina näkeminen saattaa oikeasti tuntua ihan yhtä pahalta, kuin silmitön vihaaminen.

Olen taas siinä tilanteessa. Erosin ja tiedän, että se on molemmille parempi niin. Mutta sitten samalla sisälläni huutaa hirvittävä ikävä. En minä halua sittenkään erota! En ollenkaan. Eihän se nyt niin kamalaa ollut. Uskon, että kaikki ongelmat voidaan vielä korjata. Itse asiassa kaikki ongelmat ihan selvästi johtuivat jostain ulkopuolisesta asiasta, ei meidän suhteesta. Kaikki meni pieleen alusta asti. Entä jos vielä yrittäisi kerran? Tällä kertaa puhtaalta pöydältä ja rehellisesti ja toista enemmän arvostaen.

Näitä ajatuksia minä taas mielessäni pyöritän. Tässä vaiheessa voi mennä peilin eteen, katsoa itseään syvälle silmiin ja antaa avokädellä voimakkaan läimäytyksen omaan poskeen.  Ä l ä   o l e   i d i o o t t i.

P.S.  Tämä päivitys pitää sisällään useita eri asioita, liittyen useisiin eri ihmisiin. Kirjoitin yleisellä tasolla ja poimin ajatukset irti asiayhteydestä useammin kuin kerran. Joten ei kannata tehdä johtopäätelmiä. Assumption is the mother of all fuck-ups.

   

Tuumailuja.

Olen tutustunut täällä muutamiin suomalaisiin. Osa heistä on tosi mukavia. Ja sitten on niitä toisenlaisia tyyppejä, joita en aivan koko ajan ymmärrä. (Varmasti ihan mukavia ihmisiä hekin, jonkun toisen mielestä.) Yksi on juoppohullu. Saa järkyttäviä raivokohtauksia ja uhkailee kännissä ihmisiä. Kerran myös minua. Sen pystyin ohittamaan, koska kyseessä ei ole mikään järjen jättiläinen. Rakkautta ja valoa vain hänenkin turmeltuneelle mielelleen. Mutta ystäväni tappouhkaus oli jo vähän liikaa minullekin. Siihen vedän rajan. Minulla ei ole enää mitään asiaa kyseiselle kaverille.

Toinen on aina kännissä, myös töissä. Kaveri on pitkälle opiskellut ja äärettomän fiksu, mutta omien sanojensa mukaan hän on ollut humalassa 20 vuotta, paitsi sen ajan kun oli täällä vankilassa pari viikkoa. (Viisumin ylitys tai jotain sellaista, en ole varma.) Kolmas on niin sekaisin päästään, että leikkasi toissapäivänä itseltään saksilla palan korvasta. Siinä päässä taitaa olla muitakin ongelmia kuin huumeet. Kaikenlaiset vainoharhat puskee läpi jo niin voimalla, että oikeasti pelottaa tuon kaverin arvaamattomuus. Tyyppi säilöi korvanpalan pakkaseen aikomuksenaan tehdä siitä kaulakorun. Toyboy ehdotti, että tekisi siitä sittenkin korvakorun, että voisi sitten käyttää oikeaa korvaansa vasemmassa korvassa... On sanomattakin selvää, että olen aika paljon omissa oloissani. Ja Toyboyn kanssa. Ja parin suomalaisen tytön, jotka eivät ole seonneet muiden tavoin.

Mietittiin tätä tuossa yksi päivä. Tämä saari on todellinen paratiisi. Mutta aika moni ei tunnu kestävän sitä. Paikallisten päätehtävä on kusettaa meitä farangeja, eli valkonaamaturisteja. Niitäkin, jotka jäävät tänne pidemmäksi aikaa. Tämä ei ole mikään järkevä kansa. Mutta tultiin siihen tulokseen, että täällä selviää vain kusipäät. Ne jotka kusettavat takaisin ja sietävät itseään sellaisena. En oikein tiedä mitä siitä ajattelisin. Toisaalta haluaisin jäädä tänne, nauttimaan rennosta elämästä päivä kerrallaan, koska minulle tämä on paratiisi, jonka vielä kestän. En kuitenkaan halua muuttua tuollaiseksi. Mutta sitten tajusin, että eihän minun tarvitsekaan. 

Esimerkkinä nyt vaikka tuo mopoilu. Istuttiin Tomin hotellilla syömässä Jennin kanssa. Olin silloin ensimmäistä päivää omalla mopolla liikenteessä. Eli aivan tohkeissani siitä tosiasiasta, että minä itse olin ajanut sen vekottimen toiseen kaupunkiin ja selvinnyt matkasta hengissä. Sanoin, että tosi hyvä oikeastaan kun nyt on tämä mopo, niin ei tule juotua kovin paljon. (Alkoholi on täällä halvempaa kuin maito tai mehu.) Samassa kuului selkäni takaa järjetön röhönauru, johon Jenni yhtyi. Käännyin katsomaan ja siellä baaritiskillä istui suomalainen mies, joka oli kuunnellut keskustelumme. Hämmentyneenä koitin selittää, että tämä on periaate. Minä en aja jos olen juonut. Mies sanoi myötätuntoisesti: 'Hei, meillä kaikilla oli tuo periaate kun tultiin tänne' ja jatkoi nauruaan.

Olen oppinut hyväksi kuskiksi. Ajattelin sen niin, että jos opin ajamaan mopoa täällä, tässä liikenteessä kaikkien näiden kahjojen seassa, niin sitten osaan kyllä ajaa ihan missä tahansa. Koska se on totta. Täällä ajetaan erittäin humalassa, varsinkin siis turistit. Tällä saarella kuolee 1,3 ihmistä joka päivä. (Tai 1,6 - olen kuullut molemmat, enkä tiedä kumpi on totta.) Kolareita sattuu tietysti paljon enemmän, koska suurin osa vain teloo itsensä ja selviää hengissä. Täytyy olla tosi varovainen, liikenne on täällä aika erikoista ilman juoppojakin. Pari päivää sitten lähdin hotellilta ja vastaan tuli tällainen otus.

Sitä talutettiin narussa. Keskellä päätietä. Tai ei keskellä, mutta kuitenkin. Kuva on maaseudulta, se kaupungissa tallustellut oli musta ja suurempi. Oletan, että kuitenkin samaa rotua.

Olen oppinut, että yksisuuntaista voi ajaa molempiin suuntiin, mutta ei kaikkialla. Punaisia päin voi ajaa, mutta vain jos kääntyy vasemmalle. Myös vastaantulevien kaistalla voi ajaa vaikka kuinka pitkään, jos on paljon liikennettä eikä pääse tien yli omalle puolelle. Se on sitä 'thai style' ajamista. Tiedän myös, että mopolla voi ohittaa molemmilta puolilta, riippuen siitä mistä pääse parhaiten ajamaan. Jos edessä ajava mopo vilkuttaa, se ei ei välttämättä ole kääntymässä, vaan unohtanut painaa vilkun pois. Itseltänikin se unohtuu joskus. Koirat eivät pelkää edes autoja, joten ne saattavat milloin tahansa juosta mopon eteen. Mietin Emma-ystäväni sanoja joka kerta, kun lähden ajamaan. Jokainen on vihollinen. Sillä tavalla täällä pärjää.

Ja sitä paitsi, ei minun tarvitse luopua periaatteistani, vaikka muut niin tekevät.

  

Tapahtumia.

Muutama päivä on mennyt aivan hujauksessa. Ja kiitos kysymästä - olen hengissä. Kaikki on pääasiassa hyvin. Ainakin siis minulla. Kaikenlaista on taas tapahtunut. Nukuin univelkani pois ja sitten hankin sitä lisää. Virkkasin paljon.

Yksi päivä heräsin aikaisin ja ajoin lähistölle syömään aamupalaa. Ruokapaikat vasta availivat oviaan, vaikka kello oli jo yhdeksän. Pysähdyin tutun ravintolan eteen ja katselin, että taitaa olla vielä kiinni. (Paikassa ei oikeastaan ole seiniä niin se näyttää samalta oli kiinni tai ei. Ketään ei kuitenkaan ollut töissä.) Yhdestä kojusta tuli katumyyjä jututtamaan. Kysyin moneltako tämä paikka aukeaa, minä voisin kyllä odottaa. "Nyt, nyt" oli vastaus. Hän kysyi mitä haluan tilata. Istuin alas, kun nainen meni hakemaan minulle kahvia sieltä tiskin takaa. Sitten tuli se uninen paikan pitäjä. Kojun nainen kertoi mitä olin tilannut ja tämä vasta paikalle tullut jatkoi hommia lennosta. Ensimmäinen meni takaisin kojulleen. Olin hämmentynyt.

Siinä evästä odotellessa jalkoihini tuli pyörimään pieni kissa. Rapsutin sitä ihan vähän vain. Ja sitten piti rapsutella koko ajan. Kovin vaativa ääni lähti niin pienestä eläimestä. Mutta kyllä se sitten nauttikin! Täällä ei varmaan kissoja ja koiria niin kovin paljon rapsutella. Kissat ovat täällä ihan älyttömän pieniä. Ei ollenkaan sellaisia pulleita lylleröitä kuin Suomessa köllöttelevät kotikissat.

Torstaina istuin ihanan moponi kyytiin ja ajoin Lamain kautta Na Thoniin. Kävin ostamassa itselleni lisäkuukauden. Siinä viisumia odotellessa tutustuin erääseen saksalaisherraan, joka piti jonkinlaista pikku ravintolaa tien toisella puolella. Hän opetti minulle muutaman sanan saksaa. En kyllä tiedä kuinka sanat kirjoitetaan, mutta nyt osaan olla kohtelias saksaksi. Suullisesti. Neljän tunnin odotuksen jälkeen sain passini takaisin uudella viisumilla varustettuna. Sitten ajoin Lamaille ja sieltä kotiin.

Lamailla on erään suomalaisen pitämä hotelli. Olen tutustunut Tomiin ja hänen kavereihin. Tomin hotellin ravintolasta saa lihapullia ja perunamuusia! Ne olivat juuri niin hyviä kuin kuuluikin olla. Mukavaa vaihtelua riisille. Ruoka täällä on muutenkin kyllä hyvää. Keittoja tilataan usein riisin kanssa, tosin tajusin eilen, että minun ei tarvitse. Se yksi keitto täyttää kyllä aivan kokonaan, ei nimittäin ole mitään sosekeittoa tai laihaa lientä. Pataruoka.

Minun mopo on aivan mahtava. Sellainen tyttömopo. Ystäväni Miwl (lausutaan 'Miu') sanoi hienosti, että se on paljon parempi mopo, kuin sellainen massaan sekottuva. Tuosta näkee jo heti päälle päin, että siellä on 'nainen ratissa'... Otin sen tietysti kohteliaisuutena. Sitä paitsi Miwl vain ajatteli minun turvallisuutta. Moponi nimi on Fiore. Se on italiaa ja tarkoittaa kukkaa. Rakastuin siihen lähes välittömästi. Kun Toyboy näki moponi ensimmäisen kerran, hän vain totesi, että joo, tuo on kyllä ihan sun näköinen. Joten vieraammillekin tiedoksi, tältä minä näytän.

On se nätti!