Minuna olemista.

Olen syventynyt kirjoittamaan. Olen niin syvällä siellä jossain, etten tiedä onko aamu vai ilta. (Kesällä ei voi koskaan tietää, kun aina on valoisaa.) Ovikello soi katkaisten horrokseni. Menen avaamaan. Telon itseni ovella, koska en huomaa, että turvaketju on vielä kiinni. Saan oven auki. Mies kertoo tulleensa korjaamaan minun parvekkeen oven. Tuijotan tyhjää, en millään keksi sanoille merkitystä. Ymmärrän sanoa, että olen vain kotivahti. Väliaikainen asukki. "Onko sinulla siellä kuitenkin parvekkeen ovi?" On... Päästän miehen sisään. Potkin nolona vaateröykkiöitä ja laukkujani parvekkeenoven edestä ja kerron tulleeni tänne evakkoon, koska oma koti on remontissa. Vesivahinko. Lukkomiestä naurattaa, hyväntahtoisesti. Ei vesivahinko, vaan tavarani. Tai minä. Selvästi hän on nähnyt pahempaakin. Epähuomiossa katson itseäni peilistä. Voi herranjumala mitä minulla on päällä! Toivon, että lukkomies on nähnyt pahempaakin. "Eihän sulla sattuis olemaan vasaraa?" On kyllä, mutta se on autotallissa muiden tavaroiden kanssa. "Siis mahdatko tietää onko sillä sun kaverilla vasaraa täällä?" Ai... En kyllä tiedä. Mutta vahvasti epäilen. Mies hakee oman vasaran autosta ja irrottaa oven saranat. "Oletko sinä täällä vielä pitkään? Pitää käydä hakemassa uudet osat." No ainakin heinäkuun puoliväliin. "Niin ihan nyt tätä iltapäivää ajattelin." Juu. Olen täällä koko päivän... Tässä vaiheessa ymmärrän, että on aamupäivä. Moneltako mahdoin herätä tänään? Olen istunut koneella jo tuntikausia. Selitän, että olen vähän sekaisin ajasta, koska kirjoitan. Uskon, että jotenkin sillä on yhteys myös kaikkialla oleviin vaatteisiini. Ja eikös kirjailijat ole aina vähän outoja. Minä olen melkein kirjailija. "No sehän selittääkin sitten kaiken. Palaan asiaan." Mies menee menojaan. Istun alas laskemaan kuinka moni asia olisi voinut mennä paremmin, jos olisin ollut edes vähän enemmän läsnä tässä ulottuvuudessa. Mielessä pyörii vain sanat: Ally McBeal.

Iltapäivän vierailu sujui huomattavasti paremmin. Olin ehtinyt vaihtaa vaatteet ja pystyin jo muodostamaan ymmärrettäviä lauseita. Ymmärsin kaikki kulemani lauseet ensimmäisellä kerralla. Ihailin akkuporakonetta. Katselin, kuinka lukkomies rakensi rikkinäisestä ovesta ehjän. Sitä oli hauska seurata. Opin uutta, sillä en tiennyt miltä ovi näyttää kahvan alta. Kerroin, ettei minun kodissa ole ovia tai ikkunoita, siis tuollaisia tavallisia. On panssarilasia ja sellainen raskas kellarin ovi. Mies vilkaisi minua taas kulmiensa alta. Tulin siihen tulokseen, että kannattaa olla jo hiljaa. Täsmälleen tämä on syy siihen, miksi en poistu kirjoituspäivinä asunnostani. En tapaa ketään, enkä puhu kenellekään. Se on kaikkien kannalta parempi niin.

   

Nostalgiaa.

Vietin vahingossa italiapäivän. Olen pyörinyt muiden nurkissa jo useamman viikon, ja siinä oli jotain tuttua. Tällä tavallahan minä elin koko sen upean kesän, jonka Italiassa vietin. Jostain syystä elämä täällä ei kuitenkaan tunnu ollenkaan samalta. Minä en ole ollenkaan sama. Mutta päätin kokeilla vaihtaa asennetta. Olla niin kuin silloin. Ihan vain hengailla ja nauttia. Italiassa ei ollut huolia, vaikkei ollut mitään muutakaan.

Menin yksin kahvilaan. Tilasin capuccinon ja croissantin. Istuin alas ja nautin. Mursin palasia croissantista, katselin ikkunan ohi kiirehtiviä ihmisiä ja kirjoitin muistikirjaani listoja. Asennoiduin nauttimaan, vaikka meluisassa kahvilassa ei kaikunutkaan italia. Vaikka Cappuccino maistui aivan erilaiselta, ja vaikka Croissantin sisällä ei ollutkaan cremetäytettä. Ulkona alkoi sataa vettä, ja minä tunsin itseni teeskentelijäksi. Onneksi kirjakaupasta löytyi kaksi uutta Donna Leonin pokkaria. Niiden avulla on paljon helpompi palata Venetsian kaduille.

Toin autotallista myös paketin, jota en ollut ehtinyt avata. Siellä oli heräteostos, jonka olin jo unohtanut. Ally McBealin 1. tuotantokausi. Se oli silloin kymmenen vuotta sitten suosikkisarjani, sillä se kertoi elämästäni. Muistelin, että nauroimme Mini-Minnan kanssa sille usein. Miten voikin omassa elämässä tapahtua kaikki samat asiat vähän ennen kuin ne tuli ulos TV:stä. En muistanut sarjasta mitään muuta.

Nyt ymmärrän miksi se sarja tuntui niin tutulta. Minä olen Ally McBeal. Jo kannessa lukee teksti: Menestynyt, sinkku, sekopää. Okei, lakikoulu pitää vaihtaa bisneskouluun, mutta väärästä syystä opiskelin minäkin. En ole vielä menestynyt, joten onhan näitä erojakin. Mutta se tyyppi. Se neuroottinen, mutta oikeudenmukainen, rakkautta etsivä tunari - se olen minä. Rakastin vuosia exääni, tapailen miehiä, joista löydän aina jotain vikaa, ja onnistun nolaamaan itseni monissa eri tilanteissa. Myös minulle on sanottu, että olen toiselta planeetalta. Nuorempana minä jopa reagoin moniin asioihin aivan samalla tavalla kuin Ally. Pelottavaa. Ja tiedän kyllä, että tämä on on TV-sarja. Keksitty hahmo. Mutta se tästä juuri pelottavan tekeekin. Minä en ole! Minä olen ihan oikea ihminen. Tämä on minun oikea elämä.

Sarjan tunnarikin voisi ihan hyvin olla minun elämästäni.

I've been down this road
Walking the line that's painted by pride
And I have made mistakes in my life that I just can't hide

Oh I believe I am ready for what love has to bring
Got myself together, now I'm ready to sing

I've been searchin' my soul tonight
I know there's so much more to life
Now I know I can shine a light
To find my way back home

One by one, the chains around me unwind
Every day now I feel that I can leave those years behind
Oh I've been thinking of you for a long time
There's a side of my life where I've been blind and so...

I've been searchin' my soul tonight
I know there's so much more to life
Now I know I can shine a light
Everything gonna be alright
I've been searchin' my soul tonight
Don't wanna be alone in life
Now I know I can shine a light
To find my way back home

Baby I been holding back now my whole life
I've decided to move on now
Gonna leave all my worries behind

    

Jopo.

En ole koskaan ennen maksanut ruokakauppaan niin suurta laskua. Talutin upouutta polkuyörääni kohti kassaa. Takuutodistus oli pussissa, joten laitoin sen liukuhihnalle muiden ostosten seuraksi. Kassaneiti hoiti hommansa, mutta kun tuli aika kertoa hinta, tyttö vain tuijotti konettaan. 383,19 euroa ei tuntunut oikealta hinnalta banaaneille, omenille, salaatille, kurkulle, ja jollekin pienelle pussille. "Meniköhän tuo hinta nyt ihan oikein..." Hymyilin ja sanoin, että meni kyllä. Se on tämä polkuyörä tässä, joka maksaa. Osoitin taluttamaani esinettä ja nauroin sisäisesti aika paljon. En vahingoniloisesti, vaan koska se tilanne oli vain niin hauska. On aina ihana hämmentää ihmisiä, mutta tämä oli kyllä paras. Miten joku ei huomaa, että talutin polkupyörää? Sain niin paljon tuijotusta, että tunsin itseni hieman oudoksi siellä helelmäosastolla. Vai luuliko tyttö, että se oli minun jo valmiiksi? Että en vain halunnut jättää pyörääni kaupan pihaan? Kyllä myyjää itseäkin nauratti, kun tilanne siitä vähän avautui.

Mutta se on kyllä sanottava, että hyvin menee! Aivan mahtava pyörä. Ja niin kaunis! Tein ehdottomasti oikean valinnan. Parasta pyörässä on kuitenkin se, että voin ajella aivan hiljaa. Ei kuulu minkäänlaista tikitystä, pyörä rullaa melkein polkematta ja täysin äänettömästi. Niin mahtavaa, vaikken vielä käytännössä päässytkään kokeilemaan kovin suuria määriä. Mutta silti, minä olen polkupyörän omistaja. :)

(En kyllä ikinä käytä hymiöitä, koska minusta se on liian puhekielimäistä, mutta nyt laitoin sen. Olen niin äärettömän iloinen tästä uudesta matkantekovälineestä.)
 

Autotalli.

Joona sanoi kerran, että aina joku auttaa, kun vain pyytää. Tänään hän sitten todisti sen omalta osaltaan. Soitin aamulla Sanille ja anoin apua, koska piti päästä autotallille hakemaan vanhoja silmälaseja, ja sitä kaikenlaista muuta puuttuvaa, jota olin tässä kodittomana ollessani jo ehtinyt listata. Pyörättömänä olisi ollut paha nakki kävellä autotallille asti, koska se on melko kaukana, ja toisaalta tavaroita oli tuotava paljon. Joten sain autokyydin ja penkomisapua. Ihania ihmisiä molemmat! Hyvä, että lähtivät mukaan, sillä Sani oli se joka löysi suurimman osan tavaroista pengottuaan laatikot heti minun perässäni. Silmälasiton ei näe. Lopulta kaikki tarvittava kuitenkin löytyi, ja minusta tuli hyvin iloinen. Ja näkevä!

Huomasin samalla, että minulla on noin puolet liikaa tavaraa. Sellaista ihan kivaa, jolla en kuitenkaan tee juuri mitään. Tai saatan tehdäkin, mutta jota en välttämättä tarvitse. Ihminen on siitä erikoinen, että hän kerää ympärilleen paljonkin sellaista, jota ehkä saattaa tarvita. Eihän sitä koskaan tiedä. Vaikka kyllä sen melkein aina tietää. Tuota autotallin hallittua kaaosta muistellessani tein kaksi päätöstä.
1) En osta enää yhtään mitään, ellen todella sitä tarvitse. Todellinen tarve on sellaista hengissä pysymiseen rinnastettavaa. Kuten ravinto ja uni ja vaikka happi.
2) Pidän autotallimyyjäiset Amerikan malliin. Kun kotini on taas asuttavassa kunnossa, vien sinne sen osan omaisuuttani, jota todella käytän, ja myyn loput pois. (Tämä taisi kyllä olla Joonan idea, mutta päätös oli silti minun. Amerikan malli.)

Minulla taitaa olla vähän ikävä kellaria.
 

Ajatuksia.

Sain vinkin hampaidenlähtöuneeni. Merkitys voikin olla jotain menettämisen pelkoa, kun pitää uudistua tai uudistaa vanhaa. Luopumisen pelkoa. Tavallaan tuokin sopii kuvaa, itse asiassa tosi hyvin. Hetkellisesti tuntui, että olen menettämässä kaiken. Osumia tuli joka saralla; terveys, parisuhde, työ ja koti. Mutta sitten minä vain päätin pärjätä. Uskoa siihen, että kaikki kyllä kääntyy parhain päin. Koska kaikesta voi aina oppia. Ongelmat annetaan meille juuri siksi, että oppisimme. Ja jos ei opi, niin sama ongelma kyllä tulee vastaan uudestaan kunnes oppii. Mutta silti, kyllähän tässä kaikenlaisia pelkojakin on ollut.

Olen miettinyt paljon elämääni ja varsinkin työtäni. Työ taitaa tällä hetkellä olla se eniten mielipahaa tuottanut osa-alue elämästäni. Se niin sanottu päivätyö ole ole kovin kiitollista, ja sitten kuitenkin se vie ajan ja energian kaikelta siltä muulta, jota haluaisin tehdä ja josta tulee hyvä olo. Mentorini sanoi minulle kerran, että tämä työ tuli minulle siksi, että oppisin kuuntelemaan. Olen oppinut. En vain heti tajunnut, että pitää oppia kuuntelemaan itseä. Varsinkin itseä.

Kohtele itseäsi niin kuin haluat muiden kohtelevan itseäsi.

Tuo hurjan hieno lause tuli erään baarimikon suusta, jolle kerran avauduin elämästäni. (Voi taivas miten kamalalta tuo kuulosti - en minä oikeasti ole baarimikolla avautunut siinä tuoppiin-nojaava-deeku-merkityksessä!) Juuri noin sen pitäisi olla. Tajusin, että olen antanut ihmisten kohdella itsenäin paljon huonommin, kuin antaisin kenenkään kohdella ystäviäni. Tai ylipäätään toisia ihmisiä. Olen ollut liian kiltti ja luottavainen. Se on vähän surullista. Mutta onneksi voin taas oppia tästä. Niinhän se selvänäkijäkin sanoi, on tullut aika oppia puolustautumaan.
   

Pyöriä.

Olinpa hätäinen. Kirjoitin eilen, että 25 päivän aikana on 39 työvuoroa ja jossain siellä välissä on vain yksi vapaa. No, ensinnäkin siinä olisi pitänyt lukea 25 päivän aikana on 39 mahdollista työvuoroa. Ja heti samana päivänä meni koko systeemi uusiksi. Juuri kun sain kalenterin päivitettyä ja kaikki menot mahdutettua sovussa oikeille sivuille, yksi työvuorolistoista muuttui täysin. Sehän on selvä. Eli 39 mahdollisesta vuorosta lähti pois 20. Hyvä niin. Nyt näyttää kalenteri paljon paremmalta. (Itse asiassa ei näytä, sillä nyt on kamalan monta sotkuista viikkoa edessä. Kalenteri ei ole nyt ollenkaan nätti, vaan näyttää ihan rumalta. Tyhmää.)

Ostin tänään polkupyörän. Tavallaan. Kävelylenkkiä tuli tehtyä varmasti kymmenen kilometriä, ja lopulta kävelin pyörättömänä kotiin. Mutta minulla on nyt pyörä, jonka voin hakea perjantaina. Olen jo hirmu pitkään mieluillut Jopoa. Ja nimenomaan sitä valkoista. Mutta kylämme kaupoista ne olivat kaikki loppuneet. Jätin turkoosin Jopon varaukseen. Se tuntui vähän väärältä silti, vaikka hieno olikin. Stailistini mukaan pitää ehdottomasti ottaa se turkoosi, sillä se sopii minun värikkääseen persoonaan.

Jostain syystä tuo turkoosi pyörä ei kuitenkaan tuntunut oikealta. Varmasti, koska olin jo päättänyt haluta sen valkoisen. Minä olen siitä ärsyttävä tyyppi, että kun oikeasti haluan jonkun asian, niin mikään muu ei silloin käy. Vaan juuri se tietty. Kaikki muu tuntuu halvalta kopiolta. Muu ei tuota samanlaista riemua, kuin se ainoa ja oikea. Olen yrittänyt vakuuttaa (myös itselleni), että minä en ole nirso, minä vain tiedän mistä minä pidän. Aivan eri asia. Se on kai vähän tulkintakysymys.

Sitten Joona antoi linkin tosi hienoon Bilteman taitettavaan pyörään. Se oli valkoinen ja miellytti silmää. Se oli myös paljon halvempi kuin turkoosi Jopo, joten järkeilin sen kannattavaksi. Ja koska halusin ehdottomasti valkoisen pyörän, se tuntui oikeammalta. Vähän mietitytti tuo Biltema, siellä kun kaikki tavarat on niin näkyvästi leimattu tuon merkin alle, mutta toisaalta, minun yksi parhaista fillareista oli Biltemasta. Mahtava Cruiserini, jonka joku tyhmä naapuri hajotti kellarin pihassa. Ja tästä syystä jouduin lainaamaan äidin pyörää, jonka joku tyhmä naapuri hajotti kellarin pihassa. Ja tästä syystä joudun ostamaan uuden pyörän. Sellaisen pienen, joka mahtuisi kellariin sisälle. Jopo on pieni, mutta myös tuo taitettava pyörä on pieni.

Käveltiin siis Uusi Annan kanssa aivan kamalan pitkä matka hakemaan Biltemasta valkoista taitettavaa pyörää. Jota ei ollut. Olin täysin tyrmistynyt. Pyörää ei vielä ollut tullut koko kauppaan. Ongelmia toimituksessa. Se saattoi tulla viikkojen päästä, tai sitten kuukausien. Kiroilutti paljon. Testailin muutamia muita pyöriä, mutta mikään tavallinen ei tuntunut hyvältä. Ja kaikki oli liian suuria kellariin. Kierreltiin etsimässä pyöriä muistakin kaupoista, mutta eihän mikään korvaa sitä, jota tulin hakeamaan, ja jota olin päättänyt haluta. Paitsi tietysti valkoinen Jopo, sehän oli alunperinkin parempi. Ja sitten aivan viimeisenä yksi sellainen löytyi.

Asiat menevät aina niin kuin pitääkin. Minun piti kiertää ja kokeilla monen monta pyörää, ajaa monen kaupan käytäviä, että olin varma asiasta. Valkoinen Jopo sen olla pitää. Ja sitten, kun viimein sellainen löytyi, olin täysin varma asiasta. Tämä on minun pyörä. Kävelen ihan mielelläni perjantaihin saakka, kun tiedän kuinka odotus sitten palkitaan.

Tänään on ihanaisen pikkusikson synttärit! Paljon onnea!!
 

Jotain rotia.

Kun oikein kiristää elämän tola, niin silloin asialle pitää tehdä jotain. Eilinen päivä oli kurjuudessaan aika maksimaalinen, oikea huipentuma tälle surkeuden putkelle. Minä hukkasin silmälasini. Tämä tuntuu jo ajatuksenakin niin utopistiselta, miten kukaan ylipäätään voi hukata lasejaan?! Minä voin. Ja tämähän ei ollut edes ensimmäinen kerta.  U s k o m a t o n t a.  Eli kaiken muun mukavan päälle minä en nyt sitten näe mitään. Yritin silti ajatella positiivisesti, että eihän minun elämässäni nyt edes ole mitään näkemisen arvoista. (Ei juuri piristänyt.)

Kaikkialta tulee nyt erinäisiä ärsykkeitä. Mistään ei saa otetta. Missä vaiheessa minun elämästä tuli tällaista? En käsitä. Mutta siitä huolimatta - tällaista se nyt on. Tämän kanssa on nyt vain elettävä. Olen koditon, tavaraton, pyörätön ja silmälasiton. Ja näin taas unta, että hampaita lähti. Se yleensä tarkoittaa että joku kuolee, mutta luulen sen tällä kertaa tarkoittavan sitä, että pitää varata aika hammaslääkäriin. Yksi hammas lohkesi jo aikaa sitten, mutta samalla tuli leikkaus ja vesivahinko ja sitä sitten siirsin vähän. En siirrä enää.

Tulin siihen tulokseen, että vaikka kuinka menisi huonosti, niin olonsa saa silti aina pahennettua omalla toiminnalla ja ajattelulla. Asiat ressaavat ja vaivaavat, jos niitä ei hoida heti. Päätin tehdä muutoksen tällä saralla. Otan tämän viikon teemaksi ilonan uudistus ja hoito. Tai vaikka koko seuraavaksi kuukauden. Huomenna on maanantai ja se on aina hyvä syy aloittaa puhtaalta pöydältä.

Kaivoin kaikki muistilaput esiin, listasin rästihommat ja mietin mitä niille pitää tehdä ensimmäiseksi. Kävin kaikki kolme työvuorolistaa läpi ja sain jonkinlaisen tolkun siitä missä milloinkin pitää olla. Ensin on kymmenen päivää niin, että on vähintään yksi työvuoro päivässä. Sitten saan nukkua yhden päivän ja sama toistuu, mutta 15 päivän ajan. Eli noiden 25 päivän aikana minulla on 39 työvuoroa. Ja siellä jossain välissä siis yksi päivä vapaata. Pitäisiköhän tästä huolestua? Kun ottaa vielä huomioon sen, että olen koditon, ja että pitäisi myös kääntää yksi kirja, voi varmasti todeta, että ei tämä minun elämä ainakaan tylsää ole. Tosin ei taida kovin paljon jäädä aikaa siihen uudistumiseen ja hoitoon.

   

Juhannuspäivä.

Eilen töissä kuuntelimme lintujen laulua. En tunnistanut yhtäkään, ja jälleen kerran tunsin olevani aivan sivistymätön moukka. Tänä aamuna kuuntelin erityisen tarkasta minkälaisia linnunlauluja matkalla kuului. Hirmu monenlaisia. Minua ei niinkään kyllä kiinnosta millä äänellä tai tavalla kukakin visertää, mutta haluaisin kovasti tietää mitä ne puhuvat. Tuntui aivan kuin minua seurattaisiin. Aina joku tipu pyöri muutaman metrin säteellä ympärilläni, ja antoi kavereille pieniä hälytysmerkkiä. Kun lähestyin tiettyä paikkaa, ääni muuttui kovemmaksi ja vihaisemmaksi. Joku toinen tipu saattoi huutaa vastauksia jostain puskasta. Sama kuvio toistui eri lintujen kanssa kun kävelin eteenpäin. Tunnistin kaksi lintua sekä äänestä, että naamasta. Ne olivat lokki ja varis. Yksi holtiton lintu jahtasi jotakin ötökkää, ja lensi päin lasiovea niin että tumahti. Hetken aikaa sillä oli suunta hukassa, arvaan, että ötököiden lisäksi se taisi nähdä pari tähteä. Pienet linnut ovat hirmu hauskoja. Ja ne ovat niin hirmu pieniä.

Kodittomana olo on antanut minulle mahdollisuuden katsoa telkkua. Tässä parin viikon kokemuksella voin sanoa, että sieltä tulee pelkkää kakkaa. Ihan sama mikä kanava osuu päälle, aina sieltä tulee joko a) suomalaista laatunäyttelemistä b) urheilua c) ruokaohjelmia d) tositeeveetä, jossa yleensä joku itkee tai e) mainoksia. En ole siis menettänyt yhtään mitään, vaikken telkkua enää omista. Pohtiessani tätä taisin ehkä selvittää syyn siihen miksi TV-tarjonta on niin kakkaa nykyään. Mitä enemmän kanavia on, sitä suurempi tarve on täyttää ohjelmapaikat jollain halvalla, ja sen alhaisempi on seula. Mikä tahansa soopa pääsee läpi. Mutta se suurempi tragedia taitaa olla siinä, että ihmiset ihan oikeasti tuijottavat sitä. Pahimmassa tapauksessa tallentavat, kun kaikkea ei voi katsoa yhtäaikaa. Voi elämä sanon minä. Mikä ihmisiä vaivaa?

Kävin eilen kävelyllä oikolukijani kanssa. Yllättävä tilanne toi meille mahdollisuuden tavata viimein. Olipas kerta kaikkiaan mahtava avautua ja vaihtaa kuulumisia, ja myös kuunnella molempia. Se taisi olla meille molemmille erityisen tarpeen. Ainakin se helpotti kumpaakin. 

Tulevaisuuden visiolista on muuten vielä ihan vajaa. Siinä on tietysti se koti. Ja sitten hahmotelma työstä. Ei muuta. Ei ole oikein edennyt tuo projekti. Nämä aamuvuorot väsyttävät, vaikka työ ei juuri ole sen rankempaa kuin muissakaan vuoroissa. Nyt sitten vain istun sohvalla ja tuijotan seinää, kun ei juuri muuhun pysty. Mutta voisi mennä huonomminkin. Voisin tuijottaa telkkua.

Juhannus meni minulta ohi aika lailla huomaamattomasti.

   

Tyhjä taulu.

Voi miten minä rakastan tällaisia aamuja! Toistan itseäni, mutta ei se mitään. Herätys klo 04:04 ja ajattelenkki töihin. Kuuden rauhallinen juhannusaattoaamuvuoro. Tästä tulee hyvä päivä, tunsin sen jo heti herättyäni.

Tuumailin matkalla. Ensinnäkin näin linnun juokseva. Se näytti ihan terveeltä ja välillä lennähtikin, mutta sitten se taas juosta viipotti. Ajattele, jos siellä on joku juoksijasielu sisällä. Kaveri vain tahtoo juosta maata pitkin, mutta se on hankalaa. Kaikki sukulaiset vain nauravat, että sinä olet lintu, sinun kuuluu lentää! Mutta kun tahtoisi vain juosta tuulispäänä. Voisi olla rankkaa sellainen. Sitten mietin, että minä olen tainnut tyhmetä. Olenko ehkä käyttänyt liikaa alkoholia ja tuhonnut aivosolujani yli kriittisen rajan. En osannut sahata kädelläni, kun olin siellä kalevalahoidossa. Osasin sitten lopulta, mutta en tajunnut mitä se on kun pitää sahata kädellä, ennen kuin näytettiin mallia. Kyllä minä tiedän mitä sahaaminen on! Kyllä sellainen olisi pitänyt osata. Mutta ei, heilutin vain kättä väärään suuntaan. Numeroitakin osaan nollan lisäksi vain yhdeksän.

Kellarissa minulla oli sellainen ilmoitustaulu, josta piti tulla minun visioseinä. Taulun ylälaitaan oli kuumaliimattu pala naamaria, ensimmäinen tekemäni keramiikkatyö, joka sitten tippui seinältä ja meni kahtia. Naamari näytti enää Batman-naamiolta. Visiotaulun reunassa luki suurin kirjaiminen Trainspotting leffajulisteesta revitty siivu "Choose your future". Muuta taulussa ei sitten ollutkaan. Visiot oli vähissä. Aivan aluksi taulussa oli jotain, mutta sitten mieli taas muuttui ja halusin siitä paremman. Purin kaiken pois, mutta se uudelleen kokoaminen jäi. Taulu oli tyhjä melko pitkään.

Jos ei tiedä mitä haluaa, niin saa täsmälleen juuri sitä; ei mitään. Minun taulu oli tyhjä monta viikkoa, ja nyt koko elämäni on tyhjä taulu. Siksi päätin jo aamulla, että tämän päivän aikana mietin selkeät tavoitteet, vaikka minulla ei nyt sitä taulua olekaan. Ne asiat on hyvä tietää siitä huolimatta. Voin kuvittaa ne asiat jälkikäteen ilmoitustaululle.

Näin äkkiseltään tulee mieleen yksi asia, joka on aina kaikilla listoilla ensimmäisenä: KOTI. Sellaisen minä nyt haluan ja tarvitsen. Nykyinen majapaikkani on mukava, niin kuin edellisetkin, mutta silti oma koti on eri asia. Vaikka muuttaisin takaisin sinne kellariin, se ei ole enää sama paikka, joka yhtäkkiä ei tuntunutkaan kodilta. Nyt siellä on uusi suihkukoppi. Seiniä on hajoitettu ja lattiat revitty. Oletan, että uudet seinät on rakennettu tilalle siinä vaiheessa, kun muutan takaisin. Jos muutan. En ole vielä varma.

Eli visioita ja uusia pottuja, siinä päivän teema. Turvallista juhannusta kaikille!

    

Mielensäpahoittaja.

Viime kerralla puhuttiin fysioterapeutin kanssa kirjasta Mielensäpahoittaja. Kun tänään nousin ylös huomasin, että kaikista maailman kirjoista juuri tuo kirja oli Söpöliinin ikkunalaudalla. Pakkohan se oli lukea. Kirjassa oli monta hauskaa kohtaa, jolle hymähdin ihan ääneen. Mutta eniten minua mietitytti se, että olen aika monessa asiassa aivan samaa mieltä tuon kirjan hahmon kanssa. Minun mielipiteet ovat samanlaisia, kuin yli kahdeksankymppisen kärttyisen miehen. Pelottavaa. Vaikka minä en aivan niin helposti mieltäni pahoitakaan.

Olen pitänyt tänään vapaapäivää. Otin päiväunet ja olla möllötin. Kokkasin ja söin. Kävin kaupassa ja onnistuin todistamaan, kuinka vanha nainen yritti varastaa jotain Siwasta. Jäi kassalla kiinni kun ei avannut reppuaan. Olin taas ihan järkyttynyt. Mitä ihmettä?! Missä minä oikein elän? Miten ihmiset jaksavat olla niin epärehellisiä? Oikeasti pistää vihaksi tuollainen.

Tämä pysähtyminen sai miettimään. Tosin en ehtinyt vielä kovin pitkälle, mutta jotain kuitenkin. Minä en oikein enää tunnista elämääni. Kun ei ole kotia, eikä niitä tavallisia arkijuttuja, niin sitä ehtii tarkkailla ympäristöään ihan eri tavalla. En tunnista enää ihmisiä ympärilläni. Kaikki tuntuu vieraalta. Aivan kuin minulla olisi kovin harhainen kuva useimmista ihmisistä, ja nyt tuo vääristymä on jotenkin häviämässä. Totuus on tulossa esiin. Ja se totuus on minulle ihan vieras. Tuntuu, etten enää uskalla luottaa oikein mihinkään. Mikään ei ole enää varmaa. Ehkä juuri sen vuoksi takerrun niihin pieniin tuttuihin asioihin. Kuten nauruun. Fysioterapeuttini saa minut nauramaan, joten se tuntuu turvalliselta. Nauru on tuttua. Varmasti sen takia minä halusin pyytää häntä kahville. Ottaa vastaan se universumin oljenkorsi. Tämä on jotenkin omituinen tunne. En osaa kuvailla sitä ollenkaan. Täytyy vain odottaa ja katsoa mitä tästä seuraa, mennä virran mukana. Yrittää ottaa rennosti.

Eniten Kyrön kirjassa minua miellytti kohta, jossa papparainen kertoi myyneensä ruohonleikkurin:

Ajattelin antaa nurmikon kasvaa loppuelämäni ajan, tulee enemmän perhosia.
 
Perhosia. :)
   

Hitlerin tuomio.

Heräsin tänään Jamesin sohvalta. Nämä kaksi yötä on mennyt melko normaaleissa merkeissä. Ehkä ne oudot unet johtuivatkin vain niistä pikkujouluista. Näin kesällä kaikki on taas toisin. Ensin menin Mukavan Mikon luokse ja sitten asioille keskustaan. Kansainvälisen pakolaispäivän kunniaksi vaihdoin minäkin maisemaa ja "muutin" Söpöliinin luokse. Minun piti ostaa fillari, koska matka vähän lisääntyy, mutta taitaa jäädä tilipäivään pyörän hankinta. Tosin eihän siihenkään ole kovin pitkä aika. Olin kyllä vähän suotta huolissani, sillä Mukava Mikko kertoi, että työmatka on nyt 200 metriä lyhyempi kuin sieltä kellarista. Minulla ei ole sittenkään mitään ongelmaa.

Sain tänään mukavan puhelun, vaikka se herättikin minut kesken unien. Sain tietää lopulliset tulokset leikkauksesta. Purkkiin tungettu pala minua tutkittiin, sillä kaikkea pahaa ei aina näe silmillä. Pieni kiltti syöpäni on nyt kuitenkin kokonaan tapettu. Hitler on pois. Olen siis täysin terve, ja siitä on nyt ihan lääkärin todistus. Aika mukava tunne. Suurkiitos Mehiläiselle ja muille asianosaisille! Varsinkin ystäville, jotka ovat minua tukeneet tässä viime viikkojen aikana.

Kävin tänään melko erikoisessa hoidossa. Se oli sellainen kalevalainen jäsenkorjaus. Kannattaa kokeilla. Se oli vähän kuin hierontaa, mutta ei sinne päinkään. Mikäli ymmärsin oikein, siinä vilkastetaan pintaverenkiertoa ja saadaan siten kuona-aineet liikkeelle, ja sitä kautta keho toimimaan. Tai jotain sellaista. Varsinkin ylätorso rutisi oikein kunnolla. Olin jo ihan innoissani kun kuulin, että olen tiukassa kunnossa, mutta se ei ollutkaan hyvä asia tässä tapauksessa. Ne syntyneet poimut sitä vastoin oli hyvä asia, sillä se oli merkki asteittaisesta paranemisesta. Erikoista.
   

Paikasta toiseen.

Viikko on yllättävän lyhyt aika. Mukava Mikko tuli kotiin, joten oli minun aika siirtyä toiseen osoitteeseen. Ehdin kuitenkin viimeisenä iltana saunoa! Se oli aivan mahtavaa, varsinkin kun edelliskerrasta on aikaa vuosia. Työillan päätteeksi sunnuntaisauna. Se korvasi melkein kokonaan sen viikon rauhoittumisen, joka ei koskaan toteutunut. Niin paljon tapahtui lyhyessä ajassa, että yksinkertaisesti en ehtinyt pysähtyä. Työmaalla pakerretaan kiireen keskellä ja opetellaan uusia juttuja, kaksi muuttopäivää, asioiden selvittelyä, yksi lyhyt baari-ilta, monenlaisia melko uskomattomia tapahtumasarjoja. Siinä se viikko meni.

Mukava Mikko on kyllä aivan mahtava. Niin se vaan antoi kotinsa minun käyttööni viikoksi. Hieno koti ja hieno viikko. Nyt istun tässä Jamesin sohvalla. Myös James on mahtava, sillä vietän tällä sohvalla seuraavat kaksi yötä. Viimeksi kun täällä yövyin, oli pikkujoulut ja näin erityisen häiriintynyttä unta. Tosin silloin taisin nukkua osan ajasta sängyssä ja sohva oli eri. Oli miten oli, toivon todella, että tällä kertaa alitajuntani ei ole aivan niin pelottava. Seuraavaksi suuntaan Söpöliinin luokse. Söpöliini on myös aivan mahtava, sillä saan myös hänen kodin käyttööni pariksi viikoksi. Toiset reissaa, ja toiset asustaa sillä aikaa. Minä tunnen kyllä maailman parhaita tyyppejä. Elämä on edelleen aivan mahtavaa.

Ainiin. En voittanut lotossa.
(Tämä ei varmaankaan tullut kovin suurena yllätyksenä kenellekään.)

   

Erikoisia poikia.

Viime viikolla menin käymään Hyvän olon kaupassa. Olin siellä siis asiakkaana. Paikalla oli samaan aikaan myös toinen asiakas, nuori poika. Hän kertoi haluavansa kesätukan. Ohimennen mainitsit, että vetäisi vain koko pään siiliksi partakoneella. Itsekin olen tehnyt niin kerran. Yhtäkkiä poika kääntyi ja kysyi: "Voisitko sä leikata mun hiukset?" Öh... Tuota. Minun leikkuri on nyt autotallissa, kun olen vähän koditon. "Hei täällä pitäisi jossain olla sellainen kone..." Ja he lähtivät etsimään sitä yhdessä. Olin lievästi hölmistynyt, mutta viisi minuuttia myöhemmin tuo poika istui jakkaralla edessäni ilman paitaa tämän kyseisen kaupan alakerrassa, ja minä leikkasin hänen hiuksiaan. Poika oli tosi mukava, suunnistaja. Puhuimme energiosta ja elämästä. Mietin vielä pitkään sen jälkeen, kun olin lakaissut hiuskasat lattialta, että miten tässä nyt näin kävi?

Töistä kävellessä huomasin, kuinka ensin hieman holtittomasti ajeleva auto peruutti ihan suoraan toisen auton nokkaan, ja sitten kaasutti hullun lujaa pakoon. Se tapahtui ihan siinä minun kohdalla, kaveri taatusti huomasi, että minä näin ja kuulin sen. Miten joku kehtaa lähteä karkuun? Jotenkin niin raukkamaista. Salaa toivoin, että tuo luuseri kaasuttaisi johonkin töyssyyn, ja korjausliikkeellä siitä hädissään johonkin puuhun. Ei kovaa, mutta sen verran että jäisi kiinni. No, nyt se ei ole enää kovin salainen toive.

Fysioterapeuttini kehoitti minua lottoamaan. Kaikki tapahtunut huomioon ottaen voittaisin varmasti. Niinpä kävin ärrällä, ja pyysin sellaisen lottolappusen. Poika toivotti onnea. Vastasin, että kiitos, mutta tämä on varmasti se voittolappu. "No sitten tarjoat kahvit, kun voitat." Tuijotin tuota tuntematonta poikaa hölmistyneenä. Hän huomasin sen ja ilmeisesti lievensi asiaa sanomaalla " Tuossa..." ja osoitti ikkunan vieressä olevaa pikkuruista kahvipöytää. Okei. Sovitaan niin. Kävelin hämmentyneenä ulos ja totesin, että kahville pyytäminen ei olekaan kovin vaikeaa. Itse asiassa sehän on aivan älyttömän helppoa.
 

Uusi vaihe.

Koko omaisuuteni on nyt sullottu autotalliin. Eilen kävelin kellaria kohti vanhaa tuttua reittiä. Tulee aina sellainen "viimein kotona" -fiilis, kun Apteekin kyltti tulee näkyviin. Eilen ei käynyt niin. Piti ihan pysähtyä, sillä se tunne oli niin voimakas. Tämä ei ole minun koti. Se iski niin selvästi. James tuli taas avuksi ja saatiin kaikki loputkin tavarat kannettua autoon. Katselin tyhjää asuntoa ja mietin, että tässä se nyt sitten oli. James kysyi onko haikea olo. Kyllä on. Todella haikea. Aika paljon kaikenlaista ollaan ehditty yhdessä kokea, kellari on ollut monessa mukana. Mutta nyt on melko varmaa, että  minä en enää palaa sinne.

Kaikki maallinen omaisuuteni vie tilaa puoli autotallia. 

Pelastaja nro 6

Kestosuosikkini kaikissa muutoissa on ilman muuta Aatu. Jälleen kerran tyyppi oli kantamassa laatikoita ja huonekaluja. Olen aina sanonut, että minusta on mukava muuttaa. Eilen tajusin, että muuttaminen on mukavaa vain silloin, kun Aatu on muuttamassa. Eli oikeastaan muuttaminen ei ole ollenkaan mukavaa, mutta Aatu on. Aatu tekee useasta kurjasta asiasta paremman.

Pelastaja nro 7

James hoiti tämän kakkososan muutosta. Tyyppi pyöräili hakemaan auton, kun muuta kyytiä ei järjestynyt. Se ylitti kyllä jo kaikki kunnollisuuden ja auttavaisuuden rajat. Sain myös luvan majailla hänen nurkissa, jos tarve sen vaatii. Ja kun ottaa huomioon, että Mukava Mikko tulee kotiin tänään tai huomenna, niin sohvalle on taas tarve.

Pelastaja nro 8

Myös Söpöliini tarjosi kotinsa käyttööni oman reissunsa ajaksi. Voin samalla huoltaa kukkia. Ne saavat nyt lähes 24 h päivystyksen. Nämä ovat niin käsittämättömiä asioita. Saan taas aikaa miettiä ja rauhoittua. Aivan yksin ihanassa asunnossa. Sehän oli tarkoitus tehdä jo täällä Mukavan Mikon luona, mutta en ole ehtinyt. Jatkuvasti tulee jotain, kuten muuttoja ja sellaista. Mutta NYT. Keskiviikosta eteenpäin asustan uudessa paikassa, ainakin hetkellisesti.

Nämä viime viikkojen tapahtumat ovat todella näyttäneet, että minulla on merkitystä. Joku todellakin pitää minusta, enkä nyt tarkoita näitä upeita avuliaita ihmisiä. (Tosin varmasti hekin minusta pitävät, ei kai muuten näin paljon apua tulisi. Olen kaikille suunnattoman kiitollinen.) Olen joutunut käsittelemään muutamia tosi suuria asioita, mutta kaikesta olen yli päässyt. Välillä on lyötykin, mutta yhä vahvempana olen taas noussut. Kaikki ongelmat ovat selvinneet. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olen päässyt tosi vähällä. Tällä hetkellä elämäni tuntuu paremmalta, kuin ehkä koskaan.
   

Fysioterapeutti.

Minun fysioterapeuttini on maailman mahtavin. Kaveri on hirmu hauska (ilmeisesti yhtä huono huumorintaju kuin minulla), osaa itseironian jalon taidon, ja on jotenkin sellainen helposti lähestyttävä. Vaikuttaa tosi hyvältä ihmiseltä. Kaiken kruunaa vielä se tosiasia, että hän vain työntää sormet oikeaan paikkaan, tulee voimalla päälleni, ja minä laukean heti. (Punastuitko? Menepä kuuntelemaan tämän tason juttuja tyypin eteen/alle ilman paitaa...)

Olen miettinyt kuinka sopimatonta olisi pyytää fysioterapeuttiani kahville. Osittain koska olen potilas/asiakas ja hän on fysioterapeutti, mutta myös muista syistä. Kahvi on niin vaikeaa. Sen lisäksi, että tämä mies juo vain jotain erikoiskahveja, joita ei saa mistään tylsästä kahvilasta, minä itse juon vain aamukahvia. Joten pitäisi sitten ensin herätä samasta paikasta, että voisi nauttia sen aamukahvin oikein. Ja se, että herää samasta paikasta vaatii jo aika paljon muutakin. Esimerkiksi alkoholia ja kodin mistä herätä. Tällä hetkellä minulla ei ole kumpaakaan.

Kaikesta päätellen olisi paljon helpompaa pyytää suoraan oluelle, koska tuo kahvin juominen vaatii sitä kuitenkin. Minulla on vain sellainen oletus, että fysioterapeutit ovat terveellisiä, joten epäterveellisen ehdottaminen on jotenkin suuremman kynnyksen takana. Elämän suuria valintoja. Onneksi minulla on vielä pari viikkoa aikaa pohtia tätä ennen seuraavaa selän vääntöä. 

Olen mennyt jo niin alas, että näin tästä unta. Makasin siinä hoitopöydällä ja pyysin fysioterapeuttia kertomaan noloimman tilanteen, johon on joutunut. Tyyppi nihkeili, joten sanoin jotenkin, että kamoon, mä makaan tässä puolialastomana, anna nyt vähän edes tasoitusta. Niinpä hän aivan tyynesti otti paitansa pois ja jatkoi hommia. Aamulla ei naurusta meinannut tulla loppua.

Miksi minulle tuli sellainen olo, että olisin voinut suodattaa tätäkin päivitystä edes vähän? Toisaalta, jos ottaa huomioon, että fysioterapeuttini on kaikki läheisyys, mitä olen saanut useaan viikkoon, tämä juttujeni taso on kai ihan ymmärrettävää. Pahoittelen silti.

   

Näkemisiä.

Heräsin aamulla koti-ikävään. Se ei johdu tästä tämän hetken kodittomuudesta, vaan unesta, jonka näin viime yönä. Olin Italiassa. En muista unesta juuri mitään, mutta aamulla herätessä mielessä oli valokatkaisijat. Ilma tuoksuu Italiassa suolalle ja tunsin sen. Tiesin olleeni siellä todellisilla kotikonnuillani viime yönä. Ja nyt on haikea olo.

Näin töissä joku aika sitten mainoksen elokuvasta, joka minun aivan selvästi täytyy nähdä. Mainoksessa sanottiin, että tämä elokuva kertoo "rakkaudesta, unelmista ja kaloista". Avainsanat! Tämä leffa on tehty minua varten. Minä rakastan rakkautta ja unelmia ja kaloja. Ja Evania! Olen fanittanut häntäkin jo ties vaikka kuinka monta vuotta. Joten otetaan iloa siitä, että ovat kaikki yhdessä samassa elokuvassa.

Kävin viikolla selvänäkijällä. Se oli aivan mahtavaa. Sain kuulla, että olen kristallilapsi, ja että minut on mestattu Skotlannissa. Olin punatukkainen luonnonlapsi, positiivinen ja iloinen, ja osasin parantaa yrteillä. Sellaista ei kestä tekopyhät ja kateelliset ihmiset. Ensin kieroiltiin selän takana. Kyttäsivät ja odottivat, että tein edes pienen virheen ja sitten tilaisuuden tullen minusta tehtiin syntipukki, joka mestattiin. Ei kai ihme, että minun kaulaan ei voi koskea. Ja että rakastan skottimurretta.

Nämä tämän elämän vastoinkäymiset toistavat samaa kaavaa vain, että oppisin viimein puolustautumaan. Olen aina ollut se joka mieluummin väistää taisteluja, koska se on minulle itselle niin vastenmielistä. Taistella ei tarvitse nytkään, mutta ei myöskään sietää aivan kaikkea. Olen jo jonkin aikaa opetellut rohkeammaksi. Seuraavaksi pitää opetella puolustautumaan. Olen vahva persoona ja valovoimainen ihminen. Kaikki eivät vieläkään kestä moista valoa. Mutta nyt on aika katkaista tämä kierre.

   

Puuhaa.

Uskomatonta reippautta! Muutama päivä on mennyt niin puuhakkaana, että voi olla ylpeä itsestään. Melkein ei itsekään meinannut pysyä omassa vauhdissa, sen verran haipakkaa on ollut.

Toissapäivänä jo aamulla kipitin keskustaan, vein postiin paketin, ja sain hommattua illaksi pakettiauton. Kummallisen yhteensattuman voimin ja kaupungin infopisteen avustuksella vuokrasin auton ala-asteen luokkakaverilta. Sitten hipsin kellariin vielä pakkaamaan loput irtotavarat. Onneksi Ruokavinkki on ollut erityisen antelias noiden pahvilaatikoiden suhteen.

Seuraavaksi kävelin nykyiseen majapaikkaani ottamaan pienet päiväunet. Aamu alkoi aikaisin ja ilta päättyisi vielä yövuoroon, joten edes hetkellinen uni tuli tarpeeseen. Kävelymatka oli haastava. Punajuuripurkki aiheutti hämmennystä ja tahmeutta, sillä nesteet levisivät kauppakassin läpi kaikkialle. Onneksi oli tummat housut jalassa, niin viininpunainen neste oikeassa kankussa ei paistanut kovin kauas. En lannistunut.

Hetikohta herättyä piti jo rynniä ulos, sillä Aatu tuli hakemaan. Onneksi myös James tuli muuttoavuksi. Haettiin auto, ladattiin se täyteen tavaraa ja ajettiin kohti autotallia. Oli lieviä ongelmia avaimen kanssa, ovi ei auennut millään. Kävi ilmi, että olin saanut väärän avaimen. Saatiin lopulta tallin omistaja kiinni, käytiin syömässä nyt kun tuli pakollinen tauko, ja sitten viimein saatiin avaimet, joilla ovikin aukesi. Pikavauhtia vain tavarat talliin. Toista kuormaa ei ehditty, sillä piti mennä töihin ja avainsählinki verotti kalliita minuutteja. No, osa omaisuudesta on kuitenkin jo tallissa, joten olen selvästi plussan puolella.

Pari yövuoroa sotki unirytmin täysin, joten tänään olen lähinnä tuijottanut seinää horroksessa. Uskon silti vakaasti siihen, että asiat järjestyvät. Myös pääni sisällä.
 

Oppimisia.

Opin eilen monta uutta asiaa. Oppimistapa ei ehkä ollut se helpoin ja miellyttävin, mutta oppi on aina oppi. Se on aina positiivista, kun voi kehittää itseään jotenkin. Mitä syvemmällä käy, sitä enemmän oppii.

1) Minun blogilla on enemmän kuin 12 lukijaa.
(Perhanan ketkut lukevat tätä salaa.)
2) Minulla on huono huumorintaju. 
(Oikeastaan tämä ei ollut kovin uusi asia, mutta en tiennyt, että huumorintajuni on näin huono. Sen lisäksi, että nauran vääriin aikoihin, minun juttuja ei ilmeisesti sitten kuitenkaan ymmärretä alkuunkaan. Ja ihan vain tiedoksi, tuo ensimmäisen kohdan jälkilause oli juuri sitä. Minun erittäin huonoa huumoria. Ei minua oikeasti haittaa, että salaa lukevat. Ne ketkut.)
3) Rehellisyys palkitaan.
(Palkkio voi tosin olla jotain mitä et välttämättä osaa odottaa. Kuten lapiollinen kakkaa päin naamaan. Mutta jotain siitä aina seuraa, se on varma. Palkkion saanti on taattu.)
4) Minun työpaikalla otetaan säännöt tosissaan.
(Se on äärettömän hyvä asia. Käsitys pomoistani muuttui hieman, siis parempaan suuntaan. Ei käsitykseni huono ollut tähänkään asti, mutta nyt tuli siis lisäpisteitä.)
5) Olen hyvin sinisilmäinen.
6) Harva ihminen on sitä, mitä ulospäin näyttää. 
7) Sisäinen mielenrauha syntyy vain siitä, että on uskollinen itselleen. 
(Oikeastaan tämäkään ei ollut mitään uutta, ehkä vain sellainen muistutus. Kun tietää totuuden, on aivan sama mitä muut sanovat tai ajattelevat. Pääasia on olla rehellinen itselleen. Itseltä ei tule sitä kakkalapiota. Ja kun seuraa omaa sydäntään, tie on oikea.)

Eilisen illan aikana tein muutamia päätöksiä.
Ei siitä sen enempää.

Mieleen muistui hauska työhön liittyvä juttu. Eräs selvästi alkoholia nauttinut asiakas sanoi yövuorossa:
"Laita auto tähän... Tähän maan alle... Siis tähän missä taksit pysähtyy ja junat."
(= Matkakeskus) Jos olet kotikylälläni vieraillut, niin varmasti mietit ihan yhtä lailla, että minkähän maan alla ne junat täällä pysähtyy? Erikoista. No, ehkä tämäkään ei ollut niin kovin hauskaa.

Facebook tarjoili ajatuksen, joka kiteyttää hienosti eilisen päivän tärkeimmän opetuksen:

Our greatest glory is not never falling but rising every time we fall.
   

Upea elämä.

Ihana aamu! Ei haittaa yhtään, että herää kellon soittoon, jos ei sitten kuitenkaan tarvitse mennä minnekään. Piti vain soittaa yksi puhelu. Näin pitkästä aikaa unta, todellisia seikkailuja. Heräsin ja hetken aikaa joutui oikeasti miettimään, että missä minä olen, ja että mitä nyt tapahtuu. En oikein vieläkään ymmärrä miten tämä kaikki voi olla mahdollista.

Nukuin oikeassa sängyssä. Heräsin oikeassa asunnossa. Keitin kahvin ja tulin koneelle. Mahtava fiilis. Eilen töissä iltavuoro meni nopeasti ja kun tulin tänne, pääsin suihkuun. Kaiken lisäksi Mukava Mikko oli jättänyt minulle jääkaappiin olutta. Uskomatonta! Säästin sen kuitenkin keskiviikkoon, sillä silloin saan tikit selästä ja pääsen saunaan, mikä täällä myös on. Elämä, se vaan on niin mahtavaa.

Puhuin tänään isännöitsijän kanssa ja vasta sen puhelun jälkeen tajusin kuinka onnekas taas olin. Minä olen varmasti se maailman ainoa ihminen, joka selviää vesivahingosta ilman vahinkoja. Koko kämppä meni remonttiin, mutta minä joudun pesemään matot. Siinä kaikki. Aivan käsittämätöntä. Nämä ovat niitä hetkiä, kun todella haluaa uskoa siihen hyvälle ihmiselle maailma on hyvä - ajatukseen.

Yritin juuri etsiä yhtä viisautta googlettamalla. Lainaus, jonka muistin vain hatarasti. Google tarjosi minulle minun omaa blogiani. Eikä se lainaus edes ollut siellä. Hämmentävää.

Tänään otan rennosti. Minun ei tarvitsekaan mennä kellariin. Ainoastaan töihin iltavuoroon. Huomenna sitten taas pakkaan ja jos hyvin käy, saan tavaroita kuskattua varastoon. Ei oteta ressiä asioista. Eli kaikki reippaat vapaat käden ja jalat ovat erittäin tervetulleita kellariini vierailemaan huomenna iltapäivällä. Ja jos tulee autolla, vielä parempi.
 

Uusia tuulia.

Elämä on kyllä ihmeellistä. Mitä enemmän tulee vastustusta, sitä paremmin minulla menee. (Tai sitten minä olen ihmeellinen?) Voisi kuvitella, että ottaisi päähän kaikkien näiden tilanteiden jälkeen, mutta jotenkin tuntuu taas vain hirmu vapauttavalta. Minä rakastan pakkaamista ja muuttamista, joten tämähän on vähän kuin lempipuuhaa. Pääsen taas eroon paljosta turhasta ja tuli samalla tehtyä inventaario vähän melkein vahingossa. Kotikellarissa on muutamia käytännössä opittuja juttuja, jotka vähän ärsyttää, mutta hyvällä tuurilla nekin tulevat nyt sitten samalla korjattua.

Muiden nurkissa pyöriminen puolestaan on tuonut elämääni uusia ihmisiä. Eilinen ilta grillauksineen uuden vieraan ihmisen luona venähti aamun tunneille. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Juoma oli hyvää ja sitä oli liikaa. Seura oli hyvää, ja siitä seurasi paljon naurua. Mukana menossa oli myös yhdet uskomattoman ihanat hörökorvat.

Tänään sain avaimet Mukavan Mikon luokse. Koska kuskini ei yllättäen ollutkaan aamulla ajokunnossa, Mukava Mikko tuli hakemaan minut autollaan, ja sitten haettiin tavaroita kellaristani. Jatkoin siitä töihin iltavuoroon. Matkalle osui päivän hellyyttävin hetki, kun sorsaperhe ylitti tietä. Emo ja neljä puolikasta sorsaa viipottivat hurjaa vauhtia kohti lampea. Ei aivan suojatiellä, mutta hyvin lähellä sitä. Kaikki autot antoivat kohteliaasti tietä.

Otin viime viikolla ensimmäinsen suuren askeleen kohti unelmaani. No, en kovin suurta, mutta ensimmäisen virallisen, joten kai se siksi on merkityksellinen. Sain nimittäin kaksi rokotusta. Intiaan on hyvä vähän varautua fyysisesti. Että kai sitä nyt sitten ollaan ihan oikeasti taas matkalla. Välittömästi iski se perinteinen paniikki, joka tulee aina vähän ennen mitä tahansa muutosta. Mahaan muuttaa ontto olo ja mieli on vakuuttunut, että en minä voikaan sitten kuitenkaan. Voitin tämän fyysisen oireen yllättävän noeasti, ja sanoin hoitajalle: "Anna mennä vain!" Sitten käärin hihat ja otin ihon alle kaksi ikävännäköistä piikkiä. Urheasti.

Täytyy kyllä sanoa, että tämä on ollut hämmentävin kuukausi todella pitkään aikaan. Muutoksen vauhti tuntuu vain kiihtyvän, mutta se on tietysti ihan hyvä vain. 

   

Pelastajat.

"Nyt nousee röpelöä pintaan" sanoi eräs mies, kun kuuli mitä kaikkea minulle on tapahtunut yhden kuukauden aikana. Tämä on muutosten vuosi. Koko Universumi on nyt ihan sekaisin. Ja siksi me valitut koemme nyt erityisen vahvasti nämä muutokset.

Ihmisillä on kai neljä sellaista asiaa, joiden puolesta pelätään. Siis että menettää ne. Perhe/parisuhde, työ/ura, terveys ja koti. On kai niitä muitakin, mutta nuo taitavat olla ne kovimmat. Olen nyt kuukauden aikana saanut iskuja näistä jokaiseen. Ensin loppui parisuhde. Sitten tulin allergiseksi jollekin, mikä on työpaikallani, joten nyt minun on fyysisesti erittäin vaikea olla siellä. Sitten sain huonoja tuloksia kokeista ja olin leikkauksessa. Ja viimein kuin pisteenä i:n päälle kotona oli vesivahinko. Nyt koko lattia on revitty auki, mikä tarkoittaa sitä, että minulla on muutto edessä käytännössä eilen.

Mentorini sanoi, että enkelit kyllä auttavat. Minä käytän niistä hepuista mieluummin nimitystä Suojelijat, koska enkeli sana jotenkin muistuttaa kirkosta, vaikkei asioilla ole juuri mitään yhteyttä. En tiedä kuinka paljon nämä Suojelijat ovat asioihin puuttuneet, mutta minua on ihan maallisesti auttanut monet ihmiset. Listaan tämän viimeisimmän kriisini pelastajat.

Pelastaja nro 1
Kun lattian alla alkoi litistä vesi, ensimmäisenä paikalle ilmaantui tatuoitu huoltomies. Tyynen rauhallisesti hän totesi, että "Eiköhän se ole evakkoon lähtö edessä" ja alkoi repiä laminaattia irti. Jos paikalle olisi ilmaantunut joku nihkeä vanha ukko, niin minä olisin parkunut. Mutta koska paikalle tuli tämä rento heppu, minä vain nauroin.

Pelastaja nro 2
Ensimmäisen yön vietin Emman sohvalla. Tai jos tarkkoja ollaan, se sohva taitaa olla Hannun, joka ihan noin vain otti täysin tuntemattoman ihmisen kotiinsa. Surkeana soitin ja pyysin apua. Kun Emma tuli paikalle, hän vain katsoi hiljaa ympäröivää hävitystä. Sitten taaas naurettiin, pakattiin laukku ja ajettiin Emman & Hannun luokse.

Pelastaja nro 3
Seuraavana päivänä sain pakkausapua Sanilta, joka ilmaantui ovelleni lehtipinkan kanssa. Pakattiin ripeästi tavarat laatikoihin ja saatiin jonkinlainen tolkku tilanteeseen. Yksi kasa menee varastoon, toinen kasa tulee mukaan jos vuokraan asunnon ja kolmas kasa on sellainen sohvamajoitukseen tarvittava käyttöomaisuus.

Pelastaja nro 4
Vaikka kriisi olisi minkälainen, perustarpeista täytyy pitää huolta. Ja koska itse olen kehoni suhteen täysin upro, on hyvä että muut ihmiset pitävät huolen minusta. Mentorini vei minut syömään huippuhyvään ravintolaan, ravitsi vatsan lisäksi myös mielen, ja tarjosi vielä hotellimajoituksen seuraavaksi yöksi.

Pelastaja nro 5
Tormäsin "sattumalta" Mukavaan Mikkoon, joka kertoi menevänsä reissuun viikoksi. Tämän lisäksi hän tarjosi minulle majoitusta tuolle ajalle. Tyyppi jopa kuskaili minua ja tavaroitani erinäisiä välimatkoja. Joten homma on niin hanskassa kuin vain voi olla. Saan tavarani varastoon, ja uuden sohvapaikan viikoksi. Ihan selvästi asiat järjestyvät.

Näihin tunnelmiin.

   

Ongelma.

Minulla on ongelma. Tiedän hyvin, että ongelma on nimenomaan minun, vaikka kyseisen ongelman aiheuttaakin toinen ihminen. Olen kohta vuoden yrittänyt sietää. Löytää edes jotain positiivista, nähdä asia mahdollisimman monelta eri kannalta. Mutta ei. Meidän arvot eivät yksinkertaisesti vain kohtaa. Itse asiassa meidän mikään ei kohtaa, paitsi mielipiteet ja hyvin vastakkaisesti. Se on uuvuttavaa. Varsinkin minulle, jonka arvoihin kuuluu se toiselle hyvän tekeminen.  U u v u t t a v a a.  Jo pelkästään sen vuoksi, että ajoittain on pakko olla kyseisen ihmisen seurassa, mutta enemmän tietysti siksi, että minulla on luontainen tarve olla rehellinen ja avoin. Tekisi niiiin tavattoman paljon mieli sanoa, että "Hei anteeksi, minulla on paha ongelma. Minä en voi sietää sinua. Osaisitko neuvoa mitä voisin tehdä asialle, sinä kun tunnut tietävän kaiken muunkin?" Mutta en voi sanoa niin, sillä sehän olisi hirvittävän loukkaavaa. Joten puren huulta, ettei vaan karkaa minkäänlainen sammakko. Aika monesti on jo pienen pieni räpylä väkipakolla tunkenut huulien välistä, mutta imaisen sen aina heti välittömästi takaisin. Nyt ollaan kuitenkin jo siinä vaiheessa, että välttelen alkoholia kyseisessä seurassa, sillä alkoholi tunnetusti öljyää huulisaranoitani ja sammakkoyskös on taattu. Kaikesta päätellen en ole yksin ongelmani kanssa, mutta minun persoona ei jaksa hymyillä päin naamaa, vaikka taskussa käsi näyttääkin keskisormea. Tämä on siis minun ongelma. Onko kellään mitään neuvoja? Itse olen... No, neuvoton.
   

Ohjat.

Mikään maailmassa ei palauta ihmistä oikeille raiteille paremmin kuin migreeni. Olipa kerta kaikkiaan mahtava sunnuntai. Kohtaus oli niin paha, että en päässyt edes piikille. En voinut mennä suihkuun seisomaan, koska selässä on yhä tikkejä, mutta se hiusten pesu pää alaspäin olisi ollut täysin mahdotonta. Migreenissä ei voi olla vaakatasossa, saati sitten kokonaan nurinpäin. Joten karvat jäi pesemättä, enkä minä voi mitenkään mennä niin paskaisilla hiuksilla edes sairaalaan. Ei minulla kyllä olisi ollut sinne edes kyytiä. Vieraan kyytiin en silloin mene, eli taksikin oli pois laskuista. Joten minä kärsin. Haahuilin ympäri kämppää, koska liikkeessä ei satu ihan niin paljon, paitsi jos tekee jonkin liian äkillisen liikkeen. Kun jo toisen kerran ykäsin lääkkeet pönttöön, oli itku jo melko lähellä. Yleensä migreeni helpottaa heti oksentamisen jälkeen, mutta ei tietysti tällä kertaan. Niinpä anoin Universumilta voimia ja lupasin ties vaikka mitä.

Niitä lupauksia tässä nyt sitten yritän lunastella. Onneksi en muista kaikkia, sen verran sekaisin olin. Mutta kuten sanottu, olen taas oikeilla raiteilla. Tämän viikon teemana on ollut elämän huonojen asioiden poistamista ja hyvien elämäntapojen tulemista siihen tilalle. Universumin täytyy olla tyytyväinen, sen verran ponnekkaasti olen nyt yrittänyt. Okei, se ensimmäinen lenkille lähtö siirtyi, mutta vain koska pomo soitti ja pyysi töihin. Ja koska minulla on tämä uusi i:llä alkava haave nimeltään Intia, suostuin oitis. (No vähän mietin, mutta ei pitkään.)

Aina sanotaan, että jokainen haluaa muutosta, mutta harva kuitenkaan on valmis tekemään mitään sen eteen. Joten jospa tämä nyt on sitä Intian eteen tekemistä. Täytän vapaat päivät työllä, saan paljon rahaa ja sitten tanssin varpasillaan Intian biitsillä kevyessä mekossa Uuden vuoden vaihteessa, ja sillä tavalla toteutan taas yhden vanhan haaveeni. Melko hienoa!

Ohjat on nyt omissa käsissä. Toivon päivänä kun aloittaa tällaisia suunnattomia tavoitteita, niin varmasti onnistuu.  V a r m a s t i .